Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) ovat serkkunsa Eustacen (Will Poulter) luona, kun muu perhe on matkannut jännittävään Amerikkaan. Eustace on sisarusten mielestä raivostuttava, ja he ovat Eustacesta raivostuttavia. Mutta yhtä kaikki nämä kolme joutuvat yhteiseen seikkailuun, kun seinällä roikkuva maalaus vetäisee heidät Narniaan, keskelle valtamerta.
Lucylle ja Edmundille ennestään tuttu Kaspian (Ben Barnes), joka nyt on Narnian kuningas, nappaa lapset mukaan laivaansa Sarastukseen. Kaspian on etsimässä seitsemää kadonnutta lordia ja matkaamassa vaarallisille vesille. Eikä niinkään yllätyksellisesti koko Narnia on jälleen pelastettava – se tosin jää avoimeksi, kuka kutsui muinaisten aikojen kuningattaren Lucyn ja kuninkaan Edmundin Narniaan, mutta yhtä kaikki heitä tarvitaan kuningaskunnan pelastamiseksi.
Kaspianin matka maailman ääriin on puhdasverinen fantasiaseikkailu ja sellaisenaan viehättävä. Läpinäkyvät kristilliset viittaukset (esim. Aslanin sanat, että hänet tunnetaan meidän maailmassamme toisella nimellä) ovat hieman häiritseviä, mutta menkööt, sillä niinhän C.S. Lewisin alkuteoskin on pohjimmiltaan hyvin kristillinen. Ja kyllähän Aslan Jeesus-hahmoksi sopii, varsin vaikuttava leijona kun on.
Mielenkiintoisena sivujuonteena ja sinänsä ainakin nuorempien katsojien kannalta ihan pätevänä teemana elokuvassa on sisarkateus. Lucy haluaisi olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan mutta huomaa, ettei kadehtimisesta seuraa muuta kuin murhetta ja pahaa oloa. Edmund puolestaan kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että on joutunut olemaan kakkoskuningas sen vuoksi, että on veljeään nuorempi. Kateus saa Edmundinkin toimimaan melkein niin, että kaikki tuhoutuu.
Eustace ei ole ensin sopeutua Narnian olosuhteisiin. Itse asiassa hän ei ensin edes usko olevansa missään toisessa maailmassa. Hän kirjoittaa vähemmän mairittelevia kommentteja päiväkirjaansa. Mutta sitten – tietenkin – juuri kömpelöstä reppanasta tulee sankari, joskin osittain hieman yllättävässä muodossa. Mutta ei siitä sen enempää, sanotaan nyt vaikka vain niin, että jokainen kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee lohikäärmeen...
Elokuva tavoittaa hyvin sadun taikavoiman, enkä voi kiistää, että on ihanaa, ettei lapsuudessa koettu lumo ole kadonnut. Narnia sopii kaikkinensa paremmin myös hieman pienemmille perheenjäsenille kuin vaikkapa Harry Potter -sarja, joka on synkistellyt jo pidempään ihan liian synkästi pienten lasten katsottavaksi. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lopun taistelu merikäärmeen kanssa tekee Kaspianin matka maailman ääriin -leffastakin vähän isompien lasten elokuvan. Silti en ehkä olisi laittanut sille ja uusimmalle Harry Potter -elokuvalle samaa ikärajaa – nyt molemmilla on Suomessa K11-luokitus.
Oma ehdoton suosikkini uusimmassa Narnia-filmatisoinnissa on joka tapauksessa hiiri. Riipitsiip on kaikkien rapiirisankareiden kuningas. Itse kyllä en lähtisi ottelemaan rapiirilla kovinkaan monenlaisia miekantapaisia aseita vastaan, mutta minä en olekaan Riipitsiip. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, mutta nyt ainakin itkin elokuvassa hiiren vuoksi. Leffan lopussa Riipitsiip siirtyy Aslanin maahan, ja se oli kyllä pitkään aikaan liikuttavin elokuvassa näkemäni kohtaus.
Niin, lopussa todellakin Lucy, Edmund, Eustace ja Kaspian saapuvat hiirisankarimme kanssa maailman viimeiselle laidalle, jossa he tapaavat Aslanin. Kaunis hiekkaranta, jonne soudetaan kukkameren läpi, on ihastuttava mutta surumielinen paikka, josta ei pääse eteenpäin, jos vielä tahtoo palata. Seikkailut Narniassa loppuvatkin tuolle rannalle paitsi Riipitsiipin myös Lucyn ja Edmundin osalta.
Onneksi elokuvan loppuun on ujutettu kaksikin vihjettä siitä, että elokuvasarja saattaa kuitenkin jatkua. Seuraava looginen askel olisi Hopeinen tuoli -teokseen perustuva elokuva. Toivottavasti ainakin se tehdään, koska sen tarina on jälleen kunnon fantasiaseikkailu, jossa hiukset saattavat välillä nousta sopivassa määrin pystyyn. Ja minulle ainakin tekee välillä hyvää palata lapsuuden satujen lumoavaan maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti