Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.

Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Ihmissusi on koominen olio Lontoossakin

En ole koskaan ollut oikein innostunut ihmissusista, sillä vaikka susi on komea eläin ja mieskin voi olla parhaillaan melkoisen komea olento, sudeksi muuttunut mies on ainakin elokuvien perusteella yleensä ruma ilmestys. Jos ihmissusielokuvassa on ihmissuden tahattoman koomisen olemuksen lisäksi kasarivaatetus, odotettavissa on järkytyksen hetkiä, jotka eivät ehkä johdu siitä, mistä niiden kauhuelokuvassa soisi johtuvan. John Landisin ohjaama Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) vuodelta 1981 on onneksi selvästikin myös tarkoituksellisesti koominen, joten kaikki elokuvan aiheuttama käkätys ei johdu siitä, että kahdeksankymmentäluku nyt yksinkertaisesti näyttää järkyttävän koomiselta.

Tarina alkaa Pohjois-Englannin nummilta, joilla vaeltaa kaksi nuorta amerikkalaista ystävystä, David (David Naughton) ja Jack (Griffin Dunne). Toista miehistä innostaisi nummimaisemaa enemmän päästä muhinoimaan ilmeisen vetävän mutta vähä-älyisen tyttöystävän kanssa Roomassa, ja sinne onkin ajatus mennä myöhemmin, mutta matkaan tulee mutka, kun ihmissusi hyökkää nuorukaisten kimppuun. Jackilta lähtee henki ja David herää lontoolaisessa sairaalassa. Siellä Davidia revitään kahteen suuntaan: Hän näkee käsittämättömiä painajaisia ja raadeltu ja mätänevä Jack ilmestyy hänelle varoitellen häntä seuraavasta täysikuusta. Toisaalta häntä kiinnostaa kovin sairaanhoitaja Alex (Jenny Agutter).

Ennen täysikuuta David pääsee sairaalasta, ja kuinka ollakaan, Alex pyytää hänet kotiinsa asumaan. Suhde ei varsinaisesti yllätä lukijaa, ja vielä vähemmän yllättävää on, että Davidista todellakin tulee ihmissusi, kun kuu on täysi. Kaikesta komiikasta, mitä siitä seuraa – mm. juoksentelua alastomana ympäri Lontoota – huolimatta elokuvan loppu onnistui liikuttamaan ainakin minua. Petoakin on todella mahdollista rakastaa, sanotaan nyt vaikka näin.

Veren roiskumisesta ja kiiluvista sudensilmistä pitävät saavat elokuvaa katsoessa haluamansa, mutta minusta parasta oli elokuvan huumori, joka sai minut nauramaan ääneen eikä pelkästään hymähtelemään. Selkeästi paras on kohtaus, jossa David tapaa Jackin Piccadilly Circuksella olevassa pornoelokuvateatterissa. David on tappanut ihmissutena jo kuusi ihmistä, ja koko ajan pahemmin lahoava Jack tuo nuo veriset uhrit surmaajansa luo. Koska heidän kiirastulensa ei lopu ennen kuin David on kuollut, pornoelokuvan pyöriessä käydään hillittömän hauska keskustelu siitä, miten David voisi ottaa itsensä hengiltä.

Elokuva tuskin pelottaa nykykatsojaa, ainakaan jos tämä on nähnyt muutaman kauhuelokuvan aiemminkin. Elokuvan erikoistehosteetkaan eivät saa haukkomaan henkeä ihastuksesta, mutta kun muistaa, että ne on tehty 35 vuotta sitten, niille antaa aivan eri lailla arvoa. Maskeerauksesta elokuva palkittiin jopa Oscarilla. Jack varsinkin on hauska ilmestys, sillä joka kerta kun hän ilmestyy kuvaan, hänen kasvonsa ovat menettäneet enemmän lihaa.

Kokonaisuutena Ihmissusi Lontoossa on varsin viihdyttävä koominen kauhuelokuva. Aivot saattavat lähettää häiriöviestejä parissa kohtaa, mutta eipä siinä mitään. Koska viimemmäksi olen vuosikausia tottunut näkemään Alexia esittävän Jenny Agutterin nunnan roolissa Hakekaa kätilö! -sarjassa, tämän roolin vähemmän nunnamainen käytös hyppäsi aluksi silmille (tosiasiassa Agutter on ehtinyt esittää 12-vuotiaana aloittamallaan filmiuralla vaikka minkälaisia rooleja Lady Capuletista Mary Shelleyyn, joten nämä aivoja häiritsevät ajatukset olivat yksinkertaisesti katsojan vika). Sen sijaan todellista epäuskottavuutta on kohtauksessa, jossa ihmissusi-David tappaa miehen Tube-asemalla. Uhri jää pois Tottenham Court Roadin asemalla, yksin. Siis yksin. On uskottavampaa, että Lontoon maanalaisessa todella vaanisi ihmissusi, kuin että niin keskeisellä paikalla kuin Charing Cross Roadin ja Oxford Streetin risteyksessä sijaitsevalla metroasemalla saisi hengailla yksikseen. Tuskin siellä autiota oli 1980-luvun alussakaan. Ja eikö olisi ollut paljon hauskempaa, jos ihmissusi olisi hyökännyt maanalaisen käytävissä ja liukuportaissa ison ihmisjoukon kimppuun? Olisi sinne pornoleffateatteriin mahtunut enemmänkin uhreja jutustelemaan Davidin itsemurhasta.

Ihmissusi Lontoossa jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani. Vinkiksi niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, mainittakoon, että Yle Teema esittää elokuvan tulevana torstaina 25.8. klo 21.55. 

Cat People – kauhuelokuvan klassikko 1940-luvulta

Vuonna 1942 elokuvateattereihin tullut, Jacques Tourneurin ohjaama Kissaihmiset (Cat People) tarjoilee katsojalle mystiikkaa samaan tyyliin kuin ohjaajan seuraavana vuonna valmistunut zombietarina Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie). Jälkimmäinen elokuva sai minut kietoutumaan tunnelmaansa tehokkaammin, mutta kyllä Kissaihmisetkin hiipii ovelasti katsojan ihon alle.

Elokuvan alussa amerikkalainen laivanrakennusyhtiössä töissä oleva mies, Oliver Reed (Kent Smith) tapaa newyorkilaisessa eläintarhassa serbialaisen naisen nimeltä Irena Dubrovna (Simone Simon). Mies jää heti koukkuun naiseen ja alkaakin flirttailla tämän kanssa kiivasta tahtia. Vaikka nainen pelkääkin menneisyyteensä liittyviä asioita eikä halua romanssia miehen kanssa, mies onnistuu hyvin helposti vakuuttamaan hänet siitä, että avioliitto olisi hyvä ajatus. Niinpä Irenasta tulee alta aikayksikön rouva Reed.

Oliverin tervejärkisyys ei auta kuitenkaan Irenaa pääsemään irti peloistaan. Nainen uskoo olevansa kissaihminen, joka liittyy muinaiseen serbialaiseen noituuteen. Jos hänen vihansa tai seksuaalisuutensa pääsee valloilleen, hänestä tulee peto, joka tuhoaa rakkaimpansa. Seksuaalisuuden valloilleen pääsemiseen riittää tässä tapauksessa suudelma. Oliverin ja Irenan avioelämä on kaiken tämän vuoksi olematonta, mutta Oliver on kärsivällinen ja haluaa auttaa Irenaa. Naista vetävät kuitenkin puoleensa eläintarhan kissaeläimet, erityisesti musta pantteri, jota eläintarhan työntekijäkin kutsuu melkein suoraan saatanaksi.

Väistämätön tapahtuu, kun Irena alkaa tuntea mustasukkaisuutta. Ensin Oliverille paljastuu, että hänen työtoverinsa Alice (Jane Randolph) rakastaa häntä, ja sitten miehelle paljastuu vielä sekin, että hän itse rakastaa Alicea. Tilanne on jo ennestään ahtaalle ajautuneelle Irenalle liikaa.

Kissaihmiset kehittelee tunnelmaansa mukavasti. Elokuvan alussa on pieniä vinkkejä siitä, ettei suloinen Irena ole kuin kaikki muut naiset. Kun hän menee eläinkauppaan, muut eläimet vauhkoontuvat. Linnut lentelevät häkeissään kauhuissaan kuin kissan tullessa niitä saalistamaan. Hieman epäloogisesti Irenan kaupasta kotiin viemä kanarialintu on kuitenkin aivan rauhallinen. Toinen vihje Irenan erityislaatuisuudesta on, että Irenan ja Oliverin kihlajaisjuhlassa kissaa muistuttava serbilaisnainen tervehtii Irenaa sisarenaan, vaikka on tälle aivan vieras.

Kissaihmiset on paitsi kauhutarina, myös mielenkiintoinen avioliittokuvaus. Oliverin ja Irenan pikainen rakastuminen ja pikainen avioliitto johtavat ongelmiin, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi avioliiton onnistuvan. Irenan pelot alkavat hajottaa liittoa, eivätkä puolisot pääse tarpeeksi lähelle toisiaan, vaikka mies tahtoo vilpittömästi hyvää naiselle ja on todella kärsivällinen. Nainen ei pysty kuitenkaan pääsemään peloistaan eikä tietenkään myös pahasta, joka hänen sisällään asuu. Vai onko paha vain kuvittelua ja purkautuu, koska Irena pelkää sen pääsevän valloilleen? Kissaihmisten viehättävyys on osittain juuri tässä arvoituksellisuudessa. Kun katsoja ei saa tietää liikaa, elokuva jää myös todennäköisemmin vaivaamaan mieltä.

Kissaihmiset jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.

Räyhähenget koheltavat

Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva Poltergeist (1982) on tarina ydinperheestä, joka joutuu kokemaan kauheita. Uudella asuinalueella hienossa talossa asuva Freelingien perhe ei voisi olla onnellisempi ennen kuin sen kodissa alkaa tapahtua outoja asioita. Isä Steven (Craig T. Nelson) on kiinteistönvälittäjä, joka myy naapuriinsa rakennettuja taloja tehokkaammin kuin kukaan muu kollegoistaan. Äiti Dianen (JoBeth Williams) ei tarvitse tuoda elantoa kotiin, vaan hän viettää aikaa kotiäitinä. Perheessä on kolme lasta: teini-ikäinen Dana (Dominique Dunne), keskimmäinen Robbie (Oliver Robbins) sekä 5-vuotias Carol Anne (Heather O'Rourke).

Ikonisin ruutu elokuvasta on kuva, jossa Carol Anne istuu lumisadetta näyttävän television edessä ja painaa kätensä ruutua vasten. Television lumisateesta kaikki alkaakin: Carol Anne nousee keskellä yötä vuoteestaan keskustelemaan televisiossa asuvien olentojen kanssa. Pian olennot pullahtavatkin ulos ruudusta, eikä aikaakaan, kun he kaappaavat Carol Annen mukaansa. Sen jälkeen perhe kommunikoi tytön kanssa tv-ruudun lumisateen läpi ja yrittää paranormaalien ilmiöiden asiantuntijoiden kanssa löytää keinon saada Carol Anne takaisin. Mukaan tarinaan sotketaan myös vanha hautausmaa, jonka tontille talo on rakennettu. Hautausmaa on mukamas siirretty pois rakennusten tieltä, mutta siirtoa ei ole tehty aivan sillä tavoin kuin olisi pitänyt.

Poltergeist näyttää hyvin 80-lukulaiselta, eikä siinä mitään. Se pistää räyhähenget heilumaan tosissaan, ja erikoistehosteet palkittiinkin aikanaan BAFTAlla, vaikka nykyään ne näyttävät kömpelöiltä. (Oscar erikoistehosteista meni kuitenkin E.T.:lle.) Mutta erikoistehosteet, joista aika on ajanut ohi, eivät haittaa, jos elokuva vetää muutoin mukaansa. Poltergeist onnistuu osittain pitämään katsojan mielenkiinnon yllä mutta sortuu hieman liikaa koheltamiseen. Ymmärrän kyllä, että räyhähenget ovat vimmaisia, mutta rajansa ilmavirrassa roikkumisella, sinisellä julmalla valolla ja luurankojen seassa uimisellakin - puhumattakaan kirkumisesta - on.

Kummittelu alkaa sopivan vaarattomasti mutta riittävän pelottavasti. Itsestään paikkaa vaihtavat keittiöntuolit saavat katsojan selkäpiin karmimaan, kun Dianen katsoessa hetken muualle tuolit ovat siirtyneet lattialta omituisen tasapainoiseen muodostelmaan pöydän päälle. Vaikka Diane säikähtääkin, liikkuvat tuolit alkavat kiinnostaa häntä ja hän esittelee niitä innoissaan Stevenille tämän tullessa töistä. Mies suhtautuu asiaan kuitenkin huomattavasti vakavammin eikä halua kenenkään menevän keittiöön ennen kuin omituiset ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Tästä vanhempien ristiriidasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Mutta ei - suunnilleen seuraavassa kohtauksessa räyhähenget ovat jo niin voimissaan ja vihoissaan, että saavat pihalla kasvavan puun repimään oksillaan Robbien sängystään ja kaappaavat saman tien Carol Annen. Siinä vaiheessa ne eivät perheen äidinkään mielestä ole enää kovin hupaisia. Tämä riehaantuminen pienestä tuolien siirtelystä kidnappaukseen onkin aivan turhan iso askel otettavaksi näin nopeasti. Mikä henget hermostutti?

Käsikirjoitus ei kaikilta osin muutoinkaan rullaa oikeaoppisesti. Irralliseksi jää kohtaus, jossa taloon saapuneen aavetutkijaryhmän jäsen Marty (Martin Casella) lähtee öisellä vahtivuorollaan hakemaan keittiöstä ruokaa ja näkee pihvin ryömivän pitkin pöytää. Pihvi alkaa käyttäytyä muutoinkin oudosti ja Martyn hetkeä aiemmin syömä kanankoipikin on iljettävien matojen peitossa. Niinpä Marty ryntää kylpyhuoneeseen ja alkaa pian peilin edessä raapia kasvojaan irti. Hetken kuluttua hän havahtuu normaalin näköisenä - kaikki olikin vain harhaa. Kohtauksen ainoa funktio näyttäisi olevan erikoistehosteiden esittely, joka ei mielestäni ole tarpeeksi vahva motiivi kohtauksen kuvaamiselle.

Poltergeist lankeaa kauhuelokuvien yleiseen ongelmaan: tunnelman kehittäminen ja jännityksen tihentäminen muodostuvat kiinnostavammaksi osaksi elokuvaa kuin loppukliimaksi. En tiedä, miten uhkakuvien toteutumisen voisi esittää vähemmän ylidramaattisesti ja koheltavasti. Ehkä Poltergeistia tehdessä on ajateltu, että kun pistetään kauheudet tarpeeksi isolleen, katsoja unohtaa miettiä, miten maan alta esiin pursuava hautausmaa voi olla vain yhden perheen talon alla ja aiheuttaa kauhuja vain tälle yhdelle perheelle. Melkoisen pieni hautausmaa, etten sanoisi.

Zombielokuvien suurin klassikko

Zombielokuvakatselmusta ei voi tietenkään järjestää ilman George A. Romeron vuonna 1968 ohjaamaa zombikäsityksen mullistanutta Night of the Living Deadia. Niinpä mekin otimme sen katsottavaksi, kun jatkoimme mieheni kanssa zombielokuviin tutustumista.

Elokuvan juoni on antanut inspiraation kaikille sen jälkeen tulleiden zombirainojen juonille: elävät kuolleet jahtaavat ihmisiä ja niitä tulee koko ajan lisää - sen syvällisempää ongelmaa ei tarvita, vaan katsoja voi rauhassa keskittyä siihen, miten ihmispolot selviävät zombien aiheuttamasta uhasta.

Ensimmäiseen zombiin törmätään hautausmaalla, jonne ovat saapuneet sisarukset Barbra (Judith O'Dea) ja Johnny (Russell Streiner). He ovat vierailemassa haudalla, kun heidät yllättää oudosti lähemmäksi kävelevä mies, josta Johnny tekee pilkkaa mutta jota Barbra pelkää. Osoittautuu, että pelko on tässä tilanteessa hyödyllisempi tunne, sillä zombi käy Johnnyn kimppuun ja Barbra pääsee pakoon.

Paettuaan zombia melkoisen matkan Barbra piiloutuu taloon, joka näyttäisi olevan tyhjillään. Pian paikalle ilmestyy autollaan Ben (Duane Jones), ja hieman myöhemmin paljastuu, että kellarissa onkin piilotellut melkoinen joukko ihmisiä, mm. vakavasti sairastunut lapsi.

Tarina tapahtuu hautausmaakohtausta ja talossa olevien näkemiä uutislähetyksiä lukuun ottamatta talossa ja sen lähiympäristössä. Talossa olijat saavat uutisten välityksellä tietää, miten katastrofi ulkona etenee. Yhden kerran he yrittävät paeta, mutta karkaaminen zombeilta ei onnistu ihmisten itsensä tekemän virheen vuoksi. Tätä asetelmaa hyödyntää mm. Night of the Living Deadille erittäin paljon velkaa oleva The Walking Dead: kyllä zombeista selvittäisiin, jos ihmiset asettuisivat yhdessä niitä vastaan eivätkä töppäilisi ja riitelisi keskenään. Romeron elokuvassa kovin vastarannan kiiski on kellarissa puolikuolleena makaavan Karenin (Kyra Schon) isä Harry (Karl Hardman), joka on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että kaikkien pitäisi piilotella zombeilta kellarissa, jossa hän on vaimonsa ja tyttärensä sekä toisen pariskunnan kanssa ollutkin piilossa.

Toimeliain ja fiksuin ratkaisunetsijä on Ben. Harryn vastustus vaikeuttaa Benin suunnitelmia, mutta hän saa tukea muilta. Ennen kellarissa piilotelleen väen saapumista Benillä ei mitään apua ollutkaan, sillä Barbra on järkyttynyt kokemastaan niin, ettei pysty muuta kuin olemaan shokissa. Wikipedian mukaan Barbaran avuttomuus ja katatonisuus aiheuttivat jopa närää feministeissä. Toisaalta olisi melkoisen epäuskottavaa, jos kaikista tulisi katastrofin ja traumaattisen kokemuksen äärellä selviytyjä-sankareita. Barbra osaa kuitenkin paeta ja muuttuu toimimiskyvyttömäksi vasta päästyään taloon jonkinlaiseen turvaan.

Elokuva on kohtuullisen rauhallinen pitkään, vaikka zombit huojuvatkin keskiössä olevan talon pihalla. Loppu lyökin sitten katsojaa todella kovaa. Ei ole vaikea arvata, mikä pikku Karenia vaivaa; yksikään katsoja tuskin yllättyy siitä, että tyttö muuttuu zombiksi. Lapsizombi on kuitenkin monin verroin aikuista järkyttävämpi sekä tappaessaan että tullessaan tapetuksi. Katsoja ei ylläty mutta järkyttyy kyllä. Järkytystä riittää muutoinkin: Barbra saa taas kohdata veljensä, ja zombit täyttävät talon.

On loogista, että ainoana zombien hyökkäyksestä selviää Ben, sillä hänen aivonsa toimivat loogisimmin stressaavassa tilanteessa. Ironista on se, että juuri kellarista tulee kuin tuleekin lopulta hänen piilopaikkansa. Se, mitä Benille tapahtuu aamun valjettua, onkin sitten elokuvan karmein tapahtuma, enkä aio tässä spoilata sitä. Night of the Living Deadin loppu ei ole suotta legendaarisen maineessa.

On aina hienoa nähdä, että pienelläkin budjetilla voidaan tehdä historiaan jäävää elokuvaa. Näkemys ja kekseliäisyys merkitsevät enemmän kuin raha. Night of the Living Deadissa on pysäyttäviä kuvia, eikä niitä tehdä minkäänlaisella rahalla, jos näkemystä ei ole.

Aikanaan elokuva aiheutti hämmennystä mm. siksi, että sen sankari on mustaihoinen. Ja jos tarkemmin ajattelee, melkein kaikkien länsimaisten nykyelokuvienkin päähenkilöt ovat valkoihoisia ja kaikkien muiden rotujen edustajat ovat vain sivurooleissa. 1960-luvulla Benin ihonväri oli kuitenkin iso asia, ja Night of the Living Deadin tekijöitä voi kiittää siitäkin, että heillä oli tosiaankin munaa toimia vallitsevien normien vastaisesti tekemättä siitä minkäännäköistä numeroa: elokuvassa kun ei kukaan viittaa Benin ihonväriin millään tavalla. Tätä ja muutakin mielenkiintoista elokuvan tekemisestä valaisee dokumentti Elävien kuolleiden synty, joka esitettiin halloweenina Ylellä elokuvan keralla ja joka on vielä vajaan viikon katsottavissa Yle Areenassa.

Voodoo-zombeja

Halloween on aina mainio aika viedä eteenpäin 101 kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna valitsimme mieheni kanssa teemaksi zombit. Aloitimme parilla voodoo-perinteeseen liittyvällä zombielokuvalla, joista toinen (I Walked with a Zombie) kuuluu projektini elokuvalistalle ja toinen (The Plague of the Zombies) oli muuten vain kiintoisa zombitarina.

I Walked with a Zombie 

Jacques Tourneurin vuonna 1943 ohjaama I Walked with a Zombie on saanut Suomessa oudon nimen: Yö voodoo-saarella. Nimi on paljon tylsempi kuin elokuvan alkuperäinen nimi, ja lisäksi se kuvaa epätarkasti elokuvan sisältöä - leffassa nimittäin kuvataan paljon pidempää jaksoa kuin yhtä yötä. Voodoo-saarella tarinassa kuitenkin ollaan, joten aivan kaikki ei ole suomenkielisessäkään nimessä väärin.

Elokuva kertoo sairaanhoitaja Betsy Connellista (Frances Dee), joka ottaa vastaan työtehtävän Länsi-Intiassa. Ulkoisesti paratiisilta näyttäviin olosuhteisiin hänet palkkaa Paul Holland (Tom Conway), joka tarvitsee hoitoa vaimolleen Jessicalle (Christine Gordon). Jo laivamatkalla uudelle työpaikalleen Betsy saa kuulla Hollandilta, ettei paratiisilta näyttävä miljöö ole paratiisi vaan ympäristö, joka tuhoaa kaiken. Ensimmäinen viite kauhuihin on ollut jo Betsyn työhaastattelussa, kun haastattelija on kysynyt häneltä, uskooko hän noituuteen.

Uudessa työpaikassaan Betsy tutustuu työnantajansa velipuoleen Wesley Randiin (James Ellison) ja tämän äitiin (Edith Barrett), joka pitää hoitoklinikkaa mutta tuntuu olevan sekaantunut jollain tavalla myös voodoo-piireihin. Äiti on näiden kahden suhteessa hallitseva hahmo ja Wesley pahaa vauhtia alkoholisoitumassa. Vaikka onkin ymmärrettävää, että äiti yrittää suojella poikaansa viinalta ja pyytää Betsyä puhumaan sen puolesta, että Paul Hollandin talon ruokapöydässä ei olisi enää perinteistä karahvillista alkoholia, äiti tuntuu myös sekaantuvan asioihin, jotka eivät hänelle kuulu.

Entäpä Jessica, jota varten saarelle on palkattu sairaanhoitaja? Betsylle selviää pian vaimon tila: tähän ei saa mitään kontaktia. Vaimo vaeltelee kotitilallaan valkoisissaan kuin aave. Naisten ensikohtaaminen onkin vaikuttava: Jessica lähtee yöllä ulos ja kiipeää talossa olevaan torniin. Betsy seuraa häntä portaisiin, joista loistaa suunnilleen kuvan ainoa valo. Lopulta Betsy ja Jessica ovat kasvotusten ja Betsyn kauhu näkyy hänen kasvoiltaan, kun hän näkee, kuinka ilmeetön ja ulottumattomissa Jessica on.

Saarella liikkuu myös huhu, että Jessican olotila johtuisi hänen aviomiehestään Paulista ja että Wesleyn ja Jessican välillä olisi ollut jotain. Oli kuinka oli, Betsy ei voi vastustaa Paulin viehätysvoimaa. Ehkä hieman yllättäen - vaikka Paulin vaimo on siis kykenemätön taistelemaan miehestään - Betsy päättää näyttää rakkautensa isäntäänsä auttamalla tämän vaimon terveeksi.

Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, mikä Jessicaa vaivaa, muta tuskinpa ongelman takana mikään luonnollinen syy on. Tämä käy selväksi viimeistään, kun Betsy päättää kokeilla, voiko voodoo-jumala Damballa parantaa naisen. Kun Betsy on taluttanut Jessican kädestä pitäen voodoo-temppeliin ja siellä olevat ihmiset ovat käyneet ilmeettömän naisen kimppuun, kaikki voivat nähdä, ettei hän ole normaali: Jessicaa vahingoitetaan, mutta hänestä ei vuoda verta.

Mustavalkoinen 40-luvun elokuva ei paljoa nykykatsojaa pelota, mutta sen tunnelma lumoaa. Mitä ilmeisimmin elokuvalle nimen antanut kohtaus, jossa Betsy kuljettaa Jessican voodoo-temppeliin Paul Hollandin palvelijalta Almalta (Theresa Harris) saamiensa ohjeiden mukaan, on tunnelmallinen matka läpi ihmistä korkeampien ruokojen, ohi mystisen karmeiden voodoo-merkkien ja tienhaaran, jossa seisoo Carrefour (Darby Jones), pelottavakatseinen risteyksenvartija. I Walked with a Zombie näyttää kuvan lumon.

The Plague of the Zombies

John Gillingin ohjaama The Plague of the Zombies (1966) on Hammerin näkemys voodoo-zombeista. Jotta elokuva voisi olla ihka aitoa hammerilaista kauhua, se sijoittuu tietenkin Englantiin, tarkemmin Cornwalliin.

Tohtori James Forbes (André Morell) saa Cornwallista kirjeen, jossa kerrotaan, että siellä tarvitaan apua yllätyksellisen suuren kuolemantapausten määrän vuoksi. Kirjeen on lähettänyt Peter Tompson (Brook Williams), joka on paikallinen lääkäri. Forbesin mukaan lähtee hänen hyväsydäminen tyttärensä Sylvia (Diane Clare). Ikävä kyllä tohtori Forbes ja hänen tyttärensä eivät ehdi paikalle riittävän ajoissa, jotta voisivat pelastaa Peter Tompsonin vaimon Alicen (Jacqueline Pearce). Tämä on kyllä elossa, kun he saapuvat, mutta hiippailee sitten yksin yöllä ulos talosta ja kokee pian karmean kuoleman.

Katsojalle selviää piankin, että paikkakunnan vaikutusvaltaisin mies, kartanonherra Clive Hamilton (John Carson) harrastaa epämääräisiä aktiviteetteja. Hän on tietenkin se, joka on tuonut voodoon Englantiin. Kaikki tietävät hänen käyneen Haitilla, mutta siitä ei tiedetä yhtä paljon, mitä kauheuksia hän on kantanut sieltä mukanaan. Kuvioon kuuluu tietenkin, että voodoo-taiat kohdistetaan pian - Sylviaan. Ehkä erikoisempaa on se, miksi Hamilton niin haluaa muuttaa ihmisiä zombeiksi: hän haluaa heistä työvoimaa kaivokseensa.

Hammer osaa asiansa. The Plague of the Zombies on takuutyötä - ei erityisen mieleenpainuva elokuva mutta viihdyttävä raina, jossa ei tavallaan ole mitään valittamista. Visuaaliselta ilmeeltäänkin elokuva on helposti tunnistettavissa Hammerin tuotannoksi. Jos siis yhtiön tuottama kauhu miellyttää, mutta tämä leffa on vielä näkemättä, voi sitä ihan hyvällä omallatunnolla suositella.

... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà - lisää italialaista kauhua

Lisää italialaista kauhua tarjoaa varmasti riittävän verinen Lucio Fulcin ... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Beyond. Elokuva on gore-ohjaaja Fulcin kulttielokuva vuodelta 1981. Siihen voi törmätä myös englanninkielisellä nimellä Seven Doors of Death (todellakin, vaikka kyseessä ovat helvetin ovet, eivät kuoleman - vaikkakin voi olla, ettei näissä kahdessa ole kovin paljoa eroa).

Elokuvan tarina on kaikkien kauhugenren säädösten mukainen. Nainen nimeltä Liza Merril (Catriona MacColl) puuhailee perinnökseen saamansa hotellin parissa avatakseen majoituspaikan uudelleen. Ikävä kyllä talossa on 1920-luvulla sattunut ikävä murha. Rikoksen kohteena on ollut taidemaalari, joka on maalannut osuvasti kuvaa helvetistä. Miksi osuvasti? Koska hotellin kellarissa sattuu olemaan yksi helvetin seitsemästä portista. Portti rävähtääkin sitten kunnolla auki, kun Liza ei hyväksy sitä, että kellari lainehtii vettä vaan yrittää tehdä asialle jotain. Helvetistä tulvii zombeja ja Lisa törmää sokeaan naiseen, joka näyttää olevan jokseenkin kuosissa mutta selvästikään todisteiden valossa ei ole elossa.

Elokuvan alkuperäinen italiankielinen nimi kuvaa elokuvan tunnelmaa osuvasti. E Tu Vivrai nel Terrore! tarkoittaa suunnilleen "Tulet elämään kauhussa!" L'Aldilà puolestaan viittaa elokuvan englanninkielisen nimen tavoin tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisesta tulevat yltä päältä mädäntyneet hirviöt jahtaavat Lizaa, hänen seuraansa lyöttäytyvää lääkärismiestä tohtori John McCabea (David Warbeck) ynnä muita elokuvan henkilöitä päättömästi vailla mitään logiikkaa. Ja tämän saa ottaa kirjaimellisesti, sillä elokuvan juoni on epälooginen. Hautaan saatettu mies ilmestyy yhtäkkiä zombina hotellin kuraa täynnä olevaan kylpyammeeseen. Kirjastossa tikkailta kaatuva mies saa täysin tyhjästä päälleen joukon hämähäkkejä, jotka kaivavat häneltä silmän päästä.

Pikkuinen mutta ihastuttava kauhuelokuvakirjani 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään liittää Fulcin elokuvaan mm. unilogiikan ja juoneen sopimattomat käänteet sekä nimittää sitä barokkisplatteriksi. Kaikesta epäjohdonmukaisuudesta syntyy todellakin unenomaisen kiehtova elokuva. Fulci vie epäloogisuuden niin pitkälle, ettei se enää häiritse vaan on taidetta. Toki äärimmäisen herkkien tai vähänkin herkkien kannattaa jättää elokuva väliin, sillä se sisältää raatelemista, seinään naulaamista ja silmien poistamista kuopistaan. Tiukasti järjellä toimivat ihmiset saattavat olla toinen ryhmä, jonka ei kannata viettää aikaansa juuri tämän elokuvateoksen parissa, sillä on myönnettävä, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä järjen kanssa - kysymys on ainoastaan pettämättömästä splatter-tyylitajusta.

La Maschera del Demonio - italialaista kauhua

Pari viikkoa sitten olleen halloweenin kunniaksi sain taas hyvän tekosyyn viedä eteenpäin sadanyhden kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna mieheni ja minä otimme teemaksi italialaisen kauhuelokuvan. Katsomistamme elokuvista kaksi löytyi sopivasti kauhuelokuvalistaltani.

Ensimmäiseksi perehdyimme italialaiseen näkemykseen goottikauhusta eli katsoimme Mario Bavan ohjauksen La Maschera del Demonio vuodelta 1960. Elokuva tunnetaan ehkä parhaiten yhdellä englanninkielisistä nimistään - Black Sunday. Jostain kumman syystä elokuvalla on pitkä liuta muitakin englanninkielisiä nimiä. Niistä The Mask of Satan on lähimpänä elokuvan italiankielistä nimeä.

Paholaisen naamio on elokuvassa esiteltävä konkreettinen naamio, joka on naulattu saatanaa palvelleen noidan, prinsessa Ada Vajdan (Barbara Steele) kasvoille muinaisina aikoina. Myös noidan rakastettu ja paholaisenpalvontakumppani Igor Javutich (Arturo Dominici) on kokenut saman kohtalon. Elokuvan alku onkin varsin tehokas, kun Ada Vajda kiroaa sukunsa juuri ennen kuin paholaisen naamiossa olevan piikit lävistävät hänen kasvojensa ihon. Ai miksi hän kiroaa oman sukunsa? Koska hänet on tuominnut kuolemaan hänen oma veljensä.

Pari sataa vuotta myöhemmin onneton tapahtumasarja herättää noidan tietenkin henkiin. Noidan hautapaikan ohi matkaavat tohtori Kruvajan (Andrea Checchi) ja tämän nuori assistentti tohtori Andre Gorobec (John Richardson). Miehet menevät - tietenkin, yllätys yllätys - sorkkimaan noidan hautaa ja lopulta tohtori Kruvajanin saamasta haavasta tippuva veripisara herättää noidan henkiin. Sitä ennen miehet ovat kuitenkin poistuneet paikalta ja törmänneet noidan nykyajan jälkeläiseen, Katia Vajdaan (myöskin Barbara Steele, tietenkin), johon nuori herra Gorobec on myös saman tien ensisilmäyksellä ihastunut. Sitten noita tietenkin manaa rakastajansa nousemaan haudasta ja pyrkii tämän kanssa toteuttamaan kostonsa.

La Maschera del Demonio on niin goottilainen kauhuelokuva kuin elokuva nyt olla voi. Keskeiset asiat siinä tapahtumat haudoilla, linnassa ja kryptassa. Se on tehty mustavalkoiseksi, vaikka värillinen elokuvakin oli jo yleinen sitä kuvattaessa. Mustavalkoisuus kuitenkin korostaa jo entisestään elokuvan voimakasta valon ja varjon kontrastia, joka luo teokseen äärimmäisen hallitun tyylin sen alusta loppuun. Täydelliseen goottilaiseen tunnelmaan sulautuvat myös jos eivät pelottavat niin inhat yksityiskohdat.

Barbara Steele on kaksoisroolissaan vakuuttava. Kun noidan rakastaja nousee haudastaan, katsoja voi naureskella tämän vaatteille, jotka ovat ainoastaan hieman riekaloituneet satojen vuosien haudassamakaamisesta. Noidalle sen sijaan on vaikeampi hymähdellä - hänen heräämisensä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Hieman turhaan mukaan on otettu myös pieni annos vampyyrimytologiaa. Alussa paholaisen palvojia nimitetään vampyyreiksi, ja katsoja saakin myöhemmin nähdä yhdet puremajäljet kaulalla. La Maschera del Demonio toimisi kuitenkin paremmin pelkkänä noidan kostotarinana, sillä vampyyrinäkemys jää siinä melkoisen keskeneräiseksi. Mutta tämän ei kannata antaa haitata. La Maschera del Demonio on ehdottomasti kauhuelokuva, joka kannattaa nähdä.

Rattoisa sadepäivä moottorisahamurhaajan seurassa

Koska helatorstai oli ainakin täälläpäin Suomea todella sateinen, ja miehelläkin sattui olemaan ohjelmaa kodin ulkopuolella, päätin viettää iltapäiväni leppoisasti katsomalla vanhan kunnon kauhuklassikon Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Koska elokuva kuuluu myös 101 katsottavan kauhuelokuvan listalleni, pääsen hieman eteenpäin tässä pitkässä projektissani. Koska elokuva on jo 40-vuotias, oletan, että kaikki itseään kunnioittavat kauhufanit ovat sen nähneet (minullekaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta) - enkä siis turhaan pidä juonenkäänteitä salassa.

Teksasin moottorisahamurhat on elokuva viidestä nuoresta, jotka joutuvat hullun kannibaaliperheen uhreiksi. Kahden näistä nuorista mummola on ollut talo Teksasissa, ja nyt nuoret saapuvat ränsistyneelle rakennukselle pitääkseen siellä hauskaa. Ennen talolle saapumista he kuitenkin käyvät hautausmaalla tarkistamassa, ettei heidän isoisäänsä ole kaivettu haudasta - joku on nimittäin häpäissyt hautoja oikein urakalla. Isoisä on saanut olla rauhassa, mutta nuorille ei käy yhtä hyvin.

Keskeisimpiä nuorista ovat Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sisarukset. Franklin on pyörätuolissa ja kärttyinen, Sally ei jaksaisi häntä mutta yrittää pitää itsensä kasassa ainakin johonkin pisteeseen asti. Jo nuorten ajaessa pakettiautossa kohti Sallyn ja Franklinin isovanhempien taloa tunnelma kasvaa uhkaavaksi. Autossa aletaan tielle näkyvän teurastamon innoittamana puhua teurastamisesta, ja katsoja osaa jo siinä kohdin kuvitella, kuinka nuoret pian tulevat itse muuttumaan teuraseläimiksi. Myös kyytiin otettu liftari (Edwin Neal) aiheuttaa ahdistusta. Hän on sekopäinen ja viiltää ensin veitsellä itseään, sitten Franklinia.

Ei yllätä kovin paljon, että liftariin törmätään vielä uudelleen. Ensin kuitenkin tavataan hänen veljensä Leatherface (Gunnar Hansen), joka riehuu moottorisahan kanssa ja tappaa kaikki tielleen tulevat. Hänen puheensa ei ole ymmärrettävää sen enempää kuin hänen tekonsa. Leatherface on perheensä jälkeenjäänyt, jota veljen tulisi vahtia. Ikävä kyllä veljen vahtiminenkaan ei auttaisi murhaamisongelmaan, sillä veli on yhtä murhanhimoinen. Perheen isä ei halua tappaa, ainoastaan syödä uhreja. Isoisä on myös osa perhettä, tosin hän on kuollut, mutta siitä huolimatta muu perhe antaa hänen tehtäväkseen Sallyn tappamisen. Kauhua luo erityisesti se, että ainoastaan perheen murhanhimoisuus ja mielipuolisuus on varmaa - uhrilla ei ole selvitäkseen muuta keinoa kuin paeta, jos vain suinkin onnistuu siinä. Kun kaikki muut on tapettu ja Sally istutettu kannibaalien pöytään, katsoja on myös ikävän tietoinen siitä, ettei kukaan tiedä, missä Sally on - että kukaan ei edes vahingossa ole tulossa pelastamaan häntä.

Varsinkin Sallya esittävä Marilyn Burns saa kirkua elokuvassa riittämiin. Kamera kuvaa yksityiskohtaisesti Sallyn kauhua pitkiä jaksoja. Saamme nähdä lähikuvassa, kuinka Sallyn silmä ilmentää pelkoa. Pitkitetyt kohtaukset saavat katsojan tuntemaan, ettei hän pääse piinasta sen enempää kuin elokuvan kidutetut nuoretkaan. Elokuvan lopussakaan ei saa hengähtää, koska Leatherface jää vain odottamaan uusia uhreja, paha ei saa palkkaansa.

Mieheni on joskus kuvaillut Teksasin moottorisahamurhia elokuvaksi, jossa on häiriintynyt tunnelma. Kuvaus on osuva. Ohjaaja Tobe Hooper on ollut mukana sekä elokuvan käsikirjoittamisessa että myös musiikin luomisessa, joten mitä ilmeisimmin tunnelma on pitkälti juuri Hooperin näkemyksen mukainen. Omasta mielestäni elokuvan musiikilla on merkittävä osa häiriintyneen tunnelman luomisessa. Kun kaksi nuorta kirmaa iloisena pitkin ketoa etsimään uimapaikkaa, taustalla soi musiikki, joka ei oikeastaan ole musiikkia lainkaan, vain häiritseviä ääniä. Katsoja tuntee nahoissaan, ettei kaikki ole hyvin, kun kuvaan yhdistyy vääränlainen ääni eikä odotuksenmukainen tuulen rauhoittava suhina tai linnunlaulu.

Teksasin moottorisahamurhat on tehokas elokuva. En ole nähnyt sen uusintaversiota, mutta uusintaversioista nyt voi yleensäkin sanoa, että ne vain kuvittelevat pääsevänsä pelottavampaan tunnelmaan, kun lisäävät verta. Mutta kauhu ei oikeastaan toimi niin. Toki Teksasin moottorisahamurhissa on sama epäloogisuus kuin useimmissa kauhuelokuvissa - sen henkilöt eivät toimi järkevästi. Jos joku paloittelee edessäsi ihmisen moottorisahalla, kannattaako sinun jäädä paikallesi puoleksi päivää kirkumaan ennen kuin juokset karkuun? Minusta ei, mutta ehkäpä Sally tietää paremmin, ettei mitään toivoa pelastumisesta kuitenkaan ole.

The Wolf Man – pitkästyttävää kauhua

101 kauhuelokuvan katsomisprojektini on ollut kerrassaan jäissä, mutta nyt sain toissaviikkoisen halloweenin kunniaksi jälleen – ainakin hetkeksi – juonesta kiinni. Katsoimme miehen kanssa vuodelta 1941 peräisin olevan ihmissusielokuvan The Wolf Man, jonka on ohjannut George Waggner.

Tarina on jokseenkin yksinkertainen. Eräässä pienessä kylässä/kaupungissa on talo, jonka kauan poissa ollut poika Larry (Lon Chaney Jr.) palaa paikkakunnalle. Larry rakastuu tietenkin naapuritalon antiikkikauppiaan tyttäreen Gweniin (Evelyn Ankers), joka tosin on jo kihloissa. No, pieleen se rakkaus kuitenkin menisi, sillä Larrya puree pian ihmissusi ja niin miehestä itsestäänkin tulee samanmoinen. Sitten seurataan, kuinka Larry tekee surmia sudeksi muuttuneena ja koko yhteisö karttaa häntä.

Ikävä kyllä The Wolf Man ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Syynä ei varmasti ollut yksin se, että elokuva on vanha ja sen kerronta varsin erilaista kuin nykyelokuvan: vanhat Frankenstein-klassikotkin jäivät nimittäin mieleeni varsin positiivisina katselukokemuksina. Mutta ehkäpä juuri koskettavuus puuttui tästä elokuvasta. Frankensteinin avuton, syrjitty hahmo herättää sympatiaa, mutta The Wolf Manin susi vain riehuu eikä herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia katsojassa. Ikävää on myös se, ettei tämä ihmissusi tuo millään tavalla mieleen sutta. Verratkaa vaikka itse:

 

Voin ymmärtää, että The Wolf Man on edistysaskel maskeerauksessa ja vaikkapa jopa kauhuelokuvan virstanpylväskin, jos joku on sitä mieltä, mutta nykykatsojan selkäpiissä se ei aiheuta yhtään mitään. Eikä vähäiseen horror-arvoonkaan voi olla syynä pelkästään elokuvan ikä: vuodelta 1922 peräisin oleva Nosferatukin loi kuvastoa, joka onnistuu saamaan aikaan pelon tunteen vielä melkein 100 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Ehkä ainut kiintoisa piirre The Wolf Manissa on Bela Lugosi romaniennustajan roolissa – eipä muistuta mies pätkääkään Draculaa, jona hänet paremmin tunnetaan. Sekin on mielenkiintoista, että elokuva on kuulemani mukaan luonut perinteen siitä, että ihmissuden voi tappaa hopealuodilla. Kaiken muun kauhuperinteen osalta elokuva ei sitten vaikutakaan olevan kovin kärryillä – tai sen uutta luova käsikirjoitus ei ole luonut mitään kovin käytännöllistä ja kestävää uutta, tiedä häntä: ihmissudet ja pentagrammit on yhdistetty omituisesti – eikä pentagrammikaan ole oikeasti pentagrammi vaan jokin epämääräinen tähti, jota kutsutaan pentagrammiksi. Ja tämän pitäisi sitten pelottaa katsojaa. Hohhoijaa.

Jälki-Halloweenin luolakauhua

Viime viikonloppuna vietimme vielä – kolmannen kerran tänä vuonna – halloweenia. Saimme nauttia kurpitsapiirakkaa ja katsastaa kurpitsalyhdyn irvistelyä. Katsottavaksi elokuvaksi valikoitui 101 kauhuelokuvaa -listani uudemman pään elokuva The Descent – Loukussa, josta en oikeastaan tiennyt mitään etukäteen.

Kolme nuorta naista, Sarah (Shauna Macdonald), Juno (Natalie Mendoza) ja Beth (Alex Read), ovat innokkaita erälajien harrastajia – elokuvan alussa he ovat laskemassa koskea. Varsinkin Sarahille tuo koskenlaskumatka on kuitenkin kohtalokas: kun hän on selvinnyt koskesta ja istuu autossa tyttärensä ja miehensä kanssa, perhe joutuu autokolariin, jossa sekä Sarahin tytär että mies kuolevat.

Vuosi myöhemmin Sarah on saatu houkuteltua Britanniasta Appalakeille tutkimaan erästä luolaa. Mukana ovat jälleen Beth ja Juno sekä lisäksi kolme muuta nuorta naista. Aluksi seikkailu näyttää menevän hyvin. Luola on upea ja ainoa harmi tuntuu olevan porukan nähtävästi nuorin jäsen, jonka jutut alkavat käydä rasittaviksi. Mutta sitten naiset jäävät kivisortuman vuoksi loukkuun, ja lisäksi käy ilmi, että Juno on tahallaan johtanut heidät aivan eri luolaan kuin mistä oli ollut puhe. Kunnianhimossaan Juno haluaa olla uuden luolan löytäjä ja saada oman tai ryhmänsä nimen jäämään historiaan luolalle annettavassa nimessä. Niinpä hän on antanut ryhmästään myös väärän reitti-ilmoituksenkin, joten naisille ei ole apua luvassa. 

Naisten ei auta muu kuin yrittää etsiä uloskäyntiä jostain muusta suunnasta kuin mistä he ovat luolaan tulleet. Ahtaanpaikankammosta kärsivälle tämäkin kauhu riittää. Luolassa on pimeää ja se vähä, mikä nähdään, värjäytyy käytössä olevien lamppujen ja muiden valojen mukaan milloin punaiseksi milloin vihreäksi, joista punainen alkaa näyttäytyä verenä, kunhan elokuva etenee vielä hieman. Vaikea ”maasto” vaatii myös veronsa, ja pian yhdellä naisista on käsi hajalla ja toisella avomurtuma jalassa. Murtuneen jalan luun paikoilleen laittaminen edustaa verisiä elokuvia karttavalle jo taatusti kipurajan ylitystä.

Hiljakseen elokuva vihjaa myös siihen, että luolassa tosiaan saattaisi asua joku. Naiset löytävät kalliomaalauksia, ikivanhan kiilan ja lopulta röykkiöittäin eläinten luita. Sarah jopa näkee vilauksen miestä muistuttavasta olennosta, tosin toiset luulevat hänen nähneen näkyjä. Mutta kun lopulta paljastuu, millaiset olennot luolaa asuttavat, elokuvan tyyli muuttuu täysin. 

Naisista tulee ruokaa, jonka kimppuun luolaoliot käyvät heti tilaisuuden tullen. Nyt katsoja saa pelätä, missä pimeydessä ja luolaston ahtaudessa seuraava hirviö odottelee. Väkivalta on todella veristä. Ei liene yllätys, että naiset kuolevat yksi toisensa jälkeen ja että lopulta jäljelle jää kaksi, joilla on itse asiassa hyvinkin merkittävä kana kynimättä. Sen sijaan se yllättää, kuinka kauniista, lempeänoloisesta naisesta tulee muutaman hirviömurhan jälkeen olemukseltaan yhtä pelottava kuin luolaston hirviöt. 

Elokuvan loppu on kauhuelokuvalle tyypillinen, voisi sanoa kliseinen. Se on silti aika toimiva – säikäyttää ja jättää lohduttoman olon. Kokonaisuutena The Descent -elokuvaa voi pitää melkoisen toimivana. Jollain lailla se on omaperäinenkin, sillä ainakaan minä en muista nähneeni kovin monta luolaan sijoittuvaa elokuvaa. Leffa yhdistää myös hyvin todelliset pelot kuolemisesta suljettuun tilaan vain siksi, ettei sieltä pääse pois, ja kunnon veriroiskeisen kauhun. Pimeässä tämä olisi tietenkin pitänyt katsoa eikä kotisohvalla. Ympärillä oleva valo ja muut esineet vievät illuusion siitä, että katsojakin olisi luolan pimeydessä.

Halloween – ja Halloween

Keskiviikkona vietetyn halloweenin kunniaksi katsoimme mieheni kanssa vuodelta 1978 peräisin olevan John Carpenterin ohjaaman kauhuklassikon Halloween. Sen tunnelma olikin juuri sopivan karmiva, vaikka elokuvalla on ikää jo yli kolmekymmentä vuotta.

Elokuvassa vietetään filmin valmistumisvuoden halloweenia. Pikkukaupungin harmiton kauhujuhla muuttuu kuitenkin oikeasti karmivaksi, kun vankimielisairaalasta paennut Michael Myers vainoaa nuoria naisia ja miehiä ja tappaa heitä. Myers on joutunut hoitoon jo lapsena, kun on samaisella paikkakunnalla juuri halloweenina puukottanut sisarensa kuoliaaksi.

Elokuvan keskushenkilö on high schoolia käyvä Laurie (Jamie Lee Curtis), joka viettää halloweenia olemalla lapsenvahtina. Kurpitsankaiverrus muuttuu kuitenkin kauhuhetkiksi, kun Laurien ystäviä murhataan ja Laurie itsekin on tietenkin päästä hengestään. 

Kamera katselee Laurieta Michael Myersin silmin usein pitkään. Tämä on yksi varsin tehokas keino saada katsoja värisemään tuolissaan: Michael Myers on tarkkailija, joka saattaa tehdä mitä tahansa, eikä hänen kanssaan voi keskustella, koska hän ei puhu. Karmivimmin tämä viipyilevyys luo pelon tunnetta kohtauksessa, jossa Laurien ystävä makaa sängyssä odottamassa poikaystävänsä tuomaa seksinjälkeistä olutta. Katsoja tietää kuitenkin, että poikaystävä on jo saanut veitsen vatsaansa, ja kun makuuhuoneen ovelle ilmestyy lakanaan pukeutunut mies, tämä ei ole poikaystävä, vaan Michael Myers. Nuori nainen yrittää keskustella Myersin kanssa, mutta tämä ei vastaa. Lopulta nainen kääntää selkänsä soittaakseen puhelun, ja silloin hän tuleekin kuristetuksi puhelimen johdolla. Katsoja joutuu katsomaan tuloksetonta keskusteluyritystä ja hiljaista lakanamiestä pitkään – tietäen koko ajan, mitä on tulossa. Selkäpiissä karmii, kun vain ajatteleekin tuota kohtausta. 

Paitsi Michael Myersin olemus, myös elokuvan musiikki on häiritsevä. Se saa alkutekstien katsojaa hitaasti lähestyvän kurpitsalyhdynkin näyttämään oikeasti pelottavalta. Kun ohjaaja Carpenterin musiikki yhdistetään kasvonsa peittäneeseen, parantumattomaan murhaajaan, tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei muuta tarvitakaan. Mikä voisi pelottaa enemmän kuin mykkä ihminen, joka tekee pakonomaisesti pahaa. Mikään ulkoavaruudesta ja haudasta tullut olento ei voisi koskaan olla yhtä pelottava.

Elokuvan loppu on jos mahdollista vieläkin häiritsevämpi kuin elokuva muutoin. Michael Myers pysyy luonnottomasti hengissä, vaikka häneen kohdistetaan useita kuolemaksi olevia väkivallan tekoja. Sen pitäisi olla hupaisaa, mutta katsojan mieli ajelehtii ennemminkin ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka karmiva sarjamurhaaja pääsi jälleen pakoon. Kukaan ei enää edes lähde hänen peräänsä, joten on vain ajan kysymys, milloin hän murhaa taas – ehkä juuri sinut tai minut.

Halloween onnistuu olemaan pelottava juuri siksi, että se ei esittele meille periaatteessa mitään yliluonnollista (ellei siksi lasketa Michael Myersin eloonjäämistä elokuvan lopussa) eikä se keskity veren roiskumiseen vaan tunnelmaan. Moni paljon väkivaltaisempi, sadistisempi ja verisempi elokuva saa aikaan hohhoijaa-reaktion – vain siksi, etteivät elokuvan tekijät ymmärrä, että ahdistava tunnelma on kauhuelokuvassa veren määrää paljon tärkeämpi. Halloween siis kannattaa katsoa, jos ei ole sitä vielä nähnyt – kunhan varautuu siihen, että yöllä herätessään saattaa tuntea tarvetta varmistaa, ettei kukaan seiso makuuhuoneen ovella päällään lakana ja 70-luvun silmälasit.

Esi-Halloween

Halloween sattuu tänä vuonna keskelle viikkoa, joten jos sitä haluaa juhlia kunnolla, on valittava, kauhuileeko Halloweenia edeltävänä vai seuraavana viikonloppuna. Teimme miehen kanssa helpon päätöksen: vietämme edeltävänä viikonloppuna esi-Halloweenia, keskiviikkona varsinaista Halloweenia ja ensi viikonloppuna vielä jälki-Halloweenia. Juhlimistapana on tietenkin hyvän ruuan – myös kauhuaiheisen – syöminen ja kauhuelokuvien katselu. Lauantain esi-Halloweenina valitsimme katsottavaksi Terence Fisherin vuonna 1968 ohjaaman elokuvan The Devil Rides Out ja Mikael Håfströmin vuonna 2007 ohjaaman elokuvan 1408.

The Devil Rides Out

Tämän elokuvan katsomisen myötä palaan jo melkein unohtuneeseen projektiini 101 kauhuelokuvan katsomisesta. Eikä tuollaisen projektin äärelle oikeastaan paremmin voi palata kuin katsomalla Hammer-yhtiön tuotantoa.

Nicholas (Christopher Lee) on huolissaan ystävästään Simonista (Patrick Mower), joka tuntuu jääneen epäilyksiä herättävän Mocatan (Charles Gray) pauloihin. Huoli ei ole aiheeton, sillä Mocata todellakin johtaa saatanallisista yhteisöä, joka vihkii jäsenensä paholaisen palvojiksi. Siinä sitä sitten onkin juonta yhden elokuvan tarpeiksi, kun Simon pelastetaan kadotukselta.

Elokuva pitää hyvin otteessaan. Se menee suoraan asiaan, ja jo puolivälin paikkeilla ollaan tilanteessa, joka voisi yhtä hyvin olla elokuvan loppuhuipennus. Jatko ei kuitenkaan ole lattea, vaan oikea huipennuskin jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. 

Kerrankin hyvistä näyttelevä Christopher Lee on melkein tunnistamaton, sillä hänet on tottunut näkemään milloin Draculaksi tai Frankensteinin hirviöksi ja milloin Sarumaniksi maskeerattuna. Mutta kyllä mies hommansa osaa hyvän ihmisen roolissakin – kohtalokkaimpien ilmeiden esittäminen jää tällä kertaa kuitenkin Charles Graylle ja elokuvan naishahmoille. 

Aivan vakavimmasta päästä paholaisenpalvontakauhua tämä elokuva ei ole. Siinä on uhkaava tunnelma, mutta esimerkiksi osa erikoistehosteista on hieman menettänyt tehoaan, jos niillä on kovin paljoa tehoa ollut aikanaankaan. Kauhistuttavasta jättiläishämähäkistä paistaa kilometrien päähän, ettei se oikeasti ole jättikokoa. Mutta mikäpä siinä – ainakin kaikki kliseet sarvipäästä tulee käytettyä. Kyllä tämä Halloweenin viettoon kelpaa. 

1408

1408:aa katsoessa alkoi Nukkumatti häiritä kokemusta, mutta uskon, että sain silti jokseenkin totuudenmukaisen kuvan elokuvasta. Mike Enslin (John Cusack) kiertää kirjoja kirjoittaakseen kummittelevia paikkoja, mutta työ on aika tylsää, sillä ei hän mihinkään kummituksiin usko. Sitten hän saa oudon viestin, jossa vihjataan, ettei hänen kannattaisi mennä erään newyorkilaisen hotellin huoneeseen numero 1408. Mies lähtee oitis matkaan kohti New Yorkia, vaikka kaupunkiin liittyy selvästikin jokin hänen elämänsä trauma, joka pelottaa häntä aluksi paljon enemmän kuin pahaksi väitetty hotellihuone. 

Saavuttuaan hotellille Mike saa huomata, että hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) haluaa keinolla millä hyvänsä pitää miehen poissa juuri tuosta hotellihuoneesta. Siellä on tapahtunut kauheita kaikille, jotka ovat sinne menneet. Osa on hypännyt ikkunasta, osa on hankkiutunut hengestään eroon muilla tavoin. Mike ei anna periksi, ja tietysti huone alkaa näyttää kauhujaan lähes heti, kun Mike on sulkenut sen oven perässään. Mike näkee kummituksia, teloo kätensä ikkunassa, joutuu jäätävään kylmyyteen ja huomaa, että hän on huoneessa nalkissa. 

1408 on aluksi varsin tehokas – ainakin minua pelotti mukavasti. Ikävä kyllä kokonaisuus ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Miken traumat aukeavat katsojalle hiljalleen, mutta eivät ne liity mitenkään hotellihuoneeseen, josta elokuva kertoo eikä huoneen tapahtumia selitetä muutoinkaan mitenkään. En tarkoita, että huoneen arvoitus pitäisi vääntää rautalangasta, mutta minusta kauhuelokuva ei ole tarpeeksi älykäs, jos sen mysteeri selitetään pelkällä pahuudella. On sinänsä harmillista, etten viehättynyt elokuvasta enempää, sillä suljetussa tilassa tapahtuvat, hyvin pienen näyttelijäjoukon tarinat kiehtovat minua. No, ainakin John Cusack saa revitellä. Ja ehkä tässä elokuvassa oli pointtikin – jonka kohdalla se Nukkumatti sitten häiritsi aivan pienen hetken liian pitkään.

Halloween Frankensteinin parissa

Vietimme miehen kanssa halloweenia katsastamalla Frankenstein-filmatisointeja oikein urakalla. Samalla sain monella elokuvalla eteenpäin projektiani, jonka tarkoituksena on katsoa kaikki kauhuelokuvat, jotka on esitelty kirjassa 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Frankenstein-vertailu oli sen verran hauskaa, että suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Frankenstein (1931)

Aloitimme vuonna 1931 valmistuneesta James Whalen ohjaamasta elokuvasta Frankenstein, joka esittelee ikoniseksi nousseen Boris Karloffin hirviötulkinnan. Elokuva vetikin aivan uskomattomasti mukaansa, vaikka on 80 vuotta vanha ja tietenkin jollain lailla kömpelö nykyelokuviin verrattuna. Hyvä tarina, vaikka se olisi yksinkertainenkin, tekee elokuvasta toimivan. Lisäksi elokuvan hirviö on tavattoman koskettava hahmo.

Elokuva on lyhyt, joten se lähtee liikkeelle selittelemättä tiedemies Henry Frankensteinin (Colin Clive) taustoja sen kummemmin, kuin että hän on kyllästynyt yliopistoon ja lähtenyt yksinäisyyteen tekemään kokeitaan. Kaikki – Frankensteinin morsian Elisabeth (Mae Clarke), miehen ystävä Victor (John Boles) sekä entinen opettaja tohtori Waldman (Edward Van Sloan) - ovat kättelyssä huolissaan Frankesteinista, mutta tämä vain kaivelee hautoja ja rakentaa ihmistään. Mikään ei saa muuttamaan hulluksi tulkitun tiedemiehen päätä.

Hirviöstä tulee hirviö vasta sitten, kun ihmiset alkavat suhtautua häneen vihamielisesti. Henkiin herättyään hirviö on varovainen, mutta Frankensteinin apurina oleva hieman yksinkertainen mies pelottelee häntä tulella, ja kun hirviö tietenkin peloissaan muuttuu hieman aggressiivisemmaksi, hänestä tulee ihmisten mielissä paholainen.



Kaikki menee itse asiassa pieleen vain siksi, että ihmiset suhtautuvat Frankensteinin luomaan olentoon hirviönä. Vain pieni tyttö nimeltä Maria (Marilyn Harris) saa hirviön iloiseksi leikkiessään tämän kanssa hetken. Harmillisesti hirviön väärinkäsitys johtaa siihen, että hän heittää Marian järveen ja tyttö kuolee. Hirviö on teostaan sanoinkuvaamattoman kauhistunut, mutta sitä tunnetta ei kukaan ole näkemässä, ja niinpä hirviö on ihmisten mielissä vertajanoava lapsentappaja.



Lopulta, kun hirviö on aiheuttanut useammankin ihmisen kuoleman ja käynyt – täysin epäloogisesti, sillä miten hän voisi edes tietää, minne mennä etsimään muita tarinan henkilöitä – pelottelemassa Elisabethia, traagista hahmoa lähdetään tappamaan koko kylän voimin. Elokuvan lopussa hirviö jääkin palavaan myllyyn ja katsoja todennäköisesti päättelee, että hän kuolee sinne.

Elokuva hyödyntää varjoja, pimeyttä ja myrskyä luodessaan painostavaa tunnelmaa. Frankenstein kokee olevansa aluksi väärin ymmärretty nero, joka ei välitä edes hullun leimasta, jos onnistuu kokeessaan herättää henkiin ruumiiden kappaleista koottu ihminen. Hyvin nopeasti hän kääntää kuitenkin kelkkansa, joten katsojallekin viestittyy hyvin selvästi Jumalan leikkimisen järjettömyys. Kaiken sympatian saa kuitenkin hirviö, joka tuskin tahtoisi kenellekään pahaa, ellei löytyisi niin monta, jotka tahtovat hänelle pahaa.

Frankensteinin morsian (1935)

Edelleen James Whalen ohjaaman Frankensteinin morsiamen alussa paljastuu tietenkin, että hirviö on edelleen elossa palavassa myllyssä. Tarinan pyörteisiin päästään mukaan, kun jonkinlaisen kehystarinan lordi Byron (Gavin Gordon) alkaa kuvailla paikalla olleelle Percy Shellylle (Douglas Walton) ja tämän vaimolle Marylle (Elsa Lanchester) Maryn kirjoittaman tarinan kauheutta. Tällä tavoin kerrataan Frankenstein-elokuvan tapahtumat. Mary Shelley intoutuu jatkamaan tarinaa, ja niin päästään näkemään, kuinka kauheudet jatkuvat.

Kauheuksiin syyllinen ei tällä kertaa itse asiassa ole niinkään Henry Frankenstein (Colin Clive) kuin hänen entinen opettajansa, yliopistolta pois potkittu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger). Hän saapuu tapaamaan Frankensteinia uhkaavan varjon saattelemana, ja katsoja ymmärtää heti, että Frankensteinin olisi hyvä kieltäytyä Protoriuksen yhteistyötarjouksesta. Hassua on se, että Protorius on itse asiassa tieteentekemisessään Frankensteinia pidemmällä: hän on onnistunut luomaan kaikin puolin toimivia hahmoja ihmisistä merenneitoihin, vaikka hahmot eivät olekaan oikeiden ihmisten kokoisia vaan selvästi pienempiä. Todennäköisesti Protorius on pantu esittelemään edistyksellistä tiedettään vain siksi, että elokuvantekijät ovat päässeet esittelemään aikaan nähden edistyksellisiä erikoistehosteitaan. Mutta mikäpä siinä – on mainiota katsella, kun Protorius nostaa Henrik VIII:n näköisen pikku ihmisen pinseteillä ilmaan.

Protorius on kuitenkin sisimmältään itse piru. Hänen tavoitteenaan on luoda Frankensteinin hirviölle morsian, ja saadakseen tavoitteensa toteutettua hän on valmis käyttämään alhaisia keinoja. Lopulta hän laittaa hirviön kaappaamaan Elisabethin (Valerie Hobson), jotta saa Frankensteinin auttamaan itseään. Frankenstein puolestaan esitetään sisäistä kamppailua käyvänä tiedemiehenä, jota tieteen rajojen rikkominen edelleen kiinnostaa mutta joka haluaisi päästä eroon kaikista vaikeuksista, joihin on tieteensä takia joutunut.

Hirviö on edelleen hyvin traaginen ja surullinen hahmo. Häntä pelätään niin, että noitavaino vain jatkuu. Hirviön ulkonäkö pelottaa mm. paimenessa olevan naisen, joka putoaa jokeen. Kun hirviö pelastaa naisen hukkumasta, tämä kirkuu jälleen niin kovaa, että hirviötä jahtaavat miehet tulevat paikalle. Kukaan ei ymmärrä hirviön tapaa kommunikoida – hän aiheuttaa ainoastaan kauhua.

Kuten ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa myös Frankensteinin morsiamessa löytyy kuitenkin joku, joka ymmärtää hirviötä. Tällä kertaa se on metsän keskellä asuva yksinäinen mies, joka on sokea. Mies suhtautuu hirviöön liikuttavan lempeästi. Hän toivottaa tämän tervetulleeksi taloonsa, eikä vaadi hirviötä kertomaan, millaisissa vaikeuksissa tämä on. Muutoin hirviön kohtelu on vieläkin pahempaa kuin ensimmäisessä elokuvassa: hänet mm. sidotaan paaluun ja hänen siinä ollessaan häntä heitellään tavaroilla.

Mutta entäpä hirviön morsian? Hän on niin vaikuttava hahmo, että elokuva kannattaa katsoa loppuun, vaikka se ehkä välillä muuten voi vaikuttaakin kouhotukselta. Hauskasti morsianta esittää sama näyttelijätär kuin Mary Shellyä elokuvan alussa: Elsa Lanchester.



Frankensteinin kirous (1957)

Frankensteinin kirous on Hammer-yhtiön tuotantoa ja se ohjasi Terence Fisher. Tällä kertaa Frankenstein (Peter Cushing) kertoo itse tarinansa. Elokuvan alussa hän on vankilassa, ja aika jännittävää onkin, että aiemmissa elokuvissa yhteiskunta ei ole laittanut Frankensteinia minkäänlaiseen vastuuseen siitä, mitä tämä on tehnyt. Syy kauheuksiinhan on itse asiassa Frankenstein, ei hirviö itse.

Frankensteinin kirouksessa Frankenstein palaa nuoruuteensa, jossa hänellä oli innoittava kotiopettaja. Jo nuoressa Frankensteinissa näkyy kuitenkin piru, joka ajattelee vain itseään ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä. Luodessaan hirviötään Frankenstein lopulta tappaa ilman tunnontuskia erään professorin saadakseen luomalleen olennolle mahdollisimman älykkäät aivot. Hän matkustaa myös toiselle paikkakunnalle hankkimaan äskettäin kuolleen kuvanveistäjän kädet. Vaikka tarina ruumiiden palasista eloon herätetystä olennosta on epäuskottava joka tapauksessa, tuntuu hassulta, kuinka Frankenstein kuljettaa ihmisenpalasiaan. Irti leikatut kädet on kääritty kankaaseen, ja siinä kaikki. Tuskinpa niitä kukaan enää sen jälkeen saisi toimivasti istutettua keneenkään. Onneksi nämä yksityiskohdat eivät vie tarinasta sen kiehtovuutta – eihän Frankensteinin tarina millään tavoin käsittele tieteellistä uskottavuutta vaan mm. tieteenteon etiikkaa sekä ihmisen halua päästä Jumalan paikalle.

Frankensteinin apuri ja ystävä Paul Krempe (Robert Urquhart) alkaa ymmärtää, millaisiin kauheuksiin Frankensteinin tekoset ovat johtamassa. Hän yrittää suojella Elisabethia (Hazel Court), mutta tämä ei suostu jättämään Frankensteinin taloa. Lopulta Elisabeth tietenkin kohtaa hirviön.

Christopher Lee näyttää hirviönä siltä kuin hänellä olisi runsas kerros käsittämätöntä kasvonaamiota kasvoillaan. Vaikutelma on maskeeraushaavojen kanssa melkoisen kuvottava ja monen mielestä varmasti myös tahattoman koominen. Ikävää tässä hirviötulkinnassa on kuitenkin se, ettei käsikirjoitus anna hirviölle minkäänlaisia sympatiapiirteitä. Hirviö on alusta asti aggressiivinen: hän käy Frankensteinin kurkkuun kiinni ja jatkaa väkivaltaisella linjalla. Tästä syystä Frankensteinin kirouksen hirviö ei olekaan yhtä kiinnostava hahmo kuin vanhempien katsomieni elokuvien hirviö, joka oli väärinymmärretty, syrjitty yksilö, joka tuskin olisi tappanut kärpästäkään, jos ihmiset olisivat kohdelleet häntä inhimillisesti.



Mary Shelleyn Frankenstein (1994)

Mary Shelleyn Frankenstein on puolestaan Kenneth Branaghin ohjaama ja Frankensteinin rooli yhtä lailla hänen näyttelemänsä. Elokuva pohjustaa Frankensteinin ratkaisut paremmin kuin aiemmat elokuvat. Frankenstein menettää äitinsä sekä opiskeluaikaisen opettajansa professori Waldmanin (John Cleese) sekä lopulta morsiamensa Elisabethin (Helena Bonham Carter). Tämä kaikki saa hänet taistelemaan kuolemaa vastaan niin, että sopii hyvin kysyä, meneekö hän liikaa Jumalan toiminta-alueelle. Mutta niinhän on tarpeen kysyä aika useinkin lääketieteen ja muunkin tieteen kohdalla. Frankensteinin tarina todellakin käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja.

Hirviö (Robert de Niro) on syntyessään niin rujo ja väkivaltainen, ettei hänestä uskoisi löytyvän inhimillistä puolta, mutta niin vain löytyy, kun hirviö pääsee karkuun ja alkaa eräässä mökissä elävän perheen hyväntekijäksi. Hän nostaa sadon routaisesta maasta ja saa hyväksyvää ja kiittävää huomiota, kun ei näyttäydy. Sitten, kun hän viimein uskaltautuu perheen sokean isoisän puheille ja tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan, väärinkäsitys tuhoaa kaiken.



Tässä vaiheessa hirviö tajuaa lopullisesti, ettei tule hyväksytyksi. Hän kiroaa Frankensteinin ja aiheuttaa Frankensteinin pienen veljen kuoleman mutta lavastaa syylliseksi viattoman, joka joutuu murhasta hirteen. Hirviö ei usko, että kukaan muu kuin toinen hänen kaltaisensa voisi hyväksyä hänet, ja tästä syystä hän pyytää Frankensteinia tekemään hirviövaimon. Frankenstein kieltäytyy. Kostonhimossaan hirviö ilmestyy paikalle Frankensteinin hääyönä ja Elisabeth kuolee. Frankenstein on jo niin syvästi hullu, että päättää herättää morsiamensa henkiin. Tämä onnistuukin, mutta siitä huolimatta on ilmiselvää, että tarinan loppu tulee olemaan onneton sekä Frankensteinin että hirviön kannalta.

Ilmeisesti Mary Shelleyn Frankenstein pyrkii näistä neljästä elokuvasta uskollisimmin noudattelemaan elokuvien pohjalla olevaa alkuperäisteosta. Se keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka Frankenstein vajoaa syvemmälle ja syvemmälle epätoivoon ja hulluuteen. Se kuvaa myös Frankensteinin ja Elisabethin rakkautta, joka on yhtä aikaa voimakas ja hauras. Ja lisäksi se kuvaa hirviön, joka huomaa, ettei ystävällisyydellä saa itseään onnelliseksi. Silloin on valittava toinen tie – ikävä kyllä.