Muumilaaksossa katastrofistakin seuraa hauskaa

Joillekin kirjoille on olemassa vain pieni aika vuodesta, jolloin ne ihan oikeasti kuuluu lukea. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on tietenkin tällainen kirja. Tänä juhannuksena päätin, että on sen aika tai muutoin pitäisi taas odotella vuosi.

Tarina taitaa olla kaikille tuttu: Muumilaaksoon tulee tulva, kun tulivuori purkautuu. Koska muumitalokin täyttyy vedestä, muumiperhe joutuu jättämään sen ja saa uudeksi kodikseen teatterin, joka sattuu seilaamaan vedessä perheen ohitse. Sitten Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta perheestä, ja Pikku Myy katoaa vielä erikseen. Teatterissa olevat muumit ja muut tutustuvat siihen, mikä oikeastaan on teatteri ja valmistavat näytelmän, erilleen joutuneet puolestaan seikkailevat kuka kenenkin kanssa.

Vaarallinen juhannus kuuluu seikkailullisiin muumikirjoihin, mutta vaikka se ei ehkä olekaan niin filosofinen kuin Taikatalvi tai Muumilaakson marraskuu, se on täynnä muumifilosofiaa ja elämänasennetta, jota kadehdin. Muumeilla on taito nähdä vaikeudet mielenkiintoisina elämäntilanteina ja pitää vaarallistakin positiivisella tavalla jännittävänä. Muumit eivät lamaannu kotitalonsa jouduttua veden valtaan vaan sukeltavat keittiöstä aamupalaan tarvittavat ainekset ja löytävät uuden kodin oitis. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, ja muumit ovat kaikille vieraanvaraisia.

Yksi kiintoisista mukaan liittyvistä hahmoista on Miska, jonka asenne elämään on lähempänä omaani kuin muumiperheen. Miskakin löytää kuitenkin paikkansa - teatterissa ovat läsnä suuret tunteet ja teatteriin Miska lopulta jääkin. Ehkä Miskan melankoliakin saa hieman valoa teatterissa.

Muumiperheen järjestämä teatteriesitys on kuitenkin omassa dramaattisuudessaan hillitön. Se sisältää kaiken, mitä teatterissa pitää olla – varsinkin teatterin teon tuskan. Sen paremmin katsojat kuin esiintyjätkään eivät ole tilanteen tasalla, mutta teatterirotta Emma on aiempien epäluulojensa jälkeen vakuuttunut siitä, että kaikki on jälleen niin kuin teatterissa kuuluukin olla.

Melkoista draamaa on kirjassa muuallakin kuin teatterissa. Muumipeikko, Niiskuneiti ja Vilijaana joutuvat vangituiksi ja Nuuskamuikkunen kylvää ikimuistoisessa kohtauksessa hattivattien siemeniä. Kaiken läpäisee kuitenkin ajatus siitä, että kaikki päättyy aina hyvin. Jos tilanne näyttää ylipääsemättömältä, aina löytyy joku joka pelastaa sen – vaikkapa virkkaava pikkuhemuli.

Vaarallinen juhannus on tietenkin jännittävä tarina, mutta se myös valaa uskoa siihen, että elämäntilanteisiin kannattaa aina etsiä useita näkökulmia – jokin niistä näyttää jos ei hyvältä niin ainakin mielenkiintoiselta. Niin, ja jos joskus tulivuoren purkaus ja tulva yllättävät, pitää muistaa, että veden pinta ei tule aina olemaan korkealla eikä tulivuorikaan jaksa ihan joka vuosi tai vuosikymmen purkautua. Siinä välissä voimme elää seesteistä, hyväntahtoista elämää, jonka höysteenä on vain sopiva määrä jännitystä.

Les Miserables vavisuttaa

Asun Suomen toiseksi kovimman Les Miserables -fanin kanssa, ja siinä sivussa minustakin on sitten tullut tuon musikaalin fani. Ensimmäinen Les Miserables -kokemukseni oli tosin nolo. Näin musikaalin Lontoossa ja nukahdin kesken toisen näytöksen. Onneksi olen korjannut onnettomuuteni – tosin edelleen on hieman noloa sanoa, että olen nähnyt Les Misin West Endissä 1 ja ¾ kertaa...

Åbo Svenska Teater otti Les Miserablesin ohjelmistoonsa vuonna 2010 kymmenen vuotta sen jälkeen, kun musikaalia oli esitetty Helsingin kaupunginteatterissa. Myönnettäköön, että kyllä Suomi oli aivan turhaan noin pitkään ilman omaa Les Misiä. Turun produktion ohjasi Georg Malvius. Lopputulos oli upea ja hävetköön jokainen, joka ajatteli, ettei ruotsinkieliseen teatteriin voi lähteä. Sittenpähän ette nähneet, kuinka loistavasti ruotsalainen Alexander Lycke tulkitsi Jean Valjeanin keskeisen roolin. Ette tule ikinä kuulemaan missään niin pehmeästi esitettyä Bring Him Home (Led hans väg) -biisiä – ellei Lycke sitten jossain vaiheessa vedä roolia uudelleen.

En tiedä, kuka sai idean, mutta nyt Malvius on ohjannut Les Miserablesista suomenkielisen version Tampereen teatteriin. Jos ette siis nähneet Åbo Svenska Teaterin tulkintaa, menkää katsomaan edes tämä, sillä sekin on loistava. Ja muutamassa roolissa on jopa sama laulaja-näyttelijäkin.

On helppo ymmärtää, että ihmiset pitävät Les Miserablesista: siinä on riittävästi koskettavia elämänkohtaloita, sellaisia, jotka itkettävät ihan oikeasti. Jean Valjean (Tampereella Tero Harjunniemi) on tehnyt elämänsä virheen – varastanut palan leipää nälkäiselle siskonlapselleen – ja joutunut vankilaan. Karkaamisyrityksen vuoksi kakku on pidentynyt ja mies on ollut yhteensä 19 vuotta pakkotyössä. Kun hän sitten vapautuu, hän huomaa, ettei kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän sortuu varkauteen, mutta varastaa onnekseen maailman armollisimmalta ihmiseltä, piispalta (Topi Lehtomäki), joka haluaa antaa hänelle vielä uuden mahdollisuuden. Naps, Jean Valjean muuttaa elämänsä. Harmi vaan, että hän tekee sen rikkomalla ehdonalaisensa ja lähtemällä muille maille voidakseen aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ehdonalaisen rikkoja saa tietenkin peräänsä pakkomielteisen poliisin nimeltä Javert (Sören Lillkung, jonka sairastumisen vuoksi roolin on kahdessa näkemässäni Tampereen teatterin esityksessä laulanut Mikko Siltala). Valjeanin ja Javertin vastakkainasettelun huippuhetki on numero nimeltä Confrontation (Yhteenotto). Se on kaikkien kilpalaulantojen äiti. (No, hyväksytään, että Väinämöinen ja Joukahainenkin pääsevät aika korkealle rankingissa.) Valjean lupaa kerran toisensa jälkeen antautua Javertille, mutta aina hänellä on hyviä tekoja tehtävänä eikä oikeaa hetkeä näytä tulevan. Ensin pitää pelastaa pikkutyttö, jonka prostituoiduksi ajautunut äiti on juuri kuollut. Sitten on kapinaa ja pitää viedä haavoittunut nuorimies Marius (Tomi Metsäketo) lääkärin luo ennen kuin tämä kuolee.

Opiskelijoitten kapina on eräs musikaalin keskeisiä aiheita. 1800-luvun Ranskassa on kapinallisten mielestä paljonkin korjattavaa, mutta he eivät saa taakseen tarpeeksi suurta joukkoa. Kapinan tuoksinassa risteävät kuitenkin tarinan keskeisten henkilöiden tiet. Valjean ilmoittautuu tukemaan kapinallisia, ja myös Javert soluttautuu joukkoon. Mukana ovat myös Marius, joka on rakastunut Jean Valjeanin ottotyttäreen Cosetteen (aikuisroolissa Sarah Nedergård) sekä Éponine (kaksoismiehityksessä Saara Lehtonen ja Pia Piltz), joka kärsii, kun Marius ei huomaa hänen rakkauttaan.

Tampereen teatterin Les Miserables on miehitetty komeasti. Tero Harjunniemi laulaa ja näyttelee Jean Valjeanin roolin miehekkäästi ja koskettavasti, eikä hänen kohdallaan tarvitse pelätä, ettei Bring Him Home (Rukous) soisi kauniisti. Sen jälkeen kun Hugh Jackmanin esitys Les Miserables -elokuvassa karahti tähän numeroon, olen pitänyt sitä Jean Valjeanin todellisena tulikokeena. Pitkiä, hitaita ääniä sisältävä kappale vaatii pehmeyttä ja kärsivällisyyttä, eikä se ole tarinankaan kannalta mitätön, koska siinä Jean Valjean tuo esiin suojeluksensa Mariusta kohtaan.

Myönnettäköön, että oli hieman harmillista, ettei Javertin roolissa ollut näkemissäni esityksissä Sören Lillkung, sen verran taitavasti mies veti roolin Åbo Svenska Teaterissa. Mutta täytyy sanoa, että oli ilo nähdä Mikko Siltala Javertina. Hän teki poliisimiehestä koskettavamman hahmon kuin mitä teatteri-Javertit keskimäärin ovat olleet. Ensimmäistä kertaa minulle tuli Javertin elämän viimeisillä hetkillä mieleen, että siinä on mies, joka on uhrannut elämänsä aivan turhalle asialle, vanha mies, joka tajuaa, että hukkaan meni koko elämä. Että olisi voinut tehdä jotain muutakin kuin juosta yhden Jean Valjeanin perässä.

Tomi Metsäkedon Marius on hienoa kuunneltavaa, mutta mies esittää noin puolet omasta iästään olevaa nuorukaista, joten välillä kesto-Mariuksen (Metsäketo oli Mariuksen roolissa sekä Helsingin kaupunginteatterissa että Åbo Svenska Teaterissa) tilalla voisi olla joku uusi, nouseva kyky. Èponineista minua kosketti enemmän Pia Piltz, mutta syy siihen on luultavasti se, että Piltzin Éponine oli kärsivämpi saavuttamattoman rakkautensa tuskissa kuin Saara Lehtosen Èponine, jossa ei hänessäkään ollut mitään moitittavaa. Cosette ei suurinta aikaa edes ymmärrä, mitä kauheuksia hänen ympärillään tapahtuu, joten Sarah Nedergård on saanut roolin, jossa voi vain laulaa kauniisti ja rakastuneesti. Sen Nedergård tekee moitteetta, mutta minkäs sille voi, että minuun vetoavat kärsivät henkilöhahmot eikä Cosetten ja Mariuksen rakkaus, joka on Les Miserablesin mittakaavassa täysin ongelmaton tapaus – parin suurin ongelma taitaa olla se, että välillä on vähän ikävä eikä ensiksi ole varma siitä, onko toinen osapuoli yhtä rakastunut.

Les Miserablesissa on kaksi laulamista vaativaa lapsiroolia. Pieni Cosette-tyttö onnistuu yleensä aina itkettämään katsomoa olemalla niin suloinen – ja hyvin koskettava oli pikku-Cosette molemmissa näkemissäni esityksissä Tampereellakin. Gavroche-pojan rooli on isompi ja haastavampi. Näkemilleni Tampereen teatterin Gavrocheille annan täydet pisteet: pojat olivat reippaita ja löysivät Gavrochen isottelevan luonteen. Gavroche oli koskettava hahmo, kuten pitääkin, ja toi tarinaan sekä karmivuutta että huumoria.

Huumoria musikaaliin tuo lisäksi erityisesti pariskunta Thénardier. Monesti rahaa varastava ja asiakkaitaan huijaava kapakanpitäjäpariskunta on vain humoristinen elementti, jotta kaiken kurjuuden keskellä katsoja saa hieman naurahtaakin, mutta vielä hauskempaa on, jos Thénardiereista löytyy myös muita ulottuvuuksia. Åbo Svenska Teaterissa näin oli, ja niin on myös Tampereen teatterin esityksessä. Pidin kovin madame Thénardierin (Ritva Jalonen) raa'an julmasta äänestä. Minusta tämän kammottavan sijaisäidin, jonka luota Jean Valjean Cosetten pelastaa, pitää olla juuri tällainen. Herra Thénardierin roolin veti näkemissäni esityksissä kaksi eri näyttelijää: ensin Risto Korhonen ja sitten Ville Majamaa. Pidin enemmän Risto Korhosen suorituksesta. Hänen esittämänään herra Thénardier oli ennemminkin pelottava kuin humoristinen – tästä hahmosta tuli mies, joka voisi oikeasti vaikka tappaa oman tyttärensä Époninen, jos pää sattuisi siihen suuntaan yhtäkkiä naksahtamaan.

Tuntuu, että Les Mis muuttuu sitä koskettavammaksi, mitä useammin sen näkee. Tampereen teatterin ensimmäisessä ennakkoesityksessä 11.9. selvisin kohtuullisella määrällä kyyneliä, mutta esitys 21.9. oli mennä ihan vollottamiseksi. Fantinen (Ele Millistfer) soolo I Dreamed a Dream (Muistan vanhaa haavettain) on raastava tilitys elämästä, joka ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kuolinvuoteellaan tyttärestään Cosettesta harhanäkyjä näkevää Fantinea ei voi katsoa silmän kyyneltymättä. Ja kun Éponine viimein pääsee Mariuksen syliin, se vasta itkettääkin (musikaalin tuntevat tietävät, että tässä yritän pinnistää, etten tulisi spoilanneeksi). Väistämättömän ja ääneen naurattavan hääkohtauksen jälkeen musikaalin loppuhetket ovatkin sitten taas itkeskelyä. Mutta hei, menkää nyt ihmeessä teatteriin itkeskelemään, kun se on mahdollista. Emme voi nimittäin tietää, kauanko tämän jälkeen vie, että saamme taas Les Misin Suomeen.

Shrek svengaa musikaalinakin

Minusta tuli musikaalifani yhdessä hetkessä – silloin kun näin elämässäni ensimmäistä kertaa West End -musikaalin.Vaikka se sattui olemaan visuaalisesti näyttävin musikaali, jonka olen koskaan nähnyt – Taru sormusten herrasta – olen onnekseni kyennyt sen jälkeen nauttimaan myös pienemmällä rahalla tehdystä musikaaliteatterista.

Myönnettäköön, että olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, kun kuulin, että Jyväskylän kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Shrek-musikaalin. Tai ennakkoluuloinen on ehkä väärä ilmaus – olin paremminkin pettynyt: jos kerran pitää tuoda lähiteatteriin jokin iso musikaali, miksi sen pitää olla Shrek, miksei vaikka se toinen, jossa on vihreä päähenkilö (olen kova Wicked-fani, ja ymmärrän kyllä, että se olisi varmasti ollut esitysoikeuksineen liian kallis satsaus). Vähitellen kuitenkin lämpenin ajatukselle vihreästä hirviöstä vihreän noidan sijaan, enkä jaksanut enää murehtia sitä, ettei Keski-Suomeen tuotu myöskään Tanz der Vampirea (jonka Seinäjoen kaupunginteatteri toteutti ansiokkaasti) eikä Les Miserablesia (joka tehtiin ikimuistoisesti Åbo Svenska Teaternissa).

Eli kuinkas sitten kävikään: istuin ennakkonäytöksessä eturivissä katsastamassa, millainen Shrek olisi näyttämöllä. Musikaali osoittautui mukaansatempaavaksi ja liikuttavaksikin. Naurattaa se olisi voinut enemmän, mutta minä nauran harvoin kippurassa, joten en ehkä ole paras arvioimaan esityksen huumoria.

Shrek-animaatio teki aikanaan (2001) hyvää pinttyneille satukliseille, joissa kauneus ja rikkaus on aina se, mitä tavoitellaan, ja joissa prinsessat ovat aina kauniskäytöksisiä pelastettavia olentoja, joiden oma tahto on vähän niin ja näin. Shrekin maailma on piristävä. Kun rakastuu, vihreä hirviökin näyttää joltain muulta kuin rumalta – kauneusihanteet muuttuvat ja prinsessakin muuttaa ilomielin haisevalle suolle. Shrek on ritari, joka pelastaa prinsessan, mutta prinsessa pistää ritarin järjestykseen. Siksi on hauska saada näyttämöllekin lapsille(kin) sopiva tarina, joka päättyy muutoin kuin kauneuden riemuvoittoon ja siihen ajatukseen, että ulkonäöllä voi ratkaista kaikki maailman ongelmat.

Animaation keinot ovat rajattomat, mutta niin näyttävät olevan teatterinkin keinot. Shrek-musikaalin West Endin mainosvideon nähtyäni varmistuin siitä, että Jyväskylän kaupunginteatteri on käyttänyt versiossaan käytännössä yksi yhteen samoja teatterin keinoja kuin isommassa maailmassa esitetyt Shrek-musikaalin versiot. Todennäköisesti Jyväskylässä ei olisi kovin paljon tuosta saanutkaan poiketa – tällaisista musikaaleista kun tuppaa useimmiten saamaan vain replica-oikeuksia. Ja vaikka täydellistä replicaa ei tarvitsisikaan tehdä, teatteri ei voi tehdä ratkaisuja vaikkapa puvustuksesta omin päin vaan tarvitsee maailmalta hyväksynnän luomuksilleen.

Mutta mikäs siinä on keksittyjä keinoja käyttäessä, kun keinot ovat hyvät. Lordi Farquaad (Joni Leponiemi) taapertaa polvillaan, jotta lordi näyttää asiallisen lyhyeltä, lohikäärme (lauluäänenään Salli Suvalo) liikkuu kuin kiinalaisen uudenvuoden lohikäärme monien ihmisten avustamana ja Fionan (Maria Lund) laulaessa poksahtava lintu todellakin poksahtaa. Oma istumapaikkani oli varsin edessä, joten pääsin näkemään ehkä liikaakin sitä, miten teatterin taikaa oli käytetty. Ehkäpä musikaalin voisikin katsoa toisen kerran joltain kauemmalta riviltä, kuten mieheni ehdotti.

Erityispisteet haluan antaa musikaalin puvustajille. Jyväskylän kaupunginteatterilla ei ole käytettävissään läheskään samanlaisia varoja kuin Broadway- ja West End -teattereilla, mutta pienemmälläkin budjetilla voidaan tehdä silmäkarkkia. Shrek (Otto Kanerva) on sympaattisen näköinen hirviö, jota ei tarvitse oikeasti pelätä. Fiona on ihastuttava kokovihreissään viheriäitä sukkahousuja ja vihreiksi lakattuja kynsiä myöten. Satuolennot kolmesta pienestä porsaata Pinokkioon ja noitaan on puettu värikkäästi ja mielikuvituksekkaasti. Tanssia täynnä olevat joukkokohtauksetkin toimivat osaltaan juuri siksi, että ne ovat niin täynnä väriä – vaikkei tanssissakaan moittimista ole.

Yksittäisistä numeroista parhaiten jäi mieleen toisen näytöksen alkupuolella ollut Mä susta voiton vein, jossa Shrek ja Fiona kilpailevat osuvasti siitä, kummalla on ollut elämässään kurjempaa. Numeron aikana päähenkilöt huomaavat olevansa rakastuneita toisiinsa. Biisi on iskevä ja hauskasti esitetty. Ikävä kyllä Shrek-musikaali ei kokonaisuutena ole musiikiltaan kovinkaan mieleenpainuva. On ikävää, kun katsoja alkaa kiemurrella tuolissaan ja toivoo, etteivät näyttelijän suun asento ja orkesterin musisointi ennakoisi jälleen uutta laulunumeroa. Mutta musiikki on otettava sellaisena kuin se on – uusien musikaalien säveltäminen on sitten erikseen.

Shrek-musikaalin toteutus Jyväskylässä on hatunnoston arvoinen. Lapsille musikaali on varmasti suuri elämys, mutta kehotan aikuisiakin lähtemään ennakkoluulottomasti teatteriin, vaikkei naapurista tai ystäviltä saisi lainattua lasta rekvisiitaksi. Lopussa saattaa vielä kyynelkin tulla, vaikka tietää, kuinka tarina päättyy. Sitä vain on hyvä välillä saada muistutus siitä, että jokaisen näköinen voi olla jonkun silmissä kaunis.

I Dreamed a Dream

Päätimme miehen kanssa tehdä ystävänpäivästä elokuvan ja hyvän ruuan päivän. Kävimme katsomassa kaksi elokuvaa ja siinä välissä söimme maittavan ravintolaillallisen. Ja juuri sopivasti kauan odottamastamme Les Miserables -musikaalin elokuvaversiosta oli tuona päivänä ennakkonäytös (ensi-iltahan on 22.2.), joten se oli helppo valita toiseksi elokuvaksi.

Les Miserables on teatterin lavalta minulle melko tuttu musikaali: olen nähnyt sen esitettynä olisiko viisi kertaa. Mieheni on hardcore-fani, jolla on takana suunnilleen kolme kertaa niin monta esitystä kuin minulla. Jos Les Miserablesia esitetään jossain, minne meidän on mahdollista mennä, menemme kyllä. Uuden elokuvan näyttelijävalinnatkin vaikuttivat minusta osuvilta, tosin ihan heti en osannut kuvitella Hugh Jackmania Jean Valjeanina. Odotukset olivat joka tapauksessa korkealla.

Les Miserablesin keskeisin henkilö on juuri Jean Valjean. Mies vapautuu vankilasta ja saa osakseen syrjintää minne ikinä meneekin, mutta sitten yllättäen eräs piispa osoittaa hänelle armeliaisuutta, vaikka hän yrittää ryöstää tämän, ja Valjean päättää muuttaa elämänsä. Niinpä mies muuttaa nimensä ja nousee suosta - itse asiassa kun hänet seuraavan kerran tavataan, hän toimii pormestarina.

Valjeanin elämä kietoutuu yhteen monien muiden tarinoiden kanssa. Hän kokee olevansa velkaa Fantine-nimiselle naiselle (Anne Hathaway), joka on aviottoman lapsen vuoksi heitetty ulos tehtaasta, jossa työskenteli. Fantine ajautuu prostituoiduksi, sairastuu ja kuolee, jolloin Jean Valjean ottaa hoidettavakseen naisen lapsen, Cosetten (lapsena Isabelle Allen, aikuisena Amanda Seyfried). Cosette rakastuu tietenkin vallankumouksellisten joukoissa olevaan Mariukseen (Eddie Redmayne), joka on kuolla kapinassa. Ja koko ajan Valjeania vainoaa poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe), jolla on pakkomielle miehen saattamisesta jälleen telkien taa.

On ollut alunperinkin uhkarohkea ajatus alkaa muokata lyhennettynäkin lähes 1000-sivuista Victor Hugon Kurjat-romaania vajaan kolmen tunnin musikaaliksi. No, nyt yli 27 West End -esitysvuoden jälkeen Les Miserables on klassikko, ikoninen musikaali. Vaikka tarinaa on jouduttu tiivistämään, koskettavat ihmiskohtalot ovat säilyneet. Elokuvassa on ollut mahdollisuus mm. lähikuvien avulla jopa syventää joitakin henkilöhahmoja. Myös kärsimys tulee katsojaa lähemmäs. Anne Hathaway tekee mahdollisesti kaikkien aikojen kärsivimmän Fantinen. Koruton tulkinta I Dreamed a Dream -kappaleesta koskettaa väkisinkin.

Hugh Jackman on epätasaisempi. Keskimäärin hänen esiintymisensä ei aiheuta tuntemuksia mihinkään suuntaan. Bring Him Home -kappaleessa Jackmanin tulkinta tuntuu vaivaannuttavalta, mutta se johtunee vain siitä, että Alexander Lycke lauloi kappaleen niin loistavan pehmeästi Åbo Svenska Teaterin esityksissä. Toisaalta Valjeanin ja Javertin kilpalaulukohtaus The Confrontation on elokuvassa komea yhteenotto.

Russell Crowe parantaa Javertina elokuvan edetessä. Hän tuo mieheen herkkyyttä ja jopa jonkinlaista epävarmuutta, mikä tekee roolista moniulotteisemman, kuin ehkä teatterissa on mahdollista (ainakaan takariviin asti) näyttää. Eddie Redmayne tulkitsee komeasti yhden musikaalin tunnetuimmista kappaleista Empty Chairs at Empty Tables. Muutoinkin nuoret rakastavaiset Cosette ja Marius ovat ihana pari, sellainen, kuin nuorten rakastavaisten kuuluukin olla. Cosetten hahmossa ei ole tosin syvyyttä, mutta ei tarvitsekaan, sillä Cosetten tehtävä on olla söpö ja saada muut toimimaan.

Eräs musikaalin surumielisimpiä hahmoja on mielestäni Éponine, jota esittää elokuvassa ihan oikea musikaalilaulaja Samantha Barks. Barks on nimittäin laulanut roolia myös West Endissä Lontoossa. Époninen kohtalo on surkea: hän on rakastunut Mariukseen, mutta tämä ei hoksaa sitä, ja Époninen on vain katsottava vierestä, kun Cosetten ja Mariuksen rakkaus leimuaa. On ihme, jos katsojaa ei yhtään raasta, kun Barks laulaa sateessa yksinään: "I love him / but only on my own".

Pientä Cosettea hoitavaa huijari-kapakanpitäjäpariskuntaa esittävät aina yhtä ihana Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen, jotka vetävät roolinsa ammattitaidolla ilman liiallista liioittelua, johon rooleissa olisi haluttaessa mahdollisuus. Musikaalin kaksi lapsiroolia on miehitetty hienosti. Isabelle Allen laulaa ihanasti pikkuisen Cosetten kappaleen Castle on a Cloud ja kapinallisjoukoissa pyörivä Gavroche-poika (Daniel Huttlestone) on aivan mainio.  

Nostan hattua näyttelijöille, jotka eivät ole varsinaisesti laulajia mutta uskaltavat lähteä tekemään elokuvaa, jossa laulut on äänitetty kuvaustilanteissa, ei jälkikäteen studiossa. Keskimäärin elokuvassa ei lauleta yhtä hyvin kuin West Endin Queen's Theatressa, mutta mitä sitten - elokuva on nautittava kokonaisuus, kuva on komeaa, Tom Hooper on rohkeasti tehnyt ikonisesta musikaalista oman tulkintansa. Takapuolikin kesti hyvin sen noin 2 tuntia 40 minuuttia, minkä elokuva kesti. Ainoastaan se puuttuu, että Jean Valjeanin kuolema olisi saanut kyynelet valumaan poskia pitkin. Mutta itketään sitten kunnolla vaikka seuraavalla kerralla.

Rahan käyttäminen musikaaleihin on hyvää rahankäyttöä

Sehän tiedetään, että toisen menestys aiheuttaa aina jossakussa toisessa tuohtumusta (lue: kateutta). Tuohtumus on vielä suurempaa, jos menestykseen on saatu muka aiheetonta rahallista tukea. Tällä kertaa Ryhmäteatterissa ollaan – tai ainakin sen johtaja Esa Leskinen on – tuohtuneita siitä, että Helsingin kaupunginteatteri saa Helsingin kaupungilta rahaa, jolla se sitten muka laittaa pystyyn vain maailmalta tuotuja musikaaleja, jotka eivät ole taidetta vaan pelkkää pinnallista viihdettä. Asiaa valaisi eilinen Hesari.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola puolestaan muistuttaa, että tehdään hänen teatterissaan paljon muutakin kuin musikaaleja ja että musikaalit voivat tuottaa rahaa sen muun teatterin tekemiseen. Ihan hyvä pointti, kuten sekin, ettei teatterin ole järkevää pyrkiä miinustavoitteeseen, kuten Sarkola myös muistuttaa. Itselläni nousevat kuitenkin karvat pystyyn muista seikoista.

Minusta on vaarallista ottaa lähtökohdaksi se, että vain pienen piirin ymmärtämä ja katsoma teatteri tai muu luova työ on taidetta ja että massojen rakastamat teokset – esimerkiksi musikaalit – ovat vähempiarvoisia eivätkä siten voi olla taiteellisesti korkeatasoisia. On myös vaarallista ajatella, että verorahoin pitäisi tukea vain tuota ”oikeaa” taidetta ja että teatterimaailman pitäisi tuottaa viihteellisempi puolensa täysin kaupallisesti ilman yhteiskunnan verotulojen tukea.

Jos haluaa tehdä jotain hyvin, se vaatii taitoa, oli kyse sitten ultrapostpostmodernista teatterista tai keskimäärin helpommin ymmärrettävistä musikaaleista. Kuka sen sanoo, kumpi vaatii enemmän taitoa. Joku voisi ilkeästi jopa todeta, että nykytaiteen usein käyttämä ilmaisu, joka sisältää yleisön edessä alasti keikkumista ei ole välttämättä yhtä vaativaa kuin ison tai pienemmänkin musikaaliroolin laulaminen. Joku voisi olla jopa sitä mieltä, että jälkimmäinen on taiteellisempaakin. Vaikeaselkoisuus ei tee mistään hienompaa tai arvokkaampaa. Vaikeaselkoisuus johtuu yleensä siitä, että joku ei osaa ilmaista asioita selkeästi. On harhaa kuvitella, että vaikeaselkoinen olisi jotenkin hienoa ja arvokkaampaa. Ikävä kyllä monet luottavat itseensä niin vähän, että pitävät hienona kaikkea, mitä eivät ymmärrä.

Tietysti löytyy niitä, jotka eivät osaa arvostaa viihdyttävää teatteria, vaikka se olisi kuinka hyvin tehtyä. He voivat sitten tutkiskella mielessään vaikka sitä, mitä varten me maksamme veroja. Minun ymmärtääkseni siksi, että verovaroin voidaan turvata kaikille tiettyjä palveluita, kuten koulutus, terveydenhuolto ja kirjastot. Minulle käy hyvin myös se, että taidetta tuetaan verovaroin, sillä taide-elämyksillä voi olla suurikin merkitys ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi verorahoin pitäisi tukea ennemmin taidetta, josta suuri yleisö ei ole kiinnostunut? Eikö olisi loogisempaa, että kansalaisten rahoja käytettäisiin sellaiseen taiteeseen, mitä he ovat kiinnostuneita näkemään?

Ymmärrän kyllä senkin, että on arvokasta tukea taide-esityksiä, jotka jäisivät ehkä ilman taloudellista tukea kokonaan tekemättä. Uskallan väittää, että näitä itse asiassa ovat myös ne suuret maailmanmenestysmusikaalit, joiden tuominen Suomeen ei ole halpaa lystiä. On ollut ilo nähdä esimerkiksi Wicked omalla äidinkielelläni esitettynä – varsinkin, kun sen pääosien esittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon olisi oitis voinut siirtää West Endiin, sillä he eivät hävinneet siellä näkemälleni Elphaballe ja Glindalle tippaakaan. Ja jos olisin helsinkiläinen, en olisi tippaakaan itkenyt sitä, että maksamistani veroista oli osa luovutettu siihen, että kaupunginteatterin näyttelijöitä puetaan ja maalataan vihreiksi. Paljon huonompaankin voi rahoja käyttää. Toki jokainen voi kaipailla tänne West Endin ja Broadwayn tapaa tehdä kaupallista teatteria. Ikävä kyllä se tapa taitaa oikeasti toimia vain Lontoossa ja New Yorkissa, joissa on rahaa ja näyttelijöitä kuten myös katsojia aivan eri määrä kuin täällä Pohjolan perukoilla. Jos me sitten saamme edes verovaroin tuettuna nähdä musikaaleja, joista hyvin monet nauttivat, on vaikea ymmärtää, mikä tässä niin väärin olisi.

Lontoota voi aina suositella

Palasin hiljattain viidenneltä Lontoon-matkaltani. Minusta riippumattomat olosuhteet ovat johtaneet siihen, että Lontoo on valikoitunut matkakohteeksi uudelleen ja uudelleen viime vuosina, mutta eipä tuo haittaa minua yhtään – kaupunki on yksi ehdottomista suosikeistani.

Jo aiemmin suosittelin Lontoo-kokemuksia. Suositellaan nyt muutama lisää ihan huvin ja matkan muistelun vuoksi. Jos siis menet Lontooseen, harkitse näitä:

1) Vieraile Highgaten hautausmaalla – varsinkin, jos et ole aiemmin nähnyt muratin valtaamia ja maahan puoliksi uponneita hautoja. Hautausmaalla on kaksi puolta. Toiselle ei pääse vaeltelemaan yksikseen, mutta opastuskierroksella kuulee erikoisia tarinoita. Toisella puolella pönöttää Karl Marxin hauta, mutta ei kannata antaa sen haitata, sillä sieltäkin löytyy paljon muuta, mikä on kaunista.



2) Käy eläintarhassa katsomassa, millaisia piikkisiat ovat. Samalla näet pingviinien uuden altaan, joka on avattu toukokuun lopulla, ja voit kävellä perhosten keskellä perhostalossa ja toivoa, että jokin niistä kauniista lentävistä olennoista istahtaa kädellesi. Tai voit nähdä oikean lohikäärmeen ja ihastella Galapagos-saarten kilpikonnia, jotka eivät muuten juokse karkuun.



3) Shoppaile Camden Townissa. Muista mennä tyhjin vatsoin, jotta voit ostella herkkuja kojuista kanavan varrelta ja istua hauskojen pikkumopojen päälle syömään niitä.



4) Hieman toisenlaista shoppailua voit harrastaa Westfieldin ostoskeskuksessa. Siellä on jokaiselle enemmän jotain kuin Camdenissa, vaikka Camden onkin sympaattisempi paikka.

5) Käy katsomassa ainakin yksi musikaali. Hyviä vaihtoehtoja ovat mm. Wicked (vaikka on pakko sanoa, että Lännen noidan sulaminen oli Helsingissä toteutettu näyttävämmin ja dramaattisemmin) ja Les Miserables.





6) Maista steak and kidney pieta – ainakin matkaseuran lautaselta. Se ei ole ollenkaan niin pahaa kuin miltä kuulostaa.

London

Lontoo on ihana kaupunki. Ihmisvilinästä en pidä, tai siis ainakaan varsinaisesta tungoksesta – se on aika stressaavaa – mutta kyllä monessa paikassa saa rauhassakin katsella ympärilleen. Meillä oli mukana useampi ensikertalainen, joten kävimme aika perinteisissä nähtävyyskohteissa mutta ehdimme piipahtaa myös muualla. Laitan tähän fiilispohjalta muutaman suosituksen.

1) Käy katsomassa kaimaani Tate Britainissa.



Minä pölvästi en pitkään tiennyt, että John Everett Millais’n maalaus Ofelia (1852) on tässä brittiläistä taidetta esittelevässä museossa. Ofelian ja mm. Dante Gabriel Rossettin maalausten jälkeen ei oikein brittiläinen nykytaide iske, mutta vanhempi osasto kannattaa kyllä katsastaa. Sitä paitsi museon kahviossa myydään ihania kolmen juuston sandwicheja.

2) Pistäydy Florence Nightingale -museossa.

Tämä pikkuruinen museo on viehättävä paikka, jossa oppii kätevästi, millainen nainen tämä sairaanhoidon edistäjä oli. Museossa on esineitä amputointisahasta Nightingalen lemmikkipöllöön, joka istuskelee vitriinissä täytettynä.

3) Eläydy Phantom of the Opera -musikaaliin.

Phantomin kanssa kannattaa laittaa päälle suuria tunteita sietävä musikaalimoodi. Sitten vain ihmettelemään. It’s simply magical! Katso esimakua tästä:



4) Tuijottele edessäsi liukuvia sushiannoksia ja maistelekin vähän Yo! Sushissa.



Liukuhihnasushiketju tarjoaa periaatteessa pikaruokaa, mutta mikset istuisi katselemassa susheja pidempäänkin. Siinähän on aina jännityksensä, ehtiikö joku napata valitsemasi annoksen ennen kuin se ohittaa taas sinut. Liukuhihnalta saa sushit, sashimit, salaatit ja myös jälkkärit. Erityisesti korianteritonnikalaa voi suositella.

5) Ihastele luontoa Emirates Stadionin vieressä Gillespie Parkissa.

Sattumalta löydetty luontohelmi lontoolaisasutuksen keskellä teki ainakin minuun vaikutuksen lummelampineen ja sudenkorentoineen. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen tällä kertaa, mutta puisto kuuluu seuraavankin Lontoon-matkan ohjelmaan. Tällaista ei suurkaupungista uskoisi löytävänsä.

6) Shoppaile höpsöjä.

Minä ostin Harrodsilta itselleni lemmikin.