lauantai 14. tammikuuta 2017

La La Land – juuri mitä odotin ja jotain ihan muuta

On aina juhlahetki, kun saa kokea järisyttävän taidekokemuksen, oli se sitten konsertissa, elokuvissa, teatterissa, taidenäyttelyssä tai missä vain. On tullut sen verran kulttuuria harrastettua, että suurin osa kokemuksista ei kummemmin järisytä, vaikka laatua sinänsä olisikin tarjolla. Mutta nyt järisytti. La La Land sai aikaan sellaisen tunneryöpyn, että on turha pelko, että koko vuonna tulisi toista elokuvaa, joka pystyisi samaan. Mutta jos tulee, olkoon sitten hyvä leffavuosi, ei haittaa.

En pysty kirjoittamaan La La Landista ilman että paljastan juonesta liikaa tai että annan ainakin liiallisesti sellaisia vihjeitä, joista pystyy päättelemään olennaisia asioita tarinasta. Ei siis kannata lukea eteenpäin, jos ei ole vielä nähnyt elokuvaa ja aikoo sen mennä katsomaan.

Kun aikoja sitten näin ensimmäistä kertaa La La Landin trailerin, tiesin heti, että minun on nähtävä elokuva. Vaikka mainokset usein johtavat harhaan, La La Land näytti yksinkertaisesti niin kauniilta elokuvalta, että se oli pakko päästä katsomaan. Nyt elokuva keräsi valtavan kasan Golden Globe -palkintoja, joten odotukset periaatteessa vain kasvoivat. Odotin kuplivaa, hyväntuulista rakkaustarinaa, jonka nähtyään voi poistua elokuvateatterista hymy huulillaan. Kesken elokuvan vielä ajattelin, että tämä on näitä, joista aina tietää, miten ne päättyvät - katsotaan huoletta loppuun ja sitten on kiva ja kepeä mieli. Mutta kuinkas kävi: lopputekstejä katselin kyynelet silmissä ja ajattelin, että toivottavasti salin valot eivät syty aivan vielä.

Damien Chazellen käsikirjoittama ja ohjaama La La Land kertoo Miasta (Emma Stone) ja Sebastianista (Ryan Gosling), jotka asustavat Los Angelesissa ja kurkottavat kohti unelmiaan. Mia on juossut koe-esiintymisestä toiseen jo vuosikausia haaveenaan tulla näyttelijäksi. Sebastian on puolestaan jazzpianisti, joka haluaisi oman jazzklubin. Heidän ensikohtaamisellaan Emma näyttää Sebastianille keskisormea, mutta kohtalo (käsikirjoitus, hehe) saa heidät törmäämään toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja rakastumaan niin ihanasti kuin elokuvassa vain voi rakastua.


Molemmat ovat hieman epävarmoja itsestään mutta osaavat kannustaa toista kohti tämän unelmia. Kummallekin on aivan selvää, mikä on toiselle tärkeintä, mutta se, mitä itse haluaa, ei aina ole yhtä selvää. Myös se sotkee asioita, että etenkin Sebastian tekee asioita siksi, että kokee Mian toivovan, että hän toimisi tietyllä tavalla. Unelmien tai unelmiksi luultujen asioiden toteuttaminen ajaa rakastavaisia siis myös erilleen, vaikkei siitä ole epäilystäkään, että nämä kaksi kuuluvat toisilleen, yhteen, sillä yhdessä he hymyilevät, nauravat ja tekevät toisensa vahvemmiksi.

Näistä aineksista tehdään tietenkin elokuva, joka kuplii – kyllä –, saa hymyilemään – kyllä –, tarjoaa todellisuuspakoa – kyllä –, silmänruokaa – kyllä (koko elokuva on kaunis ja värikäs, eikä kukaan voi väittää, etteikö katselisi Emma Stonea ja Ryan Goslingia isolta kankaalta ihan mielellään parin tunnin ajan) – ja päättyy niin kuin katsoja haluaa – paitsi että ei. La La Landin paras puoli on se, ettei se olekaan sitä, miltä näyttää: harmiton romanttinen musikaalielokuva, jonka ainoa tarkoitus on viihdyttää.

Ensimmäiseksi tulee surullisuus ja suuttumus. Elokuva päättyy väärällä tavalla! Helvetin käsikirjoittaja! Idioottimaiset henkilöhahmot! Toimisivat niin kuin katsoja tahtoo. Oikein tärisyttää, tarvitsee lähteä siiderille. Sitten alkaa tulla toisenlaisia ajatuksia, sellaisia, että huomaa pohtivansa sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä tuo onnen. Jos lähtee tavoittelemaan unelmiaan, voi saada sellaista, mitä sanotaan menestykseksi. Voi päästä tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa tehdä. Ja silti on voinut tuijottaa väärään suuntaan tai unohtanut, että joskus pitää katsoa moneen suuntaan yhtä aikaa. Silti voi olla vain tilanteessa, jossa toiset sanovat, että on kaikki syyt olla onnellinen, mutta ei kuitenkaan ole.

Tarinankertojan tärkeimpiä ohjeita on, että pitää saada tarinan vastaanottaja välittämään henkilöistä, joista tarina kertoo. Tältä osin La La Landin tekijät osaavat kyllä asiansa. Sekä Mia että Sebastian saavuttavat unelmansa. Kummallakin on periaatteessa asiat hyvin. Silti on raastavaa katsoa varsinkin Sebastiania tarinan lopussa – välitän ihan tosissani siitä, miltä tästä fiktiivisestä miehestä tuntuu. Alan ajatella, onko hyvä rakastaa toista enemmän kuin itseään. On kaunis ajatus, että haluaa toisen saavuttavan unelmansa jopa niin paljon, että pystyy laittamaan syrjään sen, mitä itse toivoisi elämältä. Sellaisenahan tosi rakkaus usein kuvataan. Mutta käsi ylös, kuka on valmis kantamaan seuraukset siitä, että laittaa omat tarpeensa, toiveensa ja halunsa syrjään. Voitte nyt sanoa, että olen romanttisen elokuvan epärealistisuuden vaikutuksen alaisena tätä kirjoittaessani, mutta sinnepäin on yritettävä, minne sydän yrittää ajaa. Pieleenhän se voi mennä, mutta on yritettävä kuitenkin. Pieleen meneminenkin on parempi kuin se, että vuosikausien jälkeen saa kokea ”olisi pitänyt” -olotilan. Jos pitäisi katsoa, mitä tulee, silloin pitää katsoa, mitä tulee. Mutta se on eri asia kuin ”odotellaan mitä tästä tulee”. ”Tehdään tästä, mitä haluamme tästä tulevan” olisi tietysti paras.

La La Land on ihana elokuva. Se hymyilyttää ja viiltää, mikä on aina elokuvasta puhuttaessa hyvä asia. Se päättyy ilman pehmentävää häivytystä, joka tekee monien muiden elokuvien lopuista helpommin kestettäviä, vaikka nuo loput eivät miellyttäisikään katsojaa. Mutta juuri siksi se pysäyttää, häiritsee, jää mieleen. Saa ajattelemaan filosofisesti. Saa palaamaan perusasioiden äärelle. Saa ehkä uskaltamaan enemmän. Toivottavasti. Mutta jos ei, se on sitten katsojan, ei elokuvan vika.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Epäonnistumaan tuomittu yritys osallistua lukuhaasteeseen

Periaatteessa pidän lukuhaasteista, mutta en onnistu niissä koskaan. Luen joka tapauksessa vain sitä, mitä huvittaa lukea. Ei se mitään. Popsugar Reading Challenge tälle vuodelle kuulosti sen verran hauskalta, että oli pakko kopioida sen lukulista tähän – rakastan yleensäkin erilaisia kirjallisuuteen liittyviä listoja. Perushaasteessa on 40 kirjaa, edistyneessä haasteessa 12 lisää. Nopsa lukee tietysti kirjan viikossa, hidas (lue: minä) lukee sen, mitä ehtii.

Mutta tässä siis haasteen lista. Nettiä ja päätäni kaiveltuani olen löytänyt mahdollisia luettavia kirjoja joihinkin kohtiin. Täydennän niitä lisää mahdollisesti myöhemmin. Vinkkejä on löytynyt ja löytyy muilta, jotka osallistuvat haasteeseen.

1. A book recommended by a librarian
2. A book that's been on your TBR list for way too long
3. A book of letters (Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti)
4. An audiobook
5. A book by a person of color
6. A book with one of the four seasons in the title (Tove Jansson: Taikatalvi)
7. A book that is a story within a story (Anne Rice: Veren vangit)
8. A book with multiple authors (Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset)
9. An espionage thriller (John le Carré: Yön pakolainen)
10. A book with a cat on the cover (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan)
11. A book by an author who uses a pseudonym (George Orwell: 1984)
12. A bestseller from a genre you don't normally read
13. A book by or about a person who has a disability
14. A book involving travel (Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä)
15. A book with a subtitle (Julia Baird: Victoria: The Queen: An Intimate Biography of the Woman Who Ruled an Empire)
16. A book that's published in 2017 (Milja Kaunisto: Corpus)
17. A book involving a mythical creature (Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita)
18. A book you've read before that never fails to make you smile
19. A book about food
20. A book with career advice
21. A book from a nonhuman perspective (Richard Adams: Ruohometsän kansa)
22. A steampunk novel (Gail Garriger: Soulless)
23. A book with a red spine
24. A book seet in the wilderness (Rudyard Kipling: Viidakkokirja)
25. A book you loved as a child (C.S. Lewis: Velho ja leijona)
26. A book by an author from a country you've never visited (Margaret Atwood: Orjattaresi)
27. A book with a title that's a character's name (Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär)
28. A novel set during wartime
29. A book with an unreliable narrator (Peter Høeg: Rajatapaukset)
30. A book with pictures (Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva)
31. A book where the main character is a different ethnicity than you (Yaa Guasi: Matkalla kotiin)
32. A book about an interesting woman (Katja Kallio: Yön kantaja)
33. A book set in two different time periods
34. A book with a month or day of the week in the title (Ian McEwan: Lauantai)
35. A book set in a hotel
36. A book written by someone you admire
37. A book that's becoming a movie in 2017 (Stephen King: Musta torni)
38. A book set around a holiday other than Christmas
39. The first book in a series you haven't read before (Viola Carr: The Diabolical Miss Hyde: An Electric Empire Novel)
40. A book you bought on a trip

Advanced

1. A book recommended by an author you love
2. A bestseller from 2016
3. A book with a family member term in the title
4. A book that takes place over a character's life span
5. A book about an immigrant or refugee (Colm Tóibín: Brooklyn)
6. A book from a genre/subgenre you've never heard of (Philip K. Dick: Hämärän vartija (genre: hard boiled science fiction))
7. A book with an eccentric character (Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki)
8. A book that's more than 800 pages (Leo Tolstoi: Anna Karenina)
9. A book you got from a used book sale
10. A book that's been mentioned in another book
11. A book about a difficult topic
12. A book based on mythology (Anne Leinonen: Vaskinainen)

Onhan tätä vuotta vielä jäljellä, joten sitten vain lukemaan...

maanantai 26. joulukuuta 2016

Passengers - epäuskottavuudestaan huolimatta viihdyttävä avaruusaluselokuva

Sain joulupäivänä yhtäkkisen ajatuksen lähteä elokuviin. Typerästi luulin, ettei siellä olisi ketään muuta, mutta pieni sali oli käytännössä täynnä. Joku muukin halusi lähteä jouluna jonnekin kinkun äärestä. Tai sitten joku muukin halusi nähdä Jennifer Lawrencen tässä uima-asussa eikä voinut odottaa arkipäivää:


No, itse asiassa en tiennyt elokuvan esittelevän erikoista uima-asumuotia vaan olin menossa katsomaan ihan perusscifielokuvaa – ennakkotietoni olivat myös joiltain osin hieman vääriä, mutta eipä siinä mitään.

Passengers kertoo avaruusaluksesta, joka on matkalla kaukaiseen siirtokuntaan. Niin kaukaiseen, että matkustajat on vaivutettu horrokseen (en kyllä ymmärrä, miten horros estää vanhenemisen, mutta menköön) siksi aikaa, minkä lento kestää: 120 vuodeksi. Sitten sattuu käymään niin, että alus törmää meteoriin ja tämä törmäys aiheuttaa sen, että yksi horroskapseli herättää sen sisällä olevan nukkujan. Jim Preston (Chris Pratt) luulee ensin olevansa enää muutaman kuukauden matkan päässä päämääränä olevasta siirtokunnasta, mutta pian hänelle selviää, että matkaa on jäljellä vielä 90 vuotta ja että hän on ainut aluksessa hereillä oleva ihminen. Seuraksi löytyy kyllä baarimikko Arthur (Michael Sheen), mutta tämä sattuu olemaan androidi ja Jimistä olisi paljon mukavampi saada seurakseen ihminen, vaikka Arthur herrasmies onkin. (Älkää kysykö, miksi Arthur on valmiina art deco -baarissaan ottamaan vastaan matkustajia, vaikka hänellä pitäisi olla töitä odotettavissa vasta lähes sadan vuoden kuluttua. Kannattaisiko pattereita säästää?)


Vuoden Jim sinnittelee yksikseen mutta sitten ahdistus alkaa olla liian suuri. Hauskanpito ei auta, vaikka siihen jonkinlaisia mahdollisuuksia aluksella onkin, ja lopulta Jim on valmis ottamaan itseltään hengen. Sitten hän tulee katsoneeksi horroskapseliin, jossa makaa Aurora Lane -niminen nainen (Lawrence) ja rakastuu tähän. Koska Jim sattuu olemaan mekaanikko, hän keksii helposti, miten Auroran voi herättää horroksesta. Ja sen hän tietenkin myös tekee pienen moraalisen tuskailun jälkeen. Ennen Aurora sai suudelman, nyt jonkin... no, tietoteknisen operaation. Niin se maailma muuttuu. (Älkää kysykö, miksi Jim ei ensimmäisen hereilläolovuotensa aikana tullut aiemmin katsoneeksi horroskapseleihin. Olisi luullut yksinäisen miehen kyyläävän nukkuvia lajitovereitaan, jotta saisi edes jollain lailla ihmisseuraa. No, ehkä Jim oli herrasmies... jollain tavalla...)

Aurora ei saa heti tietää, miksi on herännyt horroksesta ennen aikojaan. Tässä on tietenkin päähenkilöiden välisen konfliktin aines ja on selvää, että asia paljastuu myöhemmin ja rikkoo Auroran ja Jimin välit. Mutta ei siinä mitään, tietenkin he rakastuvat ensin. Ja kun Jimin teko paljastuu Auroralle, alkaa aluksella olla hieman isompiakin ongelmia kuin rakastavaisten riita.


Passengers lähtee liikkeelle lupaavasti. Katsoja eläytyy Jimin tunteisiin, kun tämä yrittää löytää tapaa olla aluksella, ensin ratkaista ennenaikaisen heräämisensä ongelman, sitten nauttia olostaan. Jimin ahdistus on käsinkosketeltava, kun hän käy avaruuskävelyllä ja tuntee, ettei jaksa enää yksinäisyyttään. Ja kun hän löytää Ruususensa, ei kukaan ihmettele, miksi hän herättää tämän. Sitten aletaankin mennä liiallisen sentimentaalisuuden puolelle. Rakastumisen kuvaus vielä menee, se on sööttiäkin, vaikka on pakko todeta, että sen verran läheltä alus lentää erästä tähteä, että rakkaustarina olisi tosielämässä loppunut kyllä siihen. Ei se mitään, onhan se hieno kuva, kun Jim ja Aurora katsovat liekkejä sinkoilevaa tulipalloa – no, parinkymmenen metrin päästä. Sitten aletaan kasvattaa tunnelatausta ja se on ilmeisen vaikea laji. Tottakai elokuvissa pitää olla suuria tunteita, mutta niissä vellominen ja vaikeroiminen suurieleisesti on hieman kyseenalaista.

Elokuvan loppu ei sinänsä ole yllättävä. Oikeastaan se on aika kauniskin. Mutta joskus tulee mieleen, eikö muita kuin tämänkaltaisia loppuja uskalleta kirjoittaa.

Kaikesta kettuilustani huolimatta voin sanoa, että viihdyin kyllä Passengersin parissa sen pari tuntia, minkä se kesti. Se lähti rauhallisesti liikkeelle ja kiihdytti kerrontaansa loppua kohden, mikä on ihan oikeaoppista tarinankerrontaa. Epäuskottavuuksia tarinasta löytyy ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta menköön nyt – jokaisessa avaruustarinassa on epäuskottavuutensa. Mutta sen verran on vielä sanottava, että kun kerran Aurorasta oli tehty kirjailija, joku olisi voinut kirjoittaa hänelle hieman paremmat kirjalliset lahjat – nyt Aurora kirjoitti sellaista huttua, että voitaisiin puhua ennemminkin jonkun teini-ikäisen päiväkirjasta kuin vakavasti otettavan kirjailijan tuotoksesta. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Tähdet, tähdet on jälleen ollut nautinto

En ole varsinaisesti viihdeshow-ohjelmien ystävä. Tähdet, tähdet -ohjelmasta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Ulkoisesti kyseessä on kilpailu, jossa tunnetut suomalaiset musiikkialan osaajat heittäytyvät esittämään biisejä kaikista mahdollisista genreistä oopperasta heviin ja hiphopista musikaalimusiikkiin selvittääkseen, kuka on monipuolisin laulu- ja esiintymistaidoiltaan.

Todellisuudessa kilpailuaspekti ei ole mielestäni ohjelmassa kovinkaan keskeinen. Tärkeintä on sen sijaan se, että kaikilla on hauskaa, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Ohjelma on hyväntuulinen ja siksi sen katsomisesta tulee hyvä mieli. On mukavaa nähdä, kuinka monipuolisia osaajia ja valovoimaisia esiintyjiä löytyy musiikkigenreistä, joita itse ei kuuntele. Aiemmilta kausilta esimerkiksi Jari Sillanpää ja Laura Voutilainen ovat olleet minulle hyviä esimerkkejä tästä. Ohjelmaa katsoessa voi myös vilpittömästi nostaa hattua kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, sillä ohjelmaan suostuminen kertoo siitä, ettei artisti suhtaudu itseensä liian vakavasti ja on valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla Tähdet, tähdet tutustuttaa mukavasti myös musiikkigenreihin, joita ei muutoin tule kuunneltua.

Harvemmin tulee siis odotettua jonkin tämänkaltaisen viihdeohjelman uutta kautta, mutta Tähdet, tähdet -aloitusta odotin tänäkin syksynä. Sitten selvisi, ketkä olivat mukana. Nyt nolona voin myöntää, että ajatukseni olivat typerän ennakkoluuloisia: ajattelin, ettei ohjelmassa ollut yhtään kiintoisaa artistia ja ettei siinä tulisi olemaan mitään nähtävää. No, onneksi katsoin ensimmäisen jakson. Ensimmäinen esitys koko kaudella oli Arttu Wiskarin tulkinta Lady Gagan Bad Romance -biisistä ja vaikkei se ehkä ollut yhtä hot kuin Saara Aallon X Factor UK:ssa esittämä versio samasta biisistä, se oli niin hillitön, että tiesin, että tämäkin Tähdet, tähdet -kausi kannattaa katsoa. (Voi myös olla, ettei esityksen ollut tarkoituskaan varsinaisesti olla hot.)

En tiedä, kenen idea on ollut ottaa Tähdet, tähdet -tuomaristoon Maria Veitola ja Juhani Merimaa, mutta he ovat ihana parivaljakko. Veitola on värikäs ja tunteellinen, Merimaa itseironinen ja lakoninen. Joka esityksen jälkeen oikeasti kiinnostaa, mitä tuomarit sanovat. Eivätkä he koskaan sano mitään latteaa, vaikka joutuvatkin välillä toistamaan itseään - jotkut kilpailijat kun sattuvat olemaan yhtä lumoavia joka kerta kun nousevat lavalle.

Nyt melkein itkettää, kun ensi sunnuntaina selviää tämän kauden voittaja. Sunnuntai-ilta on ollut mukava viettää sohvalla ensin katsoen puolitoista tuntia Tähdet, tähdet -ohjelmaa ja sitten tunnin verran Robaa. Välillä on ollut suuria tunteita ehkä liikaakin, mutta eihän elämä ole mitään ilman niitä. Kun kolmen kärki selvisi, ei ollut enää mitään väliä, kuka voittaa. Eniten katsojille antaneet kilpailijat olivat selvinneet pisimmälle. Ei harmittanut, että koko ajan mielettömän hyvin esiintynyt Arttu Wiskari tippui, koska jonkun oli vain tiputtava. Tai harmitti siinä mielessä, että kuten nähtävästi moni muukin, olisin toivonut, ettei kenenkään olisi enää tarvinnut tippua. Oli kuitenkin hienoa, että saimme kuulla Wiskarin tulkinnan Phantom of the Opera -musikaalin kappaleesta Music of the Night. Olipahan sekin komea tulkinta, ei voi muuta sanoa. Musikaalijaksossa Johanna Försti vetäisi Les Miserables -musikaalin On My Own -biisin niin riipaisevasti, että itkin sen kuullessani ehkä ensimmäisen kerran ja olen sentään nähnyt musikaalin kaksi kertaa Broadwaylla ja ehkä 4-5 kertaa West Endissä, kuten myös useita kertoja Suomessa, eikä voi väittää, ettei casting näissä esityksissä olisi koottu musikaaliteatterin varsin kelvollisista ammattilaisista. Pete Parkkonen on puolestaan ollut aivan suvereeni koko kisan alusta loppuun.

Nyyh siis, kun kisa pian loppuu. Mutta parempi finalisteista voittakoon. Siis aivan sama kumpi - olette molemmat ihan parhaita. 

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Haluatko esitellä rintasi netissä?

Äkkiä ajatellen luulisi, että netti pursuilee jo liikaakin rintoja, mutta ei sitten: nyt 21. - 27.11. vietetään tissiviikkoa, joka on Sanna-Mari Paakin ja Elina Sorsan pystyyn laittama kampanja. Ideana on saada naisille lisää itsetuntoa ja normalisoida suhtautuminen rintoihin, toisin sanoen tapella sitä vastaan, että rinnat on yliseksualisoitu. Tämä tapahtuu siten, että naiset esittelevät rintojaan netissä hashtagilla #tissiviikko.

Ja taas tuli tämä Siis mitä? -tunne. Lueskelin kampanjasta mm. Iltasanomista, Nyt-liitteen verkkosivuilta ja Twitteristä ja yritin päästä kärryille. En oikein päässyt. On hienoa, että kiinnitetään huomiota siihen, että naiset saattavat joutua ikävän kommentoinnin kohteeksi rintojensa vuoksi. On myös hienoa, että huonoa itsetuntoa muka vääränlaisten rintojensa vuoksi kokevien naisien itsetuntoa yritetään kohottaa. Mutta kaiken keskustelun ja häsäämisen keskeltä on noussut mieleen myös, että tämä on taas niin tätä: naisten pitäisi saada tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saa sanoa siihen yhtään mitään.

On totta, että kukaan ei saa huudella, vaikka joku tyrkkäisi rintansa kiinni nenään ja heiluttaisi. Totta on kuitenkin sekin, että rinnat kiihottavat monia ihmisiä seksuaalisesti. Hieman käsittämätön näkemys, joka kampanjan yhteydessä on esitetty, onkin, että koska rinnat eivät ole sukupuolielin, niihin pitäisi suhtautua samalla tavalla kuin esimerkiksi neniin, jotka joidenkin ihmisten käsitysten mukaan ovat ilmeisesti hyvin epäseksuaalisia. Puuttumatta nyt enempää tähän nenäasiaan voisin todeta, että ihmiskehossa on sukuelinten lisäksi osia, joita niin monet pitävät nimenomaan seksuaalisesti kiinnostavina, että on aika lapsellista väittää, että niistä voitaisiin tuo aspekti riisua pois. Ei takapuolikaan ole sukupuolielin, mutta kun oikein muistelen, saattaa olla, että joskus olen sellaisenkin ihmiskehonosan kokenut haluttavana.

No, jokainen saa tehdä mitä haluaa, tisseilleenkin ja niistä ottamilleen kuville myös, olkaa hyvät vaan. Minusta on kuitenkin lähinnä kiusantekoa ja/tai typeryyttä esitellä rintojaan netissä ja sitten sanoa, ettei kukaan saa tehdä rinnoista postatuille kuville mitään, varsinkin kun ihmiset postaavat kuvia, joissa on selvästi haluttu esittää rinnat haluttavina, ei neutraaleina. Eli mielellään ei ensin kerjätä verta nenästä ja sitten itketä, kun nenä vuotaa sitä, vaan ymmärretään, mitä mistäkin teosta todennäköisesti seuraa. Nykyaikaiseen medialukutaitoon kuuluu ymmärtää, että jos postaa jotain nettiin, se voi levitä siellä minne tahansa ja ihmiset voivat käyttää sitä mihin tahansa, vaikkapa kiihottuakseen ja masturboidakseen sen äärellä. Ikävä kyllä katsojan valtaa tyydyttää itseään jonkun tissikuvan äärellä ei voi ottaa pois sillä, että on ihan itse ylpeästi laittanut tissinsä esille nettiin. Siksi en postaakaan kuvaa rinnoistani, mutta jos tämä teksti saa jonkun elimen seisomaan tai kostumaan, saa vetää käteen tai sormettaa aivan vapaasti ihan luvan kanssa.

Yksi asia, mikä tässä tissiviikossa myös häiritsee minua, on ajatus rintojen normalisoimisesta. Ei rintojen normalisointi ole niiden seksuaalisuuden poistamista. Uskallan väittää, että minulla on aika terve suhtautuminen rintoihini. Meillä on hyvät välit, vietämme kaiken aikamme yhdessä, nukumme ihan lähekkäin. Tykkään rinnoistani, ne ovat oikein näpsäkät ja näyttävät seksikkäiltä, jos käytän avokaulaisempaa paitaa. Ja totta hitossa tiedän, mitä teen, jos käytän avonaisempaa puseroa. Lempipaitani on se, jossa rintani näyttävät parhailta. En minäkään halua härskejä kommentteja, mutta haluan, että rinnoistani pitää joku muukin kuin minä itse. (Ehkä olen irstas itseäni tyrkyttävä nainen sitten.) Melkein luulen, että aika moni muukin haluaa rinnoistaan pidettävän. Joskus tuntuukin, että on vaikea päästä naisten pään sisään - ainakaan minä en ymmärrä, mitä naiset haluavat. Pitäisi saada olla seksikäs mutta kukaan ei saisi kiinnittää siihen mitään huomiota. Pitäisi saada huomiota, mutta kukaan ei saisi sanoa mitään.

Itseäni häiritsee myös se, että miesten halua pidetään jotenkin likaisena ja härskinä. On ihan luonnollista kokea rinnat kiihottavina ja haluttavina, monet miehet ja naisetkin kokevat niin. Ei se ole rumaa. Kaikki eivät osaa ilmaista tunteitaan hienotunteisesti, eikä sitä tarvitse sietää, mutta halu sinänsä ei ole likaista.

Kampanjan aloittajat eivät varmaan pidä sukupuolittavasta kielestä, jota tässä postauksessa käytetään. Kirjoitan nyt kuitenkin omasta näkökulmastani, ja minulle rinnat ovat ominaisuus, joka liittyy kiinteästi naiseuteeni, ne ovat naiseuteni kauneimpia ilmentymiä. Ja kuinka kurjaa olisikaan, jos kukaan ei koskaan kiinnostuisi niistä seksuaalisesti. En koe tarvetta normalisoida niitä, koska ne ovat jo ihan normaalit, myös siinä mielessä, että ne herättävät seksuaalista kiinnostusta toisissa ihmisissä.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Doctor Strange – on vielä coolimpaa olla supersankari kuin neurokirurgi

Olen elokuvien suhteen melkoisen kaikkiruokainen, mutta kaikkia mahdollisia genrejä en valitettavasti hallitse. Yksi tällaisista sivistysaukoistani ovat supersankarielokuvat. Toki olen nähnyt jokusen Batman-leffan, samoin Hämähäkkimies on jossain määrin tuttu, mutta melkein kaikki muu onkin sitten minulle kohtuullisen hämärää. (No, myönnetään, että katsoin vähän aikaa sitten Thor-elokuvat, joissa oli kyllä puolensa, yksikössä.) Joskus joutuu kuitenkin jostain syystä katsomaan jotain mukavuusalueensa ulkopuolelta. Niinpä kävin katsomassa äskettäin ensi-iltaan tulleen Doctor Strangen. Saatte ihan itse päätellä, mistä syystä.

Doctor Strangesta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään etukäteen. Tai no sen verran olin lukenut, että siinä on kirurgi, joka menettää kätensä ja josta tulee supersankari ja sitten hän pelastaa maailman. Näinhän siinä sitten kävi. Loppuratkaisu ei tietenkään ollut yllätys, eikä oikeastaan sekään, että supersankarielokuvassa jostakusta tulee supersankari. Mutta joskus ennalta-arvattavatkin tarinat voivat olla viihdyttäviä. Sekään ei yllättänyt. Sen sijaan se, että voisin katsoa elokuvan vaikka uudelleen sen erikoistehosteitten takia, on aika yllättävää. Siis minä, joka yleensä alan haukotella heti kun ensimmäinen tietokoneella tehty tehoste täyttää valkokankaan. Minä, joka vaikeroin säännöllisesti ääneen sitä, kuinka elokuvista on nykyään unohdettu tarina.

Oikeastaan tässä voisi kertoa elokuvasta kaiken ja sanoa lopuksi, että se kannattaa kuitenkin mennä katsomaan. En kuitenkaan aio kertoa kaikkea, mutta kerrotaan nyt jotain. Tohtori Steven Strange (Benedict Cumberbatch) on huippuneurokirurgi, jolla on huippuneurokirurgin ärsyttävän itsekeskeinen luonne. Hän myös luulee ilmeisesti olevansa kuolematon, koska hurjastelee autollaan päättömästi ja katselee vielä samalla röntgenkuvia aivoista, jotka ovat tulossa hänen leikkaussaliinsa. Sitten hän tietenkin ajaa ulos tieltä ja menettää sen, mikä on hänelle arvokkainta: kätensä. Niistä ei ole enää leikkaamaan kenenkään aivoja, hyvä että leipää. Ei ihme, että Tohtori alkaa hajoilla. Varsinkin kun samalla työpaikalla työskentelevä Christinekin (Rachel McAdams), joka selvästi välittää Tohtorista (ja josta Tohtori välittää, vaikkei sitä taida oikein osata ilmaista), saa tarpeekseen.

Ratkaisu löytyy Himalajalta. Siellä on mystinen paikka nimeltä Kamar-Taj, jossa on vähintään yhtä mystinen opettaja Muinainen (Tilda Swinton). Lyhyesti esitettynä Tohtorimme siis oppii taikuutta ja muuttuu supersankariksi, joka osaa mm. liikkua paikasta toiseen ilmaan taiottujen tulikehien kautta ja poistua ruumiistaan. Sitten on pelastettava maailma Kaeciliukselta (Mads Mikkelsen) tai oikeastaan Dormammulta, jota tämä pokkuroi.


Maailman pelastaminen on periaatteessa tylsää, mutta kun se tehdään tyylillä, kyllähän sitä mielikseen katsoo. Jossain arviossa oli viitattu Doctor Strangen tehosteisiin sanalla psykedeelinen, enkä kyllä itse keksi parempaakaan ilmausta. Jos huumetripeistä ei ole kokemusta, tämän elokuvan katsomalla voi todennäköisesti saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ne saattavat olla. Ainakin näyt, joihin Muinainen päähenkilön koulutuksensa alussa lähettää, vastaavat minun mielikuviani huumetripeistä. Tosin itse olisin tehnyt kuvastosta hieman pelottavampaa, joskin yhtä värikästä. Komealta se näytti, mutta ainakin minulle sen kokeminen elokuvassa riittää varsin hyvin. Eipä tuntunut herra Strangekaan nauttivan valtavasti.

Erikoistehosteiden tulielementit toimivat hyvin. Erittäin mielenkiintoinen oli myös peiliulottuvuus, jonne välillä siirryttiin. Sen kuvaamisesta tietokoneidensa äärellä istuneet erikoistehosteihmiset ovat varmasti nauttineet: maailma kääntyy tarvittaessa miten päin tahansa, rakennukset hajoavat palasiksi ja vyöryvät kohti, tarinan henkilöt hyppäävät seinälle ja yhtäkkiä ei ehkä ole ollenkaan suuntaa, josta voisi sanoa, että niin päin ollessa esineet ja ihmiset ovat oikein päin. Kiehtovaa ja komeaakin, tosin tehostetekniikassa on ikuisesti kehittämisen varaa: varsinkin elokuvan alussa näistä efekteistä paistoi se, että ne olivat tietokone-efektejä.


Doctor Strange on varsin viihdyttävä elokuva. Se on sitä paitsi helppoa katsottavaa myös sellaiselle, joka ei ole perehtynyt sen pohjalla olevaan sarjakuvaan tai Marvelin supersankareihin yleensäkään: päähenkilön tarinaan pääsee helposti kiinni, koska suuri osa elokuvasta on itse asiassa tarina siitä, miten Tohtori Strangesta tuli supersankari. Katsominen ei siis vaadi muuta kuin sen, että hyväksyy maailman, jossa tapahtuu mahdottomia asioita – ja itse ainakin olen oppinut hyväksymään tuollaiset maailmat jo varhaislapsuudessa.

Tulossa on jatkoa. Sitten on tietenkin hyvä olla perillä siitä, mitä tässä elokuvassa on tapahtunut. Toivottavasti käsikirjoittajat uskaltavat sitten laittaa mukaan myös hieman enemmän romantiikkaa. Tässä elokuvassa oli oikeastaan aika söpöjä pieniä vihjeitä sen suuntaan, mutta olisivat hitto vie voineet laittaa elokuvan loppua kohden isommalleen. Minä en ainakaan tajunnut, mitä vikaa siinä Christinessä olisi voinut olla. Ja kai neurokirurgit ja jopa supersankaritkin ymmärtävät naisten päälle.


Sen verran voi vielä sanoa, että jos menette katsomaan elokuvan, kannattaa kököttää penkissä lopputekstien loppuun asti. Toistan ja painotan: loppuun. Ei siis pidä lähteä pois sen jälkeen kun Tohtori Strange on luvannut auttaa erästä toista Marvelin sankaria tämän veljeä koskevassa asiassa. Vielä aivan lopuksi tulee jotain. Ei ehkä yhtä kiinnostavaa, mutta jotain kuitenkin.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.


Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.