perjantai 25. marraskuuta 2016

Tähdet, tähdet on jälleen ollut nautinto

En ole varsinaisesti viihdeshow-ohjelmien ystävä. Tähdet, tähdet -ohjelmasta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Ulkoisesti kyseessä on kilpailu, jossa tunnetut suomalaiset musiikkialan osaajat heittäytyvät esittämään biisejä kaikista mahdollisista genreistä oopperasta heviin ja hiphopista musikaalimusiikkiin selvittääkseen, kuka on monipuolisin laulu- ja esiintymistaidoiltaan.

Todellisuudessa kilpailuaspekti ei ole mielestäni ohjelmassa kovinkaan keskeinen. Tärkeintä on sen sijaan se, että kaikilla on hauskaa, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Ohjelma on hyväntuulinen ja siksi sen katsomisesta tulee hyvä mieli. On mukavaa nähdä, kuinka monipuolisia osaajia ja valovoimaisia esiintyjiä löytyy musiikkigenreistä, joita itse ei kuuntele. Aiemmilta kausilta esimerkiksi Jari Sillanpää ja Laura Voutilainen ovat olleet minulle hyviä esimerkkejä tästä. Ohjelmaa katsoessa voi myös vilpittömästi nostaa hattua kaikille, jotka ovat lähteneet mukaan, sillä ohjelmaan suostuminen kertoo siitä, ettei artisti suhtaudu itseensä liian vakavasti ja on valmis astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Samalla Tähdet, tähdet tutustuttaa mukavasti myös musiikkigenreihin, joita ei muutoin tule kuunneltua.

Harvemmin tulee siis odotettua jonkin tämänkaltaisen viihdeohjelman uutta kautta, mutta Tähdet, tähdet -aloitusta odotin tänäkin syksynä. Sitten selvisi, ketkä olivat mukana. Nyt nolona voin myöntää, että ajatukseni olivat typerän ennakkoluuloisia: ajattelin, ettei ohjelmassa ollut yhtään kiintoisaa artistia ja ettei siinä tulisi olemaan mitään nähtävää. No, onneksi katsoin ensimmäisen jakson. Ensimmäinen esitys koko kaudella oli Arttu Wiskarin tulkinta Lady Gagan Bad Romance -biisistä ja vaikkei se ehkä ollut yhtä hot kuin Saara Aallon X Factor UK:ssa esittämä versio samasta biisistä, se oli niin hillitön, että tiesin, että tämäkin Tähdet, tähdet -kausi kannattaa katsoa. (Voi myös olla, ettei esityksen ollut tarkoituskaan varsinaisesti olla hot.)

En tiedä, kenen idea on ollut ottaa Tähdet, tähdet -tuomaristoon Maria Veitola ja Juhani Merimaa, mutta he ovat ihana parivaljakko. Veitola on värikäs ja tunteellinen, Merimaa itseironinen ja lakoninen. Joka esityksen jälkeen oikeasti kiinnostaa, mitä tuomarit sanovat. Eivätkä he koskaan sano mitään latteaa, vaikka joutuvatkin välillä toistamaan itseään - jotkut kilpailijat kun sattuvat olemaan yhtä lumoavia joka kerta kun nousevat lavalle.

Nyt melkein itkettää, kun ensi sunnuntaina selviää tämän kauden voittaja. Sunnuntai-ilta on ollut mukava viettää sohvalla ensin katsoen puolitoista tuntia Tähdet, tähdet -ohjelmaa ja sitten tunnin verran Robaa. Välillä on ollut suuria tunteita ehkä liikaakin, mutta eihän elämä ole mitään ilman niitä. Kun kolmen kärki selvisi, ei ollut enää mitään väliä, kuka voittaa. Eniten katsojille antaneet kilpailijat olivat selvinneet pisimmälle. Ei harmittanut, että koko ajan mielettömän hyvin esiintynyt Arttu Wiskari tippui, koska jonkun oli vain tiputtava. Tai harmitti siinä mielessä, että kuten nähtävästi moni muukin, olisin toivonut, ettei kenenkään olisi enää tarvinnut tippua. Oli kuitenkin hienoa, että saimme kuulla Wiskarin tulkinnan Phantom of the Opera -musikaalin kappaleesta Music of the Night. Olipahan sekin komea tulkinta, ei voi muuta sanoa. Musikaalijaksossa Johanna Försti vetäisi Les Miserables -musikaalin On My Own -biisin niin riipaisevasti, että itkin sen kuullessani ehkä ensimmäisen kerran ja olen sentään nähnyt musikaalin kaksi kertaa Broadwaylla ja ehkä 4-5 kertaa West Endissä, kuten myös useita kertoja Suomessa, eikä voi väittää, ettei casting näissä esityksissä olisi koottu musikaaliteatterin varsin kelvollisista ammattilaisista. Pete Parkkonen on puolestaan ollut aivan suvereeni koko kisan alusta loppuun.

Nyyh siis, kun kisa pian loppuu. Mutta parempi finalisteista voittakoon. Siis aivan sama kumpi - olette molemmat ihan parhaita. 

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Haluatko esitellä rintasi netissä?

Äkkiä ajatellen luulisi, että netti pursuilee jo liikaakin rintoja, mutta ei sitten: nyt 21. - 27.11. vietetään tissiviikkoa, joka on Sanna-Mari Paakin ja Elina Sorsan pystyyn laittama kampanja. Ideana on saada naisille lisää itsetuntoa ja normalisoida suhtautuminen rintoihin, toisin sanoen tapella sitä vastaan, että rinnat on yliseksualisoitu. Tämä tapahtuu siten, että naiset esittelevät rintojaan netissä hashtagilla #tissiviikko.

Ja taas tuli tämä Siis mitä? -tunne. Lueskelin kampanjasta mm. Iltasanomista, Nyt-liitteen verkkosivuilta ja Twitteristä ja yritin päästä kärryille. En oikein päässyt. On hienoa, että kiinnitetään huomiota siihen, että naiset saattavat joutua ikävän kommentoinnin kohteeksi rintojensa vuoksi. On myös hienoa, että huonoa itsetuntoa muka vääränlaisten rintojensa vuoksi kokevien naisien itsetuntoa yritetään kohottaa. Mutta kaiken keskustelun ja häsäämisen keskeltä on noussut mieleen myös, että tämä on taas niin tätä: naisten pitäisi saada tehdä mitä tahansa, eikä kukaan saa sanoa siihen yhtään mitään.

On totta, että kukaan ei saa huudella, vaikka joku tyrkkäisi rintansa kiinni nenään ja heiluttaisi. Totta on kuitenkin sekin, että rinnat kiihottavat monia ihmisiä seksuaalisesti. Hieman käsittämätön näkemys, joka kampanjan yhteydessä on esitetty, onkin, että koska rinnat eivät ole sukupuolielin, niihin pitäisi suhtautua samalla tavalla kuin esimerkiksi neniin, jotka joidenkin ihmisten käsitysten mukaan ovat ilmeisesti hyvin epäseksuaalisia. Puuttumatta nyt enempää tähän nenäasiaan voisin todeta, että ihmiskehossa on sukuelinten lisäksi osia, joita niin monet pitävät nimenomaan seksuaalisesti kiinnostavina, että on aika lapsellista väittää, että niistä voitaisiin tuo aspekti riisua pois. Ei takapuolikaan ole sukupuolielin, mutta kun oikein muistelen, saattaa olla, että joskus olen sellaisenkin ihmiskehonosan kokenut haluttavana.

No, jokainen saa tehdä mitä haluaa, tisseilleenkin ja niistä ottamilleen kuville myös, olkaa hyvät vaan. Minusta on kuitenkin lähinnä kiusantekoa ja/tai typeryyttä esitellä rintojaan netissä ja sitten sanoa, ettei kukaan saa tehdä rinnoista postatuille kuville mitään, varsinkin kun ihmiset postaavat kuvia, joissa on selvästi haluttu esittää rinnat haluttavina, ei neutraaleina. Eli mielellään ei ensin kerjätä verta nenästä ja sitten itketä, kun nenä vuotaa sitä, vaan ymmärretään, mitä mistäkin teosta todennäköisesti seuraa. Nykyaikaiseen medialukutaitoon kuuluu ymmärtää, että jos postaa jotain nettiin, se voi levitä siellä minne tahansa ja ihmiset voivat käyttää sitä mihin tahansa, vaikkapa kiihottuakseen ja masturboidakseen sen äärellä. Ikävä kyllä katsojan valtaa tyydyttää itseään jonkun tissikuvan äärellä ei voi ottaa pois sillä, että on ihan itse ylpeästi laittanut tissinsä esille nettiin. Siksi en postaakaan kuvaa rinnoistani, mutta jos tämä teksti saa jonkun elimen seisomaan tai kostumaan, saa vetää käteen tai sormettaa aivan vapaasti ihan luvan kanssa.

Yksi asia, mikä tässä tissiviikossa myös häiritsee minua, on ajatus rintojen normalisoimisesta. Ei rintojen normalisointi ole niiden seksuaalisuuden poistamista. Uskallan väittää, että minulla on aika terve suhtautuminen rintoihini. Meillä on hyvät välit, vietämme kaiken aikamme yhdessä, nukumme ihan lähekkäin. Tykkään rinnoistani, ne ovat oikein näpsäkät ja näyttävät seksikkäiltä, jos käytän avokaulaisempaa paitaa. Ja totta hitossa tiedän, mitä teen, jos käytän avonaisempaa puseroa. Lempipaitani on se, jossa rintani näyttävät parhailta. En minäkään halua härskejä kommentteja, mutta haluan, että rinnoistani pitää joku muukin kuin minä itse. (Ehkä olen irstas itseäni tyrkyttävä nainen sitten.) Melkein luulen, että aika moni muukin haluaa rinnoistaan pidettävän. Joskus tuntuukin, että on vaikea päästä naisten pään sisään - ainakaan minä en ymmärrä, mitä naiset haluavat. Pitäisi saada olla seksikäs mutta kukaan ei saisi kiinnittää siihen mitään huomiota. Pitäisi saada huomiota, mutta kukaan ei saisi sanoa mitään.

Itseäni häiritsee myös se, että miesten halua pidetään jotenkin likaisena ja härskinä. On ihan luonnollista kokea rinnat kiihottavina ja haluttavina, monet miehet ja naisetkin kokevat niin. Ei se ole rumaa. Kaikki eivät osaa ilmaista tunteitaan hienotunteisesti, eikä sitä tarvitse sietää, mutta halu sinänsä ei ole likaista.

Kampanjan aloittajat eivät varmaan pidä sukupuolittavasta kielestä, jota tässä postauksessa käytetään. Kirjoitan nyt kuitenkin omasta näkökulmastani, ja minulle rinnat ovat ominaisuus, joka liittyy kiinteästi naiseuteeni, ne ovat naiseuteni kauneimpia ilmentymiä. Ja kuinka kurjaa olisikaan, jos kukaan ei koskaan kiinnostuisi niistä seksuaalisesti. En koe tarvetta normalisoida niitä, koska ne ovat jo ihan normaalit, myös siinä mielessä, että ne herättävät seksuaalista kiinnostusta toisissa ihmisissä.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Doctor Strange – on vielä coolimpaa olla supersankari kuin neurokirurgi

Olen elokuvien suhteen melkoisen kaikkiruokainen, mutta kaikkia mahdollisia genrejä en valitettavasti hallitse. Yksi tällaisista sivistysaukoistani ovat supersankarielokuvat. Toki olen nähnyt jokusen Batman-leffan, samoin Hämähäkkimies on jossain määrin tuttu, mutta melkein kaikki muu onkin sitten minulle kohtuullisen hämärää. (No, myönnetään, että katsoin vähän aikaa sitten Thor-elokuvat, joissa oli kyllä puolensa, yksikössä.) Joskus joutuu kuitenkin jostain syystä katsomaan jotain mukavuusalueensa ulkopuolelta. Niinpä kävin katsomassa äskettäin ensi-iltaan tulleen Doctor Strangen. Saatte ihan itse päätellä, mistä syystä.

Doctor Strangesta en tiennyt oikeastaan yhtään mitään etukäteen. Tai no sen verran olin lukenut, että siinä on kirurgi, joka menettää kätensä ja josta tulee supersankari ja sitten hän pelastaa maailman. Näinhän siinä sitten kävi. Loppuratkaisu ei tietenkään ollut yllätys, eikä oikeastaan sekään, että supersankarielokuvassa jostakusta tulee supersankari. Mutta joskus ennalta-arvattavatkin tarinat voivat olla viihdyttäviä. Sekään ei yllättänyt. Sen sijaan se, että voisin katsoa elokuvan vaikka uudelleen sen erikoistehosteitten takia, on aika yllättävää. Siis minä, joka yleensä alan haukotella heti kun ensimmäinen tietokoneella tehty tehoste täyttää valkokankaan. Minä, joka vaikeroin säännöllisesti ääneen sitä, kuinka elokuvista on nykyään unohdettu tarina.

Oikeastaan tässä voisi kertoa elokuvasta kaiken ja sanoa lopuksi, että se kannattaa kuitenkin mennä katsomaan. En kuitenkaan aio kertoa kaikkea, mutta kerrotaan nyt jotain. Tohtori Steven Strange (Benedict Cumberbatch) on huippuneurokirurgi, jolla on huippuneurokirurgin ärsyttävän itsekeskeinen luonne. Hän myös luulee ilmeisesti olevansa kuolematon, koska hurjastelee autollaan päättömästi ja katselee vielä samalla röntgenkuvia aivoista, jotka ovat tulossa hänen leikkaussaliinsa. Sitten hän tietenkin ajaa ulos tieltä ja menettää sen, mikä on hänelle arvokkainta: kätensä. Niistä ei ole enää leikkaamaan kenenkään aivoja, hyvä että leipää. Ei ihme, että Tohtori alkaa hajoilla. Varsinkin kun samalla työpaikalla työskentelevä Christinekin (Rachel McAdams), joka selvästi välittää Tohtorista (ja josta Tohtori välittää, vaikkei sitä taida oikein osata ilmaista), saa tarpeekseen.

Ratkaisu löytyy Himalajalta. Siellä on mystinen paikka nimeltä Kamar-Taj, jossa on vähintään yhtä mystinen opettaja Muinainen (Tilda Swinton). Lyhyesti esitettynä Tohtorimme siis oppii taikuutta ja muuttuu supersankariksi, joka osaa mm. liikkua paikasta toiseen ilmaan taiottujen tulikehien kautta ja poistua ruumiistaan. Sitten on pelastettava maailma Kaeciliukselta (Mads Mikkelsen) tai oikeastaan Dormammulta, jota tämä pokkuroi.


Maailman pelastaminen on periaatteessa tylsää, mutta kun se tehdään tyylillä, kyllähän sitä mielikseen katsoo. Jossain arviossa oli viitattu Doctor Strangen tehosteisiin sanalla psykedeelinen, enkä kyllä itse keksi parempaakaan ilmausta. Jos huumetripeistä ei ole kokemusta, tämän elokuvan katsomalla voi todennäköisesti saada jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia ne saattavat olla. Ainakin näyt, joihin Muinainen päähenkilön koulutuksensa alussa lähettää, vastaavat minun mielikuviani huumetripeistä. Tosin itse olisin tehnyt kuvastosta hieman pelottavampaa, joskin yhtä värikästä. Komealta se näytti, mutta ainakin minulle sen kokeminen elokuvassa riittää varsin hyvin. Eipä tuntunut herra Strangekaan nauttivan valtavasti.

Erikoistehosteiden tulielementit toimivat hyvin. Erittäin mielenkiintoinen oli myös peiliulottuvuus, jonne välillä siirryttiin. Sen kuvaamisesta tietokoneidensa äärellä istuneet erikoistehosteihmiset ovat varmasti nauttineet: maailma kääntyy tarvittaessa miten päin tahansa, rakennukset hajoavat palasiksi ja vyöryvät kohti, tarinan henkilöt hyppäävät seinälle ja yhtäkkiä ei ehkä ole ollenkaan suuntaa, josta voisi sanoa, että niin päin ollessa esineet ja ihmiset ovat oikein päin. Kiehtovaa ja komeaakin, tosin tehostetekniikassa on ikuisesti kehittämisen varaa: varsinkin elokuvan alussa näistä efekteistä paistoi se, että ne olivat tietokone-efektejä.


Doctor Strange on varsin viihdyttävä elokuva. Se on sitä paitsi helppoa katsottavaa myös sellaiselle, joka ei ole perehtynyt sen pohjalla olevaan sarjakuvaan tai Marvelin supersankareihin yleensäkään: päähenkilön tarinaan pääsee helposti kiinni, koska suuri osa elokuvasta on itse asiassa tarina siitä, miten Tohtori Strangesta tuli supersankari. Katsominen ei siis vaadi muuta kuin sen, että hyväksyy maailman, jossa tapahtuu mahdottomia asioita – ja itse ainakin olen oppinut hyväksymään tuollaiset maailmat jo varhaislapsuudessa.

Tulossa on jatkoa. Sitten on tietenkin hyvä olla perillä siitä, mitä tässä elokuvassa on tapahtunut. Toivottavasti käsikirjoittajat uskaltavat sitten laittaa mukaan myös hieman enemmän romantiikkaa. Tässä elokuvassa oli oikeastaan aika söpöjä pieniä vihjeitä sen suuntaan, mutta olisivat hitto vie voineet laittaa elokuvan loppua kohden isommalleen. Minä en ainakaan tajunnut, mitä vikaa siinä Christinessä olisi voinut olla. Ja kai neurokirurgit ja jopa supersankaritkin ymmärtävät naisten päälle.


Sen verran voi vielä sanoa, että jos menette katsomaan elokuvan, kannattaa kököttää penkissä lopputekstien loppuun asti. Toistan ja painotan: loppuun. Ei siis pidä lähteä pois sen jälkeen kun Tohtori Strange on luvannut auttaa erästä toista Marvelin sankaria tämän veljeä koskevassa asiassa. Vielä aivan lopuksi tulee jotain. Ei ehkä yhtä kiinnostavaa, mutta jotain kuitenkin.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Gialloklassikko Profondo rosso

Jos haluaa tutustua 1960- ja erityisesti 1970-luvulla kukoistaneeseen italialaiseen elokuvagenreen gialloon, Dario Argenton ohjaama Profondo rosso vuodelta 1975 on hyvä leffa, josta aloittaa. Siinä onkin sitten saman tien nähnyt yhden genren suurimmista klassikoista, ellei suurimman. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä Deep red, ja suomeksi sitä on kutsuttu nimellä Verenpunainen kauhu, mutta itse en osaa käyttää siitä muuta kuin tuota italiankielistä nimeä. Suonette tämän anteeksi.

Profondo rosso sisältää käytännössä kaikki giallo-elokuvalle tyypilliset piirteet. Siinä on yhteisön ulkopuolinen päähenkilö, joka näkee murhan ja alkaa selvittää sitä. Murhat tehdään teräaseella ja ne ovat varsin raakoja. Murhaajakin on riittävän sekaisin ollakseen giallo-tarinan murhaaja.

Päähenkilö on Italiassa väliaikaisesti oleva pianisti Marcus Daly (David Hemmings), joka näkee erityisen raa'an murhan tapahtuvan. Meedio Helga Ulmann (Macha Meril) tapetaan Dalyn kotitalossa: Daly seisoo kadulla ja näkee, kun ikkunan takana apua huutavaa naista lyödään lihaveitsellä niin, että tämä rikkoo ikkunalasin ja päätyy roikkumaan siihen kaulastaan. Daly syöksyy asuntoon ja näkee ikkunasta, että paikalta poistuu sadetakkiasuinen hahmo. Katsoja saa tietenkin nähdä myös murhaajan gialloille tyypilliset nahkahansikkaat. Sitten Daly alkaa selvittää tapausta, koska on mielestään huomannut jotain merkittävää mutta ei saa kiinni siitä, mitä. Mukaan iskeytyy toimittajanainen, Gianna Brezzi (Daria Nicolodi), joka yrittää iskeä miestä – siis nimenomaan Dalya – joka välissä, mutta ilmeisesti pianistilla on jokin käsittämätön esto (hypertiukka moraali tai homoseksuaalisuus), koska näiden kahden välillä ei tapahdu mitään eroottista.


Murhan melkein-toinen-silminnäkijä on Dalyn pahasti alkoholisoitunut ystävä Carlo (Gabriele Lavia), jota Daly käy vähän väliä tapaamassa. Onneton nuori mies asuu italialaiseen tyyliin äitinsä kanssa, ja niinpä Daly tutustuu myös hänen äitiinsä (Clara Calamai), jolle on ihan mahdotonta uskoa, että Daly on jazzpianisti eikä insinööri.

Murha alkaa jollain tavalla aueta Dalylle, kun murhaaja tunkeutuu hänen kotiinsa ja soittaa siellä häiritsevää lastenlaulua. Laulu puolestaan yhdistyy taloon, jossa näyttäisi kummittelevan. Häiriintyneen lastenlaulun lisäksi murhaaja käsittelee muitakin lapsuuteen liittyviä asioita häiriintyneesti, mm. vetää murhiensa edellä alastomia nukkeja hirteen. Jos useimpia murhaajia voi ihan lähtökohtaisestikin pitää sekopäinä – pysyvästi tai vähintään hetkellisesti -, gialloissa sekopäisyys on varmaa ja asteeltaan potenssiin kymmenen verrattuna keskivertoon henkirikoksentekijään.

Profondo rossossa ei ole pelkästään häiriintynyt murhaaja, vaan myös elokuvan kuvakerronta ja musiikki ovat häiriintyneitä. Väkivallan taustalla soi loputtomasti itseään toistava pop ja muukin äänimaisema koostuu äänistä, joita ihminen ei pysty kuuntelemaan. Murhaajan hansikas on kameralle fetissi, samoin kuin moni muukin asia. Kamera näyttää, kuinka hansikoitu käsi lähestyy, kuin murhaaja kulkisi tilassa näkökentässään oma kätensä (luin muuten, että se on ohjaaja Argenton käsi). Käsi osoittelee taskulampulla nurkkia, käsi avaa kuumavesihanan.

Jotta kokonaisuus olisi vielä oudompi, Profondo rossossa on omanlaistaan huumoria. Daly vääntää journalistinaisensa kanssa kättä (se taitaakin olla fyysisintä, mitä heidän välillään tapahtuu), ja naisen auto vasta hauska onkin: pelkääjän paikalla istuva vajoaa kirjaimellisesti alas rikkinäisen istuimen vuoksi ja autosta pitää poistua katon kautta.

Elokuvasta on useita, toisistaan suurestikin poikkeavia versioita. Tämä postaus perustuu 2 tuntia 3 minuuttia kestävään Director's Cut -versioon. Omalla tupla-dvd:lläni olevaa toista versiota nimitetään export-versioksi (kesto 1 h 40 min). Suosittelen lämpimästi vaikka jokaista versiota, jonka saatte käsiinne. 

Tämä elokuva jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

torstai 25. elokuuta 2016

Tarjolla kotimaista slasheria

Tämän blogin lukijoille lienee jo selvää, että rakastan kauhuelokuvia. Niinpä minun oli välttämätöntä mennä katsomaan äskettäin ensi-iltaan tullut Bodom-elokuva, jota Helsingin Sanomien kriitikko kehui ihan neljän tähden edestä. Kotimaista slasheria ei sitä paitsi ole joka päivä tarjolla isolla kankaalla – eikä missään muussakaan muodossa.

Bodomjärvellä vuonna 1960 tapahtuneet murhat ovat luonnollisesti innoittaneet elokuvaa, mutta siinä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa. Wikipedian mukaan ”tapahtuma-aika on pidetty tietoisesti ajattomana”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että oltaisiin kovin kaukana menneisyydessä, vaikka onkin erikoista nähdä neljä nähtävästi lukioikäistä nuorta, joista kukaan ei vilautakaan kännykkäänsä – ainakaan siinä vaiheessa kun ollaan mielipuolisen tappajan armoillla pimeässä metsässä. No, lajityyppiin kuuluu, ettei henkilöiden käyttäytyminen ole kovinkaan älyllistä, sillä muutenhan saattaisi ruumismäärä jäädä turhan pieneksi.

Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen, että Bodomjärven karmeat tapahtumat on vain siirretty lähemmäs nykyaikaa, on metsäjärven rannalle matkaavilla nuorilla tällä kertaa omanlaisiaan päämääriä. Atte (Santeri Helinheimo Mäntylä) on Bodom-friikki, joka haluaa lavastaa vuoden 1960 murhat ja kuolata siinä sivussa mukaan otetun tiukan uskovaisesta perheestä tulevan Idan (Nelly Hirst-Gee) perään. Elias (Mikael Gabriel) on Aten jonkinlainen kaveri, se pikkuisen vaarallisen näköinen poika, jonka kaikki tytöt haluavat. Nora (Mimosa Willamo) on puolestaan Idan ystävä, joka on tukenut tätä, kun koko koulu on nähnyt Idasta sammumisen jälkeen eräissä bileissä otetut alastonkuvat. Ida ei taida itse sitä oikein havaita, mutta nähtävästi hän on koulun tavoitelluin tyttö – tai ainakaan Atte ei ole ainut, joka pitää häntä vastustamattomana.

Neljä nuorta lähtee siis telttailemaan kuuluisalle murhapaikalle ja ilmassa on teinirakkautta – siinäpä on helppo arvata, mitä seuraa. Paitsi että nyt tulee spoilaus: tässä elokuvassa ei muhinoida, ainoastaan tapetaan nuoria ihmisiä niin, että veri valuu pitkin naamaa ja muitakin kehon osia. Tehdäänkö se sitten niin, että se jaksaa kiinnostaa katsojaa? Keskimäärin kyllä, tosin on pakko todeta, että minuakaan tämä elokuva ei pelottanut. (Wikipedian mukaan parikin kriitikkoa on pitänyt elokuvaa pelottavuuden osalta melkoisen mitättömänä.) Mutta tunnelma Bodomissa on ajoittain oikein hyvä, pimeässä metsässä oleva uhka tuntuu hetkittäin todelliselta. Kuvakin on komeaa,varsinkin kohtaus, jossa ollaan veden alla. Senkin voin sanoa, ettei tämän elokuvan nähtyään tule menneeksi kyytiin hinattavaan autoon. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan elokuva saa näkemään liiman uudella tavalla. Itselleni tuli kyllä sellainen olo, että liimankäyttö, johon kritiikissä viitattiin, oli jo jostain ennestään tuttu juttu, en vain saa kiinni mistä.

Parasta Bodomissa on kuitenkin yllätyskäänne, joka löi ainakin minua pölkyllä päähän. Kaikkinensa pohdiskeltuna se on täysin epäuskottava mutta kyllä katsojan yllättämisestä pitää käsikirjoittajia kiittää, sen verran harvoin näitä yllätyksiä tapahtuu. Tämän käänteen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään yllättävää. Viimeinen veriteko on tyylitelty tavallaan hyvin, vaikka toisaalta siitä tulee hieman sellainen olo, ettei ohjaaja Taneli Mustonen ole halunnut oikeasti kääntää katsojan vatsaa ylösalaisin.

Kauhufani voi viettää leppoisan puolitoistatuntisen Bodomin parissa, jos osaa päästää irti muutamasta ajatuksesta. Siitä, että jokainen tietää, ettei pimeässä, hiljaisessa, pudonneiden syksyn lehtien täyttämässä metsässä voi oikeasti liikkua niin, ettei siitä lähde mitään ääntä - kukaan suomalainen ei ole sellainen metsäintiaani, että se onnistuisi niin kuin tässä elokuvassa näyttää onnistuvan. Siitäkään ei kannata välittää, että on äärettömän epäloogista jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa alastonkuvista keskelle miljöötä, jossa tiettävästi liikkuu hullu murhaaja, jonka armoille on jo jätetty kaksi ystävää, joille ollaan menossa hakemaan apua. Vaikka tämä alastonkuva-keissi olisi jossain toisessa tilanteessa maailman tärkein asia, on oletettavaa, että Elias nostaisi edellä kuvatussa tilanteessa ennemmin esille vaikkapa hengissäselviämisen tavoitteen ja keskittyisi pakoonpääsyyn ja avun saamiseen. Ehtiihän tuon alastonkuva-asian käsitellä myöhemminkin – ja jos ei säily hengissä, ei sitä kai tarvitse sen kummemmin käsitelläkään. Henkilöhahmoista erityisesti Idassa on piirteitä, jotka eivät ainakaan minun mielessäni läpäise uskottavuustestiä: hän käyttäytyy luonteensa vastaisesti.  Sitäkään ei kannata kummemmin miettiä, lähteekö autosta sen liikkuessa ääni ja minne asti se kuuluu (oman kokemukseni mukaan hiljaisessa ympäristössä lyhyesti sanottuna kauas). Onneksi slashereista pitävät ihmiset osaavat yleensä jättää epäloogisuudet huomiotta, jos elokuva vain saa aikaan kunnon kirkumista. Itse sanoisin, että tällä kertaa ne ehkä häiritsivät omaa katsomistani hieman liikaa. Kun niitä kunnon selkäpiitä karmivia väreitäkään ei tullut. Mutta hei, sekin on jo paljon, että Suomessa tehdään keskitasoisesti onnistunut slasher-elokuva.

maanantai 22. elokuuta 2016

Ihmissusi on koominen olio Lontoossakin

En ole koskaan ollut oikein innostunut ihmissusista, sillä vaikka susi on komea eläin ja mieskin voi olla parhaillaan melkoisen komea olento, sudeksi muuttunut mies on ainakin elokuvien perusteella yleensä ruma ilmestys. Jos ihmissusielokuvassa on ihmissuden tahattoman koomisen olemuksen lisäksi kasarivaatetus, odotettavissa on järkytyksen hetkiä, jotka eivät ehkä johdu siitä, mistä niiden kauhuelokuvassa soisi johtuvan. John Landisin ohjaama Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) vuodelta 1981 on onneksi selvästikin myös tarkoituksellisesti koominen, joten kaikki elokuvan aiheuttama käkätys ei johdu siitä, että kahdeksankymmentäluku nyt yksinkertaisesti näyttää järkyttävän koomiselta.

Tarina alkaa Pohjois-Englannin nummilta, joilla vaeltaa kaksi nuorta amerikkalaista ystävystä, David (David Naughton) ja Jack (Griffin Dunne). Toista miehistä innostaisi nummimaisemaa enemmän päästä muhinoimaan ilmeisen vetävän mutta vähä-älyisen tyttöystävän kanssa Roomassa, ja sinne onkin ajatus mennä myöhemmin, mutta matkaan tulee mutka, kun ihmissusi hyökkää nuorukaisten kimppuun. Jackilta lähtee henki ja David herää lontoolaisessa sairaalassa. Siellä Davidia revitään kahteen suuntaan: Hän näkee käsittämättömiä painajaisia ja raadeltu ja mätänevä Jack ilmestyy hänelle varoitellen häntä seuraavasta täysikuusta. Toisaalta häntä kiinnostaa kovin sairaanhoitaja Alex (Jenny Agutter).


Ennen täysikuuta David pääsee sairaalasta, ja kuinka ollakaan, Alex pyytää hänet kotiinsa asumaan. Suhde ei varsinaisesti yllätä lukijaa, ja vielä vähemmän yllättävää on, että Davidista todellakin tulee ihmissusi, kun kuu on täysi. Kaikesta komiikasta, mitä siitä seuraa – mm. juoksentelua alastomana ympäri Lontoota – huolimatta elokuvan loppu onnistui liikuttamaan ainakin minua. Petoakin on todella mahdollista rakastaa, sanotaan nyt vaikka näin.

Veren roiskumisesta ja kiiluvista sudensilmistä pitävät saavat elokuvaa katsoessa haluamansa, mutta minusta parasta oli elokuvan huumori, joka sai minut nauramaan ääneen eikä pelkästään hymähtelemään. Selkeästi paras on kohtaus, jossa David tapaa Jackin Piccadilly Circuksella olevassa pornoelokuvateatterissa. David on tappanut ihmissutena jo kuusi ihmistä, ja koko ajan pahemmin lahoava Jack tuo nuo veriset uhrit surmaajansa luo. Koska heidän kiirastulensa ei lopu ennen kuin David on kuollut, pornoelokuvan pyöriessä käydään hillittömän hauska keskustelu siitä, miten David voisi ottaa itsensä hengiltä.

Elokuva tuskin pelottaa nykykatsojaa, ainakaan jos tämä on nähnyt muutaman kauhuelokuvan aiemminkin. Elokuvan erikoistehosteetkaan eivät saa haukkomaan henkeä ihastuksesta, mutta kun muistaa, että ne on tehty 35 vuotta sitten, niille antaa aivan eri lailla arvoa. Maskeerauksesta elokuva palkittiin jopa Oscarilla. Jack varsinkin on hauska ilmestys, sillä joka kerta kun hän ilmestyy kuvaan, hänen kasvonsa ovat menettäneet enemmän lihaa.


Kokonaisuutena Ihmissusi Lontoossa on varsin viihdyttävä koominen kauhuelokuva. Aivot saattavat lähettää häiriöviestejä parissa kohtaa, mutta eipä siinä mitään. Koska viimemmäksi olen vuosikausia tottunut näkemään Alexia esittävän Jenny Agutterin nunnan roolissa Hakekaa kätilö! -sarjassa, tämän roolin vähemmän nunnamainen käytös hyppäsi aluksi silmille (tosiasiassa Agutter on ehtinyt esittää 12-vuotiaana aloittamallaan filmiuralla vaikka minkälaisia rooleja Lady Capuletista Mary Shelleyyn, joten nämä aivoja häiritsevät ajatukset olivat yksinkertaisesti katsojan vika). Sen sijaan todellista epäuskottavuutta on kohtauksessa, jossa ihmissusi-David tappaa miehen Tube-asemalla. Uhri jää pois Tottenham Court Roadin asemalla, yksin. Siis yksin. On uskottavampaa, että Lontoon maanalaisessa todella vaanisi ihmissusi, kuin että niin keskeisellä paikalla kuin Charing Cross Roadin ja Oxford Streetin risteyksessä sijaitsevalla metroasemalla saisi hengailla yksikseen. Tuskin siellä autiota oli 1980-luvun alussakaan. Ja eikö olisi ollut paljon hauskempaa, jos ihmissusi olisi hyökännyt maanalaisen käytävissä ja liukuportaissa ison ihmisjoukon kimppuun? Olisi sinne pornoleffateatteriin mahtunut enemmänkin uhreja jutustelemaan Davidin itsemurhasta.


Ihmissusi Lontoossa jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani. Vinkiksi niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, mainittakoon, että Yle Teema esittää elokuvan tulevana torstaina 25.8. klo 21.55. 

maanantai 15. elokuuta 2016

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.


Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.



Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.