keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Hävitys aloittaa Eteläraja-trilogian lupaavasti

Mitä raskaammin tieteellistä scifiä, sitä vähemmän koen kirjasta yleensä ymmärtäväni. Oudot tieteellissävytteiset tieteistarinat mystisine kauhuolioineen X-filesin tyyliin kiehtovat kuitenkin minua. Niissä voi olla tiedemiehiä mutta tunnelma on ehkä tärkeämpi kuin tieteellisiin ”faktoihin” paneutuminen. Siksi Jeff Vandermeerin Hävitys, Eteläraja-trilogian avausosa sopikin minulle mainiosti.

Teos kertoo retkikunnasta, joka on lähetetty mystiselle X-alueelle. Odotettavissa ei ole helppo tutkimusretki, sillä aiempien 11 retkikunnan jäsenet eivät ole palanneet alueelta – tai ne, jotka ovat palanneet, eivät ole olleet ennallaan. Yksi tällainen jollain lailla palannut on tarinan päähenkilön aviomies, joka on kuitenkin kadonnut uudelleen. Nimetön päähenkilö, vain biologiksi kutsuttu, päättää lähteä mukaan X-alueretkikuntaan selvittääkseen asioita.

Biologin lisäksi retkikuntaan kuuluu psykologi, maanmittari ja antropologi. Ryhmään valittu kielitieteilijä ei sen sijaan lopulta ole matkaan lähtenyt - ilmeisesti yksinkertaisesti jänistettyään. Kielitieteilijälle olisi kuitenkin ollut töitä, sillä retkikunta löytää rakennelman, jonka sisässä on outoa seinäkirjoitusta, kuin pyhän kirjan tekstiä, Ilmestyskirjamaisia näkyjä. Tuosta rakennelmasta tuleekin tarinan kannalta keskeinen. Biologi näkee sen mielenkiintoisesti: hänestä se on torni, joka kasvaa maan sisään. Toiset eivät pysty pitämään rakennelmaa tornina nähtävästi siitä syystä, ettei se kohoa minnekään vaan tekee nimenomaan päinvastoin.

X-alue paljastaa omituisuutensa vähitellen. Melko pian biologille selviää kuitenkin, että alueella on outo elollinen olio, joka on hengenvaarallinen ja että jonkin matkan päässä oleva majakka on merkityksellinen. Tietenkin biologi löytää myös jälkiä miehestään. Liittoaan tämän kanssa hän pohtii myös takaumissa.

X-alue jättää jälkeensä sopivasti arvoituksia – eihän trilogian ensimmäisessä osassa olekaan tarkoitus paljastaa kaikkea. Tunnelman perusteella voisi tosiaan seuraavaksi soittaa Mulderille ja Scullylle: biologi pääsee lähelle mutta ei saa kuitenkaan vielä keinoja todistaa mitään. Ehkä hieman yllättäen teos on myös taitava kuvaus parisuhteesta, jossa biologi ja tämän mies eivät ole päästäneet toisiaan niin lähelle kuin olisi ollut tarpeen. Biologi ei ole tiennyt miehensä haaveista ja toisaalta hän itse on piilottanut mieheltään itselleen tärkeän asian: aution tontin, jolla on käynyt tutkimassa luonnonilmiöitä. Mutta pariskunta rakastaa toisiaan ja se ajaa biologinkin varmasti lopulta X-alueelle. On mahdotonta olla rauhallinen tai edes tietää, mitä pitää tuntea, jos ei tiedä, onko toinen edes elossa.

Saa nähdä, mitä trilogian kaksi muuta osaa paljastavat X-alueesta. Itseäni viehätti – ja huvitti – X-filesissa juuri se, että mikään ei koskaan paljastunut. Toisaalta lopetin Lostin katsomisen aikanaan yhteen kauteen siksi, ettei ensimmäisen kauden lopussa paljastunut mitään. En jaksanut odottaa pidemmälle, kun olin toivonut, että arvoitusten ratkaisusta annettaisiin edes palanen. Ainakin alun perusteella Eteläraja-trilogia onnistuu arvoituksellisuustasapainottelussaan paremmin.