The X-files is back!

Vaikka olenkin blogissani hehkuttanut monta nykytelevision sarjaa Game of Thronesista Downton Abbeyyn ja The Knickistä True Bloodin kautta Siltaan, koko elämäni merkittävin televisiosarja on luultavasti ollut - The X-files. Se oli kaksikymppiselle yhdeksänkymmentälukulaiselle nuorellenaiselle mullistava kokemus. Nykyään tehdään ehkä parempia sarjoja, mutta ne eivät kaikesta huolimatta avaa maailmaa aivan uudella tavalla. En ehkä yhdy "I want to believe" -lauseeseen, mutta kaikesta sydämestäni ajatukseen siitä, että totuus on tuolla jossain.

Kuten kaikki tietävät, The X-filesista on tehty nyt kuusi uutta jaksoa, jossa - ihanaa - ovat mukana ihan oikeat Dana Scully (Gillian Anderson) ja Fox Mulder (David Duchovny). Ensimmäiset kaksi jaksoa esitettiin Foxilla tiistaina ja lisää on luvassa ylihuomenna. Jos nuo ensimmäiset jaksot jäivät näkemättä, ne uusitaan vielä tänä iltana, joten mukaan pääsee mukavasti edelleen.

Jostain kummallisesta syystä kuvittelin, että kuuden jakson pituinen 10. tuotantokausi olisi lyhyytensä takia sisältänyt vain yhden tarinan, mutta ilokseni sain huomata, että salaliittopohdintojen - tosin hieman erilaisen salaliiton - lisäksi saamme nähdä viikon monstereita. Kahdesta ensimmäisestä jaksosta varsinkin toinen muistutti mukavasti vanhoja X-files-jaksoja: Mulder ja Scully alkavat tutkia omituisia elementtejä sisältävää tapausta, josta ei loppujen lopuksi selviäkään yhtään mitään, vaikka päästiin oi kuinka lähelle ratkaisua ja kaiken ymmärtämistä tahansa.

Jaksoissa käsitellään myös Scullyn ja Mulderin menneisyyttä ja paljastetaan, mitä heidän yhteiselle lapselleen on tapahtunut. On sinänsä jännittävää, että vanhana X-files-fanina minun pitäisi olla näistä juonellisista elementeistä innoissani mutta rehellisesti sanottuna haluaisin vain katsoa ikuisesti hyvin rullaavia viikon monsteri -tarinoita. Aiemminkin pidin niistä paljon enemmän kuin maailmoja syleilevästä salaliittojuonesta. Sinänsä on hyvä ratkaisu, että vaikka Mulderin ja Scullyn välille todellakin kaiken jännitteen jälkeen käsikirjoitettiin suhde, sen onnea on esitelty mahdollisimman vähän. Vaikka onni on se, mitä ihmiset oikeassa elämässä haluavat, draamassa sillä ei pitkäaikaisena ole juuri mitään käyttöä.

Nyt Mulder ja Scully ovat siis eronnut pari, jolla on muistoja mm. yhteisestä lapsesta, jota heillä ei enää ole. Tämä pari alkaa jälleen työskennellä yhdessä, ja tottakai kaikesta näkee, että he tuntevat toisensa hyvin ja ovat edelleen toisilleen tärkeitä. Mitä ilmeisimmin kaikki heidän aikansa ei kuitenkaan mene yhteisen menneisyyden tai nykysuhteen käsittelyyn. Ainakin kolmannen jakson nimi viittaa ihastuttavasti taas uuteen hirviöön: Mystisen ihmisliskon salaisuus. Kunpa olisi jo tiistai.

Madonna vs. Lady Gaga

Madonnan ja Lady Gagan esiinnyttyä Suomessa parin viikon välein media ei oikein osannut olla vertaamatta näitä kahta naisartistia toisiinsa. Itse olin molempien keikoilla, joten pakkohan minunkin on pieni vertailu kirjoittaa.

Madonnaa olevan fanittanut hänen uransa alkuajoilta, noin 1980-luvun puolivälistä. Kasetille äänitettyjen Like a Virgin -levyn biisien kuuleminen räjäytti tajunnan. Madonnan levyn nimibiisiin tekemä musiikkivideo on ja tulee olemaan omassa sarjassaan lyömätön. Tietenkin olisin halunnut nähdä Madonnan esiintymässä morsiuspuvussa 30 vuotta sitten. Ja tietenkin olisin halunnut nähdä edes yhden Blond Ambition -kiertueen konsertin vuonna 1990. Mutta pakko oli tyytyä Barcelonasta suorana lähetettyyn konserttiin, jonka tallensin sekä videolle että c-kasetille.

2000-luvulle piti elää ennen kuin Madonna tuli Suomeen kiertueineen. Ovatko rahani menneet hukkaan, kun olen naisen kahdesta Suomen-keikasta maksanut? Ihan niin ei taida voida sanoa. Ensimmäisellä kerralla oli tietysti hienoa nähdä livenä artisti, jonka musiikkia on niin kauan kuunnellut. Tämänvuotinen kiertue MDNA Tour kuului etukäteen saaneen vain melkoisesti arvostelua. Itse ajattelin, että kyllähän Madonna kuitenkin hyvän show'n pystyyn pistää.

Kuinkas sitten kävikään? Madonna ehti hermostuttaa katsojansa aloittamalla yli tunnin myöhässä. Ainakin sellaisen selityksen kuulin, että produktio odotteli auringonlaskua. Siihen on kyllä todettava, etteivät auringonnousu- ja laskuajat ole mitään yllätyksiä – keikan olisi voinut yksinkertaisesti ilmoittaa alkavan myöhemmin, jos riittävää pimeyttä valoshow'lle ei ollut saatavilla kuin vasta auringon laskettua.

Show itsessään oli epätasainen. Tavattoman epätasainen. Yllättäen kaiken median mollaama väkivaltakuvasto toimikin. Minulle yksi keikan muistiinpainuvimmista kappaleista oli Gang Bang, jossa on väkivaltaiset sanat ja jonka ylöspano keikalla oli tavattoman väkivaltainen: Madonna istui pienessä lavastehuoneessa ja ampui miehiä, jotka kävivät tai yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Samalla videoseinä roiskui ympäriinsä verta. En ihaile väkivaltaa, mutta väkivallan esittäminen ei aina kehota ihailemaan sitä. Toki Madonnan performanssin voi tulkita monella tavalla, mutta minusta se oli tehokas, mieleenpainuva ja järkyttävä. Tunteiden herättäminen on aina plussaa. Monestihan me katsomme väkivaltaistakin kuvastoa kyllästyneinä, eikä se vaikuta meihin mitenkään, vaikka pitäisi.

Muut konsertin kohokohdat osuivatkin sitten Madonnan vanhemman tuotannon kohdalle. Express Yourself esitettiin sarjakuvamaisen taustan kanssa, ja esitys oli mainio – tosin Lady Gagan Born This Way -biisin siteeraaminen tämän vanhan hittikappaleen keskellä pottuiluna Gagalle oli ehkä tarpeetonta. Like a Virginin epätavallinen balladiversio oli aika huippu. Like a Prayer konsertin loppupuolella oli aivan mahtava - no, se onkin yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni.

Ikävää oli tietenkin se, että stadionilla suurin osa yleisöstä on niin kaukana, että artisti näyttää hippiäisenkokoiselta. Siksi ei ole mitenkään yllättävää, jos konsertti ei koko aikaa vie mukanaan. Tai kyllähän se veisi, jos se olisi vastaansanomaton. Mutta ikävä kyllä huomattava osa MDNA -show'sta oli mitäänsanomatonta niin musiikillisesti kuin esityksellisestikin. Huippukohdat olivat huippuja, mutta pelkästään mekaanisesti hyvin toteutettu show ei riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä vähemmän kiinnostavien kappaleiden kohdalla ainakaan kun istuin niin kaukana itse artistista kuin istuin. 

Entäpä Lady Gaga? On selvää, että hänet on nähtävä uudestaan. Vertailu Madonnaan on sikäli oikeutettua, että jokainen popmusiikkia tekevä nainen on jollain lailla Madonnan perillinen – toiset enemmän, toiset vähemmän. Ilman Madonnaa – sitä vanhojen aikojen Madonnaa, joka oikeasti shokeerasi ja näytti toisille tietä – lady Gaga olisi varmasti erilainen artisti ja hänen musiikkinsakin olisi erilaista. Toisaalta näiden kahden naisen vertailu tuntuu järjettömältä. Madonna hakee jotain krusifiksiensa keskellä niin vakavana, että paljon humoristisempi ja ihmisläheisempi Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta – jopa hän itse haluaa ottaa alienin roolin ja viedä konsertissaan olijat omaan lumoavaan satumaailmaansa, jossa yksityiskohdat hymyilyttävät ja ihmisille tulee hyvä mieli.

Lady Gagan Born This Way Ball oli lumoava show alusta loppuun. Lavarakennelmaa peittävän kankaan pudottua sai haukkoa henkeään, sillä lavalla oli linna, jonka uumenista Lady Gaga ratsasti näyttämölle melkein oikealla hevosella. Ensimmäisten biisien aikana päätähti vaihtoi asua jokaisen kappaleen jälkeen. Hikistä hommaa, taatusti, mutta niinpä vaihtuivat myös katsojan tunnelmat ja silmäkarkkia riitti. 

Kaikkea erityisen vaikutuksen tehnyttä muistan tässä tuskin luetella. Konsertin avauksen lisäksi mieleen jäivät ainakin seuraavat asiat:

• Born This Way -biisin aikana lavalla ollut pumpattava naisen alapää, josta Lady Gaga lopulta kaivautui lavan etuosaan. Niin hilpeää lavastetta en muista nähneeni kovinkaan usein, jos koskaan.
• Aavemaisesti lavalla liukuvat valkoisiin pukeutuneet hahmot, joista yksi oli Gaga
• Lady Gaga lihamekossa ja lihasohvalla sekä lihamyllyt, joihin tähti itsekin joutui. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen niitä.
• Viimeisessä biisissä lavalle pyydetyt katsojat, joista toinen oli ehkä liian nuori edes jännittääkseen ja toinen itki liikutuksesta.

Ihan totta, hyvällä show'lla on tekijänsä. Suosittelen siis Lady Gagaa niillekin, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita hänen musiikistaan. Kyynistyneitä vanhoja paskoja voi häiritä Gagan vaahtoaminen siitä, kuinka me kaikki pystymme mihin vain, jos tahdomme ja uskomme itseemme. Mutta sehän ei ole artistin vika. On hyvä, että joku luo itseluottamusta nuoriin. Se on meidän kyynistyneiden vanhojen paskojen vika, jos me emme enää jaksa uskoa elämän mahdollisuuksiin.

Suhteeni Aleksis Kiveen

Tänään on Aleksis Kiven päivä ja korkea aika päivittää tätä blogia. Siksipä otinkin Kiven aiheekseni, vaikkei minulla mikään erityisen läheinen suhde häneen ole. Ja puhutaan Kivenkin osalta nyt sitten lähinnä siitä ainoasta romaanista, jonka hän kirjoitti.

Olen lukenut Seitsemän veljestä kolmesti. Ensimmäinen kerta lukion ensimmäisellä luokalla takkusi todella pahasti osin omasta syystäni, osin varmaan Kivenkin syystä. Teos ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Lähinnä se oli pakkopullaa, jonka luin läpi, koska olin niin tunnollinen oppilas.

Luin Seitsemän veljestä toisen kerran jossain kahden- ja kolmenkympin välimaastossa. Silloinkin sen lukemisen määräsivät olosuhteet – tuskin olisin itse kirjaan tarttunut. Mutta nyt aloin tajuta kirjan arvon. Sen kieli on viehättävää ja hauskaa, ja metsässä miehiksi kasvavissa veljeksissä on tarinaa varmasti yhdeksi romaaniksi. On noloa, jos suomalainen ei ole kuullut teoksen klassisista kohtauksista, kuten hiidenkivellä härkien keskellä odottelusta tai veljesten saunan palamisesta. Tällä hetkellä uskoisin itseäni kiinnostavan eniten Simeonin hahmon, jossa on ehkä eniten ristiriitaisuutta uskonnollisuuden ja rajun ryyppäämisen vuoksi.

Kolmas lukukerta vakuutti minut siitä, että Seitsemän veljestä on mestariteos, josta voi innostua kovastikin. Siitä huolimatta sitä ei tule kovin usein hehkutettua, eikä se luultavasti koskaan tule nousemaan ykkössuosikkieni joukkoon, vaikka loistoteos onkin. Mutta hassua on se, että se kulkee mukana jollain lailla koko ajan meidän suomalaisten elämässä. Meillä on Seitsemän veljestä -langasta neulotut sukat ja jokainen tuntee monta veljesten kaimaa. Eikä ainakaan minulta unohdu koskaan, kuinka ala-asteen musiikinopettaja muokkasi uskonnollisuutensa vuoksi veljesten elämästä kertovaa pilkkalaulua:

Simeoni, liuhuparta,
Valittaa se “ihmisparka,
Syntinen, lallallaa, kurja”.

Syvimmältä sielusta ottaa varmasti muitakin kuin minua Sydämeni laulu:



Eipä tainnut Aleksis olla aivan turha kirjailija.

Suorat ja epäsuorat sanat abortista

Timo Soinia on viime päivinä hiillostettu aborttikannasta – lähinnä siitä, pitäisikö abortti sallia, jos raskaus on alkanut raiskauksesta -, ja niin hiillostettiin vielä kekseliäästi eilisessä Ylen vaalitentissä. Yleisökysymyksen esittäjä kertoi johdannoksi, että Soini on halunnut muidenkin joutuvan vastaamaan aborttikysymykseen. Sitten kysyjä kysyi aborttikantaa kaikilta neljältä (Kiviniemi, Urpilainen, Katainen ja Soini) vaalitentissä olleelta. Loistava oivallus!

Ikävä kyllä muut tentittävät antoivat selkeämmän vastauksen kuin Soini. Hän vastasi lyhyesti: ”Pidän ihmiselämää pyhänä.” Soinia yritettiin hiostaa sanomaan jotain suorempaan, mutta hän vain toisti tämän saman lyhyen kannanoton. Ehkä on liian vaikeaa sanoa suoraan, että kyllä raiskatun pitää synnyttää raiskaajalleen lapsi, jos kerran on sattunut raskaaksi tulemaan. Ihmiselämän pitäminen pyhänä johtaa mitä ilmeisimmin tähän päätelmään – vai johtaako?

Abortti ei ole mikään helppo aihe. Tuntuu kohtuuttomalta, että raiskatun pitäisi edes kantaa yhdeksän kuukautta raiskaajansa jälkeläistä, saati kasvattaa tämä aikuiseksi asti. Toisaalta eihän tuo ihmisenalku itse ole mitään pahaa tehnyt. Minusta ei ole tuomitsemaan abortin tehnyttä, joskin olen sitä mieltä, että ei aborttia ehkäisykeinona pitäisi käyttää. Se on jotenkin outoa, jos peruste aborttiin on vain se, että ehkäisyä ei käytetty ja nyt ei vaan huvita synnyttää lasta.

Soini olisi joka tapauksessa voinut sanoa mielipiteensä ihan suoraan. Toisinaan käy kuitenkin niin, että saa kuulla liiankin suoria mielipiteitä silloin, kun ei ole niiden paikka. Muistan loppuelämäni ysiluokalla tekemäni etiikankokeen. Siinä kysyttiin, mitä sanoisin tytölle, joka on tehnyt abortin. Vastasin, että pahinta, mitä voisin sanoa, oli, että hän teki väärin. Ajattelin lämminhenkisesti, ettei sellainen lausahdus voisi lohduttaa tyttöä yhtään. Miesopettajamme oli kirjoittanut vastaukseni viereen: ”Ehkä totuus olisi kuitenkin hyvä tietää.” Sillä perusteella varmaan sitten napsahtivat pisteetkin, tiedä häntä. Olin pohdiskellut asiaa eettisesti väärin.

Niin, eriävien mielipiteiden käsittely on vaikeaa. Joskus ne suoraan esitettyinä ärsyttävät, joskus ärsyttää se, ettei niitä ilmaista suoraan.

Sekavia ajatuksia muinaisista traumoista

”Koulukiusaaminen ei kiinnosta aikuisia.” Laura Koljosen Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin provosoivan teaser-lauseen ahdistamana klikkasin itse tekstin auki ja pääsin monien ihmisten traumojen äärelle. Koljosen otsikko ei ollut yhtään sen vähemmän provosoiva: ”Hymyile, sinua kiusataan!”

Koljosen mukaan me koulukiusatut ihmiset olemme yksin. Kaikki muut traumansa aikuiset osaavat jakaa mutteivät kiusaamista. Me myös suhtaudumme kiusaamiseen väärin. Meistä se on vain huumoria, jolle pitäisi nauraa. Koljonen nostaa esiin erityisesti entisen rehtorin Aino Kontulan, joka Koljosen mukaan on sitä mieltä, ”että kiusatut lapset ovat yksinkertaisesti vain huumorintajuttomia eivätkä tajua sulautua massaan.” Kolumnisti ei myöskään voi sietää kiusaamisen ehkäisemiseksi järjestettäviä kampanjoita, joissa esitetään ihannekuvana ja mahdollisena todellisuutena se, että kaikki olisivat kaikkien kavereita ja leikkisivät kaikkien kanssa.

Ihme ja kumma, kolumni ei ole herättänyt kovinkaan paljon keskustelua Hesarin nettisivuilla. Tosin ne kommentit, jotka tekstiin on jätetty, ovat tavanomaisia nettikommentteja selvästi pidempiä. Mutta niinhän se on, että monet meistä jaksavat kyllä vauhkota homoseksuaalisuuskeskustelussa, mutta miksi keskustella kiusaamisesta? Minusta fokus on välillä hieman väärin kohdistunut, vaikka tokihan homojenkin tilanteesta saa keskustella.

Koulumaailma on ihan oikeasti julma, ja on turha väittää, että kaikki lapset ovat tavattoman kilttejä ja hirvittävän mukavia alun perin ja sitten heistä jotenkin tulee toisten kiusaajia jonkin uhriutumisen jälkeen. Höpöhöpö! Manipuloinnin keinot ovat hyvin hanskassa jo hyvinkin nuorilla, enkä minä ainakaan usko, että kaikki niitä toisiin käyttävät ovat kokeneet elämässään kovia.

Julmassa maailmassa monet nuoret uskovat, että heidän pitäisi olla juuri tiettyjen kavereita, niiden, jotka ovat suosittuja. Ainakin itselleni olisi ollut etua siitä, jos olisin paljon aikaisemmin tajunnut sen, ettei arvoa ole kuin sellaisella ystävyydellä, jossa minua arvostetaan sellaisena kuin olen. On hienoa oivaltaa, ettei tarvitse olla kaikkien kaveri.

Tähän liittyy myös eräs elämäni traumaattisimmista ellei traumaattisin ystävyyssuhde. Menin esikoulussa leikkimään uuden tytön kanssa, koska eihän juuri eskariin tullutta saanut jättää yksin vaan kaikilla piti olla kavereita. Tyttö sattui olemaan uskonnollisesta perheestä, ja siinä minä sitten elin kymmenen vuotta – sen ajan mitä ystävyyttämme kesti – ilmapiirissä, jossa minua pidettiin syntisenä, joka saa kotonaan soittamallaan musiikilla tuon toisen tytön levottomaksi ja joka houkuttelee kauheisiin paheisiin. Tämä siitä huolimatta, etten koskaan ollut teillä tietymättömillä, en edes kokeillut tupakkaa tai alkoholia ja tein jopa läksyni jokaikinen kerta.

On typerää valehdella lapsille ja nuorille, että kaikkien pitää olla kaikkien kavereita. Ei minun ihan oikeasti tarvitse olla kuin niiden ystävä, keiden ystävä haluan olla. On ihan eri asia, että kaikkien kanssa pitää pystyä opiskelemaan, tekemään töitä ja käyttäytymään asiallisesti. Koulujen välitunnit ovat tietysti hieman ongelmallisia. Ei ole mukavaa, jos joku jätetään yksin. Pieneen kaveriporukkaan ei tarvitse ottaa mukaan kuin ne, jotka siihen kuuluvat. Silloin, jos ollaan isommassa porukassa, kaikkien kuuluisi tietysti päästä mukaan.

Kiusaamista vastaan pitää taistella, vaikkei se sillä taistelulla ikinä minnekään kokonaan häviä. Kiusaamiselle ei ole mitään perusteita, ja kiusaajan pitäisi olla se, joka joutuu esimerkiksi vaihtamaan koulua, ainakin ääritapauksissa. Ikävä tosiasia on, että jos joku päättää ottaa toisen kiusaamisen kohteeksi, uhri selviää siitä harvoin asiallisilla menetelmillä. Siksi en pidä ollenkaan pahana, jos niille hiljaisille, jotka yrittävät kaiken pahanteon kohteina itse käyttäytyä hyvin, opetettaisiin pari fraasia. Aloittaa voisi vaikka tästä: ”Haistakaa vittu, on mulla parempaakin tekemistä kuin notkua teidän idioottimaisessa seurassanne.”

Itse en usko, etteivät aikuiset välitä kiusaamisesta. Kokemukseni mukaan opettajat ottavat sen vakavasti ja vanhemmat kokevat syvää tuskaa, jos heidän lastaan kiusataan. Asioita selvitellään, tehdään sopimuksia siitä, että kiusaaminen loppuu. Mutta mikä muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Useinkaan ei puhe, eikä rangaistus. Joskus ei mikään. Taas taistellaan tuulimyllyjä vastaan. No helvetti, taistellaan sitten, kun muutakaan ei voida. Nostetaan taistelutahtoa, sitten tunnetaan voimattomuutta taas, sitten kasataan itsemme. Niin, ja ehkä aikuistenkin olisi aika sanoa joskus kiusaajille se ruma sana.

Juhlikaamme Agatha Christietä

Tänään on aiheellista muistella Agatha Christietä, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta. Itselleni Christie oli teini-iän merkittävin kirjailija, joten kyllä hän yhden blogipostauksen ansaitsee.



Ensimmäinen lukemani Christien teos oli sama, mikä varmaan monilla muillakin: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Luokkakaverini esitteli sen joskus ala-asteella, ja se kuulosti niin jännittävältä, että se oli haettava kirjastosta, eikä teos todellakaan aiheuttanut pettymystä. Kaikki kirjan lukeneet muistavat, että sen kaksi viimeistä sanaa ovat murhaajan etu- ja sukunimi. Minä luulin tämän vuoksi jonkin aikaa, että jokainen dekkari päättyy juuri murhaajan nimeen, ja siksipä viimeiselle sivulle ei kannattaisi kurkistella.

Suosikkini Christien salapoliiseista oli nuoruudessani Hercule Poirot. Hän oli ehkä vauhdikkaampi kuin neiti Marple. Muistelen, että saatoin jättää kirjan kirjaston hyllyyn, jos sen takakannessa mainittiin salapoliisin olevan neiti Marple. Nyt ymmärrän Marplen viehättävyyden paremmin. Naisessa on sympaattisuutta, terävyyttä ja tarvittaessa piikikkyyttäkin.

Agatha Christien kirjoja voi taas ostaa uudennäköisinä painoksina sekä pokkareina että ilmeisesti myös kovakantisina. Myös äänikirjoja löytyy. Ja kirjastoistakin Christietä tietysti saa edelleen. Siis, muistellaan Christietä lukemalla häntä. Jos olette tietäjiä, ja vaikkette olisikaan, osallistukaa myös Christie-aiheiseen tietokilpailuun täällä.

Höpöti höpöti

Sain synninpäästön naistenlehdeltä. Olen tavattoman kova höpöttämään itsekseni. Nyt MeNaiset (32/2010) kuuluttaa: ”Itsekseen puhuminen on tervettä touhua.” Ihanaa!

Pienessä tekstissä on monta mielenkiintoista ajatusta. Ensiksikin siinä väitetään, että yksikseen höpöttelevät ihmiset, jotka ovat auditiivisia, ”lukevat paljon ääneen, tykkäävät puhua puhelimessa sekä oppivat asiat parhaiten kuulemalla”.

Sopii jotenkin minuun. En ehkä lue paljoa ääneen, mutta keskittymiskykyni on sellainen, että romaania lukiessani alan lukea ääneen silloin kun jostain alkaa kuulua muita taustaääniä. Ehkäpä olen niin auditiivinen, etten voi olla vastaanottamatta kaikkia viestejä, jotka korvaan yrittävät, tiedä häntä.

En nykyään höpöttele puhelimessa kovin paljoa, mutta kaikkinensa olen huono lopettamaan puheluita. Niinpä ne sitten venyvät tai ainakin aiemmin tapasivat venyä. Nuoruudestani muistan kuulleeni äidiltäni huomautuksen siitä, että puhun liikaa puhelimessa ja laskut kasvavat. Opiskeluaikanani juttelin puhelimessa niitä näitä erään toisen – minulle aivan vieraan – opiskelijan kanssa, koska minun oli määrä saada häneltä materiaalia erästä harjoitustyötä varten. Siinä vierähti iäisyys.

Entäpä sitten oppiminen kuulemalla? En ole oikeastaan välttämättä ajatellut aiemmin olevani auditiivinen oppija, koska olen kuitenkin kirjaihminen ja pidän lukemisesta. Toisaalta kun nyt ajattelen asiaa, luulen, että aikanaan opettajat eivät ainakaan minulle puhuneet turhaan – kyllä minulle jäi tunneilla kuulemastani paljon mieleen.

MeNaisten teksti muistuttaa myös siitä, että sillä on aika paljon väliä, mitä itselleen puhuu. Lannistavat puheet lannistavat, tsemppaavat puheet tsemppaavat. No, tässä olisi varmasti tälläkin itsekseen höpöttäjällä oppimista.

The owls are not what they seem

Jatketaanpa laatusarjalla. Twin Peaks esitettiin Suomen televisiossa ensimmäisen kerran, kun olin lukiossa. Muut opiskelijat puhuivat siitä, ja minä olin muistaakseni aika pihalla, koska sarja jäi välistä tuolloin. Kun sitten näin sarjan, muistan, kuinka pelottava Bob mielestäni oli, varsinkin, kun hän ryömi kohti katsojaa sohvan ylitse.



Nyt keväällä sairastellessani ja parannuttuni käytin huomattavan määrän laatuaikaa siihen, että katsastin koko sarjan läpi. Fire Walk with Me -leffa pitäisi vielä katsoa, mutta minusta se ei ole tavallaan kiinteä osa televisiosarjaa.

Twin Peaks on mahtava! Minuun tuo outous, jossa kaikki on mahdollista, iskee aivan täysillä. Twin Peaksista jokainen, joka ei ole tiukkapipo tosikko, löytää itselleen jotain. Voi sanoa, että sarjan tärkeimpiä henkilöitä on sen miljöö. (Mm. Image viittaa tähän muutaman numeron takaisessa tekstissään.) Pikkukaupunki onkin viehättävä, ja hyvällä asenteella varustettu agentti Cooper ihastuu siihen – ja sen kahviin – välittömästi.



Kuten kaikki muistavat, tarinan laittaa liikkeelle se, kun Laura Palmer, lukiolaistyttö, löytyy murhattuna. Englanninkielinen Wikipedia kertoo huvittavasti, miten Sheryl Lee tuli valituksi ruumiin rooliin ja miten hänen näyttelijäsuorituksensa vaikutti David Lynchiin:

To save on money, Lynch intended to cast a local girl from Seattle "just to play a dead girl". The local girl ended up being Sheryl Lee. "But no one — not Mark, me, anyone — had any idea that she could act, or that she was going to be so powerful just being dead."

Mitäpä muuta voisi sanoa – Laura Palmer on koko televisiohistorian ikimuistoisin ruumis.



Dale Cooper ja sheriffi Harry S. Truman muodostavat toimivan aisaparin. Cooper on näistä kahdesta kiinnostavampi hahmo, sillä hän on omituisempi. Hänen valtava innostuksensa kahvia kohtaan ja täysin käsittämättömät tutkimusmenetelmänsä (syyllisen selvittäminen heittelemällä purkkeja kivillä) sekä sanelunsa Dianelle tekevät hänestä sopivan sekopäisen.



Myös sarjan absurdein kohtaus liittyy Cooperiin. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa häntä ammutaan, ja toinen tuotantokausi alkaa siitä, kun hän makaa lattialla ja huonepalvelija saapuu. Cooper on tuskissaan ja pyytää tätä vanhaa miestä soittamaan ambulanssin, mutta huonepalvelija ei ole huolissaan muusta kuin siitä, että Cooperin maito jäähtyy, jos tämä ei nouse ylös lattialta juomaan sitä. Kohtaus on loistava, koska se on niin järjetön.



Suosikkipariskuntani sarjassa on Lucy Moran ja Andy Brennan. Näiden kahden jollain lailla reppanan suhde on ihastuttavan aito. Lucy osaa kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä tarvittaessa, ja Andy on hänelle oikea mies (eikä se lipevä muka tyylikäs Dick Tremayne, toinen isäehdokas Lucyn lapselle).



Ed Hurleyn silmälappua pitävä vaimo Nadine on myös loistava hahmo. Hän on sekä ärsyttävä että huvittava. Huvittavaksi hän muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun saa sellaisen tällin, että luulee olevansa lukioikäinen jälleen. Nainen alkaa käydä koulua ja pyrkii cheerleading-joukkueeseen mutta päätyy painijaksi. Toisaalta hänen hahmonsa esittää hyvinkin realistisesti (silloin kun ei ole tällä teini-ikävaihteella) aikuista, jonka mieli ei ole kunnossa.



Entäpä sitten Twin Peaksin oikeasti nuoret naiset? Heidän elämänsä on ehkä hieman normaalimpaa näin keskimäärin kuin sarjan varttuneempien hahmojen. Donna Hayward tutkii liiankin itsenäisesti Lauran murhaa, Audrey Horne on aluksi ärsyttävä, mutta sitten hänestä alkaa pitää, ja Shelly Johnson tekee idioottimaisen ratkaisun päättäessään hoitaa vihannekseksi muuttunutta pahoinpitelijämiestään kotona.



Niin, ja onhan siellä tuttu näyttelijä myös hieman myöhemmin kuvatusta suosikkisarjastani.



Twin Peaksissa on kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia loputtomiin. Se on omanlaisensa vieläkin, vaikka on kulunut jo 20 vuotta siitä, kun se esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa. Sen tapahtumat lilluvat omassa maailmassaan, muttei katsojalle silti tule sellaista oloa – ei ainakaan nyt, kun tietää odottaa omituisuuksia – ettei hän ymmärtäisi, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Minulle kävi nimittäin siten Lynchin elokuvan Mulholland Drive kanssa: ensin pysyin ihan hyvin kärryillä, mutta sitten tipahdin totaalisesti. Mutta ehkäpä silloinkaan ei olisi pitänyt odottaa mitään loogista.

Jos kiinnostaa, miten sarjan näyttelijät muistelevat Twin Peaksia nyt 20 vuoden jälkeen, tässä on kiinnostava linkki.

Nukkuvan auringon synnit

Törmäsin Suomi24-keskustelussa outoon kysymykseen. Nimimerkki ”Herkkä omatunto” kyseli uskovilta ihmisiltä ratkaisua siihen, voisiko hän laulaa Nightwishin Sleeping Sun -kappaletta, jota hänen laulunopettajansa oli ehdottanut. Ennen kuin oli ehtinyt varsinaisia vastauksia saadakaan, kirjoittaja päätti itse, ettei kappale ole sopiva, koska ” laulussa on maailman henki. Laulu ei vie kauniista melodiasta huolimatta uskovaa ihmistä lähemmäksi Jumalaa, eikä rakenna hänen henkeään.”

Tästä pohdinnasta tulee surullinen olo. Miksi ihmisen pitää ahdistua kauniista balladista, miettiä, lankeaako syntiin, jos laulaa sitä? Mieleeni tulee myös oma nuoruuteni. Vietin paljon aikaa erään uskonnollisen isän tyttären seurassa (perheen äiti ei yllättäen ollut uskovainen). Ystäväni muuttui myös uskonnollisemmaksi, ehkä tuli uskoon, vaikka ensin tekikin salaa asioita, joita isä ei olisi hyväksynyt. Minuun, joka olin kovin herkkä, tuo kaikki vaikutti mm. niin, että pahimmillaan ahdistuin paljon Nightwishia kevyemmästä ja sisällöttömämmästä – sekä paljon huonommasta – musiikista. Luulin, että se tulee paholaisesta. Tuntemukseni olivat tällaiset huolimatta siitä, ettei minulla edes ole koskaan ollut mitään uskovaisaikaa.

Onneksi olen tässä mielessä tasapainoisempi nyt. Voin kuitenkin ymmärtää ainakin jossain määrin, miltä tuntuu, kun joutuu laittamaan itselleen luonnottomia rajoja, käymään sisäistä taistelua siitä, voiko pitää jotain aivan tavallista, vaaratonta osana omaa elämäänsä. Voiko pitää jostain musiikista, joka kuulostaa hyvältä vai onko se vain pahan houkuttelua? Voiko elämässä olla mitään sellaista, joka ei suoraan liity Jumalaan?

Nykyään voin olla aivan rauhassa, vaikka minulle soitettaisiin black metalia. En kannata sen musiikkilajin näkemyksiä maailmasta ja vastustan kirkkojen polttamista henkeen ja vereen, mutta toisaalta black metal on vain musiikkia, joka ei sinänsä vaikuta minuun mitenkään. En todellakaan usko, että jokainen, joka kuulee pätkän black metalia, sekoaa siihen paikkaan. Toisaalta en kiellä sitäkään, etteikö synkistelyyn voi vajota liian syvälle – vaikka ihan ilman musiikkiakin tai esimerkiksi Eino Leinoa lukemalla. (No, myönnettäköön kuitenkin, etten ala black metal -levyjä kyllä suosittelemaankaan.)

Mutta takaisin Nightwishiin. Sleeping Sun on sen verran kaunis kappale, että laitetaan se nyt kaikkien iloksi tähän:

Ruotsia entistä nuoremmille?

Luin aikanaan peruskoulussa ns. pitkän ruotsin eli aloitin ruotsin opiskelut 3. luokalla, kun useimmat aloittivat ”jagheterinsä” vasta yläasteen ensimmäisellä eli 7. luokalla. Minulla oli hyvät ja tehokkaat opettajat, ruotsi tuntui hyvin säännönmukaiselta kieleltä ja sujui helposti. Osasin sitä aikasta hyvin, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

Nyt Keskisuomalainen kertoo, että opetusministeri Henna Virkkusen mukaan kaikkien koululaisten pitäisi alkaa päntätä ruotsia jo 5. luokalla, koska silloin kielen omaksuminen käy helpommin kuin 13-vuotiaana 7. luokalla ollessa.

Ottamatta nyt suoraan kantaa siihen, pitääkö koko kansakunnan päntätä hulluna ruotsia, esitän tässä pari kannanottoa tuosta ruotsin opiskelun aikaistamisesta.

Mikäli en ole aivan väärässä, kaikki lapset aloittavat jonkin itselleen vieraan kielen opiskelun peruskoulun 3. luokalla. Halukkailla on mahdollisuus aloittaa lisäksi ns. A2-kieli peruskoulun 5. luokalla. Jos tarkoituksena on, että näiden lisäksi kaikki opiskelisivat ruotsia 5. luokasta alkaen, jokaikisellä oppilaalla olisi siis alakoulun loppuvuosina lukujärjestyksessä vähintään kaksi kieltä, jotka eivät ole heidän äidinkieliään. Aika taakka niille, joille kielten oppiminen on hankalaa.

Kyky oppia kieltä on tunnetusti paras pienemmillä lapsilla kuin vanhemmilla. Mutta Virkkusen argumentti on siinä mielessä epäpätevä, että miksei sitten saman tien aloiteta kaikkien kielten opiskelua peruskoulun 1. luokalla tai vaikka esikoulussa, koska varmasti 7-vuotias oppii vierasta kieltä vielä helpommin kuin 11-vuotias.

Itse uskon, että monille oppilaille on hyväksi, että he saavat alakoulun aikana keskittyä vain yhden vieraan kielen (älkääkä nyt alkako selittää, että ruotsi ei ole vieras, vaan toinen kotimainen – kyllä se täysin suomenkieliselle lapselle on vieras kieli) opiskeluun. On hyvä, että niille, joille kielen opiskelu on helppoa, annetaan mahdollisuus oppia toistakin vierasta kieltä jo alakoulussa, mutta kaikille tuo kahden kielen vääntäminen ei varmasti ole hyvä ratkaisu.

En myöskään usko, että 13-vuotias ei kykenisi aivan hyvin oppimaan ruotsia, joka on paljon säännönmukaisempi kieli kuin englanti. Kielteinen asenne on se, mikä estää oppilaita oppimasta ruotsia, ei sinänsä kielen vaikeus tai oppilaan ikä.

Niin, ja sen verran voin omalta kohdaltani sanoa, että varmasti olisin oppinut ruotsia riittävästi, vaikka olisin aloittanut sen opiskelun vasta lukiossa. Tilanteet, joissa olen sitä tarvinnut, eivät ole tähän mennessä olleet kovin monilukuiset. Jos itselläni olisi lapsia, toivoisin, että he voisivat opiskella alakoulusta alkaen kahta kieltä, vaikkapa ensin esimerkiksi saksaa, jonka osaaminen on harvinaisempaa, ja sitten englantia. Luottaisin siihen, että he saavat aivan riittävästi ruotsin kielen oppia alakoulun jälkeenkin. Ja jos joskus löytyy vaikkapa ruotsinkielinen puoliso, kyllä sen tilanteen aikaansaamalla motivaatiolla kielen oppii vaikka aikuisenakin.

Notkeammat ovat suositumpia

Päivi Bergin koululiikunnasta tekemä väitöskirja herättää keskustelua ainakin Helsingin Sanomien keskustelualueella. Berg on havainnut, että ” Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan”. Keskustelun lukeminen saa ahdistumaan. Liikunta koulussa ei todellakaan monien kohdalla ole ollut mitään liikkumisen riemua – eikä ollut minunkaan.

Perusongelma on varmaankin siinä, että pitäisi ymmärtää, ettei koululiikunta ole urheilua vaan liikuntaa. Ei siellä tarvitsisi kilpailla ja vertailla tuloksia, eikä koulun liikuntatuntien tavoitteena pidä olla se, että urheilua kilpailumielessä harrastavat esittelevät kykyjään, joita opettajakin sitten ihailee suu leveässä hymyssä. Tavoite ei myöskään ole koululaisten kasvattaminen huippu-urheilijoiksi. Ei äidinkielen tunneillakaan yritetä tehdä kenestäkään Nobel-tason kirjailijaa vaan esimerkiksi innostaa lukemaan kirjallisuutta, löytämään teksteistä jotain, mikä kiinnostaa.

Väitöskirja puuttuu myös liikuntatuntien joukkueidenmuodostamiseen. Itse olin aina niitä, jotka huudettiin joukkueeseen viimeisenä. Surullisinta noissa ”kapteenit valitsevat joukkueet” -menetelmissä on ehkä se, että kun joku vähemmän suosittu oppilas kerrankin pääsee kapteeniksi, hän saattaa huutaa ensimmäiseksi joukkueeseensa luokan suosituimman tytön tai pojan, koska hän luulee haluavansa olla tämän ystävä ja koska on mukamas kiva saada valita kerrankin se, jonka kaikki muutkin haluaisivat.

Väittelijä ottaa esille myös sen, että koululiikunnassa voidaan nähdä samaa ilmiötä kuin tosi-tv:ssä, jossa äänestysten kautta pudotetaan kilpailijoita jatkosta. Itse en ole kaikkea kilpailua vastaan, kunhan se ei ole kuolemanvakavaa, mutta kieltämättä on kammoksuttavaa katsoa, millaisissa asioissa ihmisiä kilpailutetaan. Räikein esimerkki on Suurin pudottaja, jossa ensin haastetaan ihmiset tekemään elämänmuutosta ja puhutaan terveydenedistämisestä, sitten laitetaan heidät pudottamaan painoa epäinhimillistä ja epäterveellistä tahtia ja sitten katsotaan, kun itkien lähtee kotiin se, joka on saanut pudotettua ”vain” kaksi kiloa viikon aikana. Mielenterveyden kasassapysymisestä ja tolkun säilyttämisestä kukaan ei puhu mitään.

Mutta takaisin koululiikuntaan. Yhdyn niiden käsitykseen, jotka pitävät koululiikunnan lisäämistä järjettömänä. On tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat liikkumaan, mutta koska koululiikunta ei pysty tuottamaan kuin tuskaa meille kömpelöimmille, jotka eniten tarvitsisimme positiivisia kokemuksia, ei tuon tuskan määrällinen lisääminen uskoakseni saa aikaan mitään suurta liikuntaherännäisyyttä. Liikuntaa koskee ehkä vielä enemmän kuin muita aineita se totuus, että heikoimmat oppilaat tarvitsevat opettajaa eniten – hyvät pärjäävät vaikka ilman. Parasta olisi ensin miettiä, miten koululiikuntaa pitäisi muuttaa, jotta liikuntatunnit eivät olisi vain paikka, jossa tarjoutuu koko ajan mahdollisuuksia kiusaamiseen ja tilanteita itsensä huonoksi tuntemiseen.

Sinänsä Päivi Bergin väitöskirjan peruslöydökset eivät kuulosta kovin omaperäisiltä. Itsekin ajattelin, että olisin voinut sanoa nuo samat asiat aivan ilman tutkimustyötä. Mutta joka tapauksessa on hyvä, että asia nousee taas esille ja keskusteluun. Itse olen tosin aika skeptinen sen suhteen, että mikään muuttuisi.

Miksi nuorikaan tavoittelisi jonkun suosiota?

Hesari aiheutti sivuillaan sitten kunnon keskustelun kertomalla, mitkä asiat saavat nuoret syrjimään toisiaan. Pohjois-Tapiolan ysiluokkalaiset olivat panneet paperille asioita, joita pitäisi välttää, jos ikätovereiden suosio on tärkeää. Tulosten mukaan nuori ei saisi mm. kulkea kirpparivaatteissa, pukeutua gootti- tai hevityyliin, kuunnella iskelmää tai kirkkomusiikkia, larpata, harrastaa esimerkiksi golfia tai viulunsoittoa tai uppoutua fantasiakirjallisuuteen.

Tästähän haloo nousi. Ihmiset alkoivat haukkua nuorisoa ja sen suvaitsemattomuutta ja kylläpä joku muisti muistuttaa siitäkin, kuinka huonosti nuoret on kasvatettu. Onneksi jokunen uutisen kommentoija oli myös ajan tasalla. Nimimerkki ”Johannes” muistutti:

Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kyse ole välttämättä siitä, että kyselyyn vastanneet nuoret itse esimerkiksi vaatisivat pukeutumista Lacosten paitoihin, fantasiakirjallisuuden lukemisen lopettamista tai vastustaisivat "viherpiiperrystä". Kyse on siitä, minkä nuoret kokevat ja uskovat olevan haitaksi korkean sosiaalisen statuksen hankkimisessa.

Nimimerkki ”Peilit esiin” muistutti puolestaan tehtävänannosta ja täsmensi:

Ei siis kysytty, mikä asia saa sinut syrjimään toisia. Nuoret vastasivat sen mukaan, millaisen arvelevat yleisen ilmapiirin olevan.

Mielestäni on tärkeää muistaa, kenen suosiota oikein tavoitellaan, jos tavoitellaan suosiota. Koululuokassa on monesti kuningattarensa ja kuninkaansa, jotka pitävät itsestään meteliä ja jotka usein kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. He myös ehkä useammin kuin toiset sanovat, jos eivät pidä toisten vaatteista tai musiikkimausta. Vahva nuori jaksaa ajatella, että siinähän sanovat. Tosiasiassa kun näillä merkkivaatteisiin pukeutujilla ja listahittien kuuntelijoilla ei ole omaa itse muodostettua makua.

Surullista on, että monet nuoret haluavat miellyttää tätä trendipellevähemmistöä. Muistan itsekin kouluajoilta tunteen siitä, että olisi ollut hienoa olla niiden hyväksymä, jotka olivat ”tärkeitä”. Nyt osaan asettaa asiat oikeaan järjestykseen: ei ole tärkeää olla ryhmänjohtajien hyväksymä vaan saada viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joilla on samanlaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita ja jotka välittävät minusta.

Nykynuoret ovat suvaitsevaisia. Tottakai heidän joukossaan on niitä, jotka eivät hyväksy pientäkään eroavaisuutta omaan makuunsa nähden. Mutta heitä on aika vähän. Miksi me välittäisimme kovin paljoa siitä vähemmistöstä, joka haluaa suosiotaan tavoiteltavan? Osa nuorista ikävä kyllä välittää, mutta monet uskaltavat olla sellaisia kuin ovat, onneksi. Vai luuleeko joku tosissaan, että Slayeria ja Rammsteinia diggaava mustiin pukeutua pitkälettinuori välittää paskaakaan siitä, että joku trendien perässä juokseva pissis ei päästä häntä lähipiiriinsä? Hevarilla on kyllä omat, vähemmän pinnalliset ystävänsä.

Joulunajan vollotus

Joulunaika on ollut minulle iän kaiken itkemisen välttämistä. Kyttäilen joka paikassa soivaa radiota ja toivon, ettei sieltä kuulu se joululaulu. Sillä jos se tulee, kyynelvanat alkavat valua. Jaakko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa joululauluista. Hänkin tietää tuon maagisen laulun ja sen voiman. Lyytinen kirjoittaa:

Näistä blueslauluista [hartaat jouluhymnit] rankin on Zacharias Topeliuksen sanoittama ja Otto Kotilaisen säveltämä Varpunen jouluaamuna. Topelius menetti yhden tyttäristään ja molemmat poikansa pikkulapsina. Varpunen kertoo Rafaelista, joka kuoli yksivuotiaana isänsä syliin. Paatuneinkaan taparikollinen ei selviä nelossäkeistön olen pieni veljesi -kohdasta murtumatta.

Itselläni on vain yksi sisarus: pikkuveli, joka tosin on jo raavas mies. Olen vähintään lukioikäisestä säännöllisesti itkenyt, kun kuulen Varpusen jouluaamuna. Lukiossa yritettiin laulaa tuota joululaulua yhteislauluna ennen joulua. Minä aloin vaikeroida, että ei nyt laulettaisi. Opettaja ehdotti, että voisin mennä käytävään siksi aikaa, kun muut laulavat, mutta sitten hän näki, että olin jo sen verran itku kurkussa, että päätti, että jätetäänkin varpuslaulut sillä kertaa väliin.

Näin, että Varpunen jouluaamuna oli jossain listattu kauheimpien joululaulujen listalle. Minusta se ei kuitenkaan ole kauhea, vaikka sen tarina niin surullinen onkin. Itse asiassa se on suosikkijoululauluni, koska sen sävelmä on kaunis ja tarina liikuttava (eikä se haittaa, että se kertoo pikkuveljestä, koska tiedän, että omalla veljelläni on kaikki hyvin).

Nyt aikuisiällä olen löytänyt toisenkin itkettävän joululaulun (tai ei se taida olla varsinaisesti joululaulu, mutta ainakin se löytyy eräältä kotonamme olevalta joululevyltä). Se on nimeltään Kirkossa. Pakanuudestani huolimatta liikutuin vaihteeksi tänään kyyneliin asti, kun kuulin kohdan, jossa lauletaan: ”Minä tahtoisin isä jo kotiin / Isä minua väsyttää.” Liian usein saa kokea itsensä liian väsyneeksi ja haluaisi vain lepoa.

No, joulu on tulossa. Jouluna saa levätä ja itkeäkin, jos kuulee itkettäviä lauluja. Uskon edelleen, että itku auttaa ihmistä jaksamaan. On vain hyvä, että on lauluja, jotka saavat kyynelet tulemaan.

Mitkä ovat ensin nolot ja sitten ihanat?

Enpä taida taaskaan olla kovin keskimääräinen nainen. Iltalehti nimittäin kertoo, että naisen kaapista löytyy keskimäärin yhdeksät rintsikat. Lisäksi valaistuin, kun sain tietää, että ”27 % naisista on kertonut jättäneensä mieluisan vaatekappaleen kaupan hyllylle, koska eivät omistaneet siihen sopivia liivejä.” No huhhuh! Minulla on vain mustia rintaliivejä ja lähestulkoon pelkästään mustia vaatteita, joten tätä ongelmaa ei synny. Kyllä musta aina mustan kanssa yhteen sopii.

Mutta rintaliivit ovat jännä asia. Itse muistan, kun äiti alkoi vihjailla minulle, että ensimmäiset liivit pitäisi hankkia. Olin kauhuissani. En minä halunnut rintsikoita, kun ei niitä muillakaan silloin ollut – en, vaikka rinnat olisivat sellaiset jo sitten kai tarvinneetkin (äiti on nimittäin yleensä oikeassa). No, ne rintsikat taidettiin hankkia kuitenkin, jos ei äidin ensimmäisen vihjauksen jälkeen, toisen ainakin. Olin silloin varmaankin ala-asteella ja yritin luultavasti olla kuin mitään rintaliivejä ei olisikaan. En halunnut erottua porukasta, kun en muutoinkaan ollut pidetty. Luulen, että liivien olkaimet painoivat kuitenkin olkapäitäni niin voimakkaasti, etten päässyt aina irti ajatuksesta, että ne olivat päälläni. En ainakaan aluksi.

Yläasteella eräs luokkamme poika yritti muistaakseni aukoa rintaliivejäni. Olisinpa ollut sanavalmis sanomaan siihen jotain oikein nolaavaa. Tuo poika olisi ansainnut pari oikeasti rumaa sanaa, mutta kun en minä niitä osannut vielä tuolloin käyttää.

Jossain vaiheessa rintsikat tietysti muuttuivat hauskemmiksi. Ne ovat pitseineen kauniita, ja kun löytää hyvin istuvat, niitä on ilo pitää, kun ei tarvitse enää pelätä, että joku hieman myöhemmin kehittyvä varhaisteini saattaisi nauraa tissieni tukijoille tai sanoa pahasti. En silti ole kovin innoissani lähdössä alusasuliikkeeseen, vaikka nytkin olisi aihetta hankkia uudet liivit. En tiedä, miksi – rintaliivithän ovat jotain tosi naisellista, ja itse asiassa haluaisin olla hieman naisellisempi kuin olen. Ehkä kuitenkaan ei vain ole kovin naisellinen olo, kun seisoskelee yläruumis paljaana sovituskopissa ja hikoilee sitä, kuinka monet liivit pitää sovittaa ennen kuin sopivat löytyvät. Vaikka kyllähän sitä ammattimyyjiin luottaessaan tietää, että aika pienellä sovittamisella pääsee ja ostospäätökseenkin voi olla tyytyväinen.

Ujo shoppailija

Sokos oli eilen sekaisin. Olivat avanneet uuden osaston, ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, halleissa oli tyhjää, tyhjää… Ehkä tavarataloa ei ole mahdollista pitää suljettuna niin kauan, että kauppa saataisiin järjestettyä kauniiksi, mutta melkoista oli käppelehtiä tuollaisessakin kaupassa.

Ovensuussa oli kyltti, jossa käskettiin kysymään rohkeasti apua, jos jotain etsittyä ei löydy. Niin, rohkeasti. Suomalainen on ujo kysymään. Olisi vaikea kuvitella, että esimerkiksi Italiassa kehotettaisiin ihmisiä avaamaan rohkeasti suunsa.

Itse olen aika perinteinen suomalainen tässä asiassa, vaikka olenkin rohkaistunut iän myötä. Eilen en kuitenkaan viitsinyt kysyä Sokoksella mitään, koska koko paikka oli sen verran keskeneräisen näköinen, että varmasti ehdin hoitaa pienen asiani muuallakin ja myöhemmin – olihan myyjillä varmasti tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivella jostain minulle esiin pokkareita. Huomasin kuitenkin, että takana oli myös ujous kysyä.

Minussa asuu siis näköjään se sama tyttö, joka ei kysynyt koulutunneilla, koska pelkäsi, että kysymys on tyhmä. Se tyttö, joka kysyi kysymyksensä hiljaa vieruskaverilta, joka sitten uskalsi kysyä opettajalta. Se tyttö, joka oli salaa onnellinen siitä, että opettaja kehui kysymystä hyväksi.

Mutta eihän kaupassa tarvitse hävetä kysymistä. Jos kysyn jotain, saatan jopa ostaa jotain, ja se tuo kaupalle rahaa. Joissain tapauksissa katson kyllä, että jos kauppa ei ole laittanut esimerkiksi uutuus-dvd:tä näkyville riittävän hyvin, voin ostaa sen mielenosoituksellisesti toisesta kaupasta.

Huomaan olevani ilmeisen ujo ilmaisemaan, mitä haluan ostaa. Joskus kun myyjät tulevat kysymään, voivatko auttaa, sanon vain katselevani, vaikka olisin etsimässä tiettyä tuotetta. Kuvittelen, että on jotenkin vaikeaa sanoa, ettei haluakaan ostaa, jos ensin on pyytänyt myyjää näyttämään tuotteen. En halua seisoa vaikkapa kirjakaupassa myyjän edessä kädessäni uutuuskirja, jota halusin katsoa mutta jota en sitten haluakaan sen kalliin hinnan vuoksi kuitenkaan ostaa – kirjojen kohdalla tosin harvoin pystyn vastustamaan kiusausta.

Olen myös huono menemään pikkukauppoihin vain katselemaan, vaikka rakastan pikkukauppoja, jotka ovat täynnä persoonallisia esineitä. Jotenkin tuntuu, että kaupasta on pakko ostaa jotain, jos ensin pällistelee ja hypistelee tavaroita kaupan omistajan valvovien silmien alla.

Ehkä Sokoksen ”Kysy rohkeasti” -kehotus olikin siis minulle omiaan, vaikka ensin olinkin hieman ylimielinen ja ajattelin ehkä, ettei aikuisia nyt pitäisi kehottaa rohkeuteen – että meidän pitäisi ilman muuta uskaltaa kysyä, jos kysyttävää on. Kysy ja katsele siis rohkeasti!

Tahtoo uudelleen abiturientiksi

Tänään näytti olevan ylioppilaskirjoitusten tekstitaidon koe. Omista kirjoituksistani on niin kauan, ettei sellaista koetta silloin ollut olemassakaan. (No, se ei vielä tarkoita, että ylioppilaaksi pääsemisestäni olisi ikuisuus, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että kirjoittamisvuodestani on melkein yhtä kauan kuin tämän vuoden abien syntymävuodesta.)

Omaa äidinkielen koettani voin muistella sekavin tuntein. On ilmiselvää, että kirjoitelman teki joku muu kuin se ihminen, joka minä nyt olen – valitsin nimittäin otsikon Jumala puhuu monin tavoin. Toisen aineeni tein jostain runoanalyysitehtävästä, joka näytti menevän hyvin (93/99 pistettä opettajalta), mutta jonka pistemäärä tippui sensorin käsissä jonnekin ties kuinka alas – en saanut koskaan tietää, kuinka alas, sillä kakkosaineena lähtenyt aine nousikin ykköseksi. Tuosta Jumala-aiheesta kirjoitin sitten laudaturin, jonka sain silloin aikoinaan 88 pisteellä, kun eximioita ei ollut vielä olemassa. (Miehelläni oli muuten paljon uskottavampi aihe: hän kirjoitti kauhukulttuurista ja tiesi siitä jo tuolloin kloppina varmasti paljon enemmän kuin aineen korjannut sensori, joka myönsi tappionsa ja antoi miehelleni 97 pistettä.)

Niin, mutta entäpä tuo Jumala? Olin lukenut reaalikokeeseen uskontoa, ja ehkä siksi tuntui, että minulla olisi uskontoon liittyvään aiheeseen jotain sanottavaa. Kirjoitin taatusti hyvin latteasti: ”Jumala puhuu ihmisille luonnossa plaaplaaplaa…” Jos minun nyt pitäisi ottaa kantaa Jumalan puheeseen, voisin käsitellä sitä, missä kohdin Jumalan puhe on kaunista ja missä kauniit sanat ovat unohtuneet, kun todellisuuden tapahtumat eivät kohtaa niitä. Latteahan siitä maailman pahuuden pohdinnastakin varmasti tulisi. Lisäksi voisi käsitellä sitä, kuinka jotkut ihmiset luulevat, että Jumala puhuu heidän kauttaan, ja kuinka suurta ahdistusta he voivat saada ympärillään aikaan ihmisissä, jotka hetken kuluttua luulevat jokaisen ajatuksenkin vievän helvettiin tai henkiolentojen ahdistelevan heitä öisin. Tiedä sitten, olisiko se hyvä aiheen tulkinta, aiheen vierestä vai jotain täysin sietämätöntä sensorin mielestä. Jos haluaisin kirjoittaa todellisia omia ajatuksiani, pohtisin sitä, onko minkäänlaista jumalaa missään puhumassa mistään.

On aina niin vaikea kirjoittaa, jos pitää miellyttää jotakuta toista tai jotenkin osoittaa taitonsa. Itse asiassa kovin usein ei pitäisi joutua kirjoittamaan niin, että täytyy miellyttää jotakuta toista. Koulussa on helpointa tehdä sellaista, mikä miellyttää opettajaa. Voisi jossain mielessä sanoa, että se useimmiten on myös viisainta. Silloin todistukseen tulee kivoja numeroita. Ihailen kuitenkin enemmän niitä, jotka osaavat tehdä älykkäästi jotain yllättävää, näyttää taitonsa anarkistisella tavalla. Mieheni piti aikanaan lukiossa äidinkielen puheen aiheesta ”Kuinka hienoa on kiroilla suomeksi”. Opettaja oli ollut kovin myrtsi. Itse olisin ollut aivan innoissani, jos olisin ollut mieheni äidinkielen opettaja.

Yo-kokeessakin voi ottaa riskin – ehkä sensorisetä tykkääkin omalaatuisesta aiheen tulkinnasta. Tekisi itsekin jotenkin mieli päästä uudestaan kirjoituksiin – revittelisin nimittäin kunnolla, enkä kirjoittaisi sellaista lässylässyä kuin aikanaan.