sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Saanen esitellä, King Kong – jälleen kerran

Jos olisittte kysynyt minulta vuosi sitten, olisin sanonut, ettei maailma tarvitse lisää King Kong -elokuvia. Peter Jacksonin kaunis mutta aivan ylipitkäksi venytetty versio tästä mahtiapinasta oli melkoinen kärsimys – ja aivan turhaan, sillä jos jokaisesta kohtauksesta olisi leikattu puolet pois, elokuva olisi tehnyt vaikutuksen jopa minun vaativaan mieleeni. Siis, viime vuonna olisin sanonut, että ei enää King Kong -elokuvia, kiitos vaan. Sitten tuli The Night Manager, ja yhtäkkiä Kong: Pääkallosaaresta tuli yksi eniten odottamistani elokuvista 2017. Näin voi käydä, koska minäkin olen vain ihminen, jolla on heikot kohtansa.

No niin, asiaan. Onneksi tämä Kong: Pääkallosaari on omassa lajissaan viihdyttävä elokuva. Itseäni viehätti erityisesti sen 1970-lukulainen tunnelma. Tarina sijoittuu vuoteen 1973, joka on minulle kovin rakas vuosi sitä paitsi.


John Goodmanin esittämä Bill Randa toivoo yhdessä geologi Houston Brooksin (Corey Hawkins) kanssa saavansa rahoituksen tutkimusmatkaan, joka suuntautuisi mystiselle Pääkallosaarelle. Kun rahoitus järjestyy, miehet alkavat koota ryhmää, joka lähtisi matkaan. Yhdysvaltojen vetäytyminen Vietnamista saa sotilaissa aikaan erilaisia tuntemuksia. Everstiluutnatti Preston Packardilla (Samuel L. Jackson) tuntuu olevan lähinnä masennustila siitä, että sotiminen hänen osaltaan loppuu. Niinpä häntä ei tarvitse kahdesti pyytää mukaan. Hänen kanssaan reissuun lähtee sotilaita, jotka olisivat ennemmin matkanneet jo kotiin. Jäljittäjäksi palkataan brittikapteeni James Conrad (Tom Hiddleston), jolla on Special Air Service -tausta. Lisäksi mukaan tulee valokuvaaja Mason Weaver (Brie Larson). Hänen ja Packardin välillä on jo valmiiksi jännitettä, sillä Waeverin suhtautuminen sotaan on aika päinvastainen kuin everstiluutnantin.


Pääkallosaarta ympäröi myrskyrintama, mutta sen takaa paljastuu idyllisen kaunis saari. Elokuvan hienointa kuvaa saadaankin nähdä, kun helikopteriryhmä lentää viidakon yllä. Kun taustalla soi vielä Black Sabbathin Paranoid, ei ole paljoa valittamista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun helikoptereista aletaan tiputtaa pommeja, tulee väkisinkin mieleen ainakin yksi muu elokuva. Viittaus ei liene tahaton.

Elokuvan nimihenkilö ilmestyy, kun helikoptereista aletaan pudottaa pommeja. Säälittävänä tekosyynä väkivallalle esitetään maaperän onttouden tutkimus. Aika monelle tutkimusryhmässä – mutta ei kaikille, eikä varsinkaan katsojille – yllätyksenä viidakosta nousee näkösälle valtava, voisi sanoa jopa liian suuri apina. Kovin yllättävää ei ole, että se haluaa tuhota jokaikisen sitä piirittävän helikopterin – aika moni haluaisi, jos pommeja sataisi päähän.


Ensimmäinen kohtaaminen Kongin kanssa hajottaa tutkimusryhmän konkreettisesti kahteen joukkoon, ja myös henkinen hajoaminen eri leireihin vahvistuu. Conradin seurue keskittyy saarelta pois pääsemiseen, kun taas Packard joukkoineen käy uuteen sotaan, tällä kertaa Kongia vastaan. Ryhmät yrittävät kuitenkin löytää toisensa viidakossa. Ennen kuin näin tapahtuu, Packard ja hänen mukanaan kulkevat, mm. valokuvaaja Weaver – tietenkin, vaikka elokuvan romanssielementti on olematon – törmäävät saaren ihmisasukkaisiin ja heidän luonaan asustavaan sotilaaseen nimeltä Hank Marlow (John C. Reilly), joka on joutunut saarelle lentokoneen tipahdettua ja pitkän muusta maailmasta erityksissä olemisen vuoksi on aivan ulkona aivan kaikesta. Paitsi tietenkin siitä, miten saarella pitäisi käyttäytyä, minne kannattaa mennä ja minne ei. Sitten tietenkin mennään sinne, minne ei kannata mennä. Kuka sitä nyt hörhöä alkuasukkaiden kanssa eläjää kuuntelisi. Ei ainakaan arvonsa tunteva everstiluutnantti Packard, joka haluaa löytää muista erilleen joutuneen miehensä ja tappaa Kongin.

Kong: Pääkallosaari on kuin viikon monsteri -tv-sarja, eräänlainen joka varttitunnin monsteri -elokuva. Saarella elää Kongin lisäksi muutakin poikkeuksellista elämää, josta jonkinlainen olio tai olioryhmä näyttäytyy tasaisin väliajoin. Voi kuulostaa tylsältä, mutta toteutus on aivan viihdyttävä. Entäpä sitten nimihenkilö itse? Kong on ehkä liian suuri, mutta se on myös sekä pelottava että herkkä, mikä on aika hyvä suoritus hahmolta, joka on toteutettu kahden näyttelijän (Terry Notary ja Toby Kebbell) liikkeenkaappaussuoritusten yhdistelmänä ja joka on karvainen kuin… no apina. Katsokaapa vaikka kuvaa, jossa Kong nappaa kämmeneensä veteen pudonneen Weaverin. Sillä kämmenellä ihan jokainen nainen tahtoisi olla, ja se on aika paljon sanottu, kun elokuvassa on kuitenkin mukana tämä jäljittäjä Conradkin.


Conradista ja Weaverista puheen ollen, elokuvassa saisi tosiaan olla hieman enemmän romantiikkaa. Oikeastaan sitä ei ole ollenkaan, enkä mitään imelää nuoleskelurakkaustarinaa kaipaisikaan, mutta jotain pientä, sellaista, että välillä pistäisi hymyilyttämään, kun huomaisi, että henkilöhahmojen välillä selvästi on jotain. Tai onhan siellä jotain. Se näkyy elokuvan lopulla, kun Kong on pelastanut Weaverin hengen ja Conrad ryntää paikalle ja tarttuu naiseen. Mutta hei, olisi käsikirjoitukseen kuitenkin voinut vähän enemmän flirttiä lisätä.

Elokuvan vastakkainasettelut ovat jyrkkiä, mutta mikäs siinä, harvemminhan tämän lajin elokuvissa on kovin syvällisiä henkilökuvia. Weaverin ottamia valokuvia olisin toivonut vielä jollain tapaa enemmän esille elokuvan lopussa – niissähän oli todisteita asioista, joiden ei pitäisi tulla päivänvaloon. Niitä olisi voinut levitellä ainakin lopputekstien jälkeen tulevassa pätkässä. Mutta kokonaisuutena elokuva oli viihdyttävä, ihanan 1970-luvun henkinen ja kauniisti kuvattu. Sain siis muutakin kuin mitä menin hakemaan, kun ostin lipun aiemmin kuvatusta alhaisesta syystä. Ei sinänsä ihan huono juttu.