lauantai 28. huhtikuuta 2018

Avengers: Infinity War – jälleen kerran on maailma pelastettava

Elokuvissa voi käydä monesta syystä. Joskus on vain pakko, vaikka odotukset eivät olisi erityisen korkealla. Tällainen oli tilanteeni Avengers: Infinity War -leffan kanssa. No, ensimmäinen Avengers-elokuva oli varsin viihdyttävä, se myönnettäköön, mutta tämä elokuva näytti trailerin perusteella melkoiselta mäiskimissekamelskalta. Menin sitten leffaan sillä ajatuksella, että annan rainalle mahdollisuuden viihdyttää minua.

Elokuvan juoni on perinteinen, yksinkertainen ja nähtävästi silti toimiva. Pahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä ikuisuuskiviä, koska jos hän saa ne kaikki, hän voi tehdä mitä huvittaa. Häntä sattuu huvittamaan hävittää puolet maailman asukkaista. Erinäiset supersankarit ovat sitä mieltä, että tämä ei nyt oikein kävisi ja jahtaavat sitten Thanosia vähän siellä sun täällä. Tällä tavalla ilmeisesti melkein kaikkien melkein kaikki suosikit on saatu mukaan tarinaan. Näkemättä elokuvaakin voi toki sanoa, ettei tällä juonirakenteella tarvitsisi käyttää reilua kahta ja puolta tuntia aikaa, jotta tarinan saa kerrottua tyydyttävästi. Elokuvaa vaivaa siis sama synti, joka saa haukottelemaan monen muunkin leffan parissa: ylipituus.

Kaikesta huolimatta elokuva on melkoisen viihdyttävä – ja varmasti se on vielä selvästi viihdyttävämpi niille katsojille, jotka ovat minua paremmin perillä aiemmista Marvel-elokuvista ja niiden taustalla olevista sarjakuvista. Huumori toimi minuun useammassa kohdassa niin, että nauroin ääneen. Sen sijaan kohtalokkaimmat tilanteet eivät ottaneet minua haltuunsa aivan yhtä tehokkaasti. Ei niissä tavallaan mitään vikaa ollut, mutta ne eivät vaan puristaneet sydäntä tarpeeksi.


Ymmärrän periaatteessa, että tämä on nyt iso elokuva ja että sen tapahtumia on yritetty pitää salassa. Olen nyt kiltti enkä spoilaa mitään, vaikka tällainen ympäripyöreä kirjoittaminen tuntuukin hieman lattealta. Toisaalta elokuvan henkilögalleria on niin suuri, että muistan ehkä noin kahden henkilöhahmon osalta, miten heille kävi. Haasteellista onkin kirjoittaa tarina, jossa on niin monta merkittävää henkilöhahmoa, että heikomman laskijan matematiikantaidot loppuvat kesken. Jokaisen hahmon tarinan kun pitäisi olla kiinnostava. Ja jos joku Thanoksen tapainen yrittää tuhota maailman, pitäisi hänen tielleen asettumiselle olla muitakin motiiveja kuin se, että maailma nyt pitää pelastaa, koska hyvät tyypit tekevät niin. Laskujeni mukaan tässä elokuvassa noin kolmella valtavasta henkilögalleriasta on henkilökohtainen motiivi tappaa Thanos – tosin laskutaitoni on rajoittunut. Minusta ainakin kostonjanoinen supersankari olisi kuitenkin kiinnostavampi kuin pelkkää hyvyyttä ja oikeamielisyyttä hehkuva supersankari. No, jatko-osassa henkilökohtaisten motiivien määrä lisääntyy radikaalisti.

Sen verran olen vilkuillut elokuvasta esitettyjä näkemyksiä, että arviot näyttäisivät aika positiivisilta. Elokuvaa on pidetty synkempänä kuin Marvelin muita leffoja. Synkkyys on suhteellista. Toki Thanoksen tavoite on synkkä ja tarinassa on julmuutensa, mutta huumorin osuus on myös melko suuri, ja sellaiselle, joka tahtoo katsella jotain todella synkkää, voi suositella aivan muita elokuvia. Mutta minusta supersankarielokuvia ei edes pidä katsella vakavalla mielellä. Kuten totesin eräälle ihmiselle, joka sanoi, ettei hän oikein tällaisista elokuvista välitä: supersankarielokuvia pitää katsoa oikealla tavalla – kuolaten.

Tästä tekstistä tuli melkoinen ruikutus, joten lienee parasta todeta tähän vielä: Avengers: Infinity War on varsin kelvollista supersankariviihdettä. Jos siis sellaisesta pidät, mene ihmeessä katsomaan. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin tämän tekstin perusteella voisi kuvitella.

Otetaan loppukevennys. Jotta tällaiselle maallikolle kuin minä olisi mahdollista pysyä kaikissa henkilöissä kärryillä, olisi suotavaa, etteivät he elokuvien välillä muuttaisi
a) radikaalisti asujaan
ja b) radikaalisti naamakarvoitustaan.

Se hämmentää vain keskiverrosti asioista perillä olevaa katsojaa liikaa.



Jos naamakarvoitusta on pakko lisätä, voi sen tehdä elokuvan kuvausten jälkeen.



Muutoin en toki karvankasvatusta moiti, sillä kuten kaikki tiedämme – partahan tekee pojasta miehen.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Tuntematon – komeaa katsottavaa, käsikirjoituksellisia puutteita

Nyt minäkin olen viimein nähnyt uusimman Tuntematon sotilas -romaanista tehdyn filmatisoinnin. Tai oikeastaanhan tämä Aku Louhimiehen ohjaama elokuva perustuu Väinö Linnan Sotaromaani-teokseen, vaikka sen nimi onkin Tuntematon sotilas. Toki romaaneillakin yhteys on: Sotaromaani on Tuntemattoman alkuperäinen versio, josta sitten ennen julkaisua riivittiin pois kaikenlaista sopimattomana pidettyä ainesta.

Elokuvasta on oltu montaa mieltä. Itse olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuvateatteriin, sillä sen verran komeaa on elokuvan kuvaus. En myöskään pitkästynyt vaan jaksoin hämmästyttävän hyvin pitää pyllyni penkissä kolme tuntia. Elokuva siis veti mukaansa.

Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmot ovat suomalaisille rakkaita, ja on mielenkiintoista nähdä, miten uudet näyttelijät tulkitsevat heitä. Roolitus on Louhimiehen elokuvassa mielestäni varsin onnistunut. Eero Ahon Rokassa pidän erityisesti siitä, että hän ei ole humoristinen hahmo vaan mies, joka on vain oikeasti turhautunut turhaan pokkurointiin. Hän haluaisi hoitaa osansa ja sillä hyvä, koska sodassa ei ole vaihtoehtoja, vaikka jokainen yhtään järjissään oleva tahtoisikin olla muualla kuin rintamalla. Itseäni koskettaa elokuvassa myös se, että Rokan ja sotamies Suden (Arttu Kapulainen) suhde oli nostettu kunnolla esille. Susi vaikuttaa hahmolta, joka tarvitsee jatkuvasti ohjausta eikä taatusti selviäisi ilman, että Rokka on hänen tukenaan. Rokasta tekee entistä hienomman miehen se, että tuodaan useaan kertaan näkyville, kuinka hän pitää nästä naapuritilan miehestä huolta.

Vilho Koskela (Jussi Vatanen) on tietenkin toinen hahmo, jolla on – jos niin voi sanoa – käytännönläheinen suhde sodankäyntiin. Ei kannata kummemmin hötkyillä, eikä toisten kunnioitusta voi ansaita mesomalla ympäriinsä. Itse olisin ehkä kaivannut alussa Koskelaan lisää jämäkkyyttä, mutta ehkäpä on hyväkin ristiriita, että hieman flegmaattisenoloisesta miehestä paljastuu tekijä juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Tosiaan: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” 


Elokuvan ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, eivät näyttelijäntyössä. Elokuva avaa toisaalta paljonkin sotilaiden taustoja, mutta itse olisin kaivannut alkuun enemmän esittelyä. Jos halutaan nostaa osa henkilöistä enemmän esille, heidät voisi jollain tavalla tehdä tutuksi katsojalle jo alussa. Mielestäni tämä olisi tärkeää, vaikka suurin osa katsojista tietääkin, kuka on Vilho Koskela tai Urho Hietanen (Aku Hirviniemi).

Toinen käsikirjoitusongelma on mielestäni se, että henkilöiden välisiä jännitteitä ei rakenneta tarpeeksi ennen kuin ne räjähtävät silmille. Esimerkiksi Koskelan turhautuminen ylempien sotilaiden toimintaan tuntuu oudolta, kun katsoja ei ole nähnyt hänen pinnansa kiristymistä. Sen olisi voinut tuoda esiin vaikka vain yhdessä repliikissä - tai sanattomastikin, mutta se hetki olisi pitänyt käsikirjoitukseen raapustaa. Samoin kohtaus, jossa miehet kieltäytyvät lähtemästä liikkeelle ja sanovat tahtovansa Koskelan johtajakseen, jää hieman vajaaksi, koska aiemmin ei ole tehty riittävän selväksi, että he kunnioittavat nimenomaan Koskelan tapaa johtaa. Tämä on toki useimmille katsojille tuttu asia, mutta se ei mielestäni ole mikään puolustus.

Sen sijaan elokuva tuo hyvin esille, että sodassa asioita vain tapahtuu ja on mentävä eteenpäin. Yksilölle isotkin asiat, traumaattiset kokemukset, jäävät taakse, eikä niihin palata, paitsi varmasti mielessä, jonne ei kummemmin sukelleta. Joskus sanotaan ääneen yksi lausahdus, jossa yksittäisen sotilaan asenteet ja ajatukset saavat ilmaisunsa, mutta sitten kaikki suljetaankin sisälle eikä päästetä ulos. Vaikka joku tekisi mitä typeryyksiä, ei siitä kannata kummemmin hötkyillä, koska se ei johda mihinkään. Porukassa on kuitenkin mentävä eteenpäin ja toisista huolta pidettävä, vaikka kaikkien asenne ei miellyttäisikään. Tavallaan tämä kuvaa sodan mielettömyyttä hyvin: ainut asia, josta pitää välittää, on oma hengissäsäilyminen – ja kanssasi sotivien hengissäsäilyminen, koska se edistää omaa hengissäsäilymistäsi. Muu on parasta jättää huomiotta, vaikka kuinka vituttaisi.


Louhimiehen Tuntematon antaa kohtuullisen paljon tilaa naisille, jos ajatellaan sitä, että suurin osa tapahtuma-ajasta ollaan rintamalla. Tälläkin näkökulmalla on ymmärtääkseni perustansa Sotaromaanissa – täytyy myöntää, että itse olen lukenut toistaiseksi vain Tuntematon sotilas -romaanin. Jotkut eivät ehkä kaipaa naisten osuuden esittelyä, mutta itselleni varsinkin Rokan vaimon Lyytin (Paula Vesala) ja perheen esittely oli tärkeä asia. Se muistutti nimittäin omista isovanhemmistani. Nähtävästi toinen isoäideistäni on juurikin pelännyt, tuleeko hänen odottamansa esikoisen – isäni – isä sodasta elävänä vai menettääkö lapsi toisen vanhemmistaan ennen kuin on syntynytkään. Jotenkin tässä konkretisoituu se, etteivät sota-ajat oikeastaan niin kaukana olekaan. Onneksi tässä tapauksessa vielä seuraavakin sukupolvi ehti nähdä tämän sodassa olleen nuorenmiehen.

Elokuvassa kuvataan myös seksiä, joskin nykyelokuvalle jokseenkin poikkeavalla tavalla, sillä siihen sisältyy enemmän haparoimista, arkuutta ja kauneutta kuin intohimoa ja suorasukaisesti esitettyä paljasta ihoa. Vain pienen hetken katsoja voi nähdä rehvakkuutta: silloin kun yksi suomalaissotilaista on juuri saanut harrastaa seksiä venäläisnaisen kanssa, joka puolestaan on pakotettu tehtävään, josta joku muu kerää tulot. Elokuvan näkemys ei varmasti ole mitenkään kokonainen esitys siitä, millaista oli sotilaiden suhtautuminen seksiin jatkosodassa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse pidän kovastikin tällaisesta kuvaustavasta, sillä kaikesta tuskaisesta puutteesta ja halusta huolimatta seksi on useimmille ihmisille uskoakseni aika lailla herkkä asia. Herkkä ja vakava. Niin vakava, että Hietanenkin lopettaa vitsien heittelyn, kun joutuu hiemankin lähemmäs petroskoilaista Veraa (Diana Požarskaja).


Minusta uusi Tuntematon sotilas -elokuva on kokonaisuutena aivan kelvollinen tulkinta Väinö Linnan tekstistä. Voin lämpimästi suositella sen katsomista nimenomaan elokuvateatterissa sen puutteista huolimatta.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Phantom Thread – kun rakkaus kasvaa kieroon

Lähdin katsomaan Phantom Thread -elokuvaa sillä odotuksella, että tarjolla olisi glamourpukuloistoa, mutta sainkin nähdä kuvauksen mitä erikoisimmasta ihmissuhteesta. Daniel Day-Lewis esitttää huippuvaatesuunnittelija Raynolds Woodcockia, joka häiriintyy rutiineittensa rikkomisesta ja vaihtaa muusaansa, kun sattuu kyllästymään kulloiseenkin naiseensa. Sitten hänen elämäänsä tuleekin Alma (Vicky Krieps), josta vaatesuunnittelija ei pääse henkisesti irti, vaikka nainen on Reynoldsin rauhaa horjuttava luonnonlapsi.


Reynoldsin elämää pitää kasassa sisar Cyril (Lesley Manville), joka hyssyttelee ja ohjailee Almaakin ensin toimimaan tavalla, joka ei häiritse veljeä. Alma ei kuitenkaan ole ohjailtavissa: hän toimii oman päänsä mukaan, vaikka Cyril varoittaakin häntä esimerkiksi järjestämästä Reynoldsille yllätystä, koska mies ei kerta kaikkiaan pidä yllätyksistä. Sisko alkaa kääntyä uuden muusan puolella, mutta Alma tahtoo Reynoldsin täydellisesti omakseen. Viimeistään siinä vaiheessa parisuhteen kieroutuneisuus tulee todella esille, ensin Alman osalta ja sitten lopulta myös Reynoldsin.


Alma ja Reynolds ovat toistensa vastakohdat, ja niinhän sitä väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastakohtien parisuhde on kuitenkin melkoisen mahdoton yhtälö, varsinkin, jos kumpikin osapuoli on yhtä joustavuuteen kykenemätön kuin Reynolds ja Alma ovat. Toisaalta lopulta näiden kahden suhteesta muodostuu sellainen, jossa kumpikin saa olla sellainen kuin on ja tulee rakastetuksi. Silti olen hämmentynyt vielä päiväkausia elokuvan näkemisen jälkeen enkä todellakaan tahtoisi itselleni Reynoldsin ja Alman kaltaista suhdetta.

Phantom Thread vaatii siis sulattelua, mutta kun sitä hetken makustelee, ymmärtää törmänneensä melkoiseen helmeen. Reynoldsin ja Alman välillä on niin omituinen kiintymys- ja riippuvuussuhde, että se kaikesta kieroutuneisuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – on kiehtova.


Erityisen mielenkiintoista on, että suhde ei perustu lihalliseen intohimoon, kuten olisi helppo luulla naista aiemmin koko ajan vaihtaneen miehen kohdalla. Toisaalta on nimenomaan luontevaa, että Reynolds näkee Almassa jotain muuta kuin seksikumppanin, pitelemättömän halun kohteen, koska pelkkä halu ei sitoisi hänen kaltaistaan miestä yhteen naiseen sillä tavalla, kuin hän on jäänyt kiinni Almaan. Niin, ja Reynolds on myös niin rutiineittensa ja niiden tuoman rauhan vanki, elämässään niin itseään kontrolloiva, että on vaikea edes kuvitella häntä pitelemättömän halun kourissa. Toki hänellä ja Almalla on seksisuhde, mutta senkin alkaminen saa odottaa aikansa, eikä seksi korostu suhteessa.

Järkyttävää – vai pelottavalla tavalla lohdullista? - Reynoldsin ja Alman suhteessa on, että tavallaan Alma huolehtii Reynoldista samalla kun aiheuttaa hänelle kärsimystä, mies kun ei itse osaa säädellä työn ja levon välistä suhdetta. Rakkaus voi olla sairasta, vai onko rakkaus rakkautta ollenkaan, jos se on sairasta? Siinäpä pohdittavaa jokaiselle tämän elokuvan nähneelle.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Pehmolelutyttö – nuortenkirja, jossa on ajateltavaa vähän aikuisemmallekin

Nuortenkirjoja ei tule paljoa luettua, vaikka niissä on yhtä lailla hienoja tekstejä kuin aikuistenkirjoiksikin kutsutuissa kirjoissa. Useinkin vastaan tulee sellaisia nuorille suunnattuja kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vähän aikaa sitten. Törmäsin nimittäin Jukka Behmin kirjaan Pehmolelutyttö, joka on voittanut WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun.

Pehmolelutyttö kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka on lapsellinen ja pyrkii sen verran kovaa aikuisten maailmaan, ettei oikein pärjää asian kanssa. Emilia nimittäin osittain ajautuu, osittain tietoisesti työntää itsensä tilanteeseen, johon hänen ikäisensä ei pitäisi joutua – eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Tuskin moni aikuinenkaan osaisi käsitellä tunteita, joita Emilian päässä liikkuu.

Emilialla on perhe, jossa äiti pelaa tietokonepeliä, isä yrittää välittää eikä veli oikein halua näyttää, että pikkusisko on hänelle tärkeä, koska juuri sellaisia useimmat 17-vuotiaat isoveljet ovat 15-vuotiaita pikkusiskojaan kohtaan. Emilia meneekin omia menojaan. Hänellä on ystävä Lila, joka kuitenkin välittää Emiliasta aika vaihtelevasti, mahdollisesti ei oikeasti ollenkaan. Ja kerran kun Lilan tie vie pojan mopokyytiin ja Emilia jää kuin nalli kalliolle, tyttö tulee suostuneeksi satunnaisen miehen ehdotukseen: hän katselee, kun mies tyydyttää itsensä, ja saa palkaksi kaksikymppisen.

Tämän tapauksen jälkeen Emilia ajautuu tapaamaan useammankin miehen, mm. Helsingissä asuvan muka-valokuvaajan, jonka kohdalla lukija näkee heti, ettei kyse ole oikeasta valokuvaajasta. Emilia ei kuitenkaan osaa nähdä todellisuutta. Hänen lapsellisuuttaan korostetaan sillä, että hän juttelee salaisuutensa pehmoleluilleen. Emilia on pehmoleluilla leikkivä tyttö, joka leikkii yhtä lailla aikuisten asioilla. En tosin usko, että aikuisetkaan ovat yhtään parempia vastustamaan kiusausta, kun joku antaa heille huomiota, varsinkin verkossa.

Miesten huomio kiehtoo Emiliaa, mutta hän tuntee itsensä myös likaiseksi. Hän ei usko, että kelpaisi ikäiselleen Santerille, joka on mukava ja Emiliaan ihastunut. Emilia on varma, että jos Santeri saisi tietää, mitä Emilia touhuaa, hänen kiinnostuksensa katoaisi.

Myös porno ahdistaa Emiliaa. Hän ei voi olla katsomatta sitä, ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Emilia ei selvästikään pysty käsittelemään näkemäänsä.

Pehmolelutyttö häkellyttänee monia aikuisia. Sen suorasukainen kuvaus muistuttaa aikuisia siitä, että nuorten maailmaan kuuluu asioita, joita aikuiset eivät välittäisi ajatellakaan sinne kuuluvan. Paitsi luku, jossa Emilia katselee pornoa ja tyydyttää itseään, myös se, miten hän haaveilee äitinsä ystävän miehestä, voivat tuntua vaikeilta lukea. Itse asiassa en usko, että teinityttöjen pornonkatselu ja fantasiat aikuisista miehistä ovat kuitenkaan kovinkaan harvinaisia – aikuisen suostuminen tällaisen fantasian toteuttamiseen on toki aivan eri asia.

Ahdistusta saattaa aiheuttaa sekin, miten Pehmolelutyttö kuvaa aikuisia. Nämä elävät omassa maailmassaan eivätkä edes tiedä, missä perheen nuoret menevät. Äiti pelaa läppärillään niin että ruudun tuijottaminen tuntuisi jo kliseiseltä, ellei se olisi varsin totuudenmukainen kuvaus niin monista aikuisista(kin). Isä yrittää pitää järjestystä, olla kunnollinen isä. Emilian mielestä hän on lähinnä tylsä. On mielenkiintoista myös lukea, miten Emilia näkee vanhempiensa liiton: häneltä ei jää huomaamatta – tietenkään – että se on kovin väljähtänyt. Onkin niin surullista, että Emilian perhe on tavallistakin tavallisempi: siinä ihmiset ovat lähellä toisiaan mutta eivät muista, mitä välittäminen oikeasti tarkoittaa tai eivät osaa ilmaista tätä tunnettaan lähellekään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka nuorten maailma saattaa olla erilainen kuin millainen aikuiset toivoisivat sen olevan, on kuitenkin hyvä tietää, millainen se on. Toki Emilia on fiktiivinen nuori, ja vieläpä aikuisen luoma fiktiivinen nuori, mutta hän on hyvin aidonoloinen ihminen – ja siksi hänen kamppailuunsa omien ajatustensa kanssa ja kelpaamattomuuden tunteeseensa sekä myös kaipuuseen olla hyväksytty on helppo samaistua, koska vaikka epävarmuus iän karttuessa muuttuu, se elää jossain muodossa useimmissa aikuisissakin elämän loppuun saakka.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Kutsumattomat vieraat – aivan ihana lukukokemus

Sadie Jonesin tuotanto on jo jonkin aikaa ollut lukulistallani. Uusin suomennos, Kutsumattomat vieraat, alkukielellä 2012 ilmestynyt romaani houkutteli minua jo sillä, että se sijoittuu aiempien aikojen Britanniaan, ehkä noin sadan vuoden taakse. Kansipaperin lieve lupaa tarinan, jossa Sternen kartanoon saapuu junaonnettomuuden uhreja, jotka tarvitsevat apua. Mainosteksti yrittää vihjata siihen, että näissä romaanin nimen mukaisissa kutsumattomissa vieraissa on jotain outoa, mutta ainakaan minä en todellakaan millään tavalla osannut arvata teosta aloittaessani, millainen lukukokemus olisi edessä. Ja tämä on pelkästään positiivinen asia.

Sternen kartano tuntuu olevan jonkinlainen Huvikumpu, jossa jokaisen ovenkahvankin mainitaan olevan erilainen. Sitä asuttaa Charlotte Swift, entinen Mrs Horace Torrington. Hän on nelikymppinen nainen, jolla on kolme lasta, parikymppiset Emerald ja Clovis sekä nuorempi Imogen (Smudge).

Itse asiassa Emerald on juuri täyttämässä kaksikymmentä, ja hänen syntymäpäiväkseen on suunnitteilla vaikka mitä. Talon keittiössä tehdään kakkua, ja paikalle on saapumassa Emeraldin ystävä Patience veljensä Ernestin kanssa. Ernestin pitäisi muistin mukaan olla aika lailla epäkiinnostavaa, jopa rasittavaa seuraa, mutta osoittautuukin, että hän on muuttunut varsin puoleensavetäväksi nuoreksimieheksi. Myös varakas naapurinpoika John Buchanan ilmestyy pihaan Rolls Roycellaan ja tuo Emeraldille syntymäpäivälahjan. Ja kas, hänkin tulee kutsutuksi juhliin. 

Päivässä on muutakin panosta. Charlotten nykyinen puoliso, perheessään vähemmän suosittu yksikätinen Edward Swift lähtee Manchesteriin ruinaamaan rahaa, jotta perhe voisi edelleen asua Sternessä. Kun mies on hävinnyt paikalta, alkaa tapahtua. Vieraat saapuvat, ne kutsutut siis, mutta sitten tulee joukko raiteilta syöksyneen junan uhreja.

Ja silloin tarina alkaa mennä hullummaksi ja hullummaksi. Sternen asukkaat tarjoavat vieraille juuri ja juuri teen, mutta sitten he jättävätkin nämä kökkimään oman onnensa nojaan. Ja vieraat tuntuvat lisääntyvän. Heitä ei tule mistään lisää, mutta vaikuttaa siltä, että heidän määränsä kasvaa. Myös Smudge puuhailee omiaan, eikä kukaan kiinnitä häneen kovin paljoa huomiota. Siinä onkin hyvä roudata poni sisälle taloon, jotta voi ikuistaa sen taideteokseen. Ja sitten saapuu myös Charlie Traversham-Beechers, mies Charlotten menneisyydestä. Mies, jota Charlotte ei olisi välittänyt tavata enää uudelleen.

Kansiliepeen tekstissä lainataan The Guardianin arvostelua kirjasta. Siinä sanotaan seuraavasti: ”Kutsumattomat vieraat kantaa kaikua shakespearelaisesta komediasta.” Kirjasta voi kyllä helposti tulla mieleen Kesäyön unelma/uni. Henkilöiden väliset suhteet eivät mene ihan yhtä lailla sotkuun, mutta väärinkäsityksiä on, ja tunnelma on kaikkea muuta kuin selkeän realistinen. Niin, ja onhan molemmissa jotain muutakin ei-niin-realistista. Kutsumattomissa vieraissa tuntuu myös siltä, että kertoja naureskelee jostain ulkopuolelta tarinansa henkilöille.

Teosta voi käyttää myös hienojen ajatusten, jopa aforismien lähteenä. Tässä pari:

Velvollisuudentunto oli noitunut hänen sydämensä. (Emeraldista)

Sattuma on hauras käsite, eikä yhtään sen tyydyttävämpi selitys maailman tapahtumille kuin painokkaampi kohtalo.

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän vähän, mutta täytyypä sanoa, että oli pitkästä aikaa aivan hykerryttävän ihanaa ahmia kirjaa eteenpäin. Kutsumattomien vieraiden kielikin oli – tiedän, että suomennos mutta joka tapauksessa – niin harkittua, että se itsessään oli jo yhtä nautinnollista kuin… No, taisin olla hyvän kirjan puutteessa. Puute on nyt korjattu.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Alla maailmanpyörän

Ne teistä, jotka ovat käyneet Coney Islandilla, tietävät, että aika siellä on pysähtynyt. Siksi Woody Allenin uudessa 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Wonder Wheel paikka näyttää aika lailla samalta kuin nykyään. Tai fyysisesti, ei mielentilaltaan.

Ginny (Kate Winslet) on elämäänsä kyllästynyt tarjoilija, joka sekä asuu että työskentelee Coney Islandilla. Hänellä on aiemmasta liitosta poika Richie (Jack Gore), varsin lupaava pyromaanin alku. Ginny ei ole oikein osannut elää niin, että kaikki olisi mennyt putkeen, mutta onneksi hän on edellisen suhteensa pilattuaan löytänyt Humptyn (Jim Belushi), joka on Ginnyn mukaan pelastanut hänet. Viina ei oikein sovi Humptylle, mutta juominen pysyy joten kuten kurissa, kunhan Ginny ei itse ala kallistella pulloa. Humptyllakin on aiemmasta liitosta jälkikasvua, Carolina (Juno Temple), joka on muuten oikein ihana nuori nainen, mitä nyt meni naimaan mafioson – eikä siinä vielä kaikki, lavertelemaan poliisille.


Niin, Ginnylla on kai kaikki suunnilleen järjestyksessä, paitsi että taloudellisesti on tiukkaa eikä hän vieläkään osaa elää niin, ettei sotkisi itse omaa elämäänsä. Humptysta ei ole oikein antamaan Ginnylle kaikkea, mitä tämä tarvitsee, ja siksipä Ginny ei voi vastustaa suhdetta itseään reilusti nuoremman hengenpelastajan, Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Tämä soppa kai vielä jotenkin menisi, mutta sitten… Carolina ilmestyy Coney Islandille, vaikkei ole vuosiin ollut tekemisissä isänsä kanssa. Tässä ongelmallista on se, että

a) hänen perässään ovat ne mafiosot, jotka eivät pidä siitä, että hän kertoo asioita poliisille
ja
b) hän menee rakastumaan Mickeyyn ja joskus – en tiedä tosin miksi – nuorilla naisilla on hieman vanhempia naisia paremmat mahdollisuudet nuorten miesten kanssa.


Nyt on pakko sanoa, että en ole puolueeton kirjoittaessani Kate Winsletistä. Minusta hän on aina ollut yksinkertaisesti ihana. Hän on juuri se, jota tarvitaan, jos jonkun pitää olla homssuinen naapurintyttö, joka on vähän pihalla, tai se itsevarmin viettelijätär, johon lankeaa kuka tahansa. Tai se, joka näyttää siltä, että on vain väsynyt arkeensa, mutta jolla oikeasti on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan tai käyttäytyä aikuismaisesti, vaikka on jo neljäkymmentä. Ginny on sellainen. Vaikkei se heti näy, tämä nainen on niin sekaisin, että ei ole mitään toivoakaan, että hän selviäisi siitä, että hänen tytärpuolensa rakastuu samaan mieheen, johon hän itse on lääpällään. Ja toisaalta, vaikka Ginnyn käytös on kakaramaista, on hänen tuskansa helppo ymmärtää. Siihen voi samaistua. Kunpa elämä muuttuisi sellaiseksi kuin haluaa. Mutta kun ei se muutu.


Wonder Wheel on kuvallisesti kaunis elokuva. Tarinaltaan se on karmiva, kerronnaltaan huvittava. Kaikkinensa siinä yhdistyvät elementit, joista ainakin minä pidän. Kaikkinensa olen varmasti hieman kieroutunut, koska minua huvittivat Richien tuhopolttelut kovasti. Sinänsä poika ei ole tarinan kannalta edes kovin välttämätön henkilöhahmo vaan paremminkin kuriositeetti mutta jollain lailla hillitön sellainen. Pidin myös elokuvan lopusta, vaikka se varmasti häiritseekin niitä, jotka tahtovat tietää kaiken ja saada vastaukset selitettyinä. Itse en rautalangasta niin perusta.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uudenvuodenlupaus

En yleensä ole pitänyt tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta nyt tunsin sen tarpeelliseksi, sen verran tässä ovat jotkut asiat unohtuneet tai jääneet liiaksi. Niinpä lupaan itselleni juhlallisesti lisää viihdettä, vaikka jokaiselle päivälle. Viihde tarkoittaa tässä yhteydessä joko luettavaa tai katsottavaa, aikaa hyvän kirjan parissa tai laadukkaan televisiosarjan jakson katsomista. Hävettää suorastaan, kuinka vähän aikaa olen viettänyt viime aikoina näiden asioiden parissa.

Ongelmaa luettavan tai katsottavan löytämisessä ei liene. Kesken ovat ensinnäkin mm. nämä kirjat:

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä
Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Ja jonossa vaikkapa nämä:

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Juha Hurme: Niemi
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki
Frank McDonough: Gestapo – Natsi-Saksan salaisen poliisin historia
Mia Myllymäki: Väkevä mieli
+ joitakin hyllymetrejä lisää

Televisiosarjoista olisi ajatuksena katsoa vaikkapa näitä, joitain jostain sarjan keskeltä, joitain alusta asti:

Bones
The Crown
Vikings
The Handmaid’s Tale
Big Little Lies
Mr Selfridge
Ripper Street
Alias Grace
Orange Is the New Black
The Fall
American Horror Story

Siinähän se vuosi 2018 sitten mukavasti meneekin.

Hyvää uutta vuotta kaikille!