tiistai 13. marraskuuta 2018

Jäätynyt tyttö on toimiva esikoisdekkari

Liina Putkosen Rikos-Kniga-kilpailun voittanut dekkari Jäätynyt tyttö on saanut mediassa melko paljon huomiota, tai ainakin minä olen törmännyt siihen yrittämättäkin useamman kerran. Putkonen on ammatiltaan toimittaja, ja Jäätynyt tyttö on ensimmäinen häneltä ilmestynyt romaani.

Kirjan alku on tehokas. Munkkiniemen yhteiskoulun pihalta löytyy muslimitytön jäätynyt ruumis, joka löydetään, kun oppilaat värjöttelevät keväisessä yllätyspakkasessa ja huomaavat lumesta esiin pistävän käden. Tunnelma tiivistyy hyvin siitä huolimatta, että en millään jaksa uskoa, että pääkaupunkiseudullakaan teinit käyttäisivät kaikille rakkaasta kirosanasta muotoja ”Uiddu” tai ”Ttu”.
Rikoksen selvittelyä seurataan poliisi Linda Forsin näkökulmasta. Linda on murhatutkimuksissa täysi keltanokka – tämä on hänen ensimmäinen tapauksensa. Aiemmin hän on tehnyt toimittajantöitä. Poliisinopinnoista on tarttunut matkaan salasuhde toiseen silloiseen opiskelijaan, Jukkaan, joka on ravistellut itsensä väkisin irti Lindasta mutta – tietenkin – ilmestyy takaisin kirjan tarinan aikana. Suhde on ollut kovasti salainen, koska Jukalla on vaimo ja liuta lapsia ja Lindallakin puoliso sekä Iiris-tytär.

Jos on Lindalla huono omatunto syrjähypystä, niin on siitäkin, ettei aikaa kotona olemiseen ole tarpeeksi. Linda kokee olevansa huono äiti, mutta toisaalta häntä rassaa puoliso Pauluksen viskinjuonti. Töissä hermoja rassaavat puolestaan esimies Jantunen, jonka tapa puhua on huvittavan kirjallinen, ja nuori kollega Vilho, jonka kanssa työskentely ei mene aivan niin kohdilleen kuin lähimmän työkaverin kanssa pitäisi mennä.

Ihmisten välisiä suhteita kirjassa piisaa muutenkin kuin Lindaan liittyen. Murhattu yläkouluikäinen Farida on Indonesiasta suurlähetystöön töihin muuttaneen pariskunnan kolmesta lapsesta keskimmäinen. Farida on syntynyt Suomessa ja haluaa elää hyvin ”suomalaisesti”. Siksi onkin hämmentävää, kun hänen ruumiinsa löytyy vaatetettuna aivan erilaisiin vaatteisiin kuin joita hän yleensä käyttää. Eronneet vanhemmat reagoivat tyttären kuolemaan hyvin eri tavoin, ja pian aletaaan epäillä, että isoveli Rahmat on surmannut siskonsa.

Poliitikoista varsinkin sisäministeri Joonas Laine joutuu kommentoimaan murhaa, joka monien mielestä on yksiselitteisesti kunniamurha. Joonaksen tukijoukkoihin kuuluvat vaimo Emilia sekä vaimon serkku Santeri, jotka käytännössä hoitelevat kädettömän ja hermoilevan Joonaksen hommat sekä siinä sivussa toistensa seksuaalisen tyydyttämisen.

Koska kirjailija Putkonen on myös toimittaja, on ymmärrettävää, että media saa kirjassa keskimääräistä dekkaria isomman roolin. Yksi kirjan henkilöistä on Lindan entinen työkaveri Susanna, joka on heti kärttämässä tietoja murhapaikalta. Media onkin esitetty kirjassa kohtuullisen negatiivisessa valossa, vaikka tarinassa olisi ollut mahdollisuus toimittajahyeenoiden inhimillistämiseen. Toisaalta Lindan ja Susannan ystävyys on kuvattu lämpimästi.

Itseäni viehätti myös se, että kirja nostaa esille sen, kuinka asiaan perehtymättömien ihmisten asiaton nettikeskustelu velloo ja vie yleistä mielipidettä suuntiin, joille ei ole mitään perustetta. Tätä elementtiä olisi voinut hyödyntää enemmänkin, koska se todella kertoo jotain olennaista ajastamme: jokaisella on mielipide ja tuomio jokaiseen asiaan, ja tämä mielipide muodostetaan yksinomaan sen perusteella, mitä kuvittelemme tietävämme asiasta.

Jäätynyt tyttö rullaa eteenpäin hyvin. Se sopii hyvin, kun haluaa upota pariksi illaksi tarinaan, jonka lukeminen ei vaadi kovaa ponnistelua. Itse arvostan sitä, että teksti liikkuu ilman tuskaa eteenpäin.

Sen sijaan tarinan rankkuus voi saada osan lukijoista lopettamaan kirjan kesken, vaikka useimmat nykydekkareiden lukijat ovatkin tottuneet toinen toistaan pervompiin juonikuvioihin. Jäätyneen tytön kohdalla kyllä tuli kuitenkin kieltämättä sellainen olo, että tarinaan oli tarkoituksellisesti kasattu elementtejä, joiden tiedetään järkyttävän lukijoita ei ainoastaan paljon vaan aivan täysillä.

Mutta takaisin kirjan positiivisiin puoliin… Itse olen nähtävästi henkilövetoinen lukija, sillä teen aina eniten havaintoja tarinan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista. Jäätyneen tytön henkilöistä löytyy inhimillisiä heikkouksia, ja merkillepantavaa onkin, ettei tarinassa ole oikeastaan ketään aikuista, jota voisi varsinaisesti sanoa hyväksi ihmiseksi. Lindan inhoama naapuriäitikin on oikeasti inhottavan pullantuoksuinen eli täydellisessä äitiydessään ja toisten tekemisten tuomitsijana raivostuttava. Mutta tämä on siis kehu, ettei kukaan ole täydellinen tai ihana, sillä emmehän me ihmiset ole sellaisia oikeastikaan.

Lindassakin on säröjä sen verran, että hänestä riittää auki kerittävää myös seuraavaan kirjaan. Varsinkin kun Jukka ja Linda vasta tuskailevat tilannettaan tässä kirjassa. Kukaan ei kirjoita mahdollisuutta epätoivoisen intohimoiseen salasuhteeseen, jollei aio sitä toteuttaa – vaikka sitten vasta seuraavassa kirjassa.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Pohjaa hipoen

Laura Gustafssonin Pohjassa on vain yksi oikeasti merkityksellinen henkilö, päähenkilö, jonka nimi on Laura ja joka on peittelemättömästi kirjailija itse siinä määrin kuin kirjan henkilö sitten oikeasti on kirjailija silloinkaan kun kirjailija on hänestä itsensä tehnyt. No, puuttumatta kovin pitkästi kirjallisuusteorioihin totean, että tässä tekstissä kirjailijan ja kirjan henkilön välinen raja saattaa hämärtyä, vaikka lukijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että he ovat aina ja poikkeuksetta eri henkilö.

Gustafsson kertoo omilla verkkosivuillaankin Pohjan olevan autofiktiivinen teos. Lisäksi hän kertoo, että se ”syntyi halusta puhua suoraan ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta”. Kirjan kansiliepeessä Gustafsson toteaa lisäksi: ”Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon.” 

Äärimmäinen rehellisyys on aina kiinnostavaa, koska uskon, että useimmat meistä silottelevat tuntemuksiaan ja tekevät siten itsestään ulkopuolisten silmissä rohkeampia ja pätevämpiä kuin ovat. Jokin estää meitä useinkin näyttämästä heikkoja puoliamme, esim. sitä, mitä pelkäämme.

Lauran elämä menee kirjassa eteenpäin melkoisella tahdilla, toteavaan tyyliin: teini-iän rakastuminen, opiskeluaika, lapsen saaminen, eroaminen, mielialalääkitykset, syömishäiriöt, kaikki trauma, mikä elämässä seuraa toistaan. Missään ei tunnu olevan kauhean miellyttävä olla, ja ehkä siksi, että Lauralla on harhakuva siitä, mitä onnellisuus on:

Hän on hyvä. Niin pitkälle kuin minua kiinnostaa. Hänellä on erektio, hän työntyy sisääni, nussii hartaasti, muttei liian pitkään, antaa minun saada orgasmin, vetäytyy ulos ja laukeaa. Ja se on ihan vaikuttavaa. En halua leuhkia, mutta sitä tavaraa roiskuu kasvoilleni, korvilleni. Hiukseni ovat spermassa.  
Nämä hetket ovat hyvin lähellä sitä, mitä kuvittelen onnellisuudeksi.

Toisaalta Laura ei osaa sanoa omaa kantaansa siihen, mitä pitäisi tehdä, eikä hän osaa myöskään sanoa ei. Toisaalta hän tuntee jonkinlaista turvaa siinä, kun joku toinen määrää kaiken. Silloin ajattelu katoaa: ”Parempaa kuin terapia. Eihän siellä edes kusta kasvoille.”

Lukijalle tulee kyllä väistämättä olo, että jossain kohtaa tuossa satuttaa itsensä. Viimeistään silloin, kun vastaan tulee joku, joka tekee jotain, mitä et oikeasti tahdo. Päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä mutta ei osaa vaatia, että häntä kohdeltaisiin hyvin. Onhan se surullista.

Itseäni häiritsi kikkailu sillä, että päähenkilön kanssa kommentoi välillä Yhtenäisyys, välillä Vapaus, jopa Saatana tai Marilyn Monroe. Kerronta ilman näitä on sen verran ilmaisuvoimaista, etten minä olisi kaivannut näitä ollenkaan. Tai sitten keskittymiskykyni ei riittänyt tällaiseen vertauskuvallisuuteen.

Kuuntelin kirjan lukemisen jälkeen Laura Gustafssonin haastattelun, jossa kirjailija puhuu Tuomas Karemon kanssa seksistä. Siinä kirjailijasta muodostuu jännittävä henkilökuva: hän on suorasanainen mutta toisaalta epävarma esimerkiksi siitä, pidetäänkö hänestä. Samanlainen hyväksynnäntarve pomppaa välillä pintaan kuin Pohja-kirjassakin. Kirjassa se ei ehkä hämmennä, mutta haastattelussa kyllä. Mutta sitähän me kaikki koko ajan ruikutamme ainakin mielessämme: pidä minusta, ole minulle hyvä. Vaikka epävarmuus itsestä on kai johonkin rajaan asti normaalia, hyväksynnän ääneen ruikuttamista pidetään keskenkasvuisuutena.

Haastattelussa Gustafsson sanoo, että hyvä seksikohtaus taiteessa on sellainen, joka panettaa. Toisaalta hän toivoo, ettei esim. elokuvissa olisi seksiä lainkaan. Se on jollain lailla kiusallista. Niinhän se on, ja juuri siinä on seksin kuvauksen osalta minusta Pohjan vahvuus: se näyttää seksin sellaisena kuin se on, ei yksioikoisena nautinnollisena elämänalueena vaan asiana, johon liittyy paljon epävarmuutta ja omista rajoista luopumista.

Pohjan päähenkilön ajatuksia voi ihmetellä, mutta toisaalta… mitä itse sanoisit, jos kertoisit ihan rehellisesti, miltä elämä sinusta tuntuu?

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Valitut – yllättäviä paljastuksia itsenäisen Suomen historiasta

Mikä ihan oikeasti tappoi Kyösti Kallion tämän viimeisenä työpäivänä? Mikä teki Urho Kekkosesta sellaisen, että vaikutti siltä, että hän pystyi hoitamaan asioita hieman joka taholla? Miksi Tarja Halosen kissa kiehnäsi emäntänsä jaloissa aina sitä innokkaammin, mitä pahempi poliittinen tilanne oli? Kuinka tiukka paikka Sauli Niinistölle oli isännöidä Suomen 100-vuotisjuhlia viime itsenäisyyspäivänä? Niin, ja mitä tekemistä Mjölnirillä – kyllä, se on se Thorin vasara – on Suomen sisällissodan kanssa?

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta useimmiten suurimmat kiinnostuksenkohteeni ovat sijoittuneet enemmän tai vähemmän kauas nykyajasta. Koska pidän spekulatiivisesta fiktiosta, novelliantologia Valitut – Suomen presidenttien salainen historia osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi tavaksi tutustua uudempaan historiaan eli siihen, mitä Suomen satavuotisessa historiassa on tapahtunut.

Valitut-antologiassa on novelli jokaisesta Suomen tasavallan presidentistä. Jokaisella novellilla on eri kirjoittaja, mutta siitä huolimatta ajatuksena on ollut, ettei novelleiden välillä olisi ristiriitaisuuksia vaan niistä muodostuisi jollain lailla yhtenäinen kertomus Suomen itsenäisyydenajan historiasta. Tämä yhtenäisyyden vaikutelma pysyy yllättävän hyvin. Siinä auttaa se, että presidenteillä on keksitty olevan Valittujen arkisto, paikka, jonne valtion päämiehet säilövät kaikkein arkaluontoisimmat tiedot, siis sellaiset, jotka ovat salaisempia kuin Area 51.

Monia tarinoita yhdistää myös – joko kirjoittajien keskinäisestä kommunikoinnista siinnyt tai sattumalta – Stepanin koodeksin mytologiaan liittyvä kuvasto. Stepanin koodeksi on suomalaisten spefistien luoma mytologia, josta Valitut-antologiassa esiintyvät eniten hevospäiset olennot. Shimo Suntilan Kyösti Kallio -novellissa Viimeinen päivä mytologiaan liittyy uusi olio: mies, joka koostuu kuivaneista lehdistä.

Kolmas toistuva elementti novelleissa on tonttu, joka antologian ensimmäisessä novellissa (Magdalena Hain Koteja kodittomille lapsille) astuu presidentin palvelukseen. Ei voi olla sattumaa, että monessa muussakin novellissa viitataan huomaamattomaan pienikokoiseen palvelijaan, johon voi erityisen hyvin luottaa.

Jos edes kouluhistoria on jollain tapaa hallussa, pystyy kirjasta bongaamaan kaikenlaista hauskaa. Kirjoittajat ovat tietenkin valinneet novelleihinsa jokaisen presidentin virkakaudelta herkullisimpia hetkiä. Jos historiantunneilta ei ole jäänyt mitään mieleen, kirja auttaa. Jokaisen novellin keralla on nimittäin lyhyt esittely presidentistä. Harmillisesti bongasin pari virhettä kirjan historiatiedoista, mutta se ei muuta sitä, että kirjoittajat ovat kunnioitettavasti käyttäneet aikaa siihen, että ovat perehtyneet presidenttiin, josta kirjoittavat. Mieleen palautuvat niin Mäntsälän kapina ja Adolf Hitlerin vierailu Suomessa kuin C.G. E. Mannerheimin matkat kaukana idässä.

Presidenttiemme merkittävien spefitekojen rinnalla kirjasta löytyy monta – todellista – kiintoisaa yksityiskohtaa. Ette ehkä tienneet, että Lauri Relanderin kynästä on lähtöisin kaninhoito-opas tai että Risto Ryti sai brittiläisen Viktorian ritarikunnan komentajamerkin.

Presidenttien puolisotkin pääsevät joissan novelleissa merkittävään rooliin, parissa jopa näkökulmahenkilöiksi. Pasi Karppasen novellissa Tulkoon tuhon airuet kuljetaan Gerda Rytin ja tämän mielikuvitusystävä Amandan mukana lapsuudesta asti. Nuorena maailmalla matkatessaan tuleva presidentin vaimo ottaa osaa spiritistiseen istuntoon, jonka hän onnistuu sotkemaan ja jonka vuoksi hän joutuu loppuelämänsä kantamaan melkoista taakkaa.

Urho Kekkonen on varmasti Suomen presidenteistä legendaarisin, ja Vesa Sisätön Kekkos-novelli Operaatio Mannerheimin Pahkahuone on paikoin hillitön kuvaus miehestä, jolla on eräänlainen supersankarikyky. Nobelistipresidenttimme Martti Ahtisaari esitetään Heikki Nevalan novellissa Muutoksen aika tietenkin rauhanneuvottelijana, mutta ristiriitojen oikomiseksi tarvitaan tällä kertaa tavallista järeämpiä, sanoisin jopa yliluonnollisia keinoja. Kirja päättyy Katri Alatalon novelliin Sauli Niinistöstä, joka isännöi satavuotisen Suomen ja kalevalalaisen kansamme itsenäisyyspäivävastaanottoa Presidentinlinnassa. Osoittautuu, että Valittujen arkistoa voi käyttää muuhunkin kuin arkaluontoisten papereiden säilyttämiseen.

Valitut-antologiaa voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Toinenkin näistä kiinnostuksenkohteista riittää, jos pystyy hieman venyttämään itseään mukavuusalueensa ulkopuolelle. Erityisesti Stepanin koodeksista pitävien tämä on tietenkin luettava: ei uskoisi, kuinka monissa Suomen historian merkittävissä hetkissä tuo kirottu kirja on ollut vaikuttamassa tapahtumiin. 

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä – kun mies lähtee (taas) litomaan

Tulipahan luettua Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi toinenkin kirja, jossa mies lähtee litomaan. Siri Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä minäkertoja Mian mies Boris lähtee pitkästä avioliitostaan paussille – jolle pian löytyy ihan fyysinenkin olomuoto, jolla on ”huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentä vuotta minua nuorempi - -”. Naks vaan, ja Mia löytää itsensä mielisairaalasta, sen verran pahasti kopsahtaa.

Väliaikaisen hulluuden tasoituttua alkaa se kesä, johon ei kuulu miehiä kuin outoina sivuhenkilöinä, joiden kanssa ei ole intiimiä kanssakäymistä. Mia matkaa paikkakunnalle, jossa hänen äitinsä asuu, vuokraa sieltä talon ja keksii kesäaktiviteetikseen paikallisten varhaisteinien opastamisen runouden pariin, runoilija kun sattuu olemaan. Lisäksi hän pyörii äidin ystävien, Joutseniksi kutsuttujen värikkäiden vanhusten seurassa ja seuraa naapurissa asuvan kahden pienen lapsen äidin Lolan elämää herkästi tulistuvan aviomiehen kanssa.

Aivan kuin nämä kaikki kiintoisat henkilöhahmot ja Mialle viestivät paussilla oleva aviomies, tytär ja salaperäinen Mr. Nobody eivät riittäisi vetämään lukijaa mukaansa, kirjassa pohditaan kesän tapahtumien ohella suunnilleen kaikkea, mitä maailmasta löytyy, mutta hämmästyttävän vähän parisuhdetta ja sitä, miltä tuntuu, kun tulee syrjäytetyksi. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että kirjan päähenkilöllä (joku voisi toki sanoa kirjailijalla) on tarve korostaa älykkyyttään nostamalla esiin Kierkegaard, Goethe, Antigone, ostrakismi ja Shakespearen sonetti numero 129. Minulle olisi riittänyt se, että Mian äidin lukupiirissä luetaan Austenin Viisastelevaa sydäntä.

Toki Mia pohdiskelee paljon seksuaalisuutta ja jopa kirjaa ylös seksikokemuksiaan. Se nyt onneksi liittyy Boriksen tekoihin jollain lailla. Toisen naisen takia jätetyksi tuleminen liittyy aina seksiin ja seksuaalisuuteen: miksi tuo ei tahdo minua sillä tavalla? Itse asiassa on hämmentävää, ettei Mia oikeastaan pohdi tätä vaan seksuaalisuutta jotenkin yleisemmällä tasolla. Hän on liian älykäs, ettei huomaisi, että seksuaalinen torjuminenhan se on, mikä sattuu niin perkeleesti. Pakeneeko hän tätä tunnetta sillä, että pohtii sitä, saavatko naarasapinat orgasmin vai eivät?

Hustvedt on samanaikaisesti ärsyttävä ja ihana. Kieli soljuu nautinnollisesti. Tekstissä on ihastuttavia hahmoja, kuten Abigail, vanhus, jolla on kirjontatöitä, joihin on piilotettu salaisia kuvia, joissa on jotain tuhmaa tai häiriintynyttä. Kirja tavoittaa hyvin sen, kuinka julmia tytöt voivat olla toisilleen. Mutta sitten: miksi pitää koko ajan korostaa sitä, että on niin lukenut, sivistynyt, älykäs? Näinkö älykäs ihminen reagoisi vakavaan parisuhdekriisiin? Tulisi hetkellisesti hulluksi ja sen jälkeen aloittaisi pohdinnan, jossa kaikki yritetään käsitellä järjellä, erilaisilla tutkimuksilla, sen sellaisella? Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on jollain lailla absurdimpi, mutta tunteiden tasolla se on sitä itseään, kun puhutaan siitä, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu – vaikka kuinka otettaisiin huomioon, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavalla.

Hustvedtin kirjassa ärsyttää myös se, että se pyrkii niin tietoisesti olemaan nykykirjallisuutta, joka on tietoinen itsestään. Minäkertoja kommentoi lukijan mukana pysymistä ja toteaa mm. eräästä juonikuviosta seuraavasti: ”Raportoin siitä myöhemmin. Kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.” Lisäksi tekstin lomaan on ujutettu piirroskuvia, joita katsellessaan lukija voi kokea oman pienuutensa (lue: tyhmyytensä): en hoksaa, miten ne liittyvät mihinkään.

Mutta: kaikki annetaan anteeksi, kun kirjoittaa kirjastoista näin:

Kirjastot ovat seksin unelmatehtaita. Hiljaisuus saa sen aikaan. Ruumiin on mukauduttava asentoonsa – sääret ristissä, leuka kämmentä vasten, selkä suorana – mutta ruumis pysyy paikallaan. Lukeminen ja katseen kirjasta nostaminen saavat sen aikaan: ajatukset karkaavat kirjan sivuilta ja vaeltavat reiteen tai kyynärpäähän, todelliseen tai kuviteltuun.

Siinä kaikille, jotka pitävät lukevia ihmisiä epäseksikkäinä ja aistillisuutta ymmärtämättöminä.

perjantai 10. elokuuta 2018

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät – kun mies lähtee litomaan

Jos luet elämässäsi yhden kirjan siitä tunnevellonnasta, mihin joutuu, kun puoliso katsoo paremmaksi vaihtaa nuorempaan, lue Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Se vie lukijansa läpi raadollisten tunteiden ja lohduttaa kolhuja kokeneita. Sen luettuaan ei tarvitse miettiä, ovatko omat tuntemukset luonnottomia, olivat ne mitä tahansa.

Olga on neljääkymppiä lähestyvä torinolainen nainen, jolla on mies ja kaksi lasta, Gianni ja Ilaria. Tavattoman arkisesti ja latteastikin hänen miehensä Mario ilmoittaa, että aikoo lähteä. Hän katoaa tuntemattomaan paikkaan. Pian selviää, että miehellä on toinen nainen. Olgaa riivaa, kuka ja millainen nainen on. Kun se lopulta selviää, Olgan olo ei helpotu yhtään.

Olgan viha miestään kohtaan kulminoituu seksuaalisessa epätoivossa: se, että Mario on jonkun toisen naisen kanssa, riivaa Olgaa niin, että koko parisuhde kutistuu raivokkaimpina hetkinä epäreiluksi peliksi, jossa on miehen puolelta kysymys vain panemisen halusta. Tästä vihasta saavat osansa kaikki muutkin miehet, ei ainoastaan Olgaa pettänyt aviomies. Kaunis kieli kääntyy yhtäkkisesti rivoksi kuin päähenkilön mieli, kun hänen vihansa pulpahtaa pintaan:

”Kaikki oli vain sattumasta kiinni. Nuorena olin rakastunut Marioon, mutta olisin voinut yhtä hyvin rakastua kehen tahansa muuhun: rakastuminen on vain fyysistä vetovoimaa, johon liittää ties mitä merkityksiä. Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. Aivan kuten hän kerran nai sinun kanssasi, hän nyt nai jonkun toisen kanssa, mitä muutakaan kuvittelit? Aika kuluu, yksi lähtee, toinen tulee.” 

Olgaa ravisteleva viha saa aikaan aggressiota ja väkivaltaa, mutta on myös muita tunteita: epävarmuus, vainoharhaisuuskin ehkä, kostonhalu. Ja päättäväisyys:

”Minä en ollut nainen, joka petetyksi tultuaan murtuu, menettää järkensä ja kuolee yksinäisyydestä. Olin hiukan lommolla mutta muuten täysin kunnossa. Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.” 

Ja sitten ajatukset muuttuvat, tulee hetki, jolloin kadottaa otteen kaikesta:

”Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.” 

Olgan vellovien tunteiden parissa lukija alkaa väistämättäkin hyvin pian miettiä, mikä on totuus. Tai ainakin mikä olisi Marion näkökulma. Käydessään lapsiaan katsomassa mies ei vaikuta paholaiselta tai edes kummemmin äksyltä – varsinkin kun ottaa huomioon Olgan käyttäytymisen.

Keskeiseen rooliin tarinassa nousevat myös perheen koira Otto ja selloa soittava naapuri Carrano sekä jonkinlaisena haamuna tai harhakuvana esiintyvä naisparka Olgan lapsuudesta. Naisparka on nainen, joka on menettänyt miehensä, riutunut säälittäväksi ja hukuttautunut. Hän on nainen, jollainen Olga ei tahdo olla – ja nainen, jollaiseksi Olga kokee tulleensa. Toisaalta hän on myös tuki ja turva, kohtalotoveri.

Naapuri Carranon osalta Olgan suhtautuminen on vaihtelevaa. Kaupunki on tyhjentynyt lomien vuoksi, ja Carrano tuntuu olevan ainut mies, jolta Olga voisi saada huomiota elvyttääkseen naisellisen itsetuntonsa. Mies tuntuu kuitenkin Olgasta melkoisen luotaantyöntävältä eikä hän ole kiinnostunut tästä tämän itsensä vuoksi. Miessukupuolen hyväksyntä ja Mariolle kostaminen on Olgalle kuitenkin niin tärkeää, että hän ajaa itsensä tilanteeseen, jossa häpäisee sekä Carranon että itsensä. Miehessä on lopulta enemmän sekä välittämistä että – suokaa anteeksi – munaa kuin miltä aluksi näyttää. Olgan pää naksahtaa uuteen asentoon, kun hän viimein näkee Carranon soittavan selloa. Mies herää eroottisesti henkiin, kun tarttuu instrumenttiinsa.

Mutta entäpä Otto-koira? Mario on jättänyt senkin lähtiessään perheensä luota. Tarinan pitkässä käännekohdassa koira nousee keskeiseen rooliin. Uuden lukon oveen vaihdattanut Olga ei saakaan lukkoa sisäpuolelta auki, ja niin asunnossa ovat jumissa hänen lisäkseen lapset, joista toinen oksentelee, ja koira, joka sekin voi pahoin. Romaanin kokonaisimittaan nähden asunnossa ollaan jumissa todella pitkään, ja lopulta kaikki alkaa vaikuttaa täysin absurdilta. On vaikea tietää, miksi lukko todella ei aukene. Episodi tekee kuitenkin Olgasta uuden ihmisen. Ehkä se on hänen katarsiksensa.

Kirjan viimeinen virke sisältää jonkinlaisen paradoksin ja on yksi hienoimpia, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Valitettavasti en voi sitä tähän kirjoittaa, sillä sen voi kyllä katsoa spoilaavan loppuratkaisun, sen, millä tavalla toinen ihminen Olgasta elämänkriisissään tuli.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.


Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.


Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.


Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

perjantai 3. elokuuta 2018

Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.