”Koulukiusaaminen ei kiinnosta aikuisia.” Laura Koljosen Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin provosoivan teaser-lauseen ahdistamana klikkasin itse tekstin auki ja pääsin monien ihmisten traumojen äärelle. Koljosen otsikko ei ollut yhtään sen vähemmän provosoiva: ”Hymyile, sinua kiusataan!”
Koljosen mukaan me koulukiusatut ihmiset olemme yksin. Kaikki muut traumansa aikuiset osaavat jakaa mutteivät kiusaamista. Me myös suhtaudumme kiusaamiseen väärin. Meistä se on vain huumoria, jolle pitäisi nauraa. Koljonen nostaa esiin erityisesti entisen rehtorin Aino Kontulan, joka Koljosen mukaan on sitä mieltä, ”että kiusatut lapset ovat yksinkertaisesti vain huumorintajuttomia eivätkä tajua sulautua massaan.” Kolumnisti ei myöskään voi sietää kiusaamisen ehkäisemiseksi järjestettäviä kampanjoita, joissa esitetään ihannekuvana ja mahdollisena todellisuutena se, että kaikki olisivat kaikkien kavereita ja leikkisivät kaikkien kanssa.
Ihme ja kumma, kolumni ei ole herättänyt kovinkaan paljon keskustelua Hesarin nettisivuilla. Tosin ne kommentit, jotka tekstiin on jätetty, ovat tavanomaisia nettikommentteja selvästi pidempiä. Mutta niinhän se on, että monet meistä jaksavat kyllä vauhkota homoseksuaalisuuskeskustelussa, mutta miksi keskustella kiusaamisesta? Minusta fokus on välillä hieman väärin kohdistunut, vaikka tokihan homojenkin tilanteesta saa keskustella.
Koulumaailma on ihan oikeasti julma, ja on turha väittää, että kaikki lapset ovat tavattoman kilttejä ja hirvittävän mukavia alun perin ja sitten heistä jotenkin tulee toisten kiusaajia jonkin uhriutumisen jälkeen. Höpöhöpö! Manipuloinnin keinot ovat hyvin hanskassa jo hyvinkin nuorilla, enkä minä ainakaan usko, että kaikki niitä toisiin käyttävät ovat kokeneet elämässään kovia.
Julmassa maailmassa monet nuoret uskovat, että heidän pitäisi olla juuri tiettyjen kavereita, niiden, jotka ovat suosittuja. Ainakin itselleni olisi ollut etua siitä, jos olisin paljon aikaisemmin tajunnut sen, ettei arvoa ole kuin sellaisella ystävyydellä, jossa minua arvostetaan sellaisena kuin olen. On hienoa oivaltaa, ettei tarvitse olla kaikkien kaveri.
Tähän liittyy myös eräs elämäni traumaattisimmista ellei traumaattisin ystävyyssuhde. Menin esikoulussa leikkimään uuden tytön kanssa, koska eihän juuri eskariin tullutta saanut jättää yksin vaan kaikilla piti olla kavereita. Tyttö sattui olemaan uskonnollisesta perheestä, ja siinä minä sitten elin kymmenen vuotta – sen ajan mitä ystävyyttämme kesti – ilmapiirissä, jossa minua pidettiin syntisenä, joka saa kotonaan soittamallaan musiikilla tuon toisen tytön levottomaksi ja joka houkuttelee kauheisiin paheisiin. Tämä siitä huolimatta, etten koskaan ollut teillä tietymättömillä, en edes kokeillut tupakkaa tai alkoholia ja tein jopa läksyni jokaikinen kerta.
On typerää valehdella lapsille ja nuorille, että kaikkien pitää olla kaikkien kavereita. Ei minun ihan oikeasti tarvitse olla kuin niiden ystävä, keiden ystävä haluan olla. On ihan eri asia, että kaikkien kanssa pitää pystyä opiskelemaan, tekemään töitä ja käyttäytymään asiallisesti. Koulujen välitunnit ovat tietysti hieman ongelmallisia. Ei ole mukavaa, jos joku jätetään yksin. Pieneen kaveriporukkaan ei tarvitse ottaa mukaan kuin ne, jotka siihen kuuluvat. Silloin, jos ollaan isommassa porukassa, kaikkien kuuluisi tietysti päästä mukaan.
Kiusaamista vastaan pitää taistella, vaikkei se sillä taistelulla ikinä minnekään kokonaan häviä. Kiusaamiselle ei ole mitään perusteita, ja kiusaajan pitäisi olla se, joka joutuu esimerkiksi vaihtamaan koulua, ainakin ääritapauksissa. Ikävä tosiasia on, että jos joku päättää ottaa toisen kiusaamisen kohteeksi, uhri selviää siitä harvoin asiallisilla menetelmillä. Siksi en pidä ollenkaan pahana, jos niille hiljaisille, jotka yrittävät kaiken pahanteon kohteina itse käyttäytyä hyvin, opetettaisiin pari fraasia. Aloittaa voisi vaikka tästä: ”Haistakaa vittu, on mulla parempaakin tekemistä kuin notkua teidän idioottimaisessa seurassanne.”
Itse en usko, etteivät aikuiset välitä kiusaamisesta. Kokemukseni mukaan opettajat ottavat sen vakavasti ja vanhemmat kokevat syvää tuskaa, jos heidän lastaan kiusataan. Asioita selvitellään, tehdään sopimuksia siitä, että kiusaaminen loppuu. Mutta mikä muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Useinkaan ei puhe, eikä rangaistus. Joskus ei mikään. Taas taistellaan tuulimyllyjä vastaan. No helvetti, taistellaan sitten, kun muutakaan ei voida. Nostetaan taistelutahtoa, sitten tunnetaan voimattomuutta taas, sitten kasataan itsemme. Niin, ja ehkä aikuistenkin olisi aika sanoa joskus kiusaajille se ruma sana.
Tämä nyt on ehkä vähän kliseinen kommentti, mutta pohjaa täysin omiin kokemuksiin.
VastaaPoistaJos mietitään kiusaamisen syitä ja pohditaan kiusaajien luonteenlaatua niin kannattaisi muistaa se, että useinkaan kiusaaja ei ole sen kummempi tapaus kuin tenava, joka ei saa kotona vanhemmiltaan riittävästi huomiota ja järkeviä virikkeitä. Ja siihen voi vielä liittää sen, että vanhemmat opettavat omalla mallillaan varmaan usein täysin huomaamattaan lapsia pahastikin asenteellisiksi. Jos kotona kuulee koko ajan äidin tai isän puhuvan arvostelevasti muista perheistä jonkun täysin olemattoman syyn takia (uusi auto, vanha auto, ei autoa lainkaan), niin on se nyt ihme ja kumma jos ei sieltä pienet tenavat mitään vaikutuksia ime. Sitten on hyvä rehvastella koulussa, että sinä olet siitä perheestä, joilla ei ole autoa olenkaan, oletteko vähän outoja?? Ja niin se pallo pyörähtää liikkeelle.
Ei kiusaamista kitketä pelkästään sillä, että siihen pitää puuttua ajoissa.. Kylläpähän se on kokoaikaista ja täysin jatkuvaa yhteiskunnallista kasvatusta ja soveliaiden tapojen opettelua. Ja mahdollisuuksien tarjoamista lapsille.
En tarkoita tällä nyt mitään "laatuaikaa" perheen kesken ja meidän-lasselle-kaikki-tänne-nyt-heti -mentaliteettia, vaan sitä että myös vanhempien pitäisi nauttia ajastaa lasten kanssa. En siis sano, etteikö usein varmaan näin olisikin, mutta aika paljon näkee myös sitä, että lapset ovat pelkkä taakka. Olisivat jo hiljaa ja koko ajan pitää olla mankumassa jotain. Enkä tarkoita myöskään sitä, että lapsen pienimpäänkin pyyntöön pitää heti reagoida.
No joo.. tämä kommentti karkaa nyt vähän käsistä. Mutta siltä pohjalta, että olen itse vasta kolmekymppisenä tajunnut mitä tapahtui viitisentoista vuotta sitten, kun tunsin, etten halunnut mennä kouluun yhtenäkään päivänä, kun minusta aina löytyi jotain huomautettavaa ja miten sen kaikki senaikainen on vaikuttanut siihen millainen nykyisin olen..