Sujuuko työskentely paremmin kummitusten seurassa?

Olen muutaman päivän yksin kotona ja lisäksi sairaana. Piti siis keksiä jotain ajankulua. Katsoin hyllyyn hamstraamani Deadline-elokuvan, josta olin lukenut jostain seuraamastani blogista (anteeksi, etten muista, kuka siitä kirjoitti) ja joka oli osunut alelaarista käteeni. Odotin vielä kiltisti iltaan, koska silloinhan kauhuelokuvat kuuluu katsoa.



Deadlinessa käsikirjoittaja Alicella (Brittany Murphy) on ulkoinen pakko tuottaa tekstiä. Hän uskoo, että se sujuu paremmin, jos vetäytyy yksinäisyyteen, kartanomaiseen taloon keskelle ei-mitään. Sinne hänet vie Rebecca (Tammy Blanchard), joka pian paljastuu enemmäksi kuin Alicen ystäväksi. Rebecca ei pidä Alicen erakkoajatusta kovin fiksuna, mutta minkäs teet.

Alice on innokas videokuvaaja ja pakotalossaan hän törmää toiseen samanlaiseen. Hän löytää nimittäin videofilmejä, jotka on kuvannut talossa raskaana olevan vaimonsa kanssa aiemmin asunut David Woods (Marc Blucas), jonka päätä on vanne alkanut kiristää vähitellen aivan liikaa. Alice alkaa pian pelätä, ettei vaimo Lucylle (Thora Birch) ole käynyt hyvin. Eikä se ole ainoa pelon aihe, sillä näyttää siltä, että tuo epäonninen parisuhde on tehnyt talosta kummitustalon.

Tarinaan tuodaan mukaan jonkin verran myös Alicen taustaa. Hän on psyykkisesti epävakaa entisen miesystävänsä tekojen vuoksi. Tämä aiheuttaa sen, ettei hänen puheitaan kummituksista oteta aivan todesta.

Deadline muuttuu vähitellen kiinnostavaksi. Lucyn elämäntarina sekopäisen mustasukkaisuuden hallitseman Davidin kanssa ahdistaa, ja katsojakin haluaa tietää, miten Lucyn oikeastaan kävi – vaikkei tarina tässä kohdin nyt kamalasti yllätäkään. Brittany Murphy on todellakin väsyneen, kärsineen ihmisen näköinen. Kummitukset pelottavat ajoittain sopivasti, mutta välillä tulee olo, ettei niitä tarvitse pelätä, koska ne eivät ehkä olekaan Alicea vastaan. Parasta on ehkä kuitenkin se, että elokuvan loppu jää vaivaamaan. Mitä oikeastaan tapahtui? Mikä oli totta ja mitä Alice kuvitteli?

Itse olen kummitustarinafani, ja kummitusleffana tämä oli ihan ok. Bonuspisteitä voidaan antaa myös siitä, ettei elokuva paisutellut loppuunsa valtavaa erikoistehostekohtausta, jossa kaikki maailman hyvyys kohtaa kaiken maailman pahuuden. Pienimuotoinen on kaunista.