Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: Rakkaustarina on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja. Se ei ole pitkä, mutta tarina mahtuu juuri sopivasti noin 150 sivuun ja vakuuttaa. Kevyttä kesäistä (eikä niin talvistakaan) lukemista Kosto: Rakkaustarina ei lyhyydestään huolimatta ole, sillä tarina kertoo raiskauksesta ja siitä, kuinka ihmiset ajautuvat tekemään ratkaisuja silloin, kun oikeus ei näytä toteutuvan.

Teena Maguire joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Hänen 12-vuotias tyttärensä on venevajan nurkassa piilossa, kun äiti raiskataan venevajassa. Siinä sitten romahtaa kaikki, varsinkin, kun oikeusjärjestelmäkään ei löydä raiskaajista syytä. Koko länsimainen oikeudenkäynti kiteytyykin kirjassa seuraavaan ajatukseen:

”Niin mutta se pitää todistaa. Oikeudessa.
Ei riitä, että se tapahtui. Että Teena Maguire melkein kuoli. Se pitää myös todistaa.”

Teena Maguiren ja hänen tyttärensä lisäksi kirjassa on kolmas keskeinen henkilö, poliisi nimeltä John Dromoor. Tämä kuvataan teoksen alussa aseista liiankin kiinnostuneeksi mieheksi, joka on kerran tutustunut Teena Maguireen baarissa, vaikka miehellä onkin oma perheensä. Ja mikäs siinä, koska Teenan ja Johnin välille kasvaa jonkinlainen yhteys, joka ei kuitenkaan ole perinteinen rakkaustarina, joka johtaa samaan vuoteeseen, vaan ystävyys.

Ehkä juuri tuon yhteyden vuoksi ja siksi, että sattuu olemaan työvuorossa, kun Teena Maguiren raiskauspaikalle tarvitaan poliisia, John Dromoor kokee, että raiskaajien on saatava tuomionsa. Eikä Dromoorille tuota vaikeuksia keksiä, miten tuomio toteutetaan: ruumiita alkaa löytyä, mutta kukaan ei osaa kohdistaa epäilyksiä poliisimieheen.

Kosto: Rakkaustarina käyttää mielenkiintoista kerrontatekniikkaa. Suuri osa siitä on kirjoitettu sinä-muodossa, kuin joku puhuisi Teenan tyttärelle Bethelille. Niinpä kirjassa korostuu juuri tyttären näkökulma. Se on hyvä valinta, vaikken ehkä kaikkein eniten pidäkään tuosta sinä-kerronnasta.

Mutta kyllä muitakin näkökulmia näytetään. Näytetään, mitä tapahtui Teenan poikaystävälle Caseylle, miten lehdistö riepotteli Teenan elämää, miten raiskaajien äidit uskoivat poikiensa syyttömyyteen loppuun saakka.

Kosto: Rakkaustarina on rankka kertomus, jossa ei ole onnellista loppua. Mutta niinhän olen jostain lukenutkin: kun jokin raju tapahtuma muuttaa elämän, onnellista loppuelämää ei enää ainakaan samalla tavalla voi saada. Joyce Carol Oatesin teos ei jätä kylmäksi, joten tartun kyllä jatkossa hänen muihinkin kirjoihinsa.