Kaspianin matka maailman ääriin

Lapsuudessa Narniaan hurahtaneelle ensimmäinen teatterilevitykseen tullut Narnia-filmi Velho ja leijona toimi oikein mainiosti. Prinssi Kaspian oli hieman liian sotainen ja vakava, mutta joulupäivänä ensi-iltaan tullut Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin toimii taas kuin junan vessa.

Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) ovat serkkunsa Eustacen (Will Poulter) luona, kun muu perhe on matkannut jännittävään Amerikkaan. Eustace on sisarusten mielestä raivostuttava, ja he ovat Eustacesta raivostuttavia. Mutta yhtä kaikki nämä kolme joutuvat yhteiseen seikkailuun, kun seinällä roikkuva maalaus vetäisee heidät Narniaan, keskelle valtamerta.



Lucylle ja Edmundille ennestään tuttu Kaspian (Ben Barnes), joka nyt on Narnian kuningas, nappaa lapset mukaan laivaansa Sarastukseen. Kaspian on etsimässä seitsemää kadonnutta lordia ja matkaamassa vaarallisille vesille. Eikä niinkään yllätyksellisesti koko Narnia on jälleen pelastettava – se tosin jää avoimeksi, kuka kutsui muinaisten aikojen kuningattaren Lucyn ja kuninkaan Edmundin Narniaan, mutta yhtä kaikki heitä tarvitaan kuningaskunnan pelastamiseksi.

Kaspianin matka maailman ääriin on puhdasverinen fantasiaseikkailu ja sellaisenaan viehättävä. Läpinäkyvät kristilliset viittaukset (esim. Aslanin sanat, että hänet tunnetaan meidän maailmassamme toisella nimellä) ovat hieman häiritseviä, mutta menkööt, sillä niinhän C.S. Lewisin alkuteoskin on pohjimmiltaan hyvin kristillinen. Ja kyllähän Aslan Jeesus-hahmoksi sopii, varsin vaikuttava leijona kun on.

Mielenkiintoisena sivujuonteena ja sinänsä ainakin nuorempien katsojien kannalta ihan pätevänä teemana elokuvassa on sisarkateus. Lucy haluaisi olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan mutta huomaa, ettei kadehtimisesta seuraa muuta kuin murhetta ja pahaa oloa. Edmund puolestaan kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että on joutunut olemaan kakkoskuningas sen vuoksi, että on veljeään nuorempi. Kateus saa Edmundinkin toimimaan melkein niin, että kaikki tuhoutuu.



Eustace ei ole ensin sopeutua Narnian olosuhteisiin. Itse asiassa hän ei ensin edes usko olevansa missään toisessa maailmassa. Hän kirjoittaa vähemmän mairittelevia kommentteja päiväkirjaansa. Mutta sitten – tietenkin – juuri kömpelöstä reppanasta tulee sankari, joskin osittain hieman yllättävässä muodossa. Mutta ei siitä sen enempää, sanotaan nyt vaikka vain niin, että jokainen kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee lohikäärmeen...



Elokuva tavoittaa hyvin sadun taikavoiman, enkä voi kiistää, että on ihanaa, ettei lapsuudessa koettu lumo ole kadonnut. Narnia sopii kaikkinensa paremmin myös hieman pienemmille perheenjäsenille kuin vaikkapa Harry Potter -sarja, joka on synkistellyt jo pidempään ihan liian synkästi pienten lasten katsottavaksi. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lopun taistelu merikäärmeen kanssa tekee Kaspianin matka maailman ääriin -leffastakin vähän isompien lasten elokuvan. Silti en ehkä olisi laittanut sille ja uusimmalle Harry Potter -elokuvalle samaa ikärajaa – nyt molemmilla on Suomessa K11-luokitus.



Oma ehdoton suosikkini uusimmassa Narnia-filmatisoinnissa on joka tapauksessa hiiri. Riipitsiip on kaikkien rapiirisankareiden kuningas. Itse kyllä en lähtisi ottelemaan rapiirilla kovinkaan monenlaisia miekantapaisia aseita vastaan, mutta minä en olekaan Riipitsiip. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, mutta nyt ainakin itkin elokuvassa hiiren vuoksi. Leffan lopussa Riipitsiip siirtyy Aslanin maahan, ja se oli kyllä pitkään aikaan liikuttavin elokuvassa näkemäni kohtaus.



Niin, lopussa todellakin Lucy, Edmund, Eustace ja Kaspian saapuvat hiirisankarimme kanssa maailman viimeiselle laidalle, jossa he tapaavat Aslanin. Kaunis hiekkaranta, jonne soudetaan kukkameren läpi, on ihastuttava mutta surumielinen paikka, josta ei pääse eteenpäin, jos vielä tahtoo palata. Seikkailut Narniassa loppuvatkin tuolle rannalle paitsi Riipitsiipin myös Lucyn ja Edmundin osalta.



Onneksi elokuvan loppuun on ujutettu kaksikin vihjettä siitä, että elokuvasarja saattaa kuitenkin jatkua. Seuraava looginen askel olisi Hopeinen tuoli -teokseen perustuva elokuva. Toivottavasti ainakin se tehdään, koska sen tarina on jälleen kunnon fantasiaseikkailu, jossa hiukset saattavat välillä nousta sopivassa määrin pystyyn. Ja minulle ainakin tekee välillä hyvää palata lapsuuden satujen lumoavaan maailmaan.

Rare Exports

Sen verran jouluihminen taidan olla, että jos elokuvateattereiden tarjonnasta vain löytyy sopiva jouluaiheinen elokuva, sellainen on kiva käydä joulun aikoihin katsomassa. Vakavasti otettavia jouluelokuviahan voidaan tehdä vain Joulupukin kotimaassa Suomessa, joten aika usein valinta on osunut kotimaiseen elokuvaan. Tänä vuonna oli aika selvä, että tuo elokuva olisi Rare Exports.



Pietari-poika (Onni Tommila) asuu aivan Korvatunturin lähellä. Yhdessä ystävänsä Juuson (Ilmari Järvenpää) kanssa hän saa selville, että Korvatunturilla puuhaillaan jotain omituista Joulupukkiin liittyvää. Paikalla on ollut miehiä kaivauksia tekemässä jo jonkin aikaa. Pietarin isä, teurastajana itsensä ja poikansa elättävä Rauno (Jorma Tommila) ei ota poikaansa oikein tosissaan, joten Pietarin on toimittava itse.

Vähitellen alkaa Raunolle ja muillekin paikkakunnan miehille Aimolle (Tommi Korpela) ja Piipariselle (Rauno Juvonen) selvitä, että on tosi kyseessä. Tapettuna löytyneitten porojen täytyy jotenkin liittyä siihen alastomaan äijään, joka löytyi Raunon pihapiiriinsä virittelemästä sudenkuopasta. Pietari valaisee vanhempia: kyseessä on Joulupukki, joka taatusti noudattaa perinteitä, niitä kilttiä lahjoja jakavaa pukkia vanhempia perinteitä nimittäin.



Korvatunturia on kaivettu taloudellisen voiton saamiseksi, ja niinpä päättävät Lapin miehet Rauno, Aimo ja Piiparinenkin ansaita pukilla rahaa. Mutta tarina saakin yllätyskäänteen, kun Joulupukki puetaan Piiparisen punaiseen pukinasuun ja häntä lähdetään kauppaamaan ulkomaalaiselle miehelle, joka Korvatunturillakin on räjäytyksiään tehnyt.

Pietari on tyypillinen elokuvan lapsisankari, joka kasvaa kaverinsa Juuson kiusaamasta arasta pojasta henkisesti niin isoksi, että pystyy toimimaan järkevämmin ja rauhallisemmin kuin aikuiset silloin, kun on kaikista tiukin paikka. Kovista esittävästä muka isosta Juusosta tulee stereotyyppisesti hyvinkin nopeasti pelkäävä pikkupoika, joka kykenee vain itkemään. Mutta eipä siinä mitään, katsoja pitää tietenkin enemmän Pietarista, jota Juuso on elokuvan alun sorsinut.



Hauskaa karuutta ja mustaa huumoria elokuvaan tulee siitä, että Pietarin isän työpaikka eli teurastamo on kodin pihapiirissä. Alastomasta pukistakin meinataan tehdä palasia teurastamon veitsellä. Sitten tehdään toinen ratkaisu, ja joulun hengen mukaisesti Piiparinen päättää syöttää pukille piparia. Sen jälkeen Piiparinen onkin korvaton.

Pietari toteaa elokuvassa, että Joulupukki ei ole ollenkaan sellainen Coca-Cola-hahmo. Ehkä juuri siksi Rare Exports kolahtaa. Se on aikuisempien ihmisten jouluelokuva, jossa mikään ei ole niin siloiteltua kuin jouluelokuvissa keskimäärin. Se pistää vielä vanhaa nuuttipukkiperinnettäkin paremmaksi. Alun jonkinasteisen kömpelyyden jälkeen elokuva on enimmäkseen täyttä asiaa.

Rare Exportsissa täysin stereotyyppisistä aineksista syntyy omaperäinen kokonaisuus, mikä on oikeastaan aika hauska paradoksi. Rare Exports on ihastuttavan posketon leffa, joka siitä huolimatta, että Joulupukki on itse piru, vie joulun tunnelmiin. Myös mainitsemani yllätyskäänne yllättää oikeasti – ja se taitaa olla nykyään jo aika harvinaista nannaa.

Onnellisuudesta

Monet ihmiset haaveilevat lapsista ja monet tuskailevat jopa lapsettomuushoitojen kanssa vaikka vuosikausia, koska haluavat niin kovasti lapsen. Uskon, että monet näistä ihmisistä myös uskovat, että lapsi tuo onnen. Uusimman Eeva-lehden kannessa Linda Lampeniuskin julistaa tyttärestään: ”Olivia täydensi onneni.”

Uskon itsekin, että lapset tuovat omanlaistaan onnea, sellaista, joka ei muutoin synny. Siksi olen välillä surumielinen sen vuoksi, ettei minulla ole lapsia, vaikka en oikeastaan kaipaa elämänmuutosta, jossa pieni ihminen määrää elämän ihan uusille urille ikiajoiksi.

Ylioppilaslehti on nyt pamauttanut ilmoille jymyjutun: lapsen saatuaan ihminen muuttuu onnettomammaksi. Aiheesta tehtyjä tutkimuksia on vertailtu Yorkin yliopistossa ja vertailtaessa on löydetty vain yhtäläisyyksiä: onnellisuus vähenee, kun lapsi putkahtaa maailmaan.

Tämän pitäisi varmaan lohduttaa, mutta jotenkin en halua uskoa tähän tutkimustulokseen. Tai oikeastaan voihan siihen uskoa, kun muistaa, että useimmiten onnellisuus on ihan itsestä kiinni ja että sen voi pilata vaikkapa vääränlaisilla odotuksilla. Tuntuukin aika oudolta, että kun tutkittiin ihmisten mieluisimpia vapaa-ajanviettotapoja, ajan viettämistä lasten kanssa pidettiin ikävämpänä kuin kotitöitä, tv:n katselua tai shoppailua. 19 vapaa-ajanviettotavasta lasten kanssa oleminen pääsi sijalle 16. Voi vain kysyä, miksi ihmiset hankkivat lapsia, jos imuroiminen ja tiskaaminen on mukavampaa kuin lasten kanssa puuhastelu. Itse en ainakaan halua hankkia tieten tahtoen elämääni lisää asioita, jotka ovat yhtä miellyttäviä kuin nuo kotityöt.

Mutta niinhän myös tutkijapsykologi Nattavudh Powdthavee toteaa: käsitys siitä, että lapsen kanssa on onnellista elää, on vain itsepetosta. Parin muun psykologin mielestä lapsia hankkivat ihmiset haluaisivat vain jäädä vaiheeseen, jossa he elävät pelkästään itselleen ja jota he ovat saaneet elää rauhassa kolmekymppisiksi asti – päinvastoin kuin edellisen sukupolven naiset ja miehet, jotka eivät päässeet leveän elämän makuun ennen lasten hankintaa. Niin, siinä sitä sitten eletään lapsenhankintapaineiden keskellä ja hankitaan lapsi yhteiskunnan, biologisen kellon tai sukulaisten painostamana, vaikka haluttaisiin vain katsella televisiota ja shoppailla.

No, eri asia tietenkin on, kuinka vakavasti nämä tutkimukset pitäisi ottaa. Ylioppilaslehden artikkelissa mainitaan parisuhteesta mm. seuraavaa: ”50-vuotiaana parionni hiipuu, oli lapsia tai ei.” Olen vielä aika kaukana 50:n täyttämisestä, mutta tuskin maailma ihan noin yksioikoinen on. En ainakaan toivo sitä.

Joka tapauksessa on ihana nähdä artikkeli, joka ei toitota samaa maailmankuvaa kuin kaikki muut, vaan kyseenalaistaa asioita. Lapsiperheenkin arki on arkea. Onnellisuus ei synny jostain ulkoisesta, mitä saa, vaikka se olisikin niin iso ihme kuin uusi elämä. Ihminen voi olla onnellinen lapsen kanssa ja myös lapsettomana, ja ehkä onnellisuuden kannalta olennaisinta olisikin osata myös lapsiasian kohdalla tehdä sellainen valinta, joka itselle sopii parhaiten.

Niin, uskon myös, että onnellinen voi olla, vaikka haluaisikin lapsen ja jäisi ilman sitä. On aika kauheaa katseltavaa, kun onnellisuus lasketaan yhden kortin varaan, eikä elämässä nähdä mitään hyvää, jos lasta ei tule. Elämän pettymykset ovat surullisia, hyvinkin surullisia asioita, mutta silti: aika paljon voi omaan onnellisuuteensa vaikuttaa itse niistä suruista huolimatta.

Brunetti ratkaisee jälleen

Uusin Guido Brunetti –dekkari Unelmien tyttö osui kirjastossa käteen ja pakkohan se oli sieltä ottaa, kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran kirjaa näkisi. Venetsia on nimittäin ihana paikka ja Guido Brunetti on ihanan sympaattinen italialainen mies. Venetsia sen sijaan näyttäytyy näissä Donna Leonin kirjoissa paljon vähemmän sympaattisena kuin postikorteissa ja matkatoimistoiden mainoslehtisissä.

Kirjan takakansi ohjaa odottamaan kuolleen tytön löytymistä, mutta ensin Brunetti joutuu aivan toisenlaisen tilanteen eteen. Hänen äitinsä on kuollut ja hautajaisissa mukana ollut pappi padre Antonin haluaa Brunettin selvittävän erään Mutti-nimisen miehen tarkoitusperät. Tämä on nimittäin joko pappi tai huijari, ja eräs padre Antoninin tuttava aikoo myydä talonsa ja lahjoittaa rahat tuolle jonkinlaista uskonlahkoa johtavalle miehelle. Hullulta kuulostaa, ja vielä hullumpaa on, että tämä juonenkehittely unohtuu matkan varrella. Tällaista äärimmäisten uskonlahkojen hulluudesta kiinnostunutta ihmistä kuten minä tämän juonikuvion käänteet kiinnostivat nimittäin kovin paljon.

Niin, kai tuo uskonlahko unohtuu, koska sitten löytyy luvattu kuollut tyttö. Hän lilluu kanaalin vedessä, ja selviää, että hän on Ariana Rocich, 11-vuotias romanityttö, jonka päivät kuluvat murtautumalla taloihin ryöstelemään rikkaampien tavaroita. Tytön löytöpaikan lähellä asuukin Fornarin perhe, jonka luona on käynyt varkaita, joten enää on selvitettävä, mikä johti tytön kuolemaan. Miksi hän päätyi ruumiiksi Fornareiden luona käydessään tai käytyään?

Brunetti yrittää taas sompailla sopivasti työpaikkansa vähemmän miellyttävien esimiesten johdossa. Onneksi häntä auttaa jälleen kerran signorina Elettra, joka katsoo parhaaksi käyttää kaikessa hiljaisuudessa kaikkia käytettävissä olevia lähteitä. Tällä kertaa Brunetti yrittää myös sotkea jo melkein nuoriksi aikuisiksi varttuneet lapsensa Chiaran ja Raffin rikosjutun tutkintaan, mutta Paola-vaimo lähettää nämä ostamaan jäätelöä ja läksyttää miehensä saman tien: lasten annetaan olla rauhassa rikosjutuilta.



Brunetti on siitä erikoinen rikospoliisi, ettei hänen yksityiselämässään ole kummempia ongelmia. Rakastava vaimo kokkaa ihania italialaisruokia ja lastenkasvatuskin näyttää onnistuvan pariskunnalta. Onkin ihana lukea leppoisasta perhe-elämästä, perheestä, jossa ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Eihän kaikilla dekkaripoliiseilla tarvitse olla alkoholiongelmaa, ihmissuhdeongelmia tai ongelmia työn ja perheen yhteensovittamisessa.

Mutta Venetsialla on ongelmia. Donna Leon tuo hyvin näkyviin italialaisen yhteiskunnan epäkohdat. Nytkin paljastuu, että suhteilla voi välttää tuomion vakavastakin rikoksesta.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Kaikki ei selviä, mutta sitä kommentoi itse Brunetti sanoessaan vaimolleen, ettei elämä ole sellaista, että kaikella olisi aina selkeä loppuratkaisu. Siihen on kai lukijankin tyydyttävä, sillä muutenkin Brunetti-kirjat ovat harvinaisen elämänmakuisia.

Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: Rakkaustarina on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja. Se ei ole pitkä, mutta tarina mahtuu juuri sopivasti noin 150 sivuun ja vakuuttaa. Kevyttä kesäistä (eikä niin talvistakaan) lukemista Kosto: Rakkaustarina ei lyhyydestään huolimatta ole, sillä tarina kertoo raiskauksesta ja siitä, kuinka ihmiset ajautuvat tekemään ratkaisuja silloin, kun oikeus ei näytä toteutuvan.

Teena Maguire joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Hänen 12-vuotias tyttärensä on venevajan nurkassa piilossa, kun äiti raiskataan venevajassa. Siinä sitten romahtaa kaikki, varsinkin, kun oikeusjärjestelmäkään ei löydä raiskaajista syytä. Koko länsimainen oikeudenkäynti kiteytyykin kirjassa seuraavaan ajatukseen:

”Niin mutta se pitää todistaa. Oikeudessa.
Ei riitä, että se tapahtui. Että Teena Maguire melkein kuoli. Se pitää myös todistaa.”

Teena Maguiren ja hänen tyttärensä lisäksi kirjassa on kolmas keskeinen henkilö, poliisi nimeltä John Dromoor. Tämä kuvataan teoksen alussa aseista liiankin kiinnostuneeksi mieheksi, joka on kerran tutustunut Teena Maguireen baarissa, vaikka miehellä onkin oma perheensä. Ja mikäs siinä, koska Teenan ja Johnin välille kasvaa jonkinlainen yhteys, joka ei kuitenkaan ole perinteinen rakkaustarina, joka johtaa samaan vuoteeseen, vaan ystävyys.

Ehkä juuri tuon yhteyden vuoksi ja siksi, että sattuu olemaan työvuorossa, kun Teena Maguiren raiskauspaikalle tarvitaan poliisia, John Dromoor kokee, että raiskaajien on saatava tuomionsa. Eikä Dromoorille tuota vaikeuksia keksiä, miten tuomio toteutetaan: ruumiita alkaa löytyä, mutta kukaan ei osaa kohdistaa epäilyksiä poliisimieheen.

Kosto: Rakkaustarina käyttää mielenkiintoista kerrontatekniikkaa. Suuri osa siitä on kirjoitettu sinä-muodossa, kuin joku puhuisi Teenan tyttärelle Bethelille. Niinpä kirjassa korostuu juuri tyttären näkökulma. Se on hyvä valinta, vaikken ehkä kaikkein eniten pidäkään tuosta sinä-kerronnasta.

Mutta kyllä muitakin näkökulmia näytetään. Näytetään, mitä tapahtui Teenan poikaystävälle Caseylle, miten lehdistö riepotteli Teenan elämää, miten raiskaajien äidit uskoivat poikiensa syyttömyyteen loppuun saakka.

Kosto: Rakkaustarina on rankka kertomus, jossa ei ole onnellista loppua. Mutta niinhän olen jostain lukenutkin: kun jokin raju tapahtuma muuttaa elämän, onnellista loppuelämää ei enää ainakaan samalla tavalla voi saada. Joyce Carol Oatesin teos ei jätä kylmäksi, joten tartun kyllä jatkossa hänen muihinkin kirjoihinsa.

Synnit kirjaan

Katja Kallion Syntikirja on ensimmäinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Odotin kevyttä lukemista ja otin kirjan bussissa luettavaksi työmatkalukemiseksi. Teos ei ehkä ollut aivan niin kevyt kuin odotukseni oli, joten hieman intensiivisempi keskittyminen olisi varmaankin auttanut saamaan romaanista enemmänkin irti.

Kirjan nimi tulee Sofia-nimisen naisen pitämästä kuvitteellisesta syntikirjasta: Sofia haluaa kirjata mieleensä kaikki tekemänsä virheet. Ajatus on mielenkiintoinen, sillä on oikeastikin olemassa itselleen niin julmia ihmisiä, että he kantavat syyllisyyttä jokaisesta pikkuvirheestäänkin. Outoa teoksessa on vain se, että vaikka se käsittelee ihmisten epätoivottavaa, syntistäkin elämää, tuo syntikirja tulee konkreettisesti esille todella harvoin. Noin hyvästä ideasta olisi voinut ottaa enemmänkin irti. Ajatelkaa nyt tyyliin: ”Rakas syntikirja, tänään olen tehnyt syntiä – heittänyt roskan maahan ja käyttänyt ikävää äänensävyä puhuessani työkaverilleni.” Lisäksi minusta Sofia keskittyy liian vähän virheisiinsä pitääkseen ihan oikeasti syntikirjaa.

Sofiaakin keskeisemmässä osassa Syntikirjassa on hänen äitinsä Tuulikki, joka on kirjan alussa juuri jätetty. Pitkäaikainen aviomies Henri on lähtenyt löydettyään nuoremman naisen nimeltä Denise. Tuulikilla on ollut nuorempana suhde Arno-nimiseen mieheen, joka on ohjannut hänen lopputyötään. Tiedä sitten, onko Henri kostamassa vai mitä, mutta joka tapauksessa on hänen vuoronsa rakastua luvattomasti.

Yksi keskeinen teema kirjassa ovat kielletyt suhteet. Sofia kulkee äitinsä ja isänsä jalanjälkiä ja aloittaa suhteen Temaksi kutsutun remonttimiehen kanssa. Sofia itse on eronnut, mutta Temalla on vaimo. Lopulta joku puuttuu tähän pettämisen kierteeseen ja se on Sofian 11-vuotias tytär Kerttu, joka sanoo äidilleen varsin suoraan oman mielipiteensä. Tarina tuo muutoinkin esille sen, ettei onnea löydä sillä tavoin, miten kirjan henkilöt sitä etsivät.

Mielenkiintoinen sivujuonne on Sofian ja Tuulikin suhde. Äidillä tyttärellä on niin kireää, että välillä asioita sanotaan hyvinkin loukkaavasti. Suhdetta symboloi nukkekoti, jonka Tuulikki hankki muka Sofialle tämän ollessa pieni. Äiti innostui kuitenkin nukkekodista niin paljon, etteivät tyttären tekeleet sinne edes kelvanneet. Joko tästä tai jostain muusta syystä Sofia inhoaa nukkekotia, ja vaikka Tuulikki haluaa lahjoittaa sen lapsenlapselleen Kertulle, se palautetaan hänelle.

Hupaisaa – vai miten se pitäisi ajatella – on, että ääni Tuulikin kellossa muuttuu, kun Sofia luulee sairastavansa syöpää. Äiti yrittää korjata välejä tyttäreensä. No, sitten Sofian kyhmy osoittautuukin joksikin aivan muuksi kuin syöväksi ja Tuulikki hermostuu tyttäreensä entistä enemmän aivan suotta.

Syntikirja oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Voisin lukea muitakin Kallion teoksia – vaikka hieman paremminkin keskittyen.

2 x 100 kirjaa -haaste

Laurenin pitämässä Lukuisa-blogissa oli mukava haaste, johon on pakko osallistua. Rakastan kirjalistoja ja tehtävänä oli merkitä kahteen sadan kirjan listaan lihavoiden ne kirjat, jotka on lukenut. Tässä minun tulokseni. Ensin BBC:n tekemä lista. Uskovat mokomat, että ihmiset eivät ole yleensä lukeneet kuin 6 listan kirjoista.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling (osan olen lukenut suomeksi, osan englanniksi, jonkin kirjan molemmilla kielillä)
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott (olen mahdollisesti lukenut tämän nuorena, mutten ole varma)
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis (tämä on hieman omituinen listaus, koska kirja sisältyy kohtaan 33, mutta saanpahan sitten yhden kirjan lisää…)
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett (tämäkin on epävarma tapaus)
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery (taas epävarma tapaus)
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare (olen lukenut ainakin jonkinlaisen hieman lyhennetyn version – toivottavasti en kovin paljon lyhennettyä, sillä en pidä kirjojen pilkkomisesta)
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Laskujeni mukaan sain 20 varmaa osumaa, tosin tuo Narnia-sarjan kuuluisin kirja tulee listan virheen vuoksi laskettua kahteen kertaan.

Toinen lista on suomalaisempi ja sisältää ”Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa”:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi (no tämä oli sellainen epävarma tapaus jo edellisessä listassa)
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja (näitä luettiin minulle pienenä niin paljon, että katson tuntevani tarpeeksi hyvin sarjan merkittävimmät teokset)
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia (pitää jälleen varustaa kysymysmerkillä)
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira (epävarma tapaus)
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö (tämänkin olen saattanut lukea lapsena)
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Toisesta listasta sain osumia 37. Harmillista on se, että lapsuuslukemisista on kadonnut sen verran muistia, ettei voi olla ihan varma, onko silloin todella lukenut jonkin kirjan vai onko vain hypistellyt sitä. Ja on lapsuuden jälkeiseltäkin ajalta kirjoja, joista ei ole varma, onko lukenut ne vain osittain vai loppuun asti.

Päätin laatia pienen lisähaasteen. Sen voi toteuttaa yhteensä molemmista listoista, pelkästään jommastakummasta tai miten vain haluaa. Itse teen sen jälkimmäisestä listasta, koska siinä on mukana suomalaistakin kirjallisuutta, joka saa ja jonka pitää mielestäni olla suomalaisille tärkeää.

Listaan siis seuraavat asiat:

3 listan kirjaa, jotka näistä ovat tehneet suurimman vaikutuksen:

Narnian tarinat – sitä ei voi sivuuttaa, koska elin pitkät ajat sen lumoissa lapsena
Kalevala – ehtymätön, hurja
Taru sormusten herrasta – on vaikea uskoa, että joku todella näkee sellaisen vaivan, mikä tämän teoksen ja muiden Keski-Maa-teosten syntyyn on tarvittu
(P.S. Sydämeni vuotaa verta, kun oli pakko jättää Saatana saapuu Moskovaan pois)

3 kirjaa, jotka lemppaisin listalta:

Juoppohullun päiväkirja – en ole lukenut, mutta jotenkin tuntuu oudolta, että se on samalla listalla Dostojevskin kanssa
Miehet jotka vihaavat naisia – itseeni Millennium-trilogia ei kolahtanut kovinkaan kovaa kirjoina (olen lukenut kaksi), ja uskon, että dekkarimaailmasta löytyy aikaa paremmin kestäviä teoksia, myös ruotsalaisia
Rakasta minut vahvaksi – olen taas ehkä ennakkoluuloinen, mutta jos listalla ei ole maailmankirjallisuudesta kuin pari runokirjaa, miksi juuri tämä on valittu, miksei vaikka Edith Södergrania?

3 kirjaa, joiden pitäisi olla listalla:

Romeo ja Julia – no kyllä maailman kuuluisimman rakkaustarinan pitää olla mukana
H.C. Andersenin sadut – kaikkien on tunnettava Pieni merenneito, Keisarin uudet vaatteet, Pieni tulitikkutyttö jne.
Ovidiuksen Rakastamisen taito – on se kumma, kun antiikin kirjallisuus on sivuutettu kokonaan

3 listan kirjaa, joita en ole lukenut ja jotka kiinnostavat minua eniten:

Anna Karenina – olen vuodenvaihteessa menossa katsomaan näytelmätulkinnan teoksesta
Sinuhe, egyptiläinen – se onkin kesken, olen kaksi kertaa aloittanut enkä ole vielä päässyt loppuun
Täällä Pohjantähden alla – sen verran olen lukenut, että tiedän teoksen vaikuttavuuden, loppuunkin asti tahtoisin joskus päästä

Olisi kiva, jos joku nappaisi tämän jatkohaasteen. Jos näin teet, laita kommentti, jotta tiedän käydä blogissasi lukemassa näkemyksesi.

Totta

Riikka Pulkkisen Finlandia-palkintoehdokkaana oleva romaani Totta kertoo siitä, kuinka kolmen sukupolven naiset reagoivat siihen, kun vanhin heistä on jättämässä tämän maailman. Elsa on sairastunut syöpään, ja hänen elinaikansa on peruuttamattomasti vähissä. Hänen miehensä Martti, taiteilija, joutuu hyväksymään sen, että Elsa haluaa kaivaa esille Martin 1960-luvulla tekemän pitkän syrjähypyn lastenhoitaja Eevan kanssa. Kun Eevan mekko löytyy Martin ja Elsan kotoa, isoäiti paljastaa tyttärentyttärelleen Annalle kaiken. Annan äiti Eleonoora, jota Eeva on aikanaan hoitanut, järkyttyy asian esiin tulosta paljon enemmän kuin Martti. Annaakin asia koskettaa niin, että hän lähtee jäljittämään Eevaa.

Anna joutuu kuitenkin etsimään Eevan 1960-luvun kämppiksen, koska Eeva itse on kuollut. Eevan kohtalo alkaa kaihertaa: mihin tai miten nuori nainen kuoli? Kaikkea Eevasta ja tämän suhteesta Marttiin ei saada selville, mutta enemmän paljastuu, kun kirja vie takaumin 1960-luvulle.

Martin ja Eevan vuosia kestänyt suhde on aiheuttanut sen, ettei Eleonoora enää aikuisena pysty täysin varmaksi muistamaan, mitkä muistot liittyvät hänen lastenhoitajaansa Eevaan ja mitkä äiti-Elsaan, joka oli työmatkoillaan pitkiä aikoja poissa Eleonooran ollessa pieni. Tätä puolta olisin suonut tulevan esille vielä korostetummin. Miten pieni tyttö koki sen, että isällä oli kaksi suhdetta yhtä aikaa? Eleonoora kapinoi välillä Eevaa vastaan mutta kaikkinensa tuntuu elävän tilanteessa, kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä – ehkä edes ymmärtämättä sitä. Toisaalta tyttö on kiintynyt molempiin naisiin eikä haluaisi menettää kumpaakaan.

Toisella tavalla hukassa on Anna, joka yrittää seurustella Matias-nimisen pojan kanssa, mutta kärsii nähtävästi jonkinlaisesta masennuksesta, sillä on maannut kaksi viikkoa lattialla pääsemättä sieltä ylös. Itselleni eräs kirjan miellyttävimpiä asioita oli muuten Annan ja tämän isoisän Martin lämmin suhde. Anna mm. pelasi Martin kanssa peliä, jossa he bongasivat esimerkiksi busseissa ihmisiä, joille antoivat nimet ja elämäntarinat. Myös isoäitiinsä Annalla on lämmin suhde – ehkäpä juuri niin kuin useinkin isovanhempiin saattaa olla lämpimämmät välit kuin vanhempiin.

Pettämisen aiheuttamia tunteita ei sinänsä kirjassa kuvata helpoiksi, mutta jotenkin niiden pitäisi mielestäni olla voimakkaammat. Miksi Martin suhde Eevaan ei aiheuta kenessäkään ainakaan kovin paljoa avointa vihaa? Eikö asiasta tule isompaa sotkua vain siksi, että Elsa on kuolemassa, vai onko Martin syrjähyppy asianosaisille jo vanhentunut, mielessä loppuun käsitelty?

Riikka Pulkkinen kirjoittaa runollisesti ja kuvallisesti, välillä ehkä hieman liiankin runollisesti. Joka tapauksessa kirja koskettaa varsinkin alussaan ja lopussaan. Johtuisiko siitä, että silloin käsitellään Elsan syöpää ja hänen kuolemaansa? Kirjan alkua lukiessani jouduin jopa sellaiseen tilaan, että ajattelin, etten pysty lukemaan pidemmälle, etten halua lukea sitä tuskaa, vaikka kirja olikin hyvä. Lopussa puolestani itkin. Kokonaisuus ei kuitenkaan järisyttänyt, mutta siitä huolimatta Totta oli positiivinen lukukokemus.

Lopuksi pieni tyhmän lukijan kysymys. En tiedä, onko lukukykyni todella vajavainen, mutta minulle jäi epäselväksi, kuka oli Linda. Hän vaikutti olevan tyttö, jota Eleonoora aikoinaan hoiti. Toisaalta hän tuli vastaan takaumassa 1960-luvulta, jolloin Eleonoora oli vielä itse lapsi eikä luultavasti hoitanut ketään. Oliko ketään Lindaa olemassakaan? Kertoisiko joku?

Legenda Suojelijoista

Pöllöt ovat viehättäviä ja mystisiä lintuja, joissa on aivan erilaista ylväyttä kuin vaikkapa keskimääräisessä pikkulinnussa. Nyt se on sitten tullut selväksi myös animaatioelokuvien ystäville. Legenda Suojelijoista kertoo nimittäin lähes pelkästään pöllöistä – niin, ja yhdestä käärmeestä, joka on lastenhoitaja.



Soren ja Kludd ovat pöllöveljekset, joilla on erilainen luonne. Kiltimpi Soren ihailee tarinoita Ga’Hoolen pöllöistä ja heidän sankariteoistaan. Hän uskoo Suojelijoihin, joilla on uljas menneisyys. Sorenin veli puolestaan on ainakin olevinaan kovempi. Niin tai näin, pöllöveljekset siepataan ja viedään pahispöllöjen valtakuntaan, jossa maailman ruhtinaiksi haluavat pöllöt huumaavat heikkoja ja kasvattavat mielestään parhaista tornipöllöistä taistelijoita.

Soren tutustuu vangiksi jouduttuaan pieneen aavikkopöllöön nimeltä Gylfie. Yhdessä he pääsevät lopulta pakoon ja lähtevät hakemaan apua suojelijoilta. Veli Kludd puolestaan alkaa ihailla vallanhamuajia ja jää heidän luokseen tullakseen sotilaaksi. Suojelijat osoittautuvat tietenkin todeksi, ja lopulta sotaisten kohtausten jälkeen maailmasta tulee taas rauhallinen ja onnellinen. Kludd tosin katoaa, ja kohtalokkaasti kerrotaan, ettei kukaan enää koskaan nähnyt häntä, mutta sekin taitaa olla vain vihjaus jatko-osasta. Legendan Suojelijoistahan perustana on Kathryn Laskyn pitkä kirjasarja, josta löytyisi taatusti aineksia vaikka kuinka moneen elokuvaan.

Pöllöt ovat tyylikkäitä ja elokuvassa riittää tunnetta. Paikka, jonne pikkupöllöt siepataan, sekä lasten huumaaminen ja muu karmea kohtelu saavat myös ahdistumaan. Elokuva yrittää tuoda esille jopa sodan karmeuden: Soren on koko elämänsä ihannoinut sotasankaripöllöä, mutta saa kuulla tämän itsensä suusta, ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Tämä viesti tosin vesittyy lopputaistelun aikana – sillä taistelu on jälleen ratkaisu ongelmiin – mutta ainakin se on elokuvassa ääneen sanottu.

Tyylikkäästä pöllöjoukosta löytyy monenmoista hahmoa, osa karmivan tyylikkäitä, osa humoristisia. Omia suosikkeja ovat Gylfie sekä lastenhoitajakäärme rouva Plithiver.



Itse näin elokuvan kaksiulotteisena suomenkielisenä versiona. Mieluusti näkisin tällä kertaa 3D-versionkin, vaikken tuosta 3D-tekniikasta niin vakuuttunut olekaan. Niin, ja varsinkin elokuvan näkeminen alkuperäiskielisenä kiinnostaisi, kuten aina. Mukana on nimittäin mm. Helen Mirren, joka on antanut äänensä pahalle Nyra-pöllölle.

Sekavia ajatuksia muinaisista traumoista

”Koulukiusaaminen ei kiinnosta aikuisia.” Laura Koljosen Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin provosoivan teaser-lauseen ahdistamana klikkasin itse tekstin auki ja pääsin monien ihmisten traumojen äärelle. Koljosen otsikko ei ollut yhtään sen vähemmän provosoiva: ”Hymyile, sinua kiusataan!”

Koljosen mukaan me koulukiusatut ihmiset olemme yksin. Kaikki muut traumansa aikuiset osaavat jakaa mutteivät kiusaamista. Me myös suhtaudumme kiusaamiseen väärin. Meistä se on vain huumoria, jolle pitäisi nauraa. Koljonen nostaa esiin erityisesti entisen rehtorin Aino Kontulan, joka Koljosen mukaan on sitä mieltä, ”että kiusatut lapset ovat yksinkertaisesti vain huumorintajuttomia eivätkä tajua sulautua massaan.” Kolumnisti ei myöskään voi sietää kiusaamisen ehkäisemiseksi järjestettäviä kampanjoita, joissa esitetään ihannekuvana ja mahdollisena todellisuutena se, että kaikki olisivat kaikkien kavereita ja leikkisivät kaikkien kanssa.

Ihme ja kumma, kolumni ei ole herättänyt kovinkaan paljon keskustelua Hesarin nettisivuilla. Tosin ne kommentit, jotka tekstiin on jätetty, ovat tavanomaisia nettikommentteja selvästi pidempiä. Mutta niinhän se on, että monet meistä jaksavat kyllä vauhkota homoseksuaalisuuskeskustelussa, mutta miksi keskustella kiusaamisesta? Minusta fokus on välillä hieman väärin kohdistunut, vaikka tokihan homojenkin tilanteesta saa keskustella.

Koulumaailma on ihan oikeasti julma, ja on turha väittää, että kaikki lapset ovat tavattoman kilttejä ja hirvittävän mukavia alun perin ja sitten heistä jotenkin tulee toisten kiusaajia jonkin uhriutumisen jälkeen. Höpöhöpö! Manipuloinnin keinot ovat hyvin hanskassa jo hyvinkin nuorilla, enkä minä ainakaan usko, että kaikki niitä toisiin käyttävät ovat kokeneet elämässään kovia.

Julmassa maailmassa monet nuoret uskovat, että heidän pitäisi olla juuri tiettyjen kavereita, niiden, jotka ovat suosittuja. Ainakin itselleni olisi ollut etua siitä, jos olisin paljon aikaisemmin tajunnut sen, ettei arvoa ole kuin sellaisella ystävyydellä, jossa minua arvostetaan sellaisena kuin olen. On hienoa oivaltaa, ettei tarvitse olla kaikkien kaveri.

Tähän liittyy myös eräs elämäni traumaattisimmista ellei traumaattisin ystävyyssuhde. Menin esikoulussa leikkimään uuden tytön kanssa, koska eihän juuri eskariin tullutta saanut jättää yksin vaan kaikilla piti olla kavereita. Tyttö sattui olemaan uskonnollisesta perheestä, ja siinä minä sitten elin kymmenen vuotta – sen ajan mitä ystävyyttämme kesti – ilmapiirissä, jossa minua pidettiin syntisenä, joka saa kotonaan soittamallaan musiikilla tuon toisen tytön levottomaksi ja joka houkuttelee kauheisiin paheisiin. Tämä siitä huolimatta, etten koskaan ollut teillä tietymättömillä, en edes kokeillut tupakkaa tai alkoholia ja tein jopa läksyni jokaikinen kerta.

On typerää valehdella lapsille ja nuorille, että kaikkien pitää olla kaikkien kavereita. Ei minun ihan oikeasti tarvitse olla kuin niiden ystävä, keiden ystävä haluan olla. On ihan eri asia, että kaikkien kanssa pitää pystyä opiskelemaan, tekemään töitä ja käyttäytymään asiallisesti. Koulujen välitunnit ovat tietysti hieman ongelmallisia. Ei ole mukavaa, jos joku jätetään yksin. Pieneen kaveriporukkaan ei tarvitse ottaa mukaan kuin ne, jotka siihen kuuluvat. Silloin, jos ollaan isommassa porukassa, kaikkien kuuluisi tietysti päästä mukaan.

Kiusaamista vastaan pitää taistella, vaikkei se sillä taistelulla ikinä minnekään kokonaan häviä. Kiusaamiselle ei ole mitään perusteita, ja kiusaajan pitäisi olla se, joka joutuu esimerkiksi vaihtamaan koulua, ainakin ääritapauksissa. Ikävä tosiasia on, että jos joku päättää ottaa toisen kiusaamisen kohteeksi, uhri selviää siitä harvoin asiallisilla menetelmillä. Siksi en pidä ollenkaan pahana, jos niille hiljaisille, jotka yrittävät kaiken pahanteon kohteina itse käyttäytyä hyvin, opetettaisiin pari fraasia. Aloittaa voisi vaikka tästä: ”Haistakaa vittu, on mulla parempaakin tekemistä kuin notkua teidän idioottimaisessa seurassanne.”

Itse en usko, etteivät aikuiset välitä kiusaamisesta. Kokemukseni mukaan opettajat ottavat sen vakavasti ja vanhemmat kokevat syvää tuskaa, jos heidän lastaan kiusataan. Asioita selvitellään, tehdään sopimuksia siitä, että kiusaaminen loppuu. Mutta mikä muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Useinkaan ei puhe, eikä rangaistus. Joskus ei mikään. Taas taistellaan tuulimyllyjä vastaan. No helvetti, taistellaan sitten, kun muutakaan ei voida. Nostetaan taistelutahtoa, sitten tunnetaan voimattomuutta taas, sitten kasataan itsemme. Niin, ja ehkä aikuistenkin olisi aika sanoa joskus kiusaajille se ruma sana.

Eat Pray Love

Olen niin suuri Italia-fani, että pienikin lupaus Italiasta saa minut heti toimimaan. Niinpä ei ole yllätys, että menin katsomaan Eat Pray Love -elokuvan – siinähän piti olla kolmannes Italiaa!

Elokuva kertoo Liz Gilbertista (Julia Roberts), joka päättää löytää itsensä karkaamalla vuodeksi maailmalle aikomuksenaan viettää neljä kuukautta Italiassa, neljä kuukautta Intiassa ja neljä kuukautta Balilla Indonesiassa. Liz on sekaisin, koska ei halua olla enää avioliitossaan eikä uusikaan parisuhde tunnu oikealta. Hän kokee, ettei ole koskaan miettinyt omaa elämäänsä ja että nyt on sen asian aika. Elokuvaa kannattaa katsoa siitä näkökulmasta, ettei paljon välitä siitä, että Liz olisi tietenkin voinut miettiä asioitaan ennen kuin sotki niihin muut ihmiset.

Italia on ihana! Niin se on tässä elokuvassakin. Liz oppii nauttimaan elämästä siitä huolimatta, että hän asuu kämpässä, jossa lämpimään kylpyyn pääsee vain, jos jaksaa lämmittää riittävän monta kannullista vettä liedellä, ja jonka ovi on vielä rapistuneempi kuin koko muu Italia yhteensä.



Mutta Liz oppii puhumaan käsillään, nauttimaan pizzasta ja pastasta ja tilaamaan ruokalistalta kaiken antipastoista dolceihin niin, ettei kukaan pöytäseurueesta pääse luulemaan, että seurasta olisi tarkoitus häipyä pikapuoliin. Varsinkin pizzansyöntikohtaus täpötäydessä napolilaisessa pizzeriassa on herkullinen. Vaikkei hillittömässä ahmimisessa ole mitään ihailtavaa, on toisaalta hyvä muistaa, että aidon herkun ääressä pitää syödä hyvällä omallatunnolla.



Jäätelölle olisi voinut antaa enemmän tilaa, se myönnettäköön. Missäänhän ei ole niin ihanaa jäätelöä kuin Italiassa.



Pelkäsin etukäteen, että menetän mielenkiintoni elokuvaan, kun tarina jättää Italian taakseen. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

Intiassa Liz keskittyy rukoilemiseen, mutta mielenrauhaa ei vaan tahdo löytyä. Meditointi ei oikein tunnu Lizin jutulta, ja mieleen tuleekin väistämättä, miksi hän niin kovin paljon tahtoo oppia meditoimaan, jos tuntee olonsa aivan vieraaksi heti kun yrittää keskittyä siihen.

No, jotain tärkeää Liz kuitenkin Intiassa oppii: itsensä armahtamisen – tai ainakin ajatuksen siitä. Oivalluksen löytämisessä on keskeinen rooli Teksasista kotoisin olevalla Richardilla (Richard Jenkins), jonka tie itsensä armahtamiseen on paljon pidempi kuin Lizin.



Niin, ja tapaahan Liz myös karanneen norsun. Sööttiä!



En hingu kovinkaan kovaa aurinkoisiin ja kuumiin paikkoihin, mutta kun Liz pyörii Balilla, alkaa kenen tahansa mieli tehdä sinne. Bali kuvataan kauniina tasapainon paikkana, jossa nautinto ja hengellisyys löytävät tasapainoisen suhteen.



Liz löytää myös rakkauden, Felipen (Javier Bardem). On ehkä vaikea ymmärtää, mitä niin erilaista Felipessä on, että Liz voi luottaa hänen olevan pitkäaikainen suhde, se oikea, jonka kanssa elämä tuntuu elämiseltä niin, ettei tunne lopu hetken kuluttua. Elokuva ei kuitenkaan kuvaa näiden kahden suhdetta kovin pitkään. Lienee kuitenkin parasta unohtaa epäilyt ja luottaa elokuvan satuun (vaikka tämä elokuva perustuukin kirjaan, joka kertoo todellisesta elämästä).



Kokonaisuutena pidin aika paljonkin Eat Pray Lovesta. Ehkä se sopi mielentilaani, ehkä tarvitsin juuri hiukan nautintoa, hiukan elämäntarkoituksen pohdintaa, hiukan höpsöä rakkaustarinaa. Ja pelkän Italia-jakson vuoksi tämä elokuva tullee tulevaisuudessa löytymään dvd-hyllystäni.

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa… Vai oliko se jokin muu Finlandia?

Hypätään elokuva-asiasta välillä kirjallisuuteen, kun menivät nimeämään nuo Finlandia-ehdokkaat. Mielestäni seurailen kirjallisuuskentän tapahtumia, mutta yleensä olen tämän ehdokaspäätöksen edessä ihmeissäni. Niin nytkin, vaikka ainakin Iltalehden mukaan ehdokaslista ei ole yllättävä.



Olen parhaillaan lukemassa Riikka Pulkkisen Totta-romaania, joka on ehdokkaana. Kirja herättää tunteita ja on kauniisti kirjoitettu, joten on mukava huomata sen olevan mukana ehdokasjoukossa. Muihin ehdokaskirjoihin minulla ei ole kosketusta. Olenko siis huono lukija? Aiheidensa perusteella eniten kiinnostavat Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Alexandra Salmelan 27, eli Kuolema tekee taiteilijan ja Erik Walhströmin Kärpäsenkesyttäjä.

Mutta kohukin on saatu ihan tosissaan – muka – aikaiseksi. Alexandra Salmela ei ole Suomen kansalainen. Mitä sitten? Jos joku pystyy kirjoittamaan kirjan suomen kielellä, ja vielä saamaan suomenkieliset lukijat vaikuttumaan kirjastaan, eiköhän hän saa kilpailla ihan samassa sarjassa kuin ne kirjailijat, jotka kirjoittavat suomeksi ja ovat Suomen kansalaisia?

You Will Meet a Tall Dark Stranger

Elokuvissa käynti maistuu, koska taukoa oli ennen Harjunpään näkemistä reilu kuukausi. Nyt olen ehtinyt leffateatteriin jo kolme kertaa Harjunpään jälkeen, mutta älkää pelätkö – ei tämä blogi ole kokonaan muuttumassa elokuvablogiksi. Kerrotaan nyt kuitenkin vähitellen näistä tämän viikon elokuvaelämyksistä.

En ole erikoisemmin fanittanut Woody Allenia koskaan, mutta silti olen pitänyt hänen elokuvistaan, kun olen niitä nähnyt. Luin jostain jonkin näkemyksen, jonka mukaan You Will Meet a Tall Dark Stranger on välityö, mutta oli miten oli, minusta se oli ainakin aivan sympaattinen ihmissuhde-elokuva, jonka parissa viihtyi. Loppu tosin jäi tällä kertaa minun mieleeni turhan avoimeksi. Spoilaan hieman, joten älä lue ainakaan loppuun, jos et ole vielä nähnyt elokuvaa ja haluat katsoa sen ilman ennakko-odotuksia.



Helenalle (Gemma Jones) ja Alfielle (Anthony Hopkins) tulee avioero. Molemmat ovat sekaisin omalla tavallaan. Helena käy selvänäkijällä, johon luottaa sokeasti, ja niinpä hän höpöttää tyttärelleen Sallylle (Naomi Watts) ja varsinkin tämän aviomiehelle Roylle (Josh Brolin) omaa sanomaansa, jota ei voi pitää varsin piristävänä. “You Will Meet a Tall Dark Stranger”, ennustaa selvänäkijä Helenalle. Helena uskoo siihen, vaikkei hänen tapaamansa mies ole pitkä eikä tumma ja vaikka tämä on vielä aivan kiinni kuolleessa vaimossaan.

Alfie on puolestaan rakastunut ilotyttö Charmaineen (Lucy Punch). Tarina on tuttu: kyllähän nuoremmalle naiselle vanhan miehen rahat kelpaavat, mutta yhteisiä kiinnostuksenkohteita ei oikein tahdo pariskunnalle löytyä, vaikka naimisiinkin päädytään ja lopulta vaimo tulee raskaaksikin.

Nuorempi sukupolvi sekoilee hieman rauhallisemmin, vaikkakin yhtä lailla siinä elämät sekoavat. Roy rakastuu naiseen nimeltä Dia (Freida Pinto), jota on tuijotellut kotinsa ikkunasta, ja Sally ihastuu pomoonsa (Antonio Banderas), joka tosin aloittaa suhteen Sallyn tälle esittelemän taiteilijan kanssa.

Elokuvan kaikki henkilöt ovat kipeässä elämäntilanteessa. Tyytymättömyys omaan elämään saa toimimaan ja hakemaan uutta elämää ennen kuin on osannut irrottautua vanhasta. Elokuva ei kuitenkaan kuvaa tuskaa vaan on kepeä. Valittu tyylilaji voi ärsyttää niitä, jotka juuri nyt rämpivät tuskassa. ”Tuo on vain pinnallista kärsimystä, ei se oikeasti ole noin helppoa”, voisi sanoa. Toisaalta, eikö vaikeista asioista voisi tehdä kepeitä elokuvia?

Kuten jo mainitsin, elokuvan loppu olisi saanut minusta olla hieman suljetumpi. Osan tarinansäikeistä olisi voinut jättää avoimiksi, mutta liikaa liian suuria ratkaisemattomia tilanteita jää vaivaamaan. Onko Alfie ikuisesti sidottu vaimoonsa, joka on raskaana ja ehkä synnyttää hänelle pojan (tai tytön – tai onko lapsi Alfien, kun vaimo ehti häntä pettääkin?) Entäpä Roy? Hänen uusi naisensa ihailee hänen kirjailijantaitojaan – ainakin siihen asti, kunnes paljastuu, että Roy on varastanut menestysteoksensa mieheltä, jonka luuli olevan kuollut. Mitä tapahtuu, kun asiat paljastuvat?

Kaikkinensa You Will Meet a Tall Dark Stranger on kuitenkin mielenkiintoinen elokuvakokemus. Ainakin ajoittain se saa hyvälle tuulellekin. Ainakin minun muutoinkin mukavaan torstaipäivääni muutama päivä sitten se sopi vallan mainiosti.

Harjunpää ja pahan pappi

Olen kovin mieltynyt Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjoihin. Siksi minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan, että Harjunpää ilmestyy valkokankaalle. Olin tosin hieman epäileväinen sen suhteen, miten sinänsä taitava näyttelijä Peter Franzén sopisi minun mielikuvaani Harjunpäästä, mutta ehdottomiin katsottaviin elokuva kuului silti.

Olen lukenut Harjunpää ja Pahan pappi -kirjan vuosia sitten. Nyt tavailen teosta Harjunpää ja heimolaiset. Mielikuvieni Harjunpää on oikeudenmukainen, jollain lailla lämmin, monia työtovereitaan edellä suvaitsevaisuudessaan, jopa epävarma ja pelokaskin ajoittain. Harjunpää ja pahan pappi -leffassa tuo tutunniminen poliisi on kieltämättä muuttunut joksikin toiseksi.



Ehkä kaikki johtuu juoneen ahdetusta tarinasta, jossa Timo Harjunpää on menettänyt tyttärensä väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. Poliisimies on romahtanut täysin eikä paljon muuta ajattele kuin kuollutta tytärtään ja kostoa. Suhde vaimoonkin (Irina Björklund) on ihan kuralla. Siinä Harjunpää haahuilee sitten ympäri Helsinkiä aseen kanssa seuraamassa tyttären tappanutta nuortamiestä, joka yllättäen jo kaksi vuotta yltiöväkivaltaisen tekonsa jälkeen on vapaalla jalalla. Pelastajana häärii työkaveri Onerva (Jenni Banerjee), joka sanoo asiat suoraan ja alkaa olla työpaikalla ainut, joka oikeasti vielä jaksaa olla Harjunpään puolella.

Elokuva keskittyy mielestäni liiaksi Harjunpään traumaan. Tottakai tyttären menettäminen on tragedia, mutta jotenkin se ei sovi näin suureen rooliin rikostarinassa. Ikävä kyllä tuo trauman korostaminen tekee Harjunpäästä liian yksiulotteisen. Kyllä Peter Franzén olisi varmasti pystynyt luomaan paljon moniulotteisemmankin hahmon – hän nimittäin epäilyksistäni huolimatta sopi rooliinsa aivan hyvin.

Niin, juonen päärikostarina uhkaa jäädä sivuosaan. Siinä uskonnollisesti kieroutunut mies tyrkkii väkivaltaisia miehiä metrojunan alle. Loppuratkaisuun johtavissa tapahtumissa tämä sarjamurhaaja tosin muuttaa epäloogisesti toimintamalliaan vain, jotta Timo Harjunpäästä saadaan sankari, joka pelastaa ihmisen, jolla on juuri hänelle itselleen merkitystä. Ei kovin toimivaa, koska on jo melko kliseistä että poliisi ei pelastakaan ihmisiä vain työnsä puolesta vaan koska he ovat läheisiä ja rakkaita.

Elokuva pursuaa väkivaltaa. Se ahdistaa ja sinänsähän se on hyvä: on ennemminkin surullista, ettei minkäänlainen väkivalta – ainakaan elokuvissa – useinkaan liikuta meitä ihmisiä enää. Silti olen sitä mieltä, että Harjunpää ja pahan pappi mässäilee tarkoituksellisesti väkivallalla. Se näyttää, kuinka pahoinpidellään ihminen, ja se näyttää sen niin monta kertaa, että on vaikea ymmärtää, miksi vähempi ei riitä.

Elokuvassa on monenlaista, mikä ei miellyttänyt minua. Uskoakseni ongelmat johtuvat käsikirjoituksesta ja ohjaajan näkemyksestä. Ne eivät osu yksiin omien ajatusteni kanssa. Ei Harjunpään kanssa kuitenkaan pitkästy, ja se onnistuu saamaan minussa aikaan ihan oikeita tunteita, mikä on aina hyvä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä kautta linjan, mikä ei sinänsä yllätä. Ehkä positiivisin – ja ehdottomasti tyrmäävin – ilmestys on Onerva. Miehenikin totesi elokuvan jälkeen, että sellaiselle poliisille tunnustaisi tuosta noin aivan mitä tahansa.

Suosi kristittyä

Olen pitkin matkaa arvostanut Päivi Räsästä ihmisenä, vaikka oma maailmankatsomukseni on hyvin erilainen kuin hänen. Räsänen on jämäkkä nainen, joka seisoo mielipiteidensä takana ja osaa esittää ne selkeästi. Pidän tätä suuressa arvossa. En myöskään yhdy siihen käsitykseen, että Ylen homoillassa nimenomaan Räsänen olisi ollut se keskustelija, joka aiheutti kirkosta eroamisten tsunamin. Keskustelussa oli mukana myös suoraan kirkkoa edustaneita, joiden mielipiteet saivat varmasti monen pään tuottamaan höyryjä.

Räsänen oli kuitenkin se keskustelija, joka on saanut perustella yhä uudelleen omaa näkemystään julkisuudessa. Ja nyt hän saa perustella varmasti erästä toistakin näkemystään. Ylioppilaslehden haastattelussa Räsänen toteaa, että ”Suomi ei voi ottaa kaikkia maailman pakolaisia. Sopeutumisen kannalta olisi järkevää valikoida sellaisia ryhmiä, jotka kulttuurisesti ja uskonnollisesti sopeutuvat tänne, eli asettaa etusijalle esimerkiksi vainotut kristityt.” Kristillisdemokraattien linjaa kuvataan haastattelussa humaaniksi mm. tällä perusteella.

On totta, että maailmassa on niin paljon pakolaisia, etteivät he kaikki mahdu Suomeen, vaikka kuinka haluaisimme auttaa. Uskonto kuitenkin vaikuttaa omituiselta perusteelta pakolaisten valinnassa. Totta kai kulttuurishokki on pienempi, jos muuttaa asumaan ympäristöön, jossa on oman uskonnon ympäröimänä – vaikka uskonto onkin vain osa kulttuuria. On kuitenkin vaikea uskoa, että vaikkapa muslimipakolainen kokisi Suomen huonoksi vaihtoehdoksi itselleen siksi, että täällä on enemmän kristittyjä kuin muslimeita.

Myös Räsäsen ajatus siitä, että vainottu kristitty löytää yhteyden seurakunnasta ja sopeutuu siksi paremmin, kuulostaa omituiselta. On Suomessa sen verran muslimejakin, että hekin voivat löytää oman ryhmänsä, joka tukee heitä. Räsänen on myös sitä mieltä, että ”Se [muslimien eristäytyminen suomalaisesta yhteiskunnasta] yhdessä syrjimisen kanssa voi johtaa radikalisoitumiseen.” Onko se huolestuttavaa eristäytymistä, että muslimit haluavat viettää aikaansa niiden kanssa, jotka esimerkiksi puhuvat samaa kieltä kuin he, tai viettää omissa porukoissaan omia uskonnollisia juhliaan? Kuulostaa siltä, että Räsänen väittää nimenomaan kristillisyyden yhdistävän ihmisiä hyvällä tavalla. Ovatko siis kaikki suomalaisetkin, jotka eivät kuulu kristillisiin yhteisöihin, vaarassa toimia radikaalisti tätä yhteiskuntaa vastaan?

Minusta Räsäsen ajattelu on myös hyvin lähellä sitä, että asetamme kristityt muiden ihmisten yläpuolelle. Onko kyse kuitenkin siitä, että tilanne olisi meille suomalaisille helpompi? Meidän ei tarvitsisi sopeutua erilaiseen ajatteluun kuin omamme? (Ihan niin kuin me suomalaiset tai kristitytkään ajattelisimme keskenämme samalla tavalla...) Mielestäni ei voi sanoa, että tämä näkemys olisi humaani – humaanimpaa olisi se, että apua annetaan ensin niille, joilla on suurin hätä.

Itkeäkö läskiensä tähden?

Yleisönosastoja ei pidä lukea. Aina sieltä löytyy jotain, josta tulee mieleen, että mitä helvettiä ihmiset oikein jaksavat valittaa, tai jotain, mistä tulee paha mieli. Hesarissa keskusteltiin vähän aikaa sitten lihavuudesta. Hyvä ettei tälle ylipainoiselle tullut tippa linssiin heti aamupalalla.

Raivostuttavin kirjoitus oli 6.10. Silloin Sami Pitkänen Pirkkalasta kirjoitti mm. seuraavasti: ”Lehtien sivuilla myydään vaatemallistoja ”isoille tytöille” ja irvokkaimmillaan tämän kohderyhmän edustajat poseeraavat keimailevissa alusvaatekuvissa tai käsittämätöntä kyllä, urheilutrikoissa jumppasalilla.” Pitkästä ärsyttää suunnattomasti, että ylipainoisista käytetään positiivisia ilmauksia, kuten ”suurenmoinen nainen”. Mainosmaailma välittää myös raivostuttavaa viestiä, jonka mukaan ”läski on kaunista, kunhan vain hyväksyy itsensä sellaisena”.

Myönnetään, minunkin kotikaupunkiini on vähän aikaa sitten ilmestynyt liike, joka myy vain isokokoisia vaatteita, ja tottakai se on liikeidea, jonka tarkoituksena on tehdä rahaa. Olin hieman epäileväinen, kun lähdin katsomaan, mitä liike tarjoaa, mutta koin elämäni ensimmäisen kerran oikeasti ihanan tunteen vaateostoksilla. Minulle löytyi vaatteita, joista pidin, ja valinnanvaraa oli! Jokaisen vaatteen kohdalla ei tarvinnut surkutella sitä, että se on liian pieni. Vaateostoksilla olikin mukavaa! Ei minusta tullut hullun lailla vaatteita shoppailevaa naista, mutta kyllä olo naisellistui.

Anna (40/2010) kertoo Pepistä ja Mimmistä, jotka pitävät suosittua More To Love -läskiblogia. Lehtijuttu ja kyseinen blogi saavat varmasti Sami Pitkäsen näkemään punaista. Hänen onnekseen Annan jutussa muistutetaan siitä, millaisen leiman lihavuus iskee ihmiseen: ”Lihavat mielletään hoikkia laiskemmiksi, sairaammiksi, tyhmemmiksi ja työntekijöinä tehottomammiksi.” Lisäksi Pitkästä varmasti lohduttaa, että Yhdysvalloissa on saatu tutkimustulos, jonka mukaan ihmiset seurustelevat suunnilleen viimeiseksi mieluiten lihavan kanssa. Esimerkiksi itsemurhaa yrittäneet tai amputaatiossa raajan menettäneet menevät lihavien ohi suosikkiseurustelukumppanina. Minusta itsemurhan yrittäminen tai amputaatio ei tee ihmisestä vastenmielistä, mutta sen verran kyyninen olen, etten usko, että esimerkiksi ihmisellä, jolta on amputoitu toinen käsi, on keskimäärin kovin helppoa parisuhdemarkkinoilla. Niin me läskitkin sitten kärsimme, kun toivomme, että joku rakastaisi. Läski ihminen ei voi olla ihana.

En ole erityisen iloinen siitä, että olen lihava. Minun on kuitenkin mahdotonta ymmärtää, miksen ulkoisesta koostani huolimatta saisi olla iloinen (tässä on kylläkin parantamisen varaa) ja ylpeä itsestäni, pitää itseäni yhtä arvokkaana kuin muitakin ja antaa sen näkyä (tässäkin on harjoittelemista). On irvokasta, että joku kehtaa kirjoittaa lehteen siitä, ettei kestä katsella vähäpukeisia lihavia naisia. Ei kaikki miellytä minunkaan silmääni, mutta pidän sen omana tietonani ainakin silloin kun paikalla on juuri se ihminen, jonka ulkomuodosta en pidä. Tiedoksi vain: en pyydä edes anteeksi, mutten aio piiloutua maan alle, en aio ruveta epäseksuaaliseksi – ostan edelleen kivoja alusvaatteita ja uskon, että kun kotonani keikistelen niissä, minut voidaan nähdä myös aivan eri tavoin kuin itsestääntärkeät mielenpahoittajat näkisivät. Vaikka kuinka olisin lihava, en minä voi koko aikaani käyttää siihen, että suren sitä.

Jääkarhu tuli taloon

En ole mikään kodinsisustaja, paremminkin tavaroidenkerääjä, joka kyllä toivoo, että kaikelle uudelle ihanalle olisi tilaa ja useampi kodin ihana esine saisi arvoisensa näköalapaikan.

Rakastan siis kaikkea kaunista, ja eräs uusi hankintani ovat Marimekon Nanuk-verhot, joissa jääkarhu kurkistaa kukkien keskeltä. Kangasta on kolmea värisävyä, ja meidän makkariimme sopi parhaiten tämä sininen versio:



Pussilakanasettinäkin tätä kuosia saisi, mutta kuinkas ollakaan – sinisenä Nanukia saa ainoastaan kankaana. Ei se mitään. Olen jo hankkinut mukin, pillerirasian ja heijastimen, vaikkeivät ne väreiltään noiden verhojen kanssa yhteen sovikaan (no, heijastimessa on vain tuo karhu, joten se nyt on sitten vain valkoinen). Mutta eihän niitä muita esineitä makuuhuoneessa käytetäkään. Ja hei! Värejähän saa sekoitella!

Tällainen se ihana mukini on:

Sujuuko työskentely paremmin kummitusten seurassa?

Olen muutaman päivän yksin kotona ja lisäksi sairaana. Piti siis keksiä jotain ajankulua. Katsoin hyllyyn hamstraamani Deadline-elokuvan, josta olin lukenut jostain seuraamastani blogista (anteeksi, etten muista, kuka siitä kirjoitti) ja joka oli osunut alelaarista käteeni. Odotin vielä kiltisti iltaan, koska silloinhan kauhuelokuvat kuuluu katsoa.



Deadlinessa käsikirjoittaja Alicella (Brittany Murphy) on ulkoinen pakko tuottaa tekstiä. Hän uskoo, että se sujuu paremmin, jos vetäytyy yksinäisyyteen, kartanomaiseen taloon keskelle ei-mitään. Sinne hänet vie Rebecca (Tammy Blanchard), joka pian paljastuu enemmäksi kuin Alicen ystäväksi. Rebecca ei pidä Alicen erakkoajatusta kovin fiksuna, mutta minkäs teet.

Alice on innokas videokuvaaja ja pakotalossaan hän törmää toiseen samanlaiseen. Hän löytää nimittäin videofilmejä, jotka on kuvannut talossa raskaana olevan vaimonsa kanssa aiemmin asunut David Woods (Marc Blucas), jonka päätä on vanne alkanut kiristää vähitellen aivan liikaa. Alice alkaa pian pelätä, ettei vaimo Lucylle (Thora Birch) ole käynyt hyvin. Eikä se ole ainoa pelon aihe, sillä näyttää siltä, että tuo epäonninen parisuhde on tehnyt talosta kummitustalon.

Tarinaan tuodaan mukaan jonkin verran myös Alicen taustaa. Hän on psyykkisesti epävakaa entisen miesystävänsä tekojen vuoksi. Tämä aiheuttaa sen, ettei hänen puheitaan kummituksista oteta aivan todesta.

Deadline muuttuu vähitellen kiinnostavaksi. Lucyn elämäntarina sekopäisen mustasukkaisuuden hallitseman Davidin kanssa ahdistaa, ja katsojakin haluaa tietää, miten Lucyn oikeastaan kävi – vaikkei tarina tässä kohdin nyt kamalasti yllätäkään. Brittany Murphy on todellakin väsyneen, kärsineen ihmisen näköinen. Kummitukset pelottavat ajoittain sopivasti, mutta välillä tulee olo, ettei niitä tarvitse pelätä, koska ne eivät ehkä olekaan Alicea vastaan. Parasta on ehkä kuitenkin se, että elokuvan loppu jää vaivaamaan. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli totta ja mitä Alice kuvitteli?

Itse olen kummitustarinafani, ja kummitusleffana tämä oli ihan ok. Bonuspisteitä voidaan antaa myös siitä, ettei elokuva paisutellut loppuunsa valtavaa erikoistehostekohtausta, jossa kaikki maailman hyvyys kohtaa kaiken maailman pahuuden. Pienimuotoinen on kaunista.

Körssittelystä

Uudistavat taas tupakkalakia, muistuttaa aamuinen Hesari. Minua ei sinänsä haittaa, että tupakoitsijat pysyvät tupakoimassa jossain muualla, sillä itse en tupakoi. Minua ei myöskään haittaa, että nuorten tupakointia yritetään vähentää, sillä mitä harvempi nuori alkaa turmella terveyttään tupakalla, sen parempi. Silti lainsäätäjien ajatukset oudoksuttavat minua.

Suomesta ei tule savutonta maata, tavoitelkoon tupakkalaki ihan mitä tahansa. En nyt äkkiseltään keksi koko maailmanhistoriasta yhtään pahetta, joka olisi suosiota vallattuaan onnistuttu hävittämään kokonaan. Realismi tekisi lainsäätäjillekin hyvää. Olen niitä, jotka uskovat, että kieltäminen lisää houkuttelevuutta ja/tai vie ilmiön maan alle. Jotkut asiat on tarpeen kieltää, mutta se ei saisi johtaa siihen, että päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä, vaikka ongelmia onkin maton alla vaikka muille jakaa.

Opettajat ovat myös joukolla soitelleet sosiaali- ja terveysministeriöön ja kyselleet, pitääkö heidän uuden tupakkalain myötä ottaa haltuunsa oppilaiden laittomasti hallussa pitämät tupakat. No, keskimäärin oppilaat eivät taida levitellä sätkäaskejaan ympäriinsä, vaan näpeissä on kerrallaan vain se yksi savuke, joka palaa. Lisäksi aika monet opettajat ovat uskoakseni jo tähän asti jemmanneet itselleen tupakat, joita oppilaat eivät osaa pitää piilossa. Nyt heille onkin sitten muistutettu, ettei näin saa tehdä. No, se antaa toisaalta opettajille vapauden olla ottamatta pulttia siitä, onko oppilaalla tupakkaa vai ei. Eipähän tarvitse vääntää kenenkään kanssa, että annatko ne tupakat vai et. Toisaalta on naurettavaa, että on lakeja, joiden noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä ei loppujen lopuksi välitetä kakkakasan vertaa.

Loppukevennys - Isännöitsijä oli muistanut meitä lappusella, jossa huomauteltiin taloyhtiömme epäkohdista. Tupakointikin oli mukana. Meitä valistettiin seuraavasti: ”Tupakantumppeja ei saa heittää ikkunoista ulos piha-alueelle. Tupakkamiehiä varten on porraspäihin varattu harjat, joilla voi kerä [sic!] ikkunoista pudonneet tupakat.” Kutsukaa tasa-arvovaltuutettu! Peräänkuuluttakaa myös tupakkanaisten vastuuta!

Lelutarina ja muumit

Viime aikoina elokuvavalintani ovat olleet lapsellisia. Eipä siinä mitään, sehän sopii luonteeseeni.

Toy Story 3 -elokuvaa oli kehuttu siinä määrin, että piti katsastaa, millainen se on. Elokuva osoittautui varsin viihdyttäväksi.

Andy-poika, joka omistaa cowboy-nukke Woodyn sekä Buzz Lightyear -sankarilelun ja näiden kahden ystävät, on vaikean päätöksen edessä: mitä tehdä leluille, kun matka vie collegeen? Andy päättää ottaa Woodyn mukaansa opiskelukaupunkiin ja viedä muut lelut ullakolle. Sattumusten vuoksi lelut päätyvät kuitenkin päiväkotiin. Se on ensiksi paratiisilta näyttävä paikka, joka todellisuudessa onkin helvetti. Päiväkodin vanhat lelut käyttäytyvät kieroutuneesti, koska niitä johtaa kovia kokenut pinkki nalle.



Toy Story 3:n voisi luokitella jopa kauhuelokuvaksi. Itse ainakin pelkäsin yhtä paljon kuin keskivertotehokkaassa kauhufilmissä – mikä tietysti oli vain plussaa. Tuntuu kuitenkin melkoiselta, että elokuvaa pääsee aikuisen seurassa katsomaan, jos on täyttänyt viisi vuotta. Mielestäni leffa on senikäiselle aivan liian pelottava. Pahisnallen apuri Iso vauva kääntää mm. päätään aivan kuin Regan-tyttö Manaajassa. Nuken rikkinäinen toinen silmä tehostaa kauhuvaikutelmaa.

Mutta on elokuvassa myös hauskoja elementtejä ja hahmoja. Barbie ja Ken ovat mukavasti vanhentunutta vuosikertaa, niin kuin kierrätyslelujen kuuluukin. Hellyttävä yksityiskohta on se, että Barbie on asuaan myöten juuri sellainen kuin minulla oli pienenä (ja on vieläkin pahvilaatikossa tallessa).

Pidin myös kovasti elokuvan loppuratkaisulle tärkeän Bonnie-tytön leluista. Varsinkin yksisarvinen on todella söötti.



Kurkkua kuristavan jännityksen jälkeen piti nähdä jotain leppoisampaa. Niinpä menin katsomaan Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan. Tarina on kaikille muumikirjoja lukemattomillekin tuttu piirroselokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Taas mennään vuorten huipulle tähtitornille selvittämään, onko aihetta pelätä pyrstötähteä vai ei. Kaikki jännittävät käänteet ovat mukana lihansyöjäkasvista ja mustekalasta lähtien.

Elokuva rullaa hyvin, kunhan se pääsee vauhtiin. Muumit ovat sympaattisia, kuten kirjoissakin, ja jopa pientä anarkiaa on havaittavissa – turhat tavarat paistinpannusta lähtien esimerkiksi heitetään riemuisalla mielellä vuorelta alas.

Kertomus pyrstötähdestä ei kuitenkaan ole mielestäni muumikirjojen parhaita kertomuksia, vaikka se ehkä lapsilukijoihin vetoaakin toimintavoittoisuutensa takia. Itselleni ainakin nykyisin kolahtavat paremmin mietiskelevämmät muumiteokset, kuten Muumipappa ja meri. Niin, ja Muumipapan urotyöt, jotka kyllä ovat täynnänsä toimintaa. Mutta kyllähän tuo pyrstötähtitarinakin mielenkiintoinen on – ja viihdyttää sekä kirjana että tänä uutena elokuvana (ja vanhana). Jollain lailla huopamuumit ovat kuitenkin lähempänä ”oikeita” muumeja kuin nuo 1990-luvulla piirretyt.

Juhlikaamme Agatha Christietä

Tänään on aiheellista muistella Agatha Christietä, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta. Itselleni Christie oli teini-iän merkittävin kirjailija, joten kyllä hän yhden blogipostauksen ansaitsee.



Ensimmäinen lukemani Christien teos oli sama, mikä varmaan monilla muillakin: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Luokkakaverini esitteli sen joskus ala-asteella, ja se kuulosti niin jännittävältä, että se oli haettava kirjastosta, eikä teos todellakaan aiheuttanut pettymystä. Kaikki kirjan lukeneet muistavat, että sen kaksi viimeistä sanaa ovat murhaajan etu- ja sukunimi. Minä luulin tämän vuoksi jonkin aikaa, että jokainen dekkari päättyy juuri murhaajan nimeen, ja siksipä viimeiselle sivulle ei kannattaisi kurkistella.

Suosikkini Christien salapoliiseista oli nuoruudessani Hercule Poirot. Hän oli ehkä vauhdikkaampi kuin neiti Marple. Muistelen, että saatoin jättää kirjan kirjaston hyllyyn, jos sen takakannessa mainittiin salapoliisin olevan neiti Marple. Nyt ymmärrän Marplen viehättävyyden paremmin. Naisessa on sympaattisuutta, terävyyttä ja tarvittaessa piikikkyyttäkin.

Agatha Christien kirjoja voi taas ostaa uudennäköisinä painoksina sekä pokkareina että ilmeisesti myös kovakantisina. Myös äänikirjoja löytyy. Ja kirjastoistakin Christietä tietysti saa edelleen. Siis, muistellaan Christietä lukemalla häntä. Jos olette tietäjiä, ja vaikkette olisikaan, osallistukaa myös Christie-aiheiseen tietokilpailuun täällä.

Suositellaan lämpimästi: Nurse Jackie

Edie Falco sattuu aina pääsemään rooleihin, joissa ympäristöön liittyy jollain lailla uskonto. Ensin hän oli Sopranosin katolisen mafiaperheen äiti, nyt hän on All Saints Hospitalin sairaanhoitaja, jota katsastavat sairaalan käytäviltä Jeesuksen ja Neitsyt Marian patsaat - syyttäen.



Nelonen alkaa esittää Nurse Jackieta maanantaina heti Good Wifen jälkeen, ja jokaikinen lehti on itse asiassa mainostanut jo ohjelmaa. Mutta pakko minunkin on mainostaa. Katsoin sarjan ensimmäisen tuotantokauden juuri loppuun dvd:ltä, ja on pakko sanoa, ettei Nurse Jackieta kannata jättää väliin – ei ainakaan niiden, jotka pitävät sarjoista, joissa on sekä huumoria että vakavaa ajateltavaa, hillittömiä sivuhahmoja ja sekä pää- että sivuhahmoja, jotka ovat sotkemassa elämäänsä viimeisen päälle joko tietoisesti tai tietämättään. Nurse Jackie saa sinut pitämään raivostuttavista hahmoista, niin hyvin tehtyjä sarjan ärsyttävät henkilöt ovat.

Edie Falco on ihana sairaanhoitajana, ”jonka moraali on pahasti vinksallaan” ja jolla ”on erittäin hyviä ominaisuuksia ja erittäin tuomittavia tapoja”, kuten Manu Haapalainen kirjoittaa Annassa (36/2010). Joissain asioissa hän on todella ihailtava, mutta toisaalta hän kaivaa verta nenästään niin voimallisesti, että tilanne ei paljon muuta voi kuin räjähtää jossain vaiheessa. Jackie vetää lääkkeitä nenäänsä, paneskelee työkaverinsa kanssa miehestään ja kahdesta lapsestaan huolimatta ja lisäksi suutelee vielä kolmatta henkilöä, jota pitää vastenmielisenä. Parhaat puolensa hän näyttää puolestaan äitinä.



Sivuhahmot ovat ainakin alkuunsa stereotyyppisempiä kuin Jackie, mutta jo ensimmäinen tuotantokausi alkaa avata heistäkin monenlaisia puolia. Mielestäni herkullisimpia sivuhahmoja sarjassa ovat Tohtori Eleanor O’Hara (Eve Best), sairaanhoitajaharjoittelija Zoey Barkow (Merritt Wever) ja osastonjohtaja Gloria Akalitus (Anna Deavere Smith).

Tohtori Eleanor O’Hara on Jackien paras ystävä. Ystävyydessään he unohtavat sairaalan hierarkian. Toisaalta he ovat kuin yö ja päivä. O’Haralla ei ole miestä ja lapsia mutta rahaa riittää. Hän shoppailee vaatteita suruunsa ja on aina viimeisen päälle tyylikäs. Ihmisten kanssa hän ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin shoppaamisessa.



Sairaanhoitajaksi opiskeleva Zoey tulee Jackien ohjaukseen. Ensin hän on raivostuttavan innostunut ja pitää Jackieta pyhimyksenä. Sitten hän alkaa oppia jämäkkyyttä – ja taitaa edelleen pitää Jackieta pyhimyksenä. Zoey on ihanan ärsyttävä sählääjä – ja kuitenkin hellyttävä.



Gloria Akalitus on koko sairaalan vihaama osastopäällikkö, jonka ilmestyminen tylyine ilmeineen tietää aina huumorikohtausta. All Saints Hospital on niitä työpaikkoja, joissa puhalletaan yhteen hiileen ehkä juuri siksi, että kaikki ovat esimiestä vastaan. Akalituksen hahmo on riemastuttava – mahdollisesti siksi, että tiukkana pysyttelevät henkilöt joutuvat aina väistämättä koomisiin tilanteisiin ja heille nauraminen maistuu kaikille.



Ai, olin kokonaan unohtaa erään parhaista hahmoista. Jackien nuorempi tytär Fiona (Daisy Tahan) on aivan lumoavan piikikäs pikkutyttö. Daisy on seuraavassa ensi-iltajuhlintakuvassa alimpana.