perjantai 17. helmikuuta 2017

Aukollista argumentaatiota avioliitosta

Retoriikka on hieno asia. Taitavasti argumentoitu puhe tuottaa mielihyvää. Toisaalta argumentaatio on kuitenkin vain argumentaatiota, sanoilla ja logiikalla kikkailua. Seurasin eilen eduskunnan keskustelua Aito avioliitto -kansalaisaloitteesta, ja siinähän tätä kikkailua oli tuntitolkulla. Joskus toivoisi, että puhuttaisiin asioista suoraan niiden oikeilla nimillä – siis asiallisesti mutta suoraan.

Nukuin yön yli ja edelleen teki mieli avata tuota argumentaatiota. Ymmärrän, että sillä pyritään siihen, että oma mielipide näyttäisi totuudelta, mutta joitakin argumentteja on ainakin minun hieman vaikea sulattaa.

1) Samaa sukupuolta olevat eivät voi solmia avioliittoa, koska se ei ole luonnollista.

Avioliitto ei ole luonnonilmiö. Luonnollisuus voidaan asettaa kriteeriksi lakeja säädettäessä toki, mutta sitten meidän on poistettava myös esimerkiksi hedelmöityshoidot kaikilta yksinäisiltä naisilta ja eri sukupuolta oleviltakin pareilta. Kohdellaan kaikkia samalla tavalla: jos lasta ei halua saada / pysty saamaan / suostu hankkimaan miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä, jota käsittääkseni pidetään sinä luonnollisena menetelmänä, olkoon lapseton. Se on suuri suru, mutta niin on moni muukin asia, joita ihmisen on vain elämässään kestettävä, jos ei joissain asioissa onnistu.

2) Avioliiton tarkoitus on hankkia lapsia. Samaa sukupuolta olevat eivät voi biologisesti lisääntyä keskenään, joten avioliitto ei kuulu heille.

Jos uskoo tähän, avioliiton mahdollisuutta ei pitäisi olla myöskään miehen ja naisen muodostamalla pariskunnalla, joka ei aio hankkia lapsia. On myös kyseenalaista, pitäisikö miehen ja naisen päästä keskenään avioliittoon, jos he eivät jostain syystä pysty hankkimaan keskenään lapsia. Tai sitten meidän on luovuttava luonnollisuusargumentista (ks. kohta 1).

3) Samaa sukupuolta olevien avioliitot tuhoavat yhteiskunnan vakautta.

Avioliittoa pidetään käsittääkseni liittona, jossa nimenomaan halutaan näyttää, että parisuhde on vakaa ja että ihmiset ovat sitoutuneet olemaan toistensa kanssa. Miten vakaiden parisuhteiden lisääntyminen voi vähentää vakautta?

4) Suomi erottuu nyt ikävästi muista Euroopan maista, jotka ovat äänestäneet samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan.

Osa Euroopan maista on puolestaan hyväksynyt samaa sukupuolta olevien avioliiton ja vasta-argumenttina esitettiinkin, että nyt Suomi liittyy niiden sivistysmaiden joukkoon, jotka ovat näin tehneet. Tässä ei ole oikeastaan kyse mistään muusta kuin siitä, miten päin kukakin haluaa katsoa asiaa. Kaikille näkökulmille löytyy sopiva perustelu. Miten olisi vaikka: Suomi on ihan säälittävä, kun se ei ollut eturintamassa hyväksymässä tällaista avioliittolakia ennen kaikkia muita? Tai: Suomen pitää pysytellä viimeisenä Euroopan maana, joka ei hyväksy tällaista avioliittolakia edes maailmanlopun jälkeen? Kaikkinensa ei ole kovin vakaata perustella mitään asiaa sillä, että joku muukin tekee tai ei tee jollain tavalla. Teki se toinen miten tahansa, näkemys voi olla fiksu tai toisaalta myös äärettömän typerä. On varmempaa käyttää omia aivoja.

5) Kaikki samaa sukupuolta olevatkaan parit eivät kannata avioliittoa samaa sukupuolta olevien välillä, koska se vie heiltä mahdollisuuden päästä rekisteröityyn parisuhteeseen.

Kaikkea ei voi saada. Entäs jos joku pariskunta, joka muodostuu miehestä ja naisesta, haluaisikin rekisteröityyn parisuhteeseen? Sitäkin voi pitää epätasa-arvoisena, kun sille linjalle lähtee. Minusta on selkeämpää, että on yksi virallistetun parisuhteen muoto, joka on nimeltään ja sisällöltään sama riippumatta siitä, ovatko pariskunnan osapuolet samaa vai eri sukupuolta.

6) Samaa sukupuolta olevat voivat olla virallisesti yhdessä, mutta sitä ei pidä kutsua avioliitoksi.

Joidenkin mielestä tässä puhutaan vain avioliitto-sanan käytöstä. Tosiasiassa nyt on kuitenkin kyse siitä, mitä sallitaan minkäkinlaiselle parisuhteelle, vaikka joistakin argumenteista voi haistaa yritystä sanoa, että oikeudet erilaisilla parisuhteilla voisivat olla samat, kunhan vain suhteen nimitys olisi erilainen. Jos liiton sisältö on sama, olisi naurettavaa, että sillä olisi kaksi erilaista nimitystä. Se, että jotkut eivät halua avioliitto-sanaa käytettäväksi samaa sukupuolta olevien liitoista, kertoo siitä, ettei tällaisia liittoja haluta pitää yhtä arvokkaina kuin naisen ja miehen välisiä liittoja, sillä tuolla sanalla on pitkä historia, jonka ajan sillä on kuvattu nimenomaan sellaista parisuhdetta, joka yhteiskunnassa on nostettu muunlaisten parisuhteiden yläpuolelle, siis paremmaksi kuin muunlaiset parisuhteet.

7) Lapsen täytyy saada miehen ja naisen malli. Lapsen on parasta elää miehen ja naisen välisessä liitossa.

On erikoinen oletus, että naisparit viettävät aikaa vain naisten kanssa ja miesparit miesten kanssa. Hieman samalla periaatteella voisi kuvitella, että sinkut viettävät kaiken aikansa yksin. Valitettavasti seksuaalinen suuntautuminen tai parisuhteen koostumus ei tee kenestäkään hyvää tai huonoa vanhempaa, oli se millainen tahansa. Minua häiritsee suuresti se näiden argumenttien taustalla oleva oletus, että miehen ja naisen muodostamassa perheessä lapsilla olisi automaattisesti hyvä olla. Itse asiassa tällaisiin liittoihin syntyy hirveät määrät lapsia, joista kukaan ei osaa, halua tai välitä huolehtia, koska lapsia voi hankkia ilman mitään perusteita, harkintaa tai edellytyksiä. Tai jopa niin, ettei itsekään huomaa lisääntyneensä ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämä ei tullut esille eilisessä eduskuntakeskustelussa, mutta jotenkin tuntuu, että jotkut myös kuvittelevat vaikkapa naisparien olevan jotenkin miesvastaisia. Jos joku ei tunne seksuaalista halua miehiä kohtaan, se ei tarkoita, että hän vihaisi miehiä tai ei haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Seksuaalisessa suuntautumisessa on kyse seksuaalisesta kiinnostuksesta ja siitä, mihin se suuntautuu, eikä sillä nyt vain ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä ihminen vihaa. Kukaan ei ole esimerkiksi homomies sillä perusteella, että vihaa naisia, sillä joku nyt vain on homo ihan siitä syystä, että hänen seksuaalinen kiinnostuksensa suuntautuu toisiin miehiin. Tällä vihaamisperiaatteella on mahdollista päätyä myös siihen johtopäätökseen, että biseksuaalit eivät vihaa ketään. On varmaan helppo ymmärtää, että tämä on absurdi ajatus. Biseksuaalit eivät myöskään tunne seksuaalista halua kaikkia maailman ihmisyksilöitä kohtaan. Se tässä sanottakoon, koska jotkut tuntuvat niin luulevan.

Mutta noista negatiivisista asenteista sukupuolen perusteella: olen kuullut miehiä halventavia kommentteja ainoastaan naisilta, jotka elävät parisuhteessa miehen kanssa. On vaikea ymmärtää näkemyksiä, joissa esitetään miehen olevan jotenkin tyhmempi ja yksinkertaisempi sukupuoli, mutta tämä tuntuisi olevan monenkin heteronaisen näkemys. Ikävä kyllä. Tai sitten se ei ole heidän käsityksensä, mutta jostain syystä he silti puhuvat miehistään näin. Tätä on ehkä vielä vaikeampi ymmärtää.

Monia raastaa ilmeisesti eniten se, että lapsi joutuisi kasvamaan ilman äitiä. On ymmärrettävää, että lapsi liimautuu pienenä naiseen, jonka rinnasta saa ruokansa. Tämä ei tee kuitenkaan automaattisesti ihmisestä, jolta erittyy rintamaitoa, parempaa vanhempaa kuin jostakusta toisesta. Vanhemmuus on käsittääkseni aika paljon monimutkaisempi juttu. Ja se ajatus, että mies yksin tai miespari olisi huono huolehtimaan lapsesta tai välittäisi hänestä vähemmän kuin nainen, halveeraa mielestäni aika lailla miesten älykkyyttä, osaamista ja tunteita.

8) Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat aivan yhtä hyviä vanhempia kuin muutkin, mutta sateenkaariperheisiin ei pitäisi antaa adoptiolapsia.

Tätä kutsutaan kai vittuiluksi. Jos mies- tai naisparia oikeasti pidetään yhtä hyvinä vanhempina, miksi heille ei sitten voisi antaa lasta huolehdittavaksi?

No sitten on tietenkin tämä argumentti:

9) Lasta saatetaan kiusata koulussa, jos hän elää sateenkaariperheessä.

Lasta saatetaan kiusata myös esimerkiksi siitä, että hänen vanhemmillaan ei ole varaa ostaa uusinta mallia olevaa kännykkää tai viedä lasta lomalla Thaimaan-lomalle. Tällä periaatteella köyhien ei siis pitäisi saada hankkia lapsia. Tai lasta saatetaan kiusata, jos hänen ihonvärinsä ei ole valkoinen. Muiden kuin valkoihoisten ei siis pitäisi saada lisääntyä Suomessa. Ylipainostakin kiusataan. Mitä jos päätetään, että ylipainoiset eivät saa hankkia lapsia, koska todennäköisesti heidän lapsensakin syövät niin paljon, että heistä tulee ylipainoisia? Lasta voidaan vaikka kiusata siitä, että hänen isällään on hassut hiukset, joten...

10) On kamalaa, kun lapset joutuvat koulussakin kuulemaan, että maailmassa on niin monenlaisia pareja ja perheitä.

Itse asiassa on kauheampaa, että monet ovat joutuneet koko kouluaikansa kuuntelemaan opetusta, joka ei muista, että heitä on olemassakaan. Sellainen koulu, jossa pitää vaieta siitä, että kaikki eivät ole heteroseksuaaleja, on kamala ajatus. Silloin se ei ole koulu, johon kaikki ovat yhtä tervetulleita tai jossa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Mutta tunnistan kyllä tämän ajattelun, että ole vain mitä olet, kunhan olet siitä hiljaa.

Ei lapsi järkyty siitä, jos hänelle kerrotaan, että jotkut haluavat elää elämänsä samaa sukupuolta olevan kanssa. Lapsi pitää ok-asioina niitä, jotka hänelle niin esitetään. On siis turha tulla sanomaan, että parisuhteet samaa sukupuolta olevien välillä sinänsä järkyttävät lapsia. Se sen sijaan varmasti pitää paikkansa, että monia aikuisia järkyttää se, että kaikki eivät elä elämäänsä samalla tavalla kuin he. Siksi heitä järkyttää se, että lapsille puhutaan asiasta. On kuitenkin myös surullista ajatella lapsia, jotka oppivat pienestä pitäen, että heidän pitää ahdistua siitä, että jonkun elämä on erilainen kuin jonkun toisen. Minä uskon, että lapsista tulee tasapainoisimpia, jos he saavat elää ympäristössä, jossa he voivat aidosti valita elämäntavan, joka tuntuu heistä oikealta eikä heidän tarvitse valita tapaa, joka ei siltä tunnu. Muistutan, että tämä koskee edelleen myös esimerkiksi rakastumista eri sukupuoleen kuin mitä itse on.

11) Katsokaa, miten Rooman valtakunnalle kävi, kun siellä homoilu oli hyväksyttyä.

Veikkaanpa, ettei kovin monelta meistä onnistuisi pitää valtakuntaa kasassa tuhatta vuotta. No, vakavasti puhuen Rooman valtakunnan luhistumisen syistä on ymmärtääkseni tutkijoilla eriäviä näkemyksiä. Vaikka en olekaan perehtynyt tuon valtakunnan tuhoon niin paljon, että alkaisin esitelmöidä aiheesta, uskallan epäillä, että sillä, että joku rakasti/halusi/himosi samaa sukupuolta olevaa, olisi asian kanssa kovinkaan paljon tekemistä.

12) Rakkaus on hienoa, ja haluan antaa kaikkien rakastaa, mutta avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle.

Avioliitto on ihmisten mielissä rakkausasia, mutta juridisesti taloudellinen liitto. Käytännössä siis siitä seuraa taloudellinen side, rakkaus ei ole välttämätöntä liittoa ennen, ei sen aikana eikä sen jälkeen. Mainittakoon, että olen itse kyyninen romantikko mutta romantikko kuitenkin. Minusta on siis kiva ajatella rakastumista ja pitää häitä rakkauden juhlana, mutta on hyvä muistaa, että lainsäädännöllisesti avioliitto ei ole rakkausasia.

Rakkaus on paitsi hienoa, myös ihan kamalaa. Se on huumaavaa, raastavaa, jumalaista, riippuvuutta aiheuttavaa, mukavasti jännittävää, karmivasti pelottavaa. Se on kokemukseni mukaan aivan samanlaista, kohdistui se henkilöön, joka on eri sukupuolta kuin itse on, tai ihmiseen, joka on samaa sukupuolta.

Jotenkin tuntuu oudolta, että jos tuossa rakkaudessakaan ei ole eroa, miksi taloudellinen liitto voitaisiin solmia vain miehen ja naisen välillä. Tai sitten joidenkin mielestä rakkaus eri sukupuolta olevien välillä on todella jotenkin erilaista kuin samaa sukupuolta olevien välillä. Joku eduskunnassa totesi, että jos avioliitto on mahdollinen myös samaa sukupuolta olevien välillä, se muuttaa avioliiton miksi tahansa ihmissuhteeksi ja kadottaa sen erityismerkityksen. Avioliitto olisi siis kuin mikä tahansa ihmissuhde? Jos joku haluaa avioliittoon samaa sukupuolta olevan kanssa – tai edes epävirallisempaan parisuhteeseen – ei se todellakaan ole tälle ihmiselle mikä tahansa ihmissuhde. Se on ihan yhtä tärkeä ihmissuhde kuin avioliitto on jollekulle, joka haluaa sellaiseen eri sukupuolta olevan ihmisen kanssa – eikä sitä solmita kenen kanssa tahansa.

Mutta tämä kaikki on samaa argumentaatiohuttua kuin mitä eduskunnassa käytiin. Entäs se suoraan puhuminen? Minulla on tunne, että monia ihmisiä häiritsee samaa sukupuolta olevissa parisuhteissa nimenomaan seksi. Puhujanpöntöstä ei vain voi sanoa, että minä en tule toimeen sen ajatuksen kanssa, että toisten makuuhuone-elämä on erilaista kuin omani. En ala sanoa mitään kenenkään seksuaalisuudesta, koska vain ihminen voi itse arvioida, miten hän kokee oman seksuaalisuutensa, mutta aika usein ihmisiä pelottavat asiat, jotka ovat vieraita ja joista on siksi vääriäkin käsityksiä. Itse myös uskon, että erilaisuuden kanssa on helpompi elää, jos ensin pystyy elämään mielenrauhassa sen kanssa, millainen itse on. Toisten kanssa elämistä auttaa tietenkin myös se, että pystyy näkemään oman totuutensa vain yhtenä totuutena. Itse myönnän, että minulla on vaikeuksia ottaa vastaan jyrkkiä näkemyksiä juuri silloin, kun toinen esittää ne ainoana totuutena tästä maailmasta ja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Ehkä suoraselkäisimpiä ovatkin siis ne, jotka vastustaessaan samaa sukupuolta olevien parien liittoja sanovat, etteivät ymmärrä. Se on rehellinen lausunto, joka voi ehkä joskus johtaa siihen, että kun jaksaa yrittää ymmärtää, ymmärtääkin. Kukaan ei ymmärrä kaikkea, ja me voimme sallia toisille asioita, joita emme ymmärrä. Itse olen kuitenkin ottanut sen linjan, etten esitä kovin jyrkkiä näkemyksiä asioista, joita en ymmärrä.

Eduskunta ei kokonaisuutena vakuuttunut kaikesta eilen ja aiemmin esitetystä argumentaatiosta sen puolesta, että avioliiton pitäisi olla vain miehen ja naisen liitto. Itselläni olo on helpottunut. Tässä kun on ollut maailmalla pari äänestystä, joissa kävi juuri niin kuin kukaan ei uskonut käyvän. Mutta siis hyvä näin. Yritetään nyt elää kaikesta huolimatta sovussa toistemme kanssa.

P.S. Seuraavalla kerralla muista aiheista. Jos joku nyt on alkanut kuvitella, että tämä blogi ei enää kirjoita muista kuin seksuaalivähemmistöjen asioista.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Homous on siis ihan tosi vaikea asia

Joillakuilla näyttää nyt olevan todella vaikeaa, kun 16-vuotias Tuure Boelius valittiin Gay Gaalassa vuoden homoksi. Ensin perussuomalaisten kansanedustaja Jari Ronkainen kirjoitti blogissaan, että aikoo ottaa asian johdosta yhteyttä lapsiasiavaltuutettuun, sillä onhan se lastensuojeluasia, että noin nuorelle annetaan tuollainen titteli (Boeliuksen iäksi uutisoitiin ensin väärin 15 vuotta, mutta luulenpa, ettei tämä yhden vuoden ikäero ole Ronkaiselle merkityksellinen, vaikka hän kirjoituksessaan vetoaakin suojaikärajaan).

Ronkaisen kirjoituksen jälkeen Sandra Hagman, joka on tutkinut homoseksuaalisuuden historiaa, kommentoi aika tiukkasanaisesti mm. seuraavaa: ”Kritisoijat ja kauhistelijat ovat keskeisellä tavalla ymmärtäneet väärin seksuaali-identiteetin. Kyse ei ole seksistä, vaan kyse on syvien tunteiden, unelmien ja halujen kohdistumisesta.” Juu, ja sitten alkoi nettikeskustelu, jossa ainakin Iltalehdessä on muistettu mainita jälleen mm. sellaiset käsitteet kuin luonnollisuus, aivopesu, eläinseksi, tuputtaminen (jostain syystä ei toistaiseksi tumputtamista), istukan syöminen (luitte oikein), homovouhotus, vääristyneet sukupuoli- ja seksuaalisuuden muodot sekä tietenkin Jumala. Sitäkin on kauhisteltu, kun kouluissakin pitäisi ihan kaikille kertoa, että maailmassa on muitakin kuin heteroseksuaaleja, ja kaikista kauheinta on tietenkin se, että koulussa kerrotaan vielä, että se on ihan ok. Olen todella pahoillani, että joitakuita ahdistaa nyt niin helvetisti. No ei vainkaan.

Miten olisi, jos sovittaisiin, että kenenkään alaikäisen kohdalla ei noteerata ihastumisia ja rakastumisia ollenkaan? Peruste: Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei 16-vuotias poika voi oikeasti tietää olevansa homo vaan hän nyt vaan kamppailee identiteettinsä kanssa. Yhtä hyvin voisi sanoa 16-vuotiaalle pojalle, joka on ihastunut samalla luokalla olevaan tyttöön, että kuule, olet niin nuori, ettet voi vielä tietää, mistä tykkäät. Ja sille pojalle, jota kiinnostaa ensin rinnakkaisluokan tyttö ja sitten luokka-astetta ylempänä oleva poika, muistetaan sanoa, että kyllä sinä vielä joskus osaat valita, kiinnostavatko tytöt vai pojat, koska ethän nyt aidosti voi kiinnostua kummasta vaan.

Joillakuilla tuntuu myös olevan sellainen omituinen ajattelutapa, että nuoret olisivat tyhmiä. Eivät he ole. Jos he olisivat, he saattaisivat tehdä videon, jossa tulevat ulos kaapista, vaikka heillä ei olisi hajuakaan identiteetistään. Mutta kun nuoret eivät ole tyhmiä. Sitä paitsi, iästä riippumatta, en tunne ketään, joka olisi tullut ensin ulos kaapista ja vasta sitten miettinyt, että mikähän se oma identiteetti on. Pitäisin siis Tuure Boeliuksen YouTube-kanavallaan julkaisemaa kaapistaulostulovideota ihan mietittynä juttuna, jonka sisältämään identiteetti"tunnustukseen" voimme uskoa.

On totta, että seksuaalinen identiteetti voi muuttua ja monet huomaavat vasta aikuisina, mikä se on. Mutta silti sen kokeminen kussakin elämänvaiheessa on ihan aito asia. Sitä paitsi ei minulla ole mitään syytä epäillä, että Tuure Boeliuksen identiteetti muuttuisi myöhemmin. Jos lähdetään epäilemään tällaista, sanotaan sitten niille pojille, jotka tykkäävät teineinä tytöistä, että muista sitten, että voit myöhemmin olla jotain muuta kuin hetero. Minusta olisi tämän identiteettiasian kohdalla fiksua lähteä siitä, että uskotaan, mitä ihminen itse sanoo. (Vaikka myönnän, että minua hämmentääkin, jos henkilö määrittelee itsensä aivan ohi seksuaalisen käyttäytymisensä, mutta ei sekään ole minun asiani, vaikka minulla onkin taipumus ajatella, että silloin on kyse itsepetoksesta.)

Nuorissa ei ole käsitykseni mukaan kovin paljoa avoimesti ei-heteroseksuaalisia ihmisiä. Siihen on varmasti monia syitä, mutta juuri siksi onkin hienoa, että Tuure Boelius sai nyt palkinnon ja julkisuutta, joka voi oikeasti rohkaista monia. Voin kuvitella, että koulut ovat monelle ei-heteronuorelle ahdistavia paikkoja. Kouluissa saatetaan puhua muustakin seksuaalisuudesta kuin heteroseksuaalisuudesta, mutta ongelma on se, ettei kukaan näe oppitunneilla oikeasti sitä kirjoa, mikä seksuaalisuudessa on. Ei siellä kukaan naisopettaja sano käyneensä tyttöystävänsä kanssa viikonloppuna elokuvissa vaan asiasta puhutaan kuin se olisi jotenkin sen yhteisön ulkopuolella, missä ollaan. Sitten voidaan elää siinä ihmeellisessä illuusiossa, että tässä yhteisössä ei ole ei-heteroita ja että he ovat niitä, jotka harrastavat omituista seksiä eivätkä tee mitään tavallista.

Vielä rauhoittava ajatus niille, joita tämä ei-heterous nyt ahdistaa niin kamalasti: Ei se kaada tätä yhteiskuntaa eikä edes teidän elämäänne. Jos suhteet samaa sukupuolta olevien välillä olisivat uhka maapallolle, se olisi tuhoutunut jo tuhansia vuosia sitten. Kukaan ei myöskään raahaa teitä väkisin mukaan harrastamaan sodomiaa tai muita kauheuksia. Voitte nukkua yönne rauhassa.

lauantai 14. tammikuuta 2017

La La Land – juuri mitä odotin ja jotain ihan muuta

On aina juhlahetki, kun saa kokea järisyttävän taidekokemuksen, oli se sitten konsertissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyssä tai missä vain. On tullut sen verran kulttuuria harrastettua, että suurin osa kokemuksista ei kummemmin järisytä, vaikka laatua sinänsä olisikin tarjolla. Mutta nyt järisytti. La La Land sai aikaan sellaisen tunneryöpyn, että on turha pelko, että koko vuonna tulisi toista elokuvaa, joka pystyisi samaan. Mutta jos tulee, olkoon sitten hyvä leffavuosi, ei haittaa.

En pysty kirjoittamaan La La Landista ilman että paljastan juonesta liikaa tai että annan ainakin liiallisesti sellaisia vihjeitä, joista pystyy päättelemään olennaisia asioita tarinasta. Ei siis kannata lukea eteenpäin, jos ei ole vielä nähnyt elokuvaa ja aikoo sen mennä katsomaan.

Kun aikoja sitten näin ensimmäistä kertaa La La Landin trailerin, tiesin heti, että minun on nähtävä elokuva. Vaikka mainokset usein johtavat harhaan, La La Land näytti yksinkertaisesti niin kauniilta elokuvalta, että se oli pakko päästä katsomaan. Nyt elokuva keräsi valtavan kasan Golden Globe -palkintoja, joten odotukset periaatteessa vain kasvoivat. Odotin kuplivaa, hyväntuulista rakkaustarinaa, jonka nähtyään voi poistua elokuvateatterista hymy huulillaan. Kesken elokuvan vielä ajattelin, että tämä on näitä, joista aina tietää, miten ne päättyvät - katsotaan huoletta loppuun ja sitten on kiva ja kepeä mieli. Mutta kuinkas kävi: lopputekstejä katselin kyynelet silmissä ja ajattelin, että toivottavasti salin valot eivät syty aivan vielä.

Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama La La Land kertoo Miasta (Emma Stone) ja Sebastianista (Ryan Gosling), jotka asustavat Los Angelesissa ja kurkottavat kohti unelmiaan. Mia on juossut koe-esiintymisestä toiseen jo vuosikausia haaveenaan tulla näyttelijäksi. Sebastian on puolestaan jazzpianisti, joka haluaisi oman jazzklubin. Heidän ensikohtaamisellaan Emma näyttää Sebastianille keskisormea, mutta kohtalo (käsikirjoitus, hehe) saa heidät törmäämään toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja rakastumaan niin ihanasti kuin elokuvassa vain voi rakastua.


Molemmat ovat hieman epävarmoja itsestään mutta osaavat kannustaa toista kohti tämän unelmia. Kummallekin on aivan selvää, mikä on toiselle tärkeintä, mutta se, mitä itse haluaa, ei aina ole yhtä selvää. Myös se sotkee asioita, että etenkin Sebastian tekee asioita siksi, että kokee Mian toivovan, että hän toimisi tietyllä tavalla. Unelmien tai unelmiksi luultujen asioiden toteuttaminen ajaa rakastavaisia siis myös erilleen, vaikkei siitä ole epäilystäkään, että nämä kaksi kuuluvat toisilleen, yhteen, sillä yhdessä he hymyilevät, nauravat ja tekevät toisensa vahvemmiksi.

Näistä aineksista tehdään tietenkin elokuva, joka kuplii – kyllä –, saa hymyilemään – kyllä –, tarjoaa todellisuuspakoa – kyllä –, silmänruokaa – kyllä (koko elokuva on kaunis ja värikäs, eikä kukaan voi väittää, etteikö katselisi Emma Stonea ja Ryan Goslingia isolta kankaalta ihan mielellään parin tunnin ajan) – ja päättyy niin kuin katsoja haluaa – paitsi että ei. La La Landin paras puoli on se, ettei se olekaan sitä, miltä näyttää: harmiton romanttinen musikaalielokuva, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää.

Ensimmäiseksi tulee surullisuus ja suuttumus. Elokuva päättyy väärällä tavalla! Helvetin käsikirjoittaja! Idioottimaiset henkilöhahmot! Toimisivat niin kuin katsoja tahtoo. Oikein tärisyttää, tarvitsee lähteä siiderille. Sitten alkaa tulla toisenlaisia ajatuksia, sellaisia, että huomaa pohtivansa sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä tuo onnen. Jos lähtee tavoittelemaan unelmiaan, voi saada sellaista, mitä sanotaan menestykseksi. Voi päästä tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja silti on voinut tuijottaa väärään suuntaan tai unohtanut, että joskus pitää katsoa moneen suuntaan yhtä aikaa. Silti voi olla vain tilanteessa, jossa toiset sanovat, että on kaikki syyt olla onnellinen, mutta ei kuitenkaan ole.

Tarinankertojan tärkeimpiä ohjeita on, että pitää saada tarinan vastaanottaja välittämään henkilöistä, joista tarina kertoo. Tältä osin La La Landin tekijät osaavat kyllä asiansa. Sekä Mia että Sebastian saavuttavat unelmansa. Kummallakin on periaatteessa asiat hyvin. Silti on raastavaa katsoa varsinkin Sebastiania tarinan lopussa – välitän ihan tosissani siitä, miltä tästä fiktiivisestä miehestä tuntuu. Alan ajatella, onko hyvä rakastaa toista enemmän kuin itseään. On kaunis ajatus, että haluaa toisen saavuttavan unelmansa jopa niin paljon, että pystyy laittamaan syrjään sen, mitä itse toivoisi elämältä. Sellaisenahan tosi rakkaus usein kuvataan. Mutta käsi ylös, kuka on valmis kantamaan seuraukset siitä, että laittaa omat tarpeensa, toiveensa ja halunsa syrjään. Voitte nyt sanoa, että olen romanttisen elokuvan epärealistisuuden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani, mutta sinnepäin on yritettävä, minne sydän yrittää ajaa. Pieleenhän se voi mennä, mutta on yritettävä kuitenkin. Pieleen meneminenkin on parempi kuin se, että vuosikausien jälkeen saa kokea ”olisi pitänyt” -olotilan. Jos pitäisi katsoa, mitä tulee, silloin pitää katsoa, mitä tulee. Mutta se on eri asia kuin ”odotellaan mitä tästä tulee”. ”Tehdään tästä, mitä haluamme tästä tulevan” olisi tietysti paras.

La La Land on ihana elokuva. Se hymyilyttää ja viiltää, mikä on aina elokuvasta puhuttaessa hyvä asia. Se päättyy ilman pehmentävää häivytystä, joka tekee monien muiden elokuvien lopuista helpommin kestettäviä, vaikka nuo loput eivät miellyttäisikään katsojaa. Mutta juuri siksi se pysäyttää, häiritsee, jää mieleen. Saa ajattelemaan filosofisesti. Saa palaamaan perusasioiden äärelle. Saa ehkä uskaltamaan enemmän. Toivottavasti. Mutta jos ei, se on sitten katsojan, ei elokuvan vika.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Epäonnistumaan tuomittu yritys osallistua lukuhaasteeseen

Periaatteessa pidän lukuhaasteista, mutta en onnistu niissä koskaan. Luen joka tapauksessa vain sitä, mitä huvittaa lukea. Ei se mitään. Popsugar Reading Challenge tälle vuodelle kuulosti sen verran hauskalta, että oli pakko kopioida sen lukulista tähän – rakastan yleensäkin erilaisia kirjallisuuteen liittyviä listoja. Perushaasteessa on 40 kirjaa, edistyneessä haasteessa 12 lisää. Nopsa lukee tietysti kirjan viikossa, hidas (lue: minä) lukee sen, mitä ehtii.

Mutta tässä siis haasteen lista. Nettiä ja päätäni kaiveltuani olen löytänyt mahdollisia luettavia kirjoja joihinkin kohtiin. Täydennän niitä lisää mahdollisesti myöhemmin. Vinkkejä on löytynyt ja löytyy muilta, jotka osallistuvat haasteeseen.

1. A book recommended by a librarian
2. A book that's been on your TBR list for way too long
3. A book of letters (Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti)
4. An audiobook
5. A book by a person of color
6. A book with one of the four seasons in the title (Tove Jansson: Taikatalvi)
7. A book that is a story within a story (Anne Rice: Veren vangit)
8. A book with multiple authors (Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset)
9. An espionage thriller (John le Carré: Yön pakolainen)
10. A book with a cat on the cover (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan)
11. A book by an author who uses a pseudonym (George Orwell: 1984)
12. A bestseller from a genre you don't normally read
13. A book by or about a person who has a disability
14. A book involving travel (Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä)
15. A book with a subtitle (Julia Baird: Victoria: The Queen: An Intimate Biography of the Woman Who Ruled an Empire)
16. A book that's published in 2017 (Milja Kaunisto: Corpus)
17. A book involving a mythical creature (Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita)
18. A book you've read before that never fails to make you smile
19. A book about food
20. A book with career advice
21. A book from a nonhuman perspective (Richard Adams: Ruohometsän kansa)
22. A steampunk novel (Gail Garriger: Soulless)
23. A book with a red spine
24. A book seet in the wilderness (Rudyard Kipling: Viidakkokirja)
25. A book you loved as a child (C.S. Lewis: Velho ja leijona)
26. A book by an author from a country you've never visited (Margaret Atwood: Orjattaresi)
27. A book with a title that's a character's name (Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär)
28. A novel set during wartime
29. A book with an unreliable narrator (Peter Høeg: Rajatapaukset)
30. A book with pictures (Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva)
31. A book where the main character is a different ethnicity than you (Yaa Guasi: Matkalla kotiin)
32. A book about an interesting woman (Katja Kallio: Yön kantaja)
33. A book set in two different time periods
34. A book with a month or day of the week in the title (Ian McEwan: Lauantai)
35. A book set in a hotel
36. A book written by someone you admire
37. A book that's becoming a movie in 2017 (Stephen King: Musta torni)
38. A book set around a holiday other than Christmas
39. The first book in a series you haven't read before (Viola Carr: The Diabolical Miss Hyde: An Electric Empire Novel)
40. A book you bought on a trip

Advanced

1. A book recommended by an author you love
2. A bestseller from 2016
3. A book with a family member term in the title
4. A book that takes place over a character's life span
5. A book about an immigrant or refugee (Colm Tóibín: Brooklyn)
6. A book from a genre/subgenre you've never heard of (Philip K. Dick: Hämärän vartija (genre: hard boiled science fiction))
7. A book with an eccentric character (Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki)
8. A book that's more than 800 pages (Leo Tolstoi: Anna Karenina)
9. A book you got from a used book sale
10. A book that's been mentioned in another book
11. A book about a difficult topic
12. A book based on mythology (Anne Leinonen: Vaskinainen)

Onhan tätä vuotta vielä jäljellä, joten sitten vain lukemaan...

maanantai 26. joulukuuta 2016

Passengers - epäuskottavuudestaan huolimatta viihdyttävä avaruusaluselokuva

Sain joulupäivänä yhtäkkisen ajatuksen lähteä elokuviin. Typerästi luulin, ettei siellä olisi ketään muuta, mutta pieni sali oli käytännössä täynnä. Joku muukin halusi lähteä jouluna jonnekin kinkun äärestä. Tai sitten joku muukin halusi nähdä Jennifer Lawrencen tässä uima-asussa eikä voinut odottaa arkipäivää:


No, itse asiassa en tiennyt elokuvan esittelevän erikoista uima-asumuotia vaan olin menossa katsomaan ihan perusscifielokuvaa – ennakkotietoni olivat myös joiltain osin hieman vääriä, mutta eipä siinä mitään.

Passengers kertoo avaruusaluksesta, joka on matkalla kaukaiseen siirtokuntaan. Niin kaukaiseen, että matkustajat on vaivutettu horrokseen (en kyllä ymmärrä, miten horros estää vanhenemisen, mutta menköön) siksi aikaa, minkä lento kestää: 120 vuodeksi. Sitten sattuu käymään niin, että alus törmää meteoriin ja tämä törmäys aiheuttaa sen, että yksi horroskapseli herättää sen sisällä olevan nukkujan. Jim Preston (Chris Pratt) luulee ensin olevansa enää muutaman kuukauden matkan päässä päämääränä olevasta siirtokunnasta, mutta pian hänelle selviää, että matkaa on jäljellä vielä 90 vuotta ja että hän on ainut aluksessa hereillä oleva ihminen. Seuraksi löytyy kyllä baarimikko Arthur (Michael Sheen), mutta tämä sattuu olemaan androidi ja Jimistä olisi paljon mukavampi saada seurakseen ihminen, vaikka Arthur herrasmies onkin. (Älkää kysykö, miksi Arthur on valmiina art deco -baarissaan ottamaan vastaan matkustajia, vaikka hänellä pitäisi olla töitä odotettavissa vasta lähes sadan vuoden kuluttua. Kannattaisiko pattereita säästää?)


Vuoden Jim sinnittelee yksikseen mutta sitten ahdistus alkaa olla liian suuri. Hauskanpito ei auta, vaikka siihen jonkinlaisia mahdollisuuksia aluksella onkin, ja lopulta Jim on valmis ottamaan itseltään hengen. Sitten hän tulee katsoneeksi horroskapseliin, jossa makaa Aurora Lane -niminen nainen (Lawrence) ja rakastuu tähän. Koska Jim sattuu olemaan mekaanikko, hän keksii helposti, miten Auroran voi herättää horroksesta. Ja sen hän tietenkin myös tekee pienen moraalisen tuskailun jälkeen. Ennen Aurora sai suudelman, nyt jonkin... no, tietoteknisen operaation. Niin se maailma muuttuu. (Älkää kysykö, miksi Jim ei ensimmäisen hereilläolovuotensa aikana tullut aiemmin katsoneeksi horroskapseleihin. Olisi luullut yksinäisen miehen kyyläävän nukkuvia lajitovereitaan, jotta saisi edes jollain lailla ihmisseuraa. No, ehkä Jim oli herrasmies... jollain tavalla...)

Aurora ei saa heti tietää, miksi on herännyt horroksesta ennen aikojaan. Tässä on tietenkin päähenkilöiden välisen konfliktin aines ja on selvää, että asia paljastuu myöhemmin ja rikkoo Auroran ja Jimin välit. Mutta ei siinä mitään, tietenkin he rakastuvat ensin. Ja kun Jimin teko paljastuu Auroralle, alkaa aluksella olla hieman isompiakin ongelmia kuin rakastavaisten riita.


Passengers lähtee liikkeelle lupaavasti. Katsoja eläytyy Jimin tunteisiin, kun tämä yrittää löytää tapaa olla aluksella, ensin ratkaista ennenaikaisen heräämisensä ongelman, sitten nauttia olostaan. Jimin ahdistus on käsinkosketeltava, kun hän käy avaruuskävelyllä ja tuntee, ettei jaksa enää yksinäisyyttään. Ja kun hän löytää Ruususensa, ei kukaan ihmettele, miksi hän herättää tämän. Sitten aletaankin mennä liiallisen sentimentaalisuuden puolelle. Rakastumisen kuvaus vielä menee, se on sööttiäkin, vaikka on pakko todeta, että sen verran läheltä alus lentää erästä tähteä, että rakkaustarina olisi tosielämässä loppunut kyllä siihen. Ei se mitään, onhan se hieno kuva, kun Jim ja Aurora katsovat liekkejä sinkoilevaa tulipalloa – no, parinkymmenen metrin päästä. Sitten aletaan kasvattaa tunnelatausta ja se on ilmeisen vaikea laji. Tottakai elokuvissa pitää olla suuria tunteita, mutta niissä vellominen ja vaikeroiminen suurieleisesti on hieman kyseenalaista.

Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä. Oikeastaan se on aika kauniskin. Mutta joskus tulee mieleen, eikö muita kuin tämänkaltaisia loppuja uskalleta kirjoittaa.

Kaikesta kettuilustani huolimatta voin sanoa, että viihdyin kyllä Passengersin parissa sen pari tuntia, minkä se kesti. Se lähti rauhallisesti liikkeelle ja kiihdytti kerrontaansa loppua kohden, mikä on ihan oikeaoppista tarinankerrontaa. Epäuskottavuuksia tarinasta löytyy ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta menköön nyt – jokaisessa avaruustarinassa on epäuskottavuutensa. Mutta sen verran on vielä sanottava, että kun kerran Aurorasta oli tehty kirjailija, joku olisi voinut kirjoittaa hänelle hieman paremmat kirjalliset lahjat – nyt Aurora kirjoitti sellaista huttua, että voitaisiin puhua ennemminkin jonkun teini-ikäisen päiväkirjasta kuin vakavasti otettavan kirjailijan tuotoksesta. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Tähdet, tähdet on jälleen ollut nautinto

En ole varsinaisesti viihdeshow-ohjelmien ystävä. Tähdet, tähdet -ohjelmasta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Ulkoisesti kyseessä on kilpailu, jossa tunnetut suomalaiset musiikkialan osaajat heittäytyvät esittämään biisejä kaikista mahdollisista genreistä oopperasta heviin ja hiphopista musikaalimusiikkiin selvittääkseen, kuka on monipuolisin laulu- ja esiintymistaidoiltaan.

Todellisuudessa kilpailuaspekti ei ole mielestäni ohjelmassa kovinkaan keskeinen. Tärkeintä on sen sijaan se, että kaikilla on hauskaa, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Ohjelma on hyväntuulinen ja siksi sen katsomisesta tulee hyvä mieli. On mukavaa nähdä, kuinka monipuolisia osaajia ja valovoimaisia esiintyjiä löytyy musiikkigenreistä, joita itse ei kuuntele. Aiemmilta kausilta esimerkiksi Jari Sillanpää ja Laura Voutilainen ovat olleet minulle hyviä esimerkkejä tästä. Ohjelmaa katsoessa voi myös vilpittömästi nostaa hattua kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, sillä ohjelmaan suostuminen kertoo siitä, ettei artisti suhtaudu itseensä liian vakavasti ja on valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla Tähdet, tähdet tutustuttaa mukavasti myös musiikkigenreihin, joita ei muutoin tule kuunneltua.

Harvemmin tulee siis odotettua jonkin tämänkaltaisen viihdeohjelman uutta kautta, mutta Tähdet, tähdet -aloitusta odotin tänäkin syksynä. Sitten selvisi, ketkä olivat mukana. Nyt nolona voin myöntää, että ajatukseni olivat typerän ennakkoluuloisia: ajattelin, ettei ohjelmassa ollut yhtään kiintoisaa artistia ja ettei siinä tulisi olemaan mitään nähtävää. No, onneksi katsoin ensimmäisen jakson. Ensimmäinen esitys koko kaudella oli Arttu Wiskarin tulkinta Lady Gagan Bad Romance -biisistä ja vaikkei se ehkä ollut yhtä hot kuin Saara Aallon X Factor UK:ssa esittämä versio samasta biisistä, se oli niin hillitön, että tiesin, että tämäkin Tähdet, tähdet -kausi kannattaa katsoa. (Voi myös olla, ettei esityksen ollut tarkoituskaan varsinaisesti olla hot.)

En tiedä, kenen idea on ollut ottaa Tähdet, tähdet -tuomaristoon Maria Veitola ja Juhani Merimaa, mutta he ovat ihana parivaljakko. Veitola on värikäs ja tunteellinen, Merimaa itseironinen ja lakoninen. Joka esityksen jälkeen oikeasti kiinnostaa, mitä tuomarit sanovat. Eivätkä he koskaan sano mitään latteaa, vaikka joutuvatkin välillä toistamaan itseään - jotkut kilpailijat kun sattuvat olemaan yhtä lumoavia joka kerta kun nousevat lavalle.

Nyt melkein itkettää, kun ensi sunnuntaina selviää tämän kauden voittaja. Sunnuntai-ilta on ollut mukava viettää sohvalla ensin katsoen puolitoista tuntia Tähdet, tähdet -ohjelmaa ja sitten tunnin verran Robaa. Välillä on ollut suuria tunteita ehkä liikaakin, mutta eihän elämä ole mitään ilman niitä. Kun kolmen kärki selvisi, ei ollut enää mitään väliä, kuka voittaa. Eniten katsojille antaneet kilpailijat olivat selvinneet pisimmälle. Ei harmittanut, että koko ajan mielettömän hyvin esiintynyt Arttu Wiskari tippui, koska jonkun oli vain tiputtava. Tai harmitti siinä mielessä, että kuten nähtävästi moni muukin, olisin toivonut, ettei kenenkään olisi enää tarvinnut tippua. Oli kuitenkin hienoa, että saimme kuulla Wiskarin tulkinnan Phantom of the Opera -musikaalin kappaleesta Music of the Night. Olipahan sekin komea tulkinta, ei voi muuta sanoa. Musikaalijaksossa Johanna Försti vetäisi Les Miserables -musikaalin On My Own -biisin niin riipaisevasti, että itkin sen kuullessani ehkä ensimmäisen kerran ja olen sentään nähnyt musikaalin kaksi kertaa Broadwaylla ja ehkä 4-5 kertaa West Endissä, kuten myös useita kertoja Suomessa, eikä voi väittää, ettei casting näissä esityksissä olisi koottu musikaaliteatterin varsin kelvollisista ammattilaisista. Pete Parkkonen on puolestaan ollut aivan suvereeni koko kisan alusta loppuun.

Nyyh siis, kun kisa pian loppuu. Mutta parempi finalisteista voittakoon. Siis aivan sama kumpi - olette molemmat ihan parhaita. 

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Haluatko esitellä rintasi netissä?

Äkkiä ajatellen luulisi, että netti pursuilee jo liikaakin rintoja, mutta ei sitten: nyt 21. - 27.11. vietetään tissiviikkoa, joka on Sanna-Mari Paakin ja Elina Sorsan pystyyn laittama kampanja. Ideana on saada naisille lisää itsetuntoa ja normalisoida suhtautuminen rintoihin, toisin sanoen tapella sitä vastaan, että rinnat on yliseksualisoitu. Tämä tapahtuu siten, että naiset esittelevät rintojaan netissä hashtagilla #tissiviikko.

Ja taas tuli tämä Siis mitä? -tunne. Lueskelin kampanjasta mm. Iltasanomista, Nyt-liitteen verkkosivuilta ja Twitteristä ja yritin päästä kärryille. En oikein päässyt. On hienoa, että kiinnitetään huomiota siihen, että naiset saattavat joutua ikävän kommentoinnin kohteeksi rintojensa vuoksi. On myös hienoa, että huonoa itsetuntoa muka vääränlaisten rintojensa vuoksi kokevien naisien itsetuntoa yritetään kohottaa. Mutta kaiken keskustelun ja häsäämisen keskeltä on noussut mieleen myös, että tämä on taas niin tätä: naisten pitäisi saada tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saa sanoa siihen yhtään mitään.

On totta, että kukaan ei saa huudella, vaikka joku tyrkkäisi rintansa kiinni nenään ja heiluttaisi. Totta on kuitenkin sekin, että rinnat kiihottavat monia ihmisiä seksuaalisesti. Hieman käsittämätön näkemys, joka kampanjan yhteydessä on esitetty, onkin, että koska rinnat eivät ole sukupuolielin, niihin pitäisi suhtautua samalla tavalla kuin esimerkiksi neniin, jotka joidenkin ihmisten käsitysten mukaan ovat ilmeisesti hyvin epäseksuaalisia. Puuttumatta nyt enempää tähän nenäasiaan voisin todeta, että ihmiskehossa on sukuelinten lisäksi osia, joita niin monet pitävät nimenomaan seksuaalisesti kiinnostavina, että on aika lapsellista väittää, että niistä voitaisiin tuo aspekti riisua pois. Ei takapuolikaan ole sukupuolielin, mutta kun oikein muistelen, saattaa olla, että joskus olen sellaisenkin ihmiskehonosan kokenut haluttavana.

No, jokainen saa tehdä mitä haluaa, tisseilleenkin ja niistä ottamilleen kuville myös, olkaa hyvät vaan. Minusta on kuitenkin lähinnä kiusantekoa ja/tai typeryyttä esitellä rintojaan netissä ja sitten sanoa, ettei kukaan saa tehdä rinnoista postatuille kuville mitään, varsinkin kun ihmiset postaavat kuvia, joissa on selvästi haluttu esittää rinnat haluttavina, ei neutraaleina. Eli mielellään ei ensin kerjätä verta nenästä ja sitten itketä, kun nenä vuotaa sitä, vaan ymmärretään, mitä mistäkin teosta todennäköisesti seuraa. Nykyaikaiseen medialukutaitoon kuuluu ymmärtää, että jos postaa jotain nettiin, se voi levitä siellä minne tahansa ja ihmiset voivat käyttää sitä mihin tahansa, vaikkapa kiihottuakseen ja masturboidakseen sen äärellä. Ikävä kyllä katsojan valtaa tyydyttää itseään jonkun tissikuvan äärellä ei voi ottaa pois sillä, että on ihan itse ylpeästi laittanut tissinsä esille nettiin. Siksi en postaakaan kuvaa rinnoistani, mutta jos tämä teksti saa jonkun elimen seisomaan tai kostumaan, saa vetää käteen tai sormettaa aivan vapaasti ihan luvan kanssa.

Yksi asia, mikä tässä tissiviikossa myös häiritsee minua, on ajatus rintojen normalisoimisesta. Ei rintojen normalisointi ole niiden seksuaalisuuden poistamista. Uskallan väittää, että minulla on aika terve suhtautuminen rintoihini. Meillä on hyvät välit, vietämme kaiken aikamme yhdessä, nukumme ihan lähekkäin. Tykkään rinnoistani, ne ovat oikein näpsäkät ja näyttävät seksikkäiltä, jos käytän avokaulaisempaa paitaa. Ja totta hitossa tiedän, mitä teen, jos käytän avonaisempaa puseroa. Lempipaitani on se, jossa rintani näyttävät parhailta. En minäkään halua härskejä kommentteja, mutta haluan, että rinnoistani pitää joku muukin kuin minä itse. (Ehkä olen irstas itseäni tyrkyttävä nainen sitten.) Melkein luulen, että aika moni muukin haluaa rinnoistaan pidettävän. Joskus tuntuukin, että on vaikea päästä naisten pään sisään - ainakaan minä en ymmärrä, mitä naiset haluavat. Pitäisi saada olla seksikäs mutta kukaan ei saisi kiinnittää siihen mitään huomiota. Pitäisi saada huomiota, mutta kukaan ei saisi sanoa mitään.

Itseäni häiritsee myös se, että miesten halua pidetään jotenkin likaisena ja härskinä. On ihan luonnollista kokea rinnat kiihottavina ja haluttavina, monet miehet ja naisetkin kokevat niin. Ei se ole rumaa. Kaikki eivät osaa ilmaista tunteitaan hienotunteisesti, eikä sitä tarvitse sietää, mutta halu sinänsä ei ole likaista.

Kampanjan aloittajat eivät varmaan pidä sukupuolittavasta kielestä, jota tässä postauksessa käytetään. Kirjoitan nyt kuitenkin omasta näkökulmastani, ja minulle rinnat ovat ominaisuus, joka liittyy kiinteästi naiseuteeni, ne ovat naiseuteni kauneimpia ilmentymiä. Ja kuinka kurjaa olisikaan, jos kukaan ei koskaan kiinnostuisi niistä seksuaalisesti. En koe tarvetta normalisoida niitä, koska ne ovat jo ihan normaalit, myös siinä mielessä, että ne herättävät seksuaalista kiinnostusta toisissa ihmisissä.