Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

Aloita uudelleen New Yorkissa

Kun viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään New Yorkissa, siitä tuli oitis yksi suosikkikaupungeistani. Tämän kesän alussa tehty toinen matka Isoon Omenaan vahvisti tunnetta, ja matkaa oli hauska fiilistellä käymällä katsomassa John Carneyn kirjoittama ja ohjaama elokuva Uusia alkuja (Begin Again).

Elokuva on eniten Englannista poikakaverinsa mukana Yhdysvaltoihin tulevan Grettan (Keira Knightly) tarina, vaikka sen aikana muutkin tarinan henkilöt joutuvat ottamaan elämässään uuden suunnan.Grettan poikaystävä Dave (Adam Levine) on tekemässä läpimurtoa popparina, ja vaikka Grettan ja Daven välit ovat varsin auvoiset parin saapuessa New Yorkiin, vie levy-yhtiötouhu pian Davea niin kovaa, että tämä sortuu vanhanaikaiseen: ei enää muistakaan tyttöystäväänsä, jonka kanssa ennen teki biisejä, vaan huumaantuu toisesta ja idioottimaisesti syöksyy tämän kanssa sänkyyn.

Gretta lähtee luksusmajoituksesta ja päätyy punkkaamaan ystävänsä Steven (James Corden) pieneen ja sotkuiseen kämppään. James yrittää piristää Grettaa, mikä johtaa siihen, että Grettan ja levy-yhtiömiehenä epäonnistuneen Danin (Mark Ruffaro) polut kohtaavat. Syntyy projekti, joka on täynnä iloa: Gretta ja Dan kokoavat bändin, joka soittaa poppia ympäri New Yorkia ja äänittää todellisen livelevyn kaupungin sykkeessä.

Uusia alkuja on hyväntuulinen, vaikkakin ajoittain surumielinen elokuva, jonka parissa viihtyy, vaikkei pitäisikään varsin yhdentekevästä musiikista, jota Gretta elokuvassa esittää. Odotin, että elokuvassa olisi hieman enemmän romantiikkaa, mutta itse asiassa sitä ei kaipaa. Onkin paljon parempi, ettei ainakaan Grettan ja Danin välille synny mitään romanttista. Jollain tavalla Uusia alkuja on oivallinen juuri omituisen ystävyyden tai yhteistyön kuvauksena. Jollekulle se saattaa muistuttaa, että arvokkaista asioista pitäisi osata pitää kiinni, vaikka eteen tulisikin suuren - tai vaikka pienemmänkin - maailman houkutuksia. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, että jos tahtoa riittää, monia asioita voi tehdä pienemmälläkin rahalla. (Elokuvasta selviää mm. miten sukkahousut ovat tarpeen levynäänityspuuhissa.)

Tietenkin Uusia alkuja vihjaa myös siihen, että alkeellisemmin tehty on aidompaa. Elokuva ei ehkä ole niin rosoinen kuin saman tekijän aiempi elokuva Once, joka kertoi dublinilaisista katusoittajista, mutta mukavaa aitoutta ja vaatimattomuutta siinä on, vaikka mukana onkin maailmantähtiä. New Yorkissa käyneet voivat myös kuiskia teatterin hämärissä, että "kato, tuollakin me on käyty". New York onkin elokuvassa oma itsensä - ainoastaan ihmisten vähyys Times Squarella hämmästytti minua ja miestäni.

Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Ruotsalaisia dekkareita

Viime kuussa tuli tehtyä miehen kanssa automatka Ruotsiin. Niinpä lukemani kirjatkin ovat olleet kovin ruotsalaisia. Vierailu Visbyssä ja Ystadissa inspiroi lukemaan Anna Janssonia ja Henning Mankellia.

Anna Jansson: Unissakävelijä

Minulle valkeni vasta tässä vaiheessa, että Anna Janssonin dekkarit sijoittuvat idylliseen Visbyn kaupunkiin Gotlannin saarelle. Siis paikkaan, johon ei nyt ihan äkisti voi kuvitella murhia laisinkaan. Mutta Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarja on jo melkoisen pitkä, joten ihanassa Visbyssä on - toivottavasti vain ja ainoastaan - fiktiivisesti melkoisesti rikollisuutta.

Valitsin noin puolentoista viikon Ruotsin-matkalle matkalukemiseksi Janssonin melko uuden teoksen Unissakävelijä, joka on nyt sitten ensimmäinen lukemani Maria Wern -tarina. Mutta kuinka ollakaan, jos en tietäisi, että Maria Wern on sarjan pääosassa, epäilisin paremminkin, että tärkein poliiseista on Marian hyvä ystävä Erika, joka rakastuu ihastuttavan täydelliseen lääkäri Andersiin, joka ei kuitenkaan hyppää suoraan suhteeseen, sillä hänellä on tytär, joka haluaa omia isänsä, ja taakkana vaimon hukkumiskuolema hääyönä.

Entäs ne rikokset sitten? Visbyä alkaa piinata murhaaja, joka ensiksikin tappaa Linn-nimisen sairaanhoitajan ja tekee hänestä morsiamen kieroutuneeseen ruumisasetelmaansa, jonka hän rakentaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Maria joutuu myös väkivallan kohteeksi, sillä illalla kaupungilla kulkiessaan hän näkee lapsen pahoinpitelyn ja menee väliin, jolloin päällekävijä onnistuu vahingoittamaan Mariaakin.  

Unissakävelijä on varsin mainiota matkaluettavaa, sillä Jansson todellakin kuvaa Visbyä teoksessaan. Ei mitenkään matkailijan näkökulmasta tietenkään, vaan kaupungissa asuvan näkökulmasta, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto. Kirjan henkilöiden kävelyreittejä voisi seurata kartasta, jos pitäisi sellaista vierellään lukiessaan, sillä Jansson muistaa aina mainita, millä kadulla milloinkin kävellään.

Kirja etenee sujuvasti, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Tosin sarjan järjestyksessä lukemisessa saattaisi olla enemmän pointtia kuin satunnaisen kirjan valinnassa. Marian ihmissuhdekuviot ainakin olisivat selkeämmät – tai niiden taustat, jos ei muu. Ilmeisesti Marialla on ollut suhde työkaveriinsa Periin, mutta tämä on romahtanut jouduttuaan ammutuksi. Rakkaussuhde on vakavissa vaikeuksissa.

Keskiössä on selvästi kuitenkin Erikan suhde Andersiin. Mies on ymmärtäväinen lääkäri, joka jaksaa kuunnella luulosairasta miestäkin, joka sattuu asumaan murhatun Linnin naapurissa. Vähitellen alkaakin tuntua, että ainakin Janssonin luomassa Visbyssä kaikki ovat toistensa naapureita. Anders on lempeä, mutta kirjalija vie pian epäilykset häneen. Mies kävelee unissaan, ja murhaaja on vaikuttanut unissakävelijältä. Lukija saakin jännittää, tuleeko kirjan lopussa eteen vielä viimeinen käänne, joka mahdollistaa Andersin ihanuuden olevankin totta. Kirja vetää loppuun asti.

Olen säilyttänyt Visbyn kartan, joten seuraavalla kerralla, kun luen Anna Janssonia, voin ottaa sen esiin ja seurata kartasta, missä kirjan tapahtumat tapahtuvat.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Koska eräs vierailemistamme kaupungeista oli Ystad, oli minun kotiin palattuani palattava pitkästä aikaa Kurt Wallanderin seuraan. Tällä kertaa Wallander tutkii melkoista murhasarjaa, jonka tekijä on väkivaltainen skalpeeraaja. Ennen näitä ruumiita Wallander joutuu ehkä vielä omituisempaan tilanteeseen: näkemään, kuinka nuori nainen polttaa itsensä kuoliaaksi rapsipellossa.

Wallander pitää jollain lailla tutkimuksen ohjat käsissään, vaikka ymmärtääkin kirjan nimen mukaisesti olevansa pitkään harhateillä. Lukijalle tarinan murhaaja paljastetaan aika paljon ennen kuin poliisi sen tajuaa. Tällä tavoin lukijan selkäpii saadaankin varmasti karmimaan pahemmin, sillä rikollisen henkilöllisyys saattaa tällä kertaa olla ainakin lähes yhtä karmiva kuin hänen tekemänsä rikokset.

Yksityiselämässään Wallander ei ole aivan yhtä jämäkkä kuin työssään. Hänellä on suhde latvialaiseen Baibaan, mutta kun murhasarja yllättää, eikä kukaan poliiseista tiedä, minne asti loma lykkääntyy, Wallander ei saa ilmoitettua naiselle, että yhteinen Skagenin-matkakin saattaa lykkääntyä. Lukija joutuu koko kirjan ajan seuraamaan, kuinka Wallander siirtää Baiballe soittamista aina vain eteenpäin ja jopa suunnittelee, että laittaisi työkaverinsa soittamaan Riiaan.

Luulisi Wallanderilla olevan heikkous, joka vaikeuttaisi poliisintyönkin tekemistä, mutta yksityiselämä on yksityiselämä. Joka tapauksessa Mankellin päähenkilö on moniulotteinen eikä missään tilanteessa epäinhimillisen vahva, ei edes niin vahva kuin luulisi poliisin ammatissa olevan pakko olla. Silti Wallander pärjää työssään hyvin – yksityiselämässään ei sitten niinkään.

Wallanderin tytär Linda on ainut asia, joka tuo miehen elämään iloa. Lindaa onkin hauska seurata, kun tietää, että hän lähtee myöhemmin poliisin uralle. Nyt hän on itseään etsivä nuori nainen, joka tekee teatteria. Toisaalta Wallanderia itseään on vähän surullista seurata: on hienoa, että hänellä on Linda, mutta miksi mikään muu ei tuo hänen elämäänsä onnea? Wallander on harmaa keski-ikäinen mies, joka joutuu työssään hoitamaan tapausta, joka vie kaiken hänen aikansa ja melkein kaiken tilan hänen ajatuksissaankin.

Ystad ei ole niin voimakkaasti esillä ainakaan tässä Wallander-kirjassa kuin Visby oli Anna Janssonin Unissakävelijässä. Matkalukemiseksi tämäkin kyllä kävisi. Ainakin oli hauska bongata kirjasta Fridolfin kahvila-konditoria, jossa itse kävimme reissullamme syömässä siniset Wallander-leivokset.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.

Uusi dekkaristilöytö

Olen lukenut kesän alkuun oikeaoppisesti dekkarikirjallisuutta. Kirjakaupasta tarttui mukaan ennestään minulle tuntemattoman ruotsalaisdekkaristin Ann Rosmanin kirja Noitavasara. Kirja on toinen osa sarjasta, mutta minua se ei haitannut, sillä takakansi lupasi murhia keskiajan noitaoikeudenkäyntien tyyliin. Tartuin kirjaan, ja se vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Rosmanin dekkarisarjan keskushenkilö on Karin Adler, joka työskentelee Göteborgin poliisissa. Varsinainen murhatarina ei kuitenkaan ainakaan tällä kertaa sijoitu Göteborgiin vaan Marstrandiin, joka on pienenpieni rannikkopaikkakunta. Ensin luokkaretkellä olevat koululaiset löytävät Carlstenin linnoitukselta päättömän larppaajan, ja sitten löytyy pää aivan toisesta paikasta, eikä pää edes kuulu ruumiin kanssa yhteen. Takakannen lupauksen mukaan viitteitä keskiaikaan ja Marstrandissa tapahtuneisiin noitatuomioihin löytyy. Rinnalla seurataan 1950-luvun lopulta lähtien tarinaa, jossa pientä poikaa pidetään vankina kotitalonsa kellarissa. Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka poika pakenee ja yrittää alkaa elää parempaa elämää uusien vanhempien luona. Ja tietenkin pojan ollessa aikuinen murhatarina kietoutuu hänen tarinaansa.

Rosman on kaivanut esiin kiinnostavia asioita Marstrandin historiasta. Erityisen mukavaa on, että tarinan päätteeksi hän kertoo, mistä aineksista hän on rakentanut tarinansa ja mitkä sen palaset ovat totta. Rosman muistuttaa, että pienilläkin paikkakunnilla voi olla kiehtova historia. Itse asiassa kirjaa vähänkin luettuaan alkaa ajatella, voisiko Marstrandissa joskus mennä käymään ihan oikeasti.

Tarinan sitominen historiaan on kirjan kiinnostavin anti. Karin Adlerissa ei päähenkilönä ole mitään erityistä vikaa, mutta ei hän mikään erikoinen persoonakaan ole, vaikka asuukin veneessä. Pilkunviilaajatyökaveri Folke on stereotyyppinen mutta tavallaan ihan hauska hahmo. Marstrandin asukkaita Rosman kuvaa siinä määrin, että voisi olettaa, etteivät he ole vain yhden kirjan henkilöitä. Mukana on ihan kiintoisia hahmoja, mm. Sara, joka yrittää päästä takaisin työelämään totaalisen burnoutin jälkeen ja jota murtaa taistelu viranomaisten kanssa vähintäänkin yhtä kovaa kuin työelämän paineet.

Merimiljöö on minulle vieras, koska olen asunut käytännössä koko elämäni sisämaassa. Kansiliepeen mukaan Rosman on purjehtinut lapsesta asti. Vaikka tässä dekkarissa ei oikeastaan purjehditakaan, merellisyys tulee aidosti mukaan. Karin muistelee entisen poikaystävänsä kanssa tehtyjä purjehdusmatkoja ja kuhertelee uuden rakkautensa kanssa veneessään.

Entäpä rikostarina? Kun sen palaset alkavat loksahtaa kohdilleen, tulee sellainen olo, että kaikki liittyy kaikkeen jopa epärealistisen tiiviisti. Toisaalta on ihanaa, että kirjan murhaajalla on jonkinlainen motiivi, eikä hän ole vain kirvestä heiluttava psykopaatti, jonka kieroutunut mieli nauttii tappamisesta. Kovin yllättävä loppuratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä murhaajan henkilöllisyys kävi teosta lukiessa jopa minunkin mielessäni. Mutta eipä tuo mitään. Tarina veti mukaansa, ja luulenpa, että luen muitakin Ann Rosmanin kirjoja tuleva Marstrandin-matka mielessäni.

Suositeltava klassikkoseikkailu

Itsenikin yllätykseksi tilasin kesänloppumistuskassani Kindlen – kyllä, siitä on jo jonkin aikaa. Sitten tapahtui se, mitä varmaan monelle muullekin uudelle Kindlen omistajalle: latasin laitteeseen valtavan määrän klassikoita Project Gutenbergista. Ensimmäiseksi aloin ilmeisesti hetken mielijohteesta lukea Jules Vernen teosta Around the World in 80 Days. Tarinasta on hyvät muistot jo siltä ajalta, kun lapsena katselin leijona Willy Fogin seikkailuja piirrossarjasta.

Phileas Fogg on lontoolainen herrasmies, joka tulee lyöneeksi vetoa siitä, että pystyy kiertämään maapallon ympäri 80 päivässä. Se on ihan oikeasti temppu, sillä eletään 1800-lukua. Matkalle mukaan joutuu miehen uunituore palvelija Passepartout, joka kaipailee tosin hieman rauhaisampaa työpaikkaa. Matkaan tarttuu myös Aouda, intialaisnainen, joka pelastetaan roviolta. Perässä keikkuu puolestaan poliisimies Fix, joka uskoo Foggin olevan pankkiryöstäjä ja maailmanympärimatkan itse asiassa vain pakomatka.

En olisi ikinä uskonut, että vanha kunnon seikkailutarina vetää minut mukaansa niin tehokkaasti. Matkalle tulee esteitä kuin liukuhihnalta: joskus rautatie, jota pitkin piti matkustaa, ei olekaan vielä edes valmistunut, joskus Fix huijaa Passepartout'n oopiumiluolaan. Lopulta päästyään takaisin Lontooseen Phileas Fogg huomaa, että on kellonsa mukaan myöhästynyt ja hävinnyt vetonsa. Mutta eihän seikkailu voi niin surullisesti päättyä – ja niin tähänkin takapakkiin löytyy ratkaisu.

Phileas Fogg on selvästi karrikatyyri englantilaismiehestä, joka ei hätkähdä pienistä eikä isommistakaan. Hänen täsmällisyytensä on ulkoapäin katsottuna naurettavaa mutta siitä syystä kirjallisuuden hahmossa esiintyessään koomista. Phileas Fogg on siis aivan ihastuttava tarinan hahmo, mutta tosielämässä hänen kanssaan varmasti palaisivat käämit harva se päivä.

Entäpä Kindlellä lukeminen? Mukavaahan se oli. Hieman minua häiritsee se, että teksti todellakin vaikuttaa tekstitiedostolta, ei kirjalta. On kuitenkin mukavaa, kun tekstin fontin saa säätää itselleen sopivan kokoiseksi eikä ruudulla ole liikaa tekstiä kerrallaan. Se tekee lukemisesta jotenkin joutuisanoloista. Laitteessa oleva sanakirja oli Verneä lukiessani todellakin tarpeen. Vanhassa käännöksessä englanninnos oli täynnään minulle tuntemattomia sanoja, vaikkei teos mitään vaikeaa englantia ollutkaan. Kindle mahtuu myös melkein kuinka pieneen laukkuun tahansa eikä paina siellä paljoa. Madonnan keikan alkamista odottaessani luin Olympiastadionilla Minna Canthin yksinäytöksisen näytelmän Spiritistinen istunto. Matkalla ollessani minulla oli mukana melkein koko Suomen kirjallisuushistorian alkuvaiheen klassikot, eivätkä Amazon.comista ostetut matkaoppaat lisänneet käsimatkatavarani painoa. Tällä hetkellä olen lukemassa kirjaa, jonka olen myös ostanut lukulaitteeseeni ja joka oli matkalukemisenikin. Sen nimi on Helter Skelter, ja se kertoo Charles Mansonin ja hänen ”perheensä” tekemistä murhista ja niiden selvittelystä. Rinnalla luen paperisia kirjoja, mutta taitaa Kindle olla tullut jäädäkseen sekin.

Matkalaukun pakkaamisesta

Iltalehti kertoo vähemmän yllättävän tutkimustuloksen: naisilla on maailmalla matkatessaan yleensä liikaa roinaa mukana. Kaikkein hämmentävimmältä kuulostavat matkalle otettavien vaatekappaleiden määrät. Brittitutkimuksessa kävi ilmi, että keskimäärin viikon matkalle pakatussa naisen matkalaukussa on 19 yläosan ja 16 alaosan vaatetta. Vaikka tämä määrä sisältäisi kaikki alusvaatteetkin, vaikuttaa se hämmentävältä. Miten ihmeessä joka päivälle tarvitaan monta eri vaatetusta?

No, tämä on se asia, mitä en muutoinkaan ymmärrä, sillä en ole mitenkään erityisesti vaateshoppailuun hurahtanut. Lomamatkalla pärjään ihan mainiosti parilla housuilla ja muutamalla paidalla. Yhdet kengät riittävät, jos eivät satu hajoamaan paljosta kävelystä. Minulle riittää se, että vaatteet ovat mukavat ja matkalla käytännölliset, tosin en mielelläni tietenkään pue päälle vaatteita, joiden ulkonäöstä en pidä. Jos kuitenkin pakkaisin mukaani tuollaiset keskimääräiset tavaramäärät, tarvitsisin kolme kertaa isomman matkalaukun, enkä sitten jaksaisi vedellä sitä ympäriinsä.

Olen oppinut mieheltäni käytännöllisen pakkaamisen. En pakkaa lainkaan nesteitä käsimatkatavaroihin – eipähän tarvitse esitellä muovipusseja turvatarkastuksessa tai miettiä, minkä kokoisia tuubit ja purnukat ovat. Matkalaukkuni on keskikokoinen ja käsimatkatavara tavallinen olkalaukku, jonka hihnan voi vetää pään yli, koska pidän sellaista matkalla turvallisempana.

Tässä matkapakkaamisjutussa huomaan jälleen olevani epänaisellinen. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka joku ei pärjää lentomatkaa ilman meikkejä ja kuinka matkalla pitää olla monenlaista vaatetusta vain mielialan vuoksi, ei sen vuoksi, että saa puhdasta päälle, kun sattuu sotkemaan itsensä spagettikastikkeeseen. Matkat ovat epänaisellisuudestani huolimatta olleet kovin antoisia ja niistä on jäänyt hyviä muistoja loppuelämäksi. Tiedä sitten, kuinka paljon se johtuu siitä, että olen keskittynyt hieman vähemmän hyvältä näyttämiseen. Mutta kukin taaplaa tyylillään. Minä yritän pitää matkalaukun sopivan painoisena ja ainakin sen verran tyhjänä, että kaikki kaunis, mitä haluan ostaa matkalta muistoksi, mahtuu siihen.

Lontoota voi aina suositella

Palasin hiljattain viidenneltä Lontoon-matkaltani. Minusta riippumattomat olosuhteet ovat johtaneet siihen, että Lontoo on valikoitunut matkakohteeksi uudelleen ja uudelleen viime vuosina, mutta eipä tuo haittaa minua yhtään – kaupunki on yksi ehdottomista suosikeistani.

Jo aiemmin suosittelin Lontoo-kokemuksia. Suositellaan nyt muutama lisää ihan huvin ja matkan muistelun vuoksi. Jos siis menet Lontooseen, harkitse näitä:

1) Vieraile Highgaten hautausmaalla – varsinkin, jos et ole aiemmin nähnyt muratin valtaamia ja maahan puoliksi uponneita hautoja. Hautausmaalla on kaksi puolta. Toiselle ei pääse vaeltelemaan yksikseen, mutta opastuskierroksella kuulee erikoisia tarinoita. Toisella puolella pönöttää Karl Marxin hauta, mutta ei kannata antaa sen haitata, sillä sieltäkin löytyy paljon muuta, mikä on kaunista.



2) Käy eläintarhassa katsomassa, millaisia piikkisiat ovat. Samalla näet pingviinien uuden altaan, joka on avattu toukokuun lopulla, ja voit kävellä perhosten keskellä perhostalossa ja toivoa, että jokin niistä kauniista lentävistä olennoista istahtaa kädellesi. Tai voit nähdä oikean lohikäärmeen ja ihastella Galapagos-saarten kilpikonnia, jotka eivät muuten juokse karkuun.



3) Shoppaile Camden Townissa. Muista mennä tyhjin vatsoin, jotta voit ostella herkkuja kojuista kanavan varrelta ja istua hauskojen pikkumopojen päälle syömään niitä.



4) Hieman toisenlaista shoppailua voit harrastaa Westfieldin ostoskeskuksessa. Siellä on jokaiselle enemmän jotain kuin Camdenissa, vaikka Camden onkin sympaattisempi paikka.

5) Käy katsomassa ainakin yksi musikaali. Hyviä vaihtoehtoja ovat mm. Wicked (vaikka on pakko sanoa, että Lännen noidan sulaminen oli Helsingissä toteutettu näyttävämmin ja dramaattisemmin) ja Les Miserables.





6) Maista steak and kidney pieta – ainakin matkaseuran lautaselta. Se ei ole ollenkaan niin pahaa kuin miltä kuulostaa.

Sytyttäkää roviot – ihmiset on saatava pelkäämään

Realistinen nykyajan kuvaus ei taida olla alaani, sillä vampyyritarinan rinnalla luin 1600-luvulle sijoittuvan romaanin Espanjan noitavainoista. Nerea Riescon kirjoittama Ars Magica oli virkistävä lukukokemus, sillä alkukieleltään espanjankielistä kirjallisuutta tulee luettua aika vähän eikä Espanjaan sijoittuvia tarinoitakaan ihan joka päivä käsissään pitele.

Ars Magican tarina seuraa eniten kahta henkilöä: Salazar-nimistä inkvisiittoria, joka kiertää Espanjaa vapauttamassa syyllisyydestä ja siunaamassa noitia, jotka haluavat tunnustaa noituutensa. Häntä seuraa Mayo-niminen nuori tyttö, jonka isän uskotaan olevan paholainen ja joka yrittää löytää kadonneen äitihahmonsa Ederran – biologiseen äitiinsä tytöllä ei ole suhdetta, sillä äiti käski tappaa paholaisen jälkeläisen tämän synnyttyä ja vain Ederran vuoksi Mayo on hengissä.

Tarina keskittyy pitkälti siihen, miten eräs vanha nainen, noitia ilmiantanut Juana de Sauri on kuollut. Hänet on nimittäin löydetty joesta, jonne hän näyttää itse hypänneen. Naisen jälkien perästä löytyy kuitenkin mm. pukinjälkiä, joten on syytä epäillä noitien jotenkin sotkeutuneen kuolemantapaukseen. Inkvisiittori Salazar ei tietenkään suoralta kädeltä usko maassa olevien jälkien kertovan itse saatanan olleen läsnä. Joka tapauksessa Juanan ilmiannon seurauksena aika moni on saanut surmansa Logroñossa pidetyssä autodafeessa tai ollessaan vankilassa odottamassa roviolle joutumista.


Francisco de Goyan näkemys noitasapatista (noin 1798)

Salazar ei ole kaikkinensakaan aivan tyypillisin inkvisiittori – tai itse asiassa en kyllä tiedä, millaisia ajatusmaailmoita inkvisiittoreilla keskimäärin oikeasti oli. Joka tapauksessa Salazar kyseenalaistaa Jumalankin olemassaolon. Hän etsii itse asiassa paholaista, koska uskoo, että pahan löytäessään pystyy löytämään Jumalankin. Mutta skeptikko mikä skeptikko – ei Salazar nyt erityisesti usko löytävänsä paholaista. Hänen asenteistaan seuraa harmeja, sillä kukapa kaipaa inkvisiittoria, joka haluaa mm. vapauttaa noitia.

Mayon kasvattaja Ederra on ollut parantaja. Mayo yrittää löytää hänen taitonsa ja teos sisältääkin paljon erilaisia taikoja tai vähemmän nykylääketieteellisiä parannusmenetelmiä. Esimerkiksi syyliä Mayo parantaa siten, että hieroo niitä omenalla ja käy sen jälkeen piilottamassa omenat. Sitten vain odotellaan omenien mätänemistä, sillä se saa aikaan syylien katoamisen. Mielenkiintoista on, että kirjan jälkisanoissa kerrotaan teoksessa esiteltyjen taikojen todella olleen aikoinaan käytössä. Taiat ovat tavallaan sivuosassa, mutta ne on nostettu jokaisen luvun ”ingressiin” tyyliin ”Kuinka noitia voi lepyttää lasten maitohampailla” tai ”Kuinka kaiken huoneessa voi muuttaa mustaksi ja kuinka huone saadaan näyttämään siltä, että se on täynnä käärmeitä”.

Jälkisanojen mukaan kirjan tarinalla on muutoinkin paljon yhteyksiä todelliseen historiaan. Logroñossa on todella pidetty merkittävä espanjalaisen inkvisition järjestämä noitaoikeudenkäynti 1600-luvulla. Nerea Riesco on selvästikin perehtynyt siihen hyvin ja saa aikaan sen, että Ars Magican lukenut alkaa haluta pieniin espanjalaisiin kyliin, kuten Zugarramurdiin, vaeltelemaan. Ja mikäs siinä, kirjan teemaan voisi siellä tutustua, sillä kylästä löytyy 1600-luvun noitia käsittelevä museo.

Teoksessa on historiallisten tosiasioiden lisäksi pieni annos taikuutta. Mayon mukana kulkee nimittäin aasi, jonka uskotaan olevan noiduttu mies. Mayo tietää, että oikeanlaisessa vedessä tuosta Beltrán-nimisestä eläimestä tulisi jälleen ihminen. Tämä magiaelementti on tavallaan turha. Koskaan ei selviä, onko aasin ihmisyys vain tarina vai onko aasi todella mies, joka on taian seurauksena saanut eläimen muodon. Tarina jää jotenkin irralliseksi, sillä Mayo ei tarvitsisi aasia välttämättä edes paikasta toiseen kulkemiseen – tai kai siihen kelpaisi vähemmänkin loihdittu aasi.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että 1600-luku näyttäytyy aika maagisena nykylukijalle joka tapauksessa. Mayon tekemät taiat sopisivat suoraan fantasiakirjaan. Uskomukset ovat ihmisissä tiukassa. Mutta mutta… Ars Magica on siitä viehättävä kirja, että uskonnon hallitsemassa maailmassa on Salazarin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat skeptisiä ja jalat maassa. Ja miksi noitia loppujen lopuksi jahdataan? Ehkä ei lainkaan sen vuoksi, että uskottaisiin paholaisen todella olevan ihmisten keskuudessa. Kyllä 1600-luvullakin osattiin – ainakin tämän kirjan maailmassa – olla jumalattoman maallistuneita ja juonittelevia. No hitto, ei tämä taida niin kaukana meidän maailmastamme ja hulluuksistamme ollakaan.

Eurooppalainen kulttuurishokki

Pitänee vähitellen palata päiväjärjestykseen ja alkaa valittaa maailman virheistä – ja iloita oikeudenmukaisuuksista – mutta ensin on vielä muisteltava kesäloman toista matkaa. Olin nimittäin miehen kanssa hilpeässä Amsterdamissa.

Kaupunki oli täynnänsä kauniita rakennuksia, mukavia ihmisiä, herkullista ruokaa ja ihastuttavaa taidetta – sekä mummomallin mustia polkupyöriä. Esimerkiksi Van Gogh -museo on tällaiselle voimakkaista väreistä pitävälle taiteen ystävälle melkoisen hieno kokemus. Pelkkien auringonkukkienkin vuoksi sinne kannattaa mennä, mutta museossa on paljon muitakin vaikuttavia teoksia.



Rijksmuseumiin voi mennä, jos kaipaa lisää taidetta. Siellä tuleekin sitten vastaan shokki. Ensin voi seisoa ihastellen Rembrandtin Yövartion edessä, vaihtaa vähän paikkaa, katsoa teosta joka kulmasta…



… sitten huomaa, että samassa huoneessa on pieni kopio maalauksesta, ja siitä paljastuu, että mestariteoksesta on sahattu joka puolelta kaistale pois. Sattui teos aikanaan olemaan liian iso, kun sitä uudelle seinälle siirrettiin. Hullut! Hakatkaa vaikka ennemmin seinä nurin, että saatte taulun paikoilleen, kuin käpälöikää maalausta.

Tämä taideshokki pääsi yllättämään. Muihin kulttuurin erikoisuuksiin osasin varautua, koska jo Lonely Planet Amsterdamin lukeminen teki selväksi, että kaupunki todellakin on tunnettu synneistään. Opas esitteli kirkkojen ja taidemuseoiden joukossa yhtä lailla pornoluolia, joissa saattoi katsella seksiä livenä.

Punaisten lyhtyjen alueella olikin tietenkin seksikauppoja vieri vieressä, mutta enemmän hämmensivät prostituoidut, jotka seisoivat tai istuivat ikkunoissaan kuka minkäkin verran aktiivisen näköisenä – jotkut vain odottivat, jotkut viittoivat selvästi ihmisille kauppojen toivossa. Kapeilla kaduilla kävelimme alta metrin päästä noista ikkunoista. Jollain tavalla kuitenkin meininki oli selkeämpää kuin prostituoitujen päivystäminen kadun kulmassa. Ja bikineissä - kuten nämä ikkunaprostituoidut usein näyttivät olevan - nainen näyttää jossain mielessä mielestäni vähemmän irstaalta kuin miniminihameessa. Yllättävää oli tavallaan se, etteivät prostituoidut siis näyttäneet prostituoiduilta.



No, enemmän minua häiritsivät ja kulttuurishokkia aiheuttivat nämä:



Kuinka kannabista myyvän paikan nimi voi olla ”kahvikauppa”? Kuinka matkaoppaat voivat esitellä, mistä saa ostaa minkäkinlaatuista kannabista? Koska haluan pysyä niin kaukana huumeista kuin vain voin, coffeeshopit saivat tosiaan aikaan jonkin verran turhia paiseita (sillä eihän minun tarvitse niihin mennä, vaikka kuinka olisin Amsterdamissa). No, ainakin tiedän nyt, miltä kannabis haisee. Kun kävelee coffeeshopin ohi, haju tarttuu pahimmassa tapauksessa vaatteisiin, vaikket tosiaan ole edes nenääsi ovesta sisään laittanut. Ja Amsterdamissa tulee käveltyä coffeeshoppien ohi – niitä on nimittäin joka paikassa.

Muuten, näihin kannabiskahviloihin liittyy yksi huvittava piirre: niissä ei saa polttaa puhdasta tupakkaa – tupakkalaki kun sattuu Hollannissa olemaan hieman samantapainen kuin meillä Suomessa, ja se ajaa tupakan körssittäjät ulkoilmaan.

Mutta kaikkinensa Amsterdam on oikein viehättävä kaupunki, jossa voi nauttia olostaan varsin mainiosti, vaikkei olisikaan maksullisen seksin tai melkein laillisen kannabiksen perään. Ainakin tällaiselle taidepupulle ja juustohiirelle kaupunki on mitä mainioin matkakohde.

London

Lontoo on ihana kaupunki. Ihmisvilinästä en pidä, tai siis ainakaan varsinaisesta tungoksesta – se on aika stressaavaa – mutta kyllä monessa paikassa saa rauhassakin katsella ympärilleen. Meillä oli mukana useampi ensikertalainen, joten kävimme aika perinteisissä nähtävyyskohteissa mutta ehdimme piipahtaa myös muualla. Laitan tähän fiilispohjalta muutaman suosituksen.

1) Käy katsomassa kaimaani Tate Britainissa.



Minä pölvästi en pitkään tiennyt, että John Everett Millais’n maalaus Ofelia (1852) on tässä brittiläistä taidetta esittelevässä museossa. Ofelian ja mm. Dante Gabriel Rossettin maalausten jälkeen ei oikein brittiläinen nykytaide iske, mutta vanhempi osasto kannattaa kyllä katsastaa. Sitä paitsi museon kahviossa myydään ihania kolmen juuston sandwicheja.

2) Pistäydy Florence Nightingale -museossa.

Tämä pikkuruinen museo on viehättävä paikka, jossa oppii kätevästi, millainen nainen tämä sairaanhoidon edistäjä oli. Museossa on esineitä amputointisahasta Nightingalen lemmikkipöllöön, joka istuskelee vitriinissä täytettynä.

3) Eläydy Phantom of the Opera -musikaaliin.

Phantomin kanssa kannattaa laittaa päälle suuria tunteita sietävä musikaalimoodi. Sitten vain ihmettelemään. It’s simply magical! Katso esimakua tästä:



4) Tuijottele edessäsi liukuvia sushiannoksia ja maistelekin vähän Yo! Sushissa.



Liukuhihnasushiketju tarjoaa periaatteessa pikaruokaa, mutta mikset istuisi katselemassa susheja pidempäänkin. Siinähän on aina jännityksensä, ehtiikö joku napata valitsemasi annoksen ennen kuin se ohittaa taas sinut. Liukuhihnalta saa sushit, sashimit, salaatit ja myös jälkkärit. Erityisesti korianteritonnikalaa voi suositella.

5) Ihastele luontoa Emirates Stadionin vieressä Gillespie Parkissa.

Sattumalta löydetty luontohelmi lontoolaisasutuksen keskellä teki ainakin minuun vaikutuksen lummelampineen ja sudenkorentoineen. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen tällä kertaa, mutta puisto kuuluu seuraavankin Lontoon-matkan ohjelmaan. Tällaista ei suurkaupungista uskoisi löytävänsä.

6) Shoppaile höpsöjä.

Minä ostin Harrodsilta itselleni lemmikin.

Ei ikinä ikinä ikinä Karibian-risteilylle

On lohdullista tietää, minne ei halua matkustaa. Joskus matkailulehti voi auttaa tässäkin asiassa. Uusimmassa Mondo-lehdessä (5-6/2010) Miika Nousiainen kuvailee Karibian-risteilyä. Saattaa kuulostaa unelmalta seilata loistoristeilijällä polttavan auringon alla, mutta viimeistään tämän lehtijutun luettuani nostin Karibian-risteilyt kärkeen matkat, joita en halua tehdä -listallani.

En ole auringonpalvojatyyppiä, joten makailu laivan kannella valtavassa helteessä ei onneksi houkuttele muutoinkaan. Siinä mielessä on vain hauskaa, ettei Karibian-risteily kuulosta missään muussakaan mielessä houkuttelevalta. No miksi se on sitten niin kamala? Eikö olisi ihanaa olla vain tekemättä mitään?

Rakastan joutenoloa, mutta kyllä lomalla pitää olla virikkeitäkin. Karibian-risteilyn virikkeet ovat mm. suonikohjuja käsittelevä luento, Botox-ruiskeet ja mahaplätsikilpailu. Edes etäisesti kiinnostavalta kuulostava historiallinen kävelykin olisi täysi floppi minulle, joka ihan oikeasti pidän historiasta ja koluan raunioita aina kun voin. Historiallinen kävely on kävelyä hiekkarannalla. Voisi toimia, jos kyseessä olisi Omaha Beach, muuten tuskin.

No, onneksi kävelyn asiasisältö taitaa kuitenkin olla kiinnostava. Mutta hei! Miksi haluaisin tepastella uimarannalla ja kuunnella jotain luentoa, jos voin mennä vaikka Pompejiin katsomaan, mitä historiassa oikeasti on saatu aikaan? Iso risteilyalus ei todellakaan ole ihmisen suurimpia tai kiinnostavimpia saavutuksia. Ei, vaikka siellä olisi luistinrata, jollainen on Nousiaisen käyttämällä laivalla.

Luksuselämä ei siis mitä ilmeisimmin sopisi minulle, koska en osaa arvostaa tällaista matkustelua. (Paitsi että oikeaa luksuselämää viettävä voisi tietenkin itse päättää, mikä hänelle on luksusta.) Kauhistusta herättää myös se, ettei Nousiainen saanut risteilyllään halutessaan aterioida rauhassa vaimonsa kanssa kahdestaan, vaan pariskunnalle järjestettiin väkisin ruokaseuraa. Loma on lomaa vasta silloin, kun saa itse valita, kenen kanssa sen viettää.

No, maailmassa riittää kyllä matkakohteita, vaikken nyt ensimmäisenä olisikaan ryntäämässä Karibialle. Tai eihän siinäkään kohteessa mitään vikaa ole, mutta tuo risteily ei varmasti ole oikea tapa minulle matkustaa siellä.

Mikäs kohde minua sitten viehättäisi? Voisi olla vaikka Lontoo. Sietäisi viehättääkin, sillä lento lähtee huomenna.

Hotellin valinta - valitsen koiran

Matkustaessani pidän hotellissa yleensä tärkeinä seikkoina sijaintia hyvien joukkoliikenneyhteyksien lähellä, omaa vessaa ja suihkua sekä (yleensä) sitä, että jonkinlainen aamupala on tarjolla. En aio matkalla ollessani viettää paljoa aikaa hotellihuoneessa tai muutoinkaan hotellilla, joten minulle ei ole mitään väliä sillä, kuinka iso huoneeni on tai onko hotellin alakerrassa baari. Silläkään ei ole paljoa väliä, kuinka kauniilta hotelli näyttää ulospäin.

Mutta nyt löysin hotellin, jonka voisin valita vain sen ulkonäön perusteella:



Jos pääsisin yöpymään tässä hotellissa, en välittäisi siitä, vaikkei aamupalaa olisikaan tai vaikka joutuisin käyttämään samaa vessaa kaikkien hotellissa majoittuvien kanssa. Ja hotelli saisi sijaita keskellä ei mitään - ei haittaisi yhtään! En usko, että tämän suloisempaa hotellia maailmasta löytyy. Ikävä kyllä hotelli sijaitsee Idahossa. En yhtään tiedä, mitä siellä on. Jos joku tietää, voi kertoa, koska olisi ihan kiva keksiä jokin tekosyy lähteä Idahoon.

Muita erikoisia hotelleja voi katsella täältä.

Horroria

Viimeinkin pääsin tutustumaan Hammer-yhtiön kauhufilmeihin, en tosin tainnut aloittaa kuitenkaan legendaarisimmasta päästä. Katsoimme miehen kanssa vuodelta 1971 peräisin olevan Countess Dracula -elokuvan, joka perustuu samaan tositarinaan kuin Julie Delbyn tähdittämä Kreivitär, josta kirjoitin aiemmin.



Ingrid Pitt esittää kreivitär Elizabeth Báthorya, joka on juuri menettänyt miehensä. Kreivitär näyttää lähinnä räjähtäneen kulahtaneelta, kunnes hänen päälleen sattuu ruiskahtamaan palvelustytön verta ja hänen ihonsa muuttuu hetkessä heleämmäksi. Niinpä kreivitär voitelee itsensä verellä ja muuttuu tuosta noin vain noin 50 vuotta hehkeämmäksi. Hehkuvana hän sitten alkaa esittää tytärtään Ilonaa, joka on tulossa perintöään hakemaan. Oikea Ilona kaapataan kätevästi jonkun metsämiehen mökkiin piiloon.

Kreivitär saa nuoren miehen nimeltä Imre Toth ihastumaan itseensä, kun tämä sattuu luulemaan häntä Ilonaksi. Sitten välillä täytyy tappaa lisää nuoria tyttöjä, koska veren nuorentava vaikutus ei kestä ikuisesti.

Kreivittären kikkailu aiheuttaa hupaisen kolmiodraaman: Linnanvouti kapteeni Dobi joutuu katsomaan syrjästä, kun hänen pitkään rakastamaansa kreivitärtä vie nuori mies. Imre Toth taas kehottaa Dobia naimaan kreivittären, koska ei tiedä, että nuori nainen, jota hän rakastaa, on juuri kreivitär.

Elokuva ei ollut kovinkaan pelottava eikä edes kummemmin mikään verimässäily. Miehen kanssa tulimme siihen tulokseen, että K18-ikärajan täytyi johtua siitä, että elokuvassa näytettiin alastomia nuorten naisten ruumiita. No, joka tapauksessa Countess Dracula oli ihan hauska välipala, jonka parissa ainakin minä viihdyin. Mutta olisihan se tietysti kiva katsoa sellaisiakin kauhuelokuvia, jotka pelottaisivat edes hieman…

Toinen viimeaikainen yritys säikähdellä oli elokuvateatterissa näkemämme Wolfman. Siinäkin oikea pelkääminen jäi, hätkähdyksiä ehkä saimme ja hieman iljetystä.

Wolfmankin alkaa kuolemalla. Se ei tosin ole kovin luonnollinen, vaan päinvastoin: Ben Talbot -niminen mies raadellaan kuoliaaksi. Jo ennen ruumiin löytymistä hänen morsiamensa Gwen (Emily Blunt) kirjoittaa kirjeen Benin veljelle Lawrencelle (Benicio del Toro), joka saapuukin paikalle, vaikkei taida olla kovin innokas tapaamaan isäänsä (Anthony Hopkins).

Eipä aikaakaan, kun Gwen jo hoivailee Lawrencea. Ja eipä aikaakaan, kun Lawrence joutuu seudulla riehuvan pedon raatelemaksi ja alkaa itsekin muuttaa muotoaan täydenkuun aikaan. Ja Gwen vain hoivailee.



Hissukseen paljastuu myös, että Lawrencen elämä olisi ollut paljon kivempaa, jos hän olisi syntynyt johonkin toiseen sukuun. Ehkä hänen äitinsäkään kohtalo ei silloin olisi ollut niin traaginen.

Wolfman on oikein viihdyttävä englantilaisiin maisemiin sijoittuva kauhuelokuva. Välillä sille nauraa ääneen mutta hyväntahtoisesti. Välillä se ällöttää, kun ihmiset kävelevät suolenpätkissä. Loppuriehumiset ovat tyypilliseen tapaan tylsät, mutta niinhän ne ovat paremmissakin elokuvissa.

Elokuva sijoittuu paitsi maaseudulle, myös Lontooseen. Aivan tosissaan ei voi ottaa, kun ihmissudeksi muuttunut Lawrence hyppelee pitkin kattoja, se on kyllä myönnettävä. Tosin häntä takaa ajava Scotland Yardin etsivä (Hugo Weaving) on aivan hauska henkilöhahmo.



Maaseudun kuvaus osuu lähemmäksi, eikä vähiten siitä syystä, että kohtauksia on kuvattu todella idyllisessä ympäristössä Castle Combe -nimisessä englantilaisessa kylässä. Olen itse piipahtanut siellä, ja oli hauska bongata jo toinen uudehko elokuva, jota on kuvattu siellä (se toinen on Tähtisumua – ja vanhemmista elokuvista ainakin Dr. Doolittlea on kuvattu tuossa kylässä). Paikka on todella viehättävä, ja vaikka siellä on suunnilleen yksi katu, sitä ylös-alas sahaamalla saadaan kuvattua jo vaikka mitä. Laitan tähän vielä kuvan paikasta. Viehättäviä taloja, eikö vain? Asuntojen hinnat ovat sen verran tähtitieteelliset, ettei muutosta tuonne taida kuitenkaan tulla mitään.

Taas nolailuja televisiossa

Tosi-tv:ssä näkyy olevan yleinen periaate se, että jonkun täytyy nolata itsensä. No, se on tietysti todellista, sillä niinhän tosielämässä käy – jokainen meistä nolaa joskus itsensä. Mutta siitä huolimatta – vaikka on tullut tosi-tv:tä nähtyä enemmän ja vähemmän – en lakkaa hämmästelemästä tuota itsensänolaamisintoa.

Eilen alkanut X Factor ei erityisemmin vakuuttanut. Itse asiassa olin aika pitkästynyt, kun jouduin katselemaan, kuinka tuomareitten elämäkertoja esiteltiin. Minusta kilpailijat ovat kuitenkin tärkeämpiä ja kiinnostavampia. Kilpailijoitten suorituksista näytettiin ”yllättäen” niiden laulamista, jotka ajattelivat osaavansa, vaikkeivät osanneetkaan. Osaa suorituksista näytettiin tosin noin kahden tahdin verran, mikä häiritsi – en halua edes musiikkivideoihin niin nopeaa leikkausta.

On jotenkin ymmärrettävää, että teini-ikäinen nuori ei välttämättä vielä tiedä, missä on hyvä ja missä ei. Surullista on se, että X Factor toi esiin myös selvästi vanhempia ihmisiä, keski-ikäisiä tai ainakin lähellä keski-ikää olevia, joiden käsitykset omista kyvyistään olivat täysin epärealistiset. Surullisin tapaus oli eräs nainen, joka tuntui koko olemuksellaan pelkäävän esiintymistä. Esiintyminen saa jännittää, mutta jos sen meinaa elämänuraksi, siihen täytyy olla sisäinen palo, sellainen halu, että kun astuu estradille, kaikki näkevät, että tuo tyyppipä nauttii esiintymisestä.

(No hyvä on, ehkä on vielä surullisempi asia: se, että mm. minä katson noita ohjelmia, jotta voisin päivitellä asioita.)

Tänään alkoi puolestaan Nelosella Matkaoppaat-sarja, joka kertoo Turkin Alanyassa työskentelevistä matkaoppaista. Siinä itsensä nolasivat paremminkin matkailijat. Miten voi olla mahdollista, että joku häipyy lentokentän kansainväliseltä puolelta tupakalle ennen kuin on saanut matkalaukkunsa ja kuvittelee, että pääsee niin vain takaisin?

Eri ammateista kertovat tosi-tv-sarjat ovat mielestäni ihan valaisevia. Itse ihailen aina palveluammatissa olevia, jotka osaavat säilyttää hermonsa, rauhallisuutensa ja kohteliaisuutensa kaikissa tilanteissa. Voin vain kuvitella, mitä esimerkiksi matkaoppaiden päässä liikkuu, kun he joutuvat selvittelemään yksinkertaisesti tyhmyydestä (no hyvä on, ehkä joskus myös tietämättömyydestä) johtuvia typeryyksiä. Omassa ammatissani saan onneksi puhua kohtalaisen suoraankin silloin kun tarve vaatii. Toisaalta suorakaan kohtelias puhe ei tunnu aina riittävältä keinolta ilmaista sitä, mitä ajattelee. Ja joskus vain tuntuu, että tuntuisi tärkeältä ilmaista omatkin tunteensa ihan niin kuin ne ovat. No, tässä kohtaa kai pitäisi vain kehittää ammattitaitoa – ammattilainen on aina rauhallinen, kun on tekemisissä niiden kanssa, joiden eteen tekee työtä. Vai onko?

Turistisoituneeseen rantalomakohteeseen seuramatkalla matkustaminen ei vastaa omaa kuvaani unelmalomasta. Toisaalta on totta, että kaikki eivät matkustele paljon, ja siksi on hyvä, että mahdollisia töppäilyjä korjaamassa on ammattiopas. Ja jos matka rentouttaa, ei ole väliä, vaikka kävisi joka ilta baarissa, jonka nimi on Kippis ja jossa saa laulaa karaokea suomeksi – sieltä ainakin Matkaoppaat-sarjan turistit aloittivat illanviettonsa Alanyassa. Myönnän, että olen tässä ahdaskatseinen. Itse kun ajattelen, että suomen kieltä saa kuulla Suomessakin ja että ulkomailta pitäisi löytää matkustusmaan kulttuuri- ja historianähtävyyksiä sekä paikallisia ruokaelämyksiä.

Luultavasti sekä X Factoria että Matkaoppaita tulee seurattua. Muuten televisiota onkin tullut aika vähän katsottua, joten toisaalta on ihan kiva saada jotain uutta katsottavaa. Ja saahan siinä tarkkailla omia tuntemuksiaan: olenko minä säälijä vai se, joka on vahingoniloinen?

Venetsia, tuo taiteen, lian ja vesimassojen kaupunki

Espanjalaisen Juan Manuel de Pradan kirja Myrsky antaa erilaisen kuvan Venetsiasta. Tarinan kertoja Alejandro Ballesteros näkee vain aqua altan, tulvivan Venetsian, ja kaiken sisäsiittoisuuden, joka kaupungissa valitsee. Venetsia on kaupunki, josta eräs sen asukas, Chiara-niminen nainen, johon Alejandro rakastuu, toteaa: ”Jonain päivänä lakkaamme olemasta kaupunki ollaksemme merenalainen hautausmaa, jossa on palatseja mausoleumeina ja isoja aukioita vainajien kävellä”. Venetsia on homeinen, synkkä kaupunki, ei romanttisen parin paratiisi, kuten se oli viime syksynä, kun siellä olimme, tai kuten se on tässä kuvassa:



Alejandro Ballesteros on tutkinut iät ajat Giorgionen maalausta Myrsky, ja hänen on saavuttava Venetsiaan, koska siellähän tuo teos pönöttää Galleria dell’Accademiassa. Matka ei kuitenkaan suju kovin leppoisasti, koska pian Alejandro näkee, kuinka hyvinkin kaupungissa tunnettu taideväärentäjä murhataan. Sitten vastaan tulee tuo Chiara, nainen, jota Alejandro ei voi vastustaa, hänen isänsä, Accademian johtaja, ja lopulta tämän ex-vaimo, joka järjestää melkoiset naamiaiset karnevaalien aikaan. Tarinassa on mielin määrin kiintoisia henkilöhahmoja myös näiden lisäksi.

Myrskyn kieli on nautinnollista. Accademian johtajan ex-vaimoa Giovanna Zanonia kertoja kuvaa seuraavasti: ”Giovanna Zanon käveli nivelten sijoiltaanmenon säätämällä tyylillä, tikkumaisen suloisesti kuin haikarat ja luurangot.” Teos on rikoskirja, mutta sen voi lukea yksin kielen runollisuuden vuoksi sellainenkin, joka ei välitä dekkareista.

Keskeisessä osassa on tietenkin Myrsky-maalaus. Minulle se oli ennestään vieras, mutta viime syksynä näin sen livenä tuolla Accademiassa, Venetsiassa. Maalaus näyttää tällaiselta:



Juan Manuel de Pradan teoksessa Myrsky esitetään maalauksena, jota kukaan ei osaa varmaksi tulkita. Myös suomenkielinen Wikipedia kuvaa taulua ”arvoitukselliseksi”. Pieni maalaus saa ihmiset ainakin kirjassa sekoamaan ja jopa löytämään itsensä taulusta. Muutoinkin taide on suuressa osassa teoksessa: romaani esittää jopa selityksen sille, minne Bellinin Madonna-maalaus on Madonna dell’Orton kirkosta kadonnut. Kirkossahan voi nähdä tyhjät kehykset, itse maalaus on varastettu.

Myrsky oli loistava kirpparilöytö. Onneksi Venetsian mainitseminen takakannessa sai minut kaappaamaan sen mukaani.

Rajansa Raamatun elävöittämiselläkin

Hesari esittelee usein matkailusivuillaan ihan kiinnostaviakin matkailukohteita, joita voisin itsekin harkita. Tänään oli kuitenkin vuorossa sen verran uskomaton matkakohde, että en tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Orlandossa on Holy Land Experience -niminen teemapuisto, jossa voi tutustua Raamatun tarinoihin mm. osallistumalla (erillistä 35 dollarin maksua vastaan) Jeesuksen ristiinnaulitsemisnäytelmään. Jeesuksen kanssa voi poseerata myös valokuvassa tai vaikkapa heittää hauskaa legendaa.

Onneksi Jeesus nousi haudastaan, koska jos ei olisi noussut, hän kiemurtelisi siellä melkoisissa tuskissa nyt. Arvostan – vaikka itse olenkin lähinnä pakana (vaikka toistaiseksi kuulunkin kirkkoon) – esimerkiksi Oberammergaussa 10 vuoden välein järjestettävää kärsimysnäytelmää. Minusta Raamatun tapahtumia saa ilomielin esittää näytelminä ja tehdä sillä lailla tarinat ihmisille eläviksi. Teemapuisto on kuitenkin eri asia. Ei Jeesus ole mikään Mikki Hiiri, joka voidaan laittaa teemapuistoon kekkuloimaan ja poseeraamaan ihmisten kanssa. Eikä Jeesukselle juttelu kyllä ole millekään Jeesus-asuun pukeutuneelle keskinkertaiselle näyttelijälle juttelemista. Pakanastakin tuntuu, että nyt rienataan ja kovaa.

Hesarin jutussa kerrotaan myös pariskunnasta, joka oli vienyt 4-vuotiaan lapsensa katsomaan ristiinnaulitsemisnäytelmän verenlentoa. Lasten kuulemma ”täytyy tietää, mitä Jeesuksen piti kestää ja mitä hän puolestamme teki”. Ja lapsen varmasti kuuluu nähdä vuosikausia painajaisia siitä, kuinka parrakasta miestä ruoskitaan ja kuinka hänet hakataan kiinni ristiin. Uskomatonta! Sanoiko joku joskus jotain siitä, kuinka asiat mukautetaan lapsen ikätasoon? Voisiko Jeesuksesta kertoa hieman vähemmän verisesti, jos nyt yleensä haluaa kertoa?

Tuon nelivuotiaan äiti piti muuten teemapuistoa tylsänä lukuun ottamatta näytelmiä. No, jos teemapuistossa ei paljon muuta ole kuin nuo näytelmät, kai ihmiset sitten maksavat sen 35 dollaria nähdäkseen eräänlaisen näkemyksen pääsiäistapahtumista. Itsestäni tuo kyllä kuulostaa irvokkaalta rahankeruulta, sillä pelkkä portista sisälle pääsykin maksaa aikuiselta 35 dollaria. Eikö sillä hinnalla voisi päästä katsomaan myös esityksiä?

Tiedä sitten, olisiko yhtään sen pyhempi olo, jos menisi Jerusalemiin katsomaan oikeita Raamatun tapahtumapaikkoja. Taitavat niissä paikoissa tungeksia sellaiset turistilaumat, että sekin voi tuntua rienaukselta – en tiedä, kun en ole käynyt. Vatikaani ei ainakaan tuntunut rauhan, rukouksen ja pyhyyden tyyssijalta vaan turistirysältä. No, sekin on kuitenkin lähempänä jotain aitoa kuin jokin teemapuisto keskellä amerikkalaista markkinataloutta, vaikkei Jeesus Roomassa koskaan käynytkään.

En ole ollut syyttä hiljaa

Syy blogihiljaisuuteeni on ollut romantiikan sekä italian kielen harjoittamisessa. Olin lomalla ja kävin mm. Saksassa Neuschwansteinin linnassa, jonne piti mennä jo kesällä mutta joka jäi sitten hankalien yhteyksien ja vatsavaivojen takia väliin. Sitten tallustelin Venetsiassa, Modenassa, Bolognassa ja Roomassa.

Italia on ihana maa! Siellä ihminen rakastuu kaupunkiin, joka uppoaa, teihin, joiden yli ei pääse kuin auton alle heittäytymällä ja ruokiin, joissa käytetään vain paria raaka-ainetta. Nyt kaipaan espressoa ja oliiviöljyä sekä viinietikkaa salaatin päälle. Haluan muuttua karnevaalinaamiossa kulkevaksi salaperäiseksi naiseksi ja istua syömässä pastaa, jossa simpukat uiskentelevat kuorineen. Haluan katsella kirkkojen maalauksia ja veistoksia aamusta iltaan.

No, itse asiassa matka oli jo nyt hieman liian pitkä (9 päivää), sillä lauantaina, matkan toiseksi viimeisenä päivänä jalat olivat jo siinä kunnossa, että itku tuli. Mutta mikään ei ole yhtä ihanaa kuin syödä kunnon italialaista pastaa oman rakkaansa kanssa.



P.S. Palaan ihan pian maan pinnalle ja muihin(kin) aiheisiin.

P.P.S. Jos alkaa tehdä mielenne spagettia, Keittiö Piemonten sydämessä -blogissa on ihan oikea Kaunottaren ja Kulkurin pastan ohje.

Onko Napoli sittenkin turvallinen?

Taloussanomat raportoi TripAdvisor-nettisivun tekemän taskuvaraskyselyn tuloksia. Turistien mielestä taskuvarkaiden uhriksi on suurin vaara joutua seuraavissa kaupungeissa:

1) Barcelona
2) Rooma
3) Praha
4) Madrid
5) Pariisi
6) Firenze
7) Buenos Aires
8) Amsterdam
9) Ateena
10) Hanoi

Kylläpä Eurooppa on vaarallinen maanosa. Itse olen noista kaupungeista käynyt vain Roomassa, Prahassa, Pariisissa ja Firenzessä. Joskus metrossa ollessani katselen kanssamatkustajia epäilevästi ja pidän kyllä yleensä aika hysteerisesti tavaroistani kiinni (käytän ulkomailla mm. aina laukkua, jonka hihnan menee pään yli ja lisäksi pidän laukusta kiinni ruuhkissa ollessani). En silti voisi sanoa, että olen kokenut noita kaupunkeja mitenkään turvattomina edes taskuvarkaiden suhteen. Prahan-muistot viime kesältä tuovat itse asiassa mieleeni turvallisen kaupungin.

Sen sijaan ihmettelen, miksi listalta ei löydy Napolia. Se on ylivoimaisesti pelottavin kaupunki, jossa olen ollut. Syy siihen ei varmasti kokonaan liity taskuvarkaisiin, mutta täytyy sanoa, että varmasti siihen sekasortoon mahtui mukaan näitä näpistelijöitäkin. Hotellimme oli noin 200 metrin päässä juna-asemalta. Päästyäni vaaralliseksi mainitun rautatieaseman ja kaoottisen, taatusti vaarallisemman liikenteen lävitse sekä roskia kadulle heittelevien ihmisten ohitse hotellihuoneeseemme, olin absoluuttisen varma siitä, etten enää koskaan halua mennä ulos hotellin ovesta siihen hullunmyllyyn, mikä kaduilla oli.

Minulta ei ole koskaan varastettu mitään matkustaessani. Tiedän, että puuta on syytä koputtaa, sillä seuraava matka on aivan ovella. Yritän kuitenkin uskoa siihen, että jos ei näytä kovin varakkaalta ja pitää arvoesineensä suhteellisen vaikeasti saatavilla, taskuvarkaat keskittyvät niihin, jotka näyttävät helpommilta ja rikkaammilta uhreilta. Toivotaan, että tämä taktiikka toimii, vaikka matka suuntaakin tällä kertaa mm. maailman toiseksi pahimpaan taskuvaraskaupunkiin. Ainakin yritän kaikkeni, että saisin pitää rahani – siihen asti, kunnes tuhlaan ne kaikkeen ihanaan, mitä Italiasta löydän.