Tosiverta

En ole mikään siivousintoilija, ja koska asunto oli melkoisessa sotkussa ennen joulua, jouluksi oli paljon siivoamista. Jokaiselle tavaralle – joita oli taas vuoden aikana tullut rohmuttua – piti löytää paikkansa. Minä raadoin ja mies raatoi vielä enemmän, mutta onneksi meillä oli keino jaksaa siivousta edes vähän paremmin: vampyyrisarja True Blood.



Ostin True Bloodin ensimmäisen tuotantokauden dvd-boksin hieman ennen joulua, ja koska en jaksanut odottaa sen katsomista, houkuttelin miehenikin ”please please please” -taktiikalla katsomaan ensimmäisen jakson. Sitten se olikin menoa. Meillä ei ollut tosin aikaa katsoa kuin yksi jakso päivässä, ja sitten kun aikaa oli, säästelimme hieman, etteivät tuotantokauden 12 jaksoa kuluisi loppuun liian nopeasti. Nyt ne kaikki on kuitenkin katsottu, ja jos Amazon myisi toista tuotantokautta, tilaisin sen oitis, vaikkei siinä suomenkielisiä tekstejä olisikaan. Ikävä kyllä, toinen kausi ei juuri nyt ole saatavilla ainakaan britti-Amazonilla.

Pienellä Bon Tempsin paikkakunnalla Louisianassa asuva Sookie Stackhouse (Anna Paquin), nuori tarjoilija, tapaa viimein ihan oikean vampyyrin. Sitä hän on odottanutkin ja on vampyyrin astumisesta työpaikalleen paljon enemmän innoissaan kuin muut baarissa työskentelevät tai kaljaa kittaavat asiakkaat. Sookie rakastuu baariin tulleeseen vampyyriin, jonka nimi on Bill Compton (Stephen Moyer) ja joka eli ihmisenä Yhdysvaltain sisällissodan aikana.



Monet sarjan hahmot vaikuttavat ehkä ensin yksiulotteisilta, mutta vähitellen heistä paljastuu, etteivät he ole sitä. Sookien veli Jason on tosin täydellinen sekopää, joka joutuu koko ajan vaikeuksiin. Hän on ensimmäisen tuotantokauden aikana syytettynä mm. kolmesta tai neljästä murhasta ja käyttää V:tä (vampyyrinverta huumeena). Sookien ystävä Tara puolestaan vaikuttaa maailmankaikkeuden äksyimmältä asiakaspalvelijalta, mutta sympatiat menevät hänen puolelleen, kun selviää, että hänen äitinsä on toivoton alkoholisti, joka uskoo, että tarvitsee manauksen, koska hänen sisällään asuu demoni. Sookien pomo Sam Merlotte on puolestaan melko erikoinen hänkin, vaikkei se paljastukaan aivan sarjan alkujaksoissa.

Itse olen vaikuttunut siitä, kuinka sarja käsittelee suhtautumista erilaisuuteen: toiset ovat aivan lumoutuneita vampyyreista ja toiset tahtoisivat lynkata heidät. Ei ole mikään salaisuus, että tosielämästä löytyy vertailukohta nopeasti, vaikkei vampyyreita olekaan olemassa. Myös huumorin ja oikeasti vakavien asioiden käyminen käsi kädessä tekee minuun aina vaikutuksen.

Minua ihastuttaa myös se, että True Blood on häpeilemättömästi aikuisten sarja. Se ei yritä olla mitään lässyromantiikkaviihdettä edes teini-iässä oleville, vaan se on tehty aikuisille. Vampyyreissa on vaaransa (suurin osa heistä näyttää olevan lähinnä perkeleitä, vaikka Bill onkin kunnollisempi), rakkaus näytetään rakkautena ja seksin perässä juokseminen seksin perässä juoksemisena. Kaikkinensa olen ihastunut sarjan kompleksisuuteen, siihen, että mikä tahansa on mahdollista, eikä kaikki ole fantasiaa, vaikka sarja ei realistinen olekaan. Myös uskonnon vahva mukana olo kiinnostaa minua. On hyvä valinta, että tapahtumat on sijoitettu uskonnollisesti hurmoshenkiselle alueelle, jossa elää vielä voimakas voodoomainen taikausko. Hurmoshenkisyydestä ja vampyyreista saadaan sopiva sotku aikaiseksi.

”Tänä yönä viimeinkin,
rakastuin mä vampyyriin…”

Hyvää tapaninpäivää!

Huphei, on joulu! Ei siitä sen enempää kuin rauhallista tapaninpäivää vielä kaikille. Toivottavasti kinkku ei ole vielä loppunut.

Laitan tähän piristykseksi kuvat joulukorteista, jotka lähetin tänä vuonna. Olin pitkään lähettämättä joulukortteja, ja se kyllä näkyi siinä, kuinka paljon niitä itse sain. Olen sittemmin muuttanut tapojani, mutta se ei johdu siitä, että olisin vihastunut siitä, etten saanut kortteja ja että olisin painostanut ihmisiä lähettämään minulle kortteja lähettämällä heille kortteja. On vaan niin paljon ihania leimasimia ja muita askartelujuttuja, joista on pakko askarrella…

Miksi nuorikaan tavoittelisi jonkun suosiota?

Hesari aiheutti sivuillaan sitten kunnon keskustelun kertomalla, mitkä asiat saavat nuoret syrjimään toisiaan. Pohjois-Tapiolan ysiluokkalaiset olivat panneet paperille asioita, joita pitäisi välttää, jos ikätovereiden suosio on tärkeää. Tulosten mukaan nuori ei saisi mm. kulkea kirpparivaatteissa, pukeutua gootti- tai hevityyliin, kuunnella iskelmää tai kirkkomusiikkia, larpata, harrastaa esimerkiksi golfia tai viulunsoittoa tai uppoutua fantasiakirjallisuuteen.

Tästähän haloo nousi. Ihmiset alkoivat haukkua nuorisoa ja sen suvaitsemattomuutta ja kylläpä joku muisti muistuttaa siitäkin, kuinka huonosti nuoret on kasvatettu. Onneksi jokunen uutisen kommentoija oli myös ajan tasalla. Nimimerkki ”Johannes” muistutti:

Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kyse ole välttämättä siitä, että kyselyyn vastanneet nuoret itse esimerkiksi vaatisivat pukeutumista Lacosten paitoihin, fantasiakirjallisuuden lukemisen lopettamista tai vastustaisivat "viherpiiperrystä". Kyse on siitä, minkä nuoret kokevat ja uskovat olevan haitaksi korkean sosiaalisen statuksen hankkimisessa.

Nimimerkki ”Peilit esiin” muistutti puolestaan tehtävänannosta ja täsmensi:

Ei siis kysytty, mikä asia saa sinut syrjimään toisia. Nuoret vastasivat sen mukaan, millaisen arvelevat yleisen ilmapiirin olevan.

Mielestäni on tärkeää muistaa, kenen suosiota oikein tavoitellaan, jos tavoitellaan suosiota. Koululuokassa on monesti kuningattarensa ja kuninkaansa, jotka pitävät itsestään meteliä ja jotka usein kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. He myös ehkä useammin kuin toiset sanovat, jos eivät pidä toisten vaatteista tai musiikkimausta. Vahva nuori jaksaa ajatella, että siinähän sanovat. Tosiasiassa kun näillä merkkivaatteisiin pukeutujilla ja listahittien kuuntelijoilla ei ole omaa itse muodostettua makua.

Surullista on, että monet nuoret haluavat miellyttää tätä trendipellevähemmistöä. Muistan itsekin kouluajoilta tunteen siitä, että olisi ollut hienoa olla niiden hyväksymä, jotka olivat ”tärkeitä”. Nyt osaan asettaa asiat oikeaan järjestykseen: ei ole tärkeää olla ryhmänjohtajien hyväksymä vaan saada viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joilla on samanlaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita ja jotka välittävät minusta.

Nykynuoret ovat suvaitsevaisia. Tottakai heidän joukossaan on niitä, jotka eivät hyväksy pientäkään eroavaisuutta omaan makuunsa nähden. Mutta heitä on aika vähän. Miksi me välittäisimme kovin paljoa siitä vähemmistöstä, joka haluaa suosiotaan tavoiteltavan? Osa nuorista ikävä kyllä välittää, mutta monet uskaltavat olla sellaisia kuin ovat, onneksi. Vai luuleeko joku tosissaan, että Slayeria ja Rammsteinia diggaava mustiin pukeutua pitkälettinuori välittää paskaakaan siitä, että joku trendien perässä juokseva pissis ei päästä häntä lähipiiriinsä? Hevarilla on kyllä omat, vähemmän pinnalliset ystävänsä.

Joulunajan vollotus

Joulunaika on ollut minulle iän kaiken itkemisen välttämistä. Kyttäilen joka paikassa soivaa radiota ja toivon, ettei sieltä kuulu se joululaulu. Sillä jos se tulee, kyynelvanat alkavat valua. Jaakko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa joululauluista. Hänkin tietää tuon maagisen laulun ja sen voiman. Lyytinen kirjoittaa:

Näistä blueslauluista [hartaat jouluhymnit] rankin on Zacharias Topeliuksen sanoittama ja Otto Kotilaisen säveltämä Varpunen jouluaamuna. Topelius menetti yhden tyttäristään ja molemmat poikansa pikkulapsina. Varpunen kertoo Rafaelista, joka kuoli yksivuotiaana isänsä syliin. Paatuneinkaan taparikollinen ei selviä nelossäkeistön olen pieni veljesi -kohdasta murtumatta.

Itselläni on vain yksi sisarus: pikkuveli, joka tosin on jo raavas mies. Olen vähintään lukioikäisestä säännöllisesti itkenyt, kun kuulen Varpusen jouluaamuna. Lukiossa yritettiin laulaa tuota joululaulua yhteislauluna ennen joulua. Minä aloin vaikeroida, että ei nyt laulettaisi. Opettaja ehdotti, että voisin mennä käytävään siksi aikaa, kun muut laulavat, mutta sitten hän näki, että olin jo sen verran itku kurkussa, että päätti, että jätetäänkin varpuslaulut sillä kertaa väliin.

Näin, että Varpunen jouluaamuna oli jossain listattu kauheimpien joululaulujen listalle. Minusta se ei kuitenkaan ole kauhea, vaikka sen tarina niin surullinen onkin. Itse asiassa se on suosikkijoululauluni, koska sen sävelmä on kaunis ja tarina liikuttava (eikä se haittaa, että se kertoo pikkuveljestä, koska tiedän, että omalla veljelläni on kaikki hyvin).

Nyt aikuisiällä olen löytänyt toisenkin itkettävän joululaulun (tai ei se taida olla varsinaisesti joululaulu, mutta ainakin se löytyy eräältä kotonamme olevalta joululevyltä). Se on nimeltään Kirkossa. Pakanuudestani huolimatta liikutuin vaihteeksi tänään kyyneliin asti, kun kuulin kohdan, jossa lauletaan: ”Minä tahtoisin isä jo kotiin / Isä minua väsyttää.” Liian usein saa kokea itsensä liian väsyneeksi ja haluaisi vain lepoa.

No, joulu on tulossa. Jouluna saa levätä ja itkeäkin, jos kuulee itkettäviä lauluja. Uskon edelleen, että itku auttaa ihmistä jaksamaan. On vain hyvä, että on lauluja, jotka saavat kyynelet tulemaan.

Ilonen talo

Joskus kauan sitten olen lukenut Kreetta Onkelin kirjan Ilonen talo, en edes muista, kuinka kauan sitten. Nyt tartuin siihen uudestaan, kun sattui olemaan hyvä tilaisuus. Lukukokemus ei varmasti ollut ainakaan vähemmän vaikuttava kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Ilosen talon tapahtumat sijoittuvat pitkälti Luhankaan, jossa alkoholistiäiti Auri elää lastensa Ruutin ja Birgen kanssa. Ruut on tarinan alkaessa ehkä noin kahdeksanvuotias ja Birge muutaman vuoden vanhempi. Vaikka kirja on vain noin 150 sivua pitkä, Ruut ehtii sen aikana kertoa elämänsä tarinaa 15 vuoden ajalta.

Lapsen toteavan kertova tyyli on tavallaan karmeaa luettavaa, koska kertoja kertoo tunteistaankin jotenkin kylmän toteavasti. Toisiinsa sekoittuvat rakkaus äitiä kohtaan ja häpeä sekä syyllisyys ovat viiltävä yhdistelmä.

Meillä on paha olo koska emme osaa rakastaa äitiä oikealla tavalla. Meidän on etsittävä se ja sanottava se sille. On kuutamo kun kävelemme Tikkalaan sanomaan äidille, että me rakastetaan sitä. Tikkala avaa oven.
- Onko meiän äiti täällä?
- Onhan se.
- Nukkuuko se?
- Nukkuu.
- Sano sille että me rakastetaan sitä.
- Minäpä sanon.
Kun kävelemme metsäpolkua pitkin takaisin kotiin, katson taakseni. Näen, kuinka äidin paljas takapuoli tekee Tikkalan kamarin ikkunasta kakkaa kukkapenkkiin.

Jollain lailla näen Ilosen talon selviytymiskertomuksena. Ruutilla ja Birgellä on toisensa, eivätkä he hämäänny missään tilanteessa. Kun äiti nukahtaa rattiin (ja auto onneksi pysähtyy aiheuttamatta kolaria ja kuolemantapauksia), tytöt huolehtivat äidistä laittamalla turvavyön kiinni ja lähtevät kotiin, mutta kirjoittavat tuulilasiin huulipunaviestin siitä, missä ovat, ettei äiti huolestu. Luulisi toisenlaisessa kodissa kasvaneen lapsen menevän täysin toimintakyvyttömäksi tuollaisessa tilanteessa, mutta lapset, jotka ovat äidin ryyppyreissujen vuoksi olleet paljon yksin, tietävät, että aina voi keksiä ratkaisun ongelmatilanteeseen.

Äiti onnistuu tietenkin pilaamaan myös tytärtensä elämän juhlahetket. Ruutin konfirmaatiossa äiti ei ensin näytä ilmestyvän paikalle, mutta tulee sitten kirkkoon tahraisessa hameessa sen verran näkyvästi, että nolaa varmasti tyttärensä. Ruut ei tosin tiedä, miten suhtautuisi äitiin: toisaalta häntä naurattaisi kuollakseen, toisaalta hän häpeää silmät päästään.

Äidin kuolemankin Ruut kertoo lakonisesti. Surumielisyys valtaa lukijan, kun hän lukee Ruutin kuvausta hautajaisista:

Pekalla on kädessä patterimankka. Laitan sinne keltaisen kasetin jonka nauha on joistakin kohdista rypistynyt. Vesa-Matti Loiri laulaa Ruislinnun laulu korvissani. Birgen kädessä on ruiskukkia. Olemme hautausmaalla kolmistaan.
Ehkä joku muukin olisi tullut, mutta me ei niitä haluttu. Ei ne tulleet silloinkaan kun olisi oikeasti pitänyt.

Ilonen talo kannattaa ehdottomasti lukea, sillä se on ainakin minulle erilainen kirja kuin kaikki muut, jotka olen lukenut. Löysin täältä myös mielenkiintoisen Kreetta Onkelin haastattelun, joka valaisee kirjan taustoja. Haastattelu lienee vanha, mutta mitäpä tuo haittaa.

Ofelian tyttökalenteri

Blogini lukijoista taitaa olla selvä enemmistö naisia, mutta tasapuolisuuden vuoksi on tehtävä myös tyttökalenteri. Sitä paitsi aika monet hienot naiset ansaitsevat tulla esitellyiksi.

TAMMIKUU



Vuosi pitää aloittaa kunnon vanhanajan filmitähdellä. En ole nähnyt niin paljon Elisabeth Taylorin elokuvia kuin olisi suotavaa, mutta ainakin hän muistuttaa nyt kalenterissani minua siitä, että vanhoja klassikoitakin olisi hyvä katsella. Sitä paitsi Elisabeth on jumalaisen kaunis.

HELMIKUU



Matleena Kuusniemi on eräs suomalaisista suosikkinäyttelijöistäni.

MAALISKUU



Samasta syystä kuin poikakalenterissa, laitan maaliskuuhun suurimman suosikkini, joka maailman naisista on Kate Winslet. Tyttökalenteriin sopii ehkä tällainen kohtalokkaampi kuva, vaikka Kate onkin ihanimmillaan naapurintytön oloisissa kuvissa. Katesta voi hyvällä omallatunnolla yhtään liioittelematta sanoa, että hän on monipuolinen näyttelijä, joka onnistuu kaikenlaisissa rooleissa. Tänä vuonna hän onneksi sai viimein sen Oscarinkin.

HUHTIKUU



Kauan siitä väännettiin, että kelpaako Anette Olzon Nightwishiin. Minulle kelpasi heti, kun näin hänet Tavastialla Nightwishin salakeikalla, joka oli bändin ensimmäinen Suomen-esiintyminen uuden solistin kanssa. Älkääkä sanoko mitään Anetten asuista. Kaikkien ei tarvitse niistä pitää, mutta onpahan kerrankin solisti, joka pukeutuu reilusti oman mielensä mukaan eikä yritä mielistellä ketään tai kehitellä asuja, jotka ovat jonkin yleisen seksikkyyskäsityksen mukaisia.

TOUKOKUU



Seurasin Teho-osastoa vaihtelevasti mutta aika paljon kuitenkin. Naisista suosikkini oli Maura Tierneyn Abby. Miessuosikkini olettekin jo bonganneet poikakalenterista.

KESÄKUU



Keira Knightley on varmaan helein kesätyttö, joka voidaan löytää. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kauniit (ikävä kyllä hän on tavattoman laiha, mutta unohdetaan se tällä kertaa). Toivotaan hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa ja mahdollisuutta näytellä mahdollisimman monenlaisissa elokuvissa.

HEINÄKUU



Marilyn Monroe on sen tason seksisymboli, että kyllä hänet pitää tyttökalenteriin mukaan ottaa. En halunnut Marilynista kuitenkaan sellaista yliposeerattua ”olen seksikäs” -kuvaa, sillä ne muistuttaisivat liikaa dokumentista, jonka näin jokin aika sitten ja joka näytti, kuinka ahdistavaa Marilynin elämä oli. Tämä koirakuva tuo enemmän hyvää mieltä.

ELOKUU



Viime elokuussa näin Madonnan livenä, joten hän sopii mainiosti elokuun kalenteritytöksi. Teini-iässä kuuntelin todella paljon Madonnaa ja oli oikein tähtihetki, kun hänen Barcelonan konserttinsa tuli suorana televisiosta vuonna 1990. Nyt jokin aika sitten testasin, toimiiko videokasetti, johon tuolloin parikymmentä vuotta sitten tallensin konsertin – ja toimihan se! Kyseessä oli Blond Ambition -kiertue, jolla Madonna käytti mm. legendaarisia tötterörintsikoita. Siksi tuo kuvakin – voi olisinpa jo silloin nähnyt tuon naisen livenä!

SYYSKUU



Olen sen verran kirjallisuusharrastaja, että minun tyttökalenterissani pitää olla myös yksi kirjailija: Sofi Oksanen. Tämä on kliseistä ja moneen kertaan kuultua, mutta minustakin Sofi on upea kirjailija ja upea nainen.

LOKAKUU



Asterix-sarjakuvan Kleopatra oli suuri naisihanteeni lapsena. Naisella on asennetta, eikä häntä huiputa tai pomputa kukaan. Nenäkin on kohdillaan, kuten kaikki sarjakuvan lukeneet tietävät.

MARRASKUU



Marraskuu on – voi voi – niin kylmä, mutta sen pelastaa, kun laitamme riittävän lämpimän kuvan Penélope Cruzista. Ainakin miehiä se lämmittää… Mutta totta puhuen uskon, että monet naisetkin pitävät Penélopesta, koska hän on vahva nainen, loistava näyttelijä eikä ole ihan sellainen tympeän amerikkalainen – kun ei ole ollenkaan amerikkalainen – filmitähti kuin monet muut.

JOULUKUU



Joulukuu on sellaista juhlaa, että tyttökalenterissakin pitää olla kaksi naista: Paula Vesala ja Mira Luoti. PMMP oli niin koreana ja persoonallisena linnan juhlissa, että valitsin tämän kuvan. Itse pidin näistä puvuista kovasti, koska ne sopivat näille naisille kuin nenä päähän. PMMP on parhautta!

Ofelian poikakalenteri

Tiina esitteli blogissaan unelmiensa poikakalenterin ja haastoi toisetkin tekemään sellaisen tai vaihtoehtoisesti tyttökalenterin. Mikäs sen hauskempaa kuin miettiä, ketkä kelpuutetaan mukaan. Tässä tulee minun poikakalenterini. Tyttökalenteri on luvassa lähipäivinä.

TAMMIKUU



Aloitetaan ainoalla kuvalla, joka jotenkin muistuttaa oikeiden poikakalentereiden kuvia. Daniel Graig pisti pasmat riittävän sekaisin esiintyessään 007:nä, että hän ansaitsee päästä mukaan poikakalenteriini.

HELMIKUU



Olen fiksoitunut basisteihin. Helmikuulla esiintyy siis suosikkibasisteistani toinen, Marco Hietala. Kenellä olisi komeampi parta? Ei kenelläkään. Lavakarismaakaan ei monella ole sitä vertaa mitä Marcolla.

MAALISKUU



Maaliskuussa on syntymäpäiväni, joten jo maaliskuulle pitää valita paras pala: Russell Crowe, joka käy minkä näköisenä vain, mutta mieluiten Maximuksena. Kun Maximus lausuu matalalla äänellä ”I’m at the emperor’s service”, jalat menevät alta katselu- ja varsinkin kuuntelukerta toisensa jälkeen.

HUHTIKUU



Joittenkin ihmisten karisma kestää vanhetessa niin hyvin, että kymmeniä vuosia nuorempikin nainen ymmärtää, miksi papparaisesta niin vaahdotaan. Valitsin Clint Eastwoodista nykyistä nuorempaa miestä esittävän kuvan, mutta katsokaapa vaikka Gran Torino, niin huomaatte, kuinka miehen näyttelijätyö ja karisma pitävät otteessaan muutkin kuin 1940-luvulla syntyneet.

TOUKOKUU



Toukokuussa on ensimmäisen suomalaisen miehen vuoro. Juha Veijosessa on minusta aivan oma karismansa, ja hänen näyttelijäntyötään on aina mukava seurata. Tätä kuvaa katsellessa voi iloisella mielellä odotella kesää.

KESÄKUU



Olisiko Johnny Depp sopiva kesämies? Salaa suosiooni hiipineen miehen ääni on sen verran pehmeä, että jo sen perusteella hänet voidaan valita poikakalenteriin. (Vaikka kalenteria katsotaankin, ei kuunnella, tiedän kyllä.) Deppin valintaan vaikuttaa myös se iänikuinen syy: karisma.

HEINÄKUU



Jos joku löytää jostain hienommat rastat, tulkaa kertomaan. Tomi Joutsen tuli Amorphikseen sattumalta juuri silloin, kun minä hullaannuin bändiin. Miehessä on myös mikrofonityyliä – sen tietävät kaikki, jotka ovat Amorphiksen livenä nähneet.

ELOKUU



Toisena suomalaisena poikakalenteriini pääsee Kari-Pekka Toivonen, joka osaa olla hot. Siinä se selitys.

SYYSKUU



Olisiko syyskuu jo riittävän synkkä seuraavan basistin esittelyyn? Nils Ursin on minusta yksinkertaisesti äijämäinen. Kotona on hassusti käyty kovaa vääntöä siitä, onko Nils paremman näköinen pitkätukkaisena vai kaljuna. Sinänsä erikoinen keskustelu, koska mieheni ei kyllä erikoisemmin ole kiinnostunut miehistä. No, joka tapauksessa, jos Nilsin valinta yllättää, käykää katsomassa häntä livenä tai vaihtoehtoisesti voitte katsoa hänen päänheilutustaan Trio Niskalaukauksen Perunkirjoitus-dvd:ltä, jossa livemateriaalia on ehkä noin kahdeksan tuntia.

LOKAKUU



Lokakuu on niin synkkä kuukausi, ettei siihen auta kuin Viggo Mortensen.

MARRASKUU



Valitsisin Teho-osaston lastenlääkäreistä Goran Visnjicin, vaikka - ihan totta - saatan sietää George Clooneynkin, jos oikein yritän. ;-) Kuinkahan moni naiskatsoja muuten harmitteli sitä, ettei Luca Kovac ollut gynekologi?

JOULUKUU



Joulu on niin hyvä, lämmin, hellä, ettei joulukuulle kelpaa kukaan muu kuin Colin Firth. Ja jos joku nainen ei yhtään lämpene Mr. Darcylle, hän on kyllä kaiken epäromanttisuuden ruumiillistuma.

Lisätään ostoslistaan yksi hieromasauva

Vuoden alusta alkaa joissakin perheissä Citymarket-boikotti. Siellä aletaan nimittäin myydä seksivälineitä, mm. hieromasauvoja. Sekä Ilta-Sanomien että Iltalehden keskustelupalstalla on väännetty koko päivän kättä siitä, onko se nyt oikein ja joutuvatko lapsemme taas turmioon. Viestejä on tullut satoja. Esitän tässä oman mielipiteeni, joka osittain toki toistaa noissa keskusteluissa esiin otettuja näkökulmia.

En kiistä ollenkaan, etteikö nykyaika olisi yliseksualisoitunut. (Sinänsä – jos hieman tarkastelee historiaa, tuntuu, että niin ovat olleet monet muutkin ajat viimeistään niistä muinaisista roomalaisista alkaen.) En itsekään ole kovin innostunut siitä, että ihmisen pitäisi – kuten esimerkiksi media haluaa sanoa – keskittyä koko ajan himoamaan, olemaan halukas ja innostunut seksistä. En ole todellakaan osoittelemassa pornolehtiä sormella, mutta kyllä ne minuakin häiritsevät, kun joudun katselemaan niitä lehtihyllyissä silloin kun en niistä halua välittää, ja huomaan, että ahaa, naistenlehdet loppuivat tähän…

Elämässä on paljon muutakin kuin seksi, ja tottahan toki seksuaalisuus on yksityinen asia, jota monet eivät siksi halua nähdä kenenkään tuovan esille julkisesti sen enempää puheissa kuin muillakaan tavoin. Silti olen hieman ihmeissäni siitä, että ihmiset pelkäävät sitä, että joutuvat selittämään lapsilleen, mikä dildo on. Pitävätkö nämä ihmiset seksiä niin häpeällisenä asiana, etteivät voi puhua lapselle siitä luontevasti sillä tavalla, mikä lapsen iälle sopii? Miten he oikein sitten kertovat lapselle, mistä vauvoja syntyy?

Sitä paitsi: kuka voisi hermostua tämän näköisistä seksituotteista? Tällaiset ne RFSU:n Citymarketiin tuomat seksilelut ymmärtääkseni ovat:



Itse olisin paljon enemmän huolissani siitä, kuinka moneen perheeseen kannetaan joka viikonloppu mäyräkoira, joka aika monissa perheissä ryypätään vielä lasten nähden. Marketeista saa myös paljon irstaamman näköisiä alusvaatteita kuin miltä nuo hieromasauvat näyttävät.

Osalle tuli Citymarket-uutisen luettuaan myös sellainen olo, että on tarpeen korostaa omia seksuaalisia kykyjä ja muistuttaa siitä, että ”minä en ainakaan ole mitään apuvälineitä koskaan tarvinnut”. Tekeekö se sitten ihmisestä seksuaalisesti terveemmän ja paremman? Eivätköhän siihen vaikuta ihan muut asiat. Itse olen sitä mieltä, että hieromasauva tuskin on kovin paljon tuhmempi kuin lähetyssaarnaaja-asento. Ne ovat ihan oikeassa, jotka ovat kommentoineet, ettei hieromasauva liity pornoon. Niin, ei ainakaan kovin moni Citymarketista ostettu hieromasauva. Miksi ihmeessä kaikki seksiin liittyvä olisi pornoa?

Lapsien pitäisi saada olla kauemmin lapsia, eikä maailman tarvitsisi minustakaan olla sellainen, että jo kymmenvuotias (ellei nuorempi) kokee, että hänen täytyy pukeutua seksikkäästi, mutta minun on vaikea uskoa, että paketissa Citymarketissa olevat hieromasauvat saisivat lapsia edes kummemmin kyselemään, mitä varten ne on valmistettu. Kyselevätkö lapset kaikista muista marketin tuotteista, joiden käyttötarkoitusta eivät tiedä? Ja mitä sitten, vaikka kysyisivät? Kukaan lapsi ei vahingoitu siitä, jos hänelle kerrotaan lapselle sopivalla tavalla seksistä. Paljon enemmän löytyy ihmisiä, jotka ovat vahingoittuneet siitä, etteivät ole oppineet kotoaan luonnollista suhtautumista seksiin.

Virginie

Maanantaina ykköseltä tullut Anna Kortelaisen kirjaan perustuva tv-elokuva Virginie on kahden vaikean rakkaussuhteen kuvaus. En ole kauhean perehtynyt Albert Edelfeltiin ja vielä vähemmän hänen malliinsa Virginiehin. Siksi elokuva olikin varsin mielenkiintoista katsottavaa, vaikken osaakaan arvioida, kuinka totuudenmukaisena se esittää Edelfeltin ja Virginien suhteen.

Elokuvassa on kaksi pariskuntaa: Edelfelt ja hänen mallinsa Virginie sekä Virginiestä itselleen pakkomielteen tehnyt tutkija ja hänen miehensä. Tutkijanainen yhdistyy tietenkin katsojan mielessä Anna Kortelaiseen, mutta koska en tiedä hänenkään elämästään mitään, otan tutkijan vain elokuvan hahmona.

Elokuvassa on siis kaksi aikatasoa: välillä seurataan nykyajassa naistutkijan elämää Pariisissa ja Suomessa, ja välillä ollaan 1800-luvun Pariisissa ihmettelemässä, mitä Edelfeltille kuuluu. Minusta tämä ratkaisu toimii hyvin. Kahden pariskunnan elämät muistuttavat toisiaan sitä enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Albert Edelfeltin maalaus Virginie on kiehtova kuva ihmisestä, joka näyttää tavattoman onnelliselta. Ei ole ihme, jos joku innostuu tutkimaan, kuka kuvan nainen on. Elokuva antaa Virginiestä kuvan naisena, jota kohtaan Edelfelt tuntee pohjatonta intohimoa mutta jonka kanssa tämä ei loppujen lopuksi tahdo elämäänsä jakaa. Virginie on ajoittain hyvin tasapainoton – silloin, kun hänen ja Edelfeltin suhde rakoilee. Elokuvan jälkeen onkin hieman ristiriitaista katsoa maalausta Virginiestä – kuva näyttää onnen hetken, joka ei ole kovinkaan paljon yhteydessä siihen, miten Virginie elämänsä kaikkinensa koki. Toisaalta voisi kuvitella, että Edelfelt maalasi Virginiensä maalaukseen juuri sellaisena, kuin halusi hänet aina muistaa.



Nykyaika tuntuu arkisemmalta kuin romanttiseltakin näyttävä 1800-luku, mutta toisaalta tutkijan ja hänen miehensä suhde on aivan yhtä kiinnostava kuin Virginien ja Edelfeltin. Suhde rakoilee, koska nainen ei pysty päästämään irti Virginiestä ja koska tämä on miehestä järjetöntä – naisenhan pitäisi väsätä väitöskirjaa! Kummastakin löytyy kuitenkin intohimoa toista kohtaan, mutta tunteet vaihtuvat hyvin pian, kun puhe tulee taas Virginiestä.

Intohimoinen kiinnostus jotain asiaa kohtaan on tavallaan kadehdittavaa. Kai jokainen haluaisi tuntea innostuksen, joka vie eteenpäin ja jota ei voi vastustaa, innostuksen, jonka avulla todella saa jotain aikaan – inspiraation. Toisaalta tuntuu siltä, kuin parisuhde ei olisi kovin tärkeä asia elokuvan tutkijanaiselle. Intohimoisessa innostuksessakin voisi olla rajat. Vai onko mies paha, kun ei anna naisensa tehdä sitä, mitä tämä eniten haluaa? Ainakin tuolle pariskunnalle tasapainon löytäminen näytti mahdottomalta – aivan kuten Edelfeltille ja hänen Virginielleenkin.

No huhhuh, jo toinen tunnustus

Sain Päiviltä, joka pitää The Hangman’s Joke –blogia, Christmas Spirit Award –tunnustuksen. Kiitoksia kovin paljon! Erityisen hauskaa oli, että Päivi oli julkistanut myös perustelut sille, miksi oli antanut tunnustuksen mm. minun blogilleni. Sain palkinnon ”maailman virheiden oikomisesta ja siinä ohessa leffajutuista”. On kiva kuulla, että ihmiset lukevat juttujani mielellään.



Itse haluan toivottaa tietenkin kaikille blogini lukijoille ja hyvien blogien pitäjille joulumieltä ja hyvää joulua. Valitsin tunnustuksen saajiksi nyt kuitenkin kaksi hyvin erilaista blogia:

1) Kiin pitämän Bambiraptor-blogin, josta löytyy aina jotain persoonallista näperrettyä ja jossa on aivan ihania Kiin tekemiä piirroksia.
2) Päivin pitämän Päiväkävelyllä-blogin, josta löytyy aina jotain ajateltavaa ja jonka keskusteluun voisin osallistua paljon useammin kuin osallistun.

Tässä tulevat vielä säännöt, jotka liittyvät tunnustukseen. Kovin paljoa ei tällä kertaa vaadita. Pääasia minusta kuitenkin on, että saan kertoa pitäväni blogeistanne, ei niinkään se, jaksatteko tai haluatteko osallistua tunnustusvelvollisuuksiin.

Anna tunnustus kaikille blogeille, joille haluat toivottaa joulumieltä sekä hyvää joulua!

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa.
2. Linkitä blogiin, jolta sait tunnustuksen.
3. Nimeä haluamasi blogit (määrä vapaa), joille haluat tunnustuksen antaa ja linkitä heidät blogiisi.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Miksi osata jotain, kun oleminenkin riittää?

Sitä on kummasteltu jo vuosia, että nuorilla on valtava hinku julkisuuteen. BB:stä tuttu (?) Antti Kurhinen panee paremmaksi: hän haluaa jäädä historiaan. Enemmän on kauhisteltu Kurhisen esimerkkiä suuria saavuttaneesta kunnioitettavasta ihmisestä – hänen mielestään kun Adolf Hitler sattuu olemaan sellainen.

Sylki voi tuoda suuhun kaikenlaista tyhmää, eikä Kurhisen lausunto siitä, ettei hän ihaile Hitleriä vaan ainoastaan kunnioittaa, oikein auta tilannetta, sillä minusta ainakin kunnioittaminen on sen verran voimakkaan positiivisesti latautunut tunne, ettei ihailu ole siitä kovin kaukana. Itseni olisi aika vaikea kunnioittaa sitä, että joku näkee paljon vaivaa tehdäkseen pahaa.

Itseäni kuitenkin jotenkin tuota Hitler-möläytystä enemmän ihmetyttää se, että nuorilla on kovin usein halu olla jotain suurta. Erityisesti minua ihmetyttää se, että suurena olemisen tila pitäisi voida saavuttaa tekemättä mitään ja se, että suurena oleminen itsessään riittää, vaikkei sille olisi mitään järjellisiä perusteita.

Uhoaminen on tyhmää. Olisi parempi tehdä jotain, minkä perusteella kaikki uskoisivat, että tyypissä on ainesta. Ainoastaan todella suurella egolla ja karismalla varustetut ihmiset voivat uskottavasti lausua, että aikovat jäädä historiaan. Tällaisia ovat ihmiset tyyliin Kurt Cobain – joka ei sitten itsekään enää kestänyt omaa karismaansa ja egoaan. No hyvä on, ehkä joku vähemmänkin karismaattinen ihminen, joku idiootti, joka ajattelee, että minäpäs tapan jonkun kuuluisuuden, niin minusta itsestäkin tulee historian merkkihenkilö, saattaa lausahdella tavallaan perustellusti, että hänet tullaan muistamaan ikuisesti. Varmasti Mark Chapmankin jäi historiaan, mutta tiedä sitten, oliko hänen tapansa tehdä jotain ”suurta” jotenkin tavoiteltava.

Eivätkö nuoret siis enää ihaile taitoja? Törmäsin kerran nuoreen, joka oli aivan vaikuttunut Led Zeppelinin musiikista ja vaikken itse ole Zeppelin-fani, tuo poika sai minulta reilusti respektiä. Hän ihaili sitä, että joku osaa jotain - soittaa hyvin - ei sitä, että joku vain on jotain. Olen aika surullinen siitä, että oleminen riittää niin monelle, etteivät monet nuoret ole valmiita näkemään vaivaa sen eteen, että oppisivat asioita kunnolla, että olisivat taitavia jossakin. Keskinkertainen riittää. Se riittää, että asiat ovat vähän sinnepäin, kunhan kaikesta, mitä pitää tehdä, päästään mahdollisimman nopeasti eroon ja voidaan taas vain olla jotain – cooleja, kauniita, hauskoja, suuria, kuuluisia.

Onneksi tunnen aika paljon nuoria, jotka eivät tavoittele kuuluisuutta ja jotka katselevat maailmaa ihmetellen ja osaavat varmasti arvostaa sitä, että joku on tehnyt paljon töitä ollakseen taitava jossakin. Mutta mistä tulevat nämä, jotka haluavat historian merkkihenkilöiksi vailla hajuakaan siitä, millä keinoilla he historiankirjojen sivuille pääsisivät?

Kyllä minä ainakin katson äijäelokuvia

Olen hirveä hamstraamaan aikakauslehtiä ja nyt siivotessani ja katsoessani läpi, mitä lehtiä voi heittää pois, törmäsin mm. vuodelta 2006 peräisin olevaan Tiede-lehteen (7/2006). Havaitsin, että lehdessä oli Veijo Hietalan kolumni, jonka aihe sopii keskusteltavaksi nyt aivan yhtä lailla, kuin se olisi kelvannut kolme vuotta sitten. Kolumnin otsikko on ”Äijien ja mimmien elokuvat?” ja se käsittelee sitä, että miesten ja naisten elokuvamaut eroavat toisistaan ainakin jossain määrin.

Hietala kertoo siitä, kuinka on 1970-luvulla kiistellyt silloisen tulevan vaimonsa kanssa leffareissun elokuvavalinnasta. Ilmeisesti kolumninsa kirjoittamisen aikoihin hän on löytänyt nettisivuston, jossa on äänestystulos siitä, mistä elokuvista miehet pitävät ja mistä naiset. Listoilla on 50 elokuvaa. Hietala tekee johtopäätöksen, että Amélie, Tuulen viemää ja Brokeback Mountain ovat todellisia naisten elokuvia, koska niitä ei miesten TOP 50:ssä ole. Miehet puolestaan ovat äänestäneet listalleen Pulp Fictionin ja Hyvät, pahat ja rumat. Näitä elokuvia naisten listalla ei ole 50 parhaan joukossa, joten niiden täytyy olla miesten elokuvia. Ne ovat sijoittuneet vieläpä korkealle miesten listalla: sijoille 4 ja 5.

Itselle tulee väkisinkin mieleen eräs kerta, kun meillä oli käymässä naispuoleinen vieras. Hän katsasti kirjahyllyjämme ja sanoi sitten minun kirjahyllyni edessä: ”Nämä ovat minun elokuviani.” Sitten hän osoitti mieheni kirjahyllyä ja sanoi: ”Nuo ovat minun mieheni elokuvia.” En tiedä, mutta ehkä vasta silloin aloin ajatella, että minulla ja miehelläni todellakin olisi erilainen elokuvamaku, minulla muka naisellinen ja hänellä miehinen.

Jos minun pitäisi vertailla itseni ja mieheni elokuvamakua, sanoisin, että minulla on enemmän ”mieselokuvasuosikkeja” kuin hänellä ”naiselokuvasuosikkeja”. Hietalakin toteaa kolumnissaan, että ”nykynaiset kyllä tykkäävät katsoa actionia”. Olisiko naisten elokuvamaku sitten laajempi? En tiedä, minun miehelläni ainakin on mielestäni todella laaja elokuvamaku. Oma makunikin on niin laaja, että haluan jopa ylpeillä sillä, mutta itse asiassa juuri actionia en oikeastaan katso, ellei toimintaa sitten ole ympätty historialliseen tai tulevaisuuden viitekehykseen.

Hietala pohtii, että naisiin ”ei näköjään kolahda raa’an väkivallan ja komedian yhdistäminen.” Tämä selittäisi sen, etteivät naiset pidä Pulp Fictionista tai Hyvistä, pahoista ja rumista. Minä rakastan Pulp Fictionia ja pidän Tarantinoa lähinnä nerona varsinkin tyylitajullisesti, mutta täytyy myöntää, etten päässyt dollaritrilogiaan oikein sisälle. Mieheni puolestaan rakastaa sekä Tarantinoa että Sergio Leonea – ja varsinkin Ennio Morriconea.

Entäpä sitten naisten suosikkielokuvat? Amélie on minusta aivan ihana ja Tuulen viemästä pidän myös. Sen sijaan Brokeback Mountain ei kyllä iskenyt. Katsoin sitä erään ystäväni seurassa, emmekä kumpikaan saaneet minkäänlaista inspiraatiota siitä.

Otetaanpa pieni suosikkielokuvieni lista. Tässä eivät välttämättä ole kaikki kaikkien aikojen parhaat elokuvat, mutta ainakin tämän listan perusteella voi arvioida, olenko ”mimmien elokuvien” fani vai pidänkö ”äijäelokuvista”.

Loistava draamaelokuva: Volver
Loistava rakkauselokuva: Järki ja tunteet
Loistava komedia: Pretty Woman
Loistava sotaelokuva: Perikato
Loistava rikoselokuva: L.A. Confidential
Loistava kauhuelokuva: Ystävät hämärän jälkeen
Loistava thrilleri: Bound
Loistava musikaali: Moulin Rouge
Loistava animaatioelokuva: Prinsessa Mononoke
Loistava fantasiaelokuva: Pan’s Labyrinth
Loistava toimintaelokuva: Kill Bill 1

Ehkä elämääni eniten järisyttänyt elokuva on kuitenkin eräs, jonka voi luokitella toimintaelokuvaksi.



Asuuko minussa kuitenkin pieni ”äijäelokuvien” fani vai onko kyse jostain aivan muusta?

Picassoon tutustumassa

Kävin Ateneumin Picasso-näyttelyssä. Picasso ei ole ollut ykkössuosikkitaiteilijani koskaan, mutta koska taide kiinnostaa minua yleensä ottaen, pitää tuollaisen ison taiteilijastaran näyttely tietenkin käydä katsomassa. Sitä paitsi näyttelyn väliin jättäminen voi kaduttaa myöhemmin – olen vieläkin harmissani siitä, että en käynyt Helsingissä aikanaan olleessa Frida Kahlon näyttelyssä. Nyt sitten pitää kai harkita Meksikon-matkaa, jotta pääsee näkemään aitoja Kahloja…

Täytyy sanoa, että Picasso-näyttely oli hyvin rakennettu: se eteni Picasson uran alun tuotannosta sen loppuun saakka ja esitteli hyvin monentyyppisiä töitä maalauksista ja grafiikasta veistoksiin ja piirroksiin.

Näyttelyn ensimmäinen vaikutuksen tehnyt työ oli Celestina (Silmäpuoli) (1904).



Maalaus lienee hyvä esimerkki Picasson sinisestä kaudesta, sen verran sininen se on. Celestinan ilmettä on vaikea tulkita, vaikka ottaisi avuksi sen, että kyseessä on barcelonalaisen parittajan muotokuva. Hahmo on myös jollain lailla pelottava, mikä ehkä johtuu siitä, että Celestinan toinen silmä on sokeudesta lasittunut. Eihän sitä tarvitsisi pelätä, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos tämä Picasson malli olisi aikanaan saanut osan vaikutusvallastaan juuri siitä, että ihmiset eivät tienneet, miten suhtautua hänen toiseen silmäänsä.

No, suurin osa Picasson teoksista ei ainakaan Ateneumin näyttelyssä ollut yhtä realistisia kuin Celestina. Vuodelta 1925 peräisin oleva Suudelma on esimerkki tästä:



Oli jännittävä havaita, että Picassolla näytti olevan väreiltään hyvin neutraaleita töitä, jotka sisälsivät vain mustaa, harmaata, valkoista ja beigeä eri sävyissään, ja toisaalta hyvin värikylläisiä maalauksia kuten tuo Suudelma. Itse pidin enemmän näistä värejä pursuvista maalauksista, vaikka vähän tulikin sellainen vaikutelma – yhtään Picasson lahjakkuutta väheksymättä – että niissä oli menty siitä, missä aita on matalin: mitään varjostuksia ei ollut tehty vaan isot värialueet olivat tasavärisiä, nopeasti maalattavia.

Voisi siis ajatella, että Picasso ei ollut piipertäjä. Mutta entäs tämä työ?



Grafiikkatyö Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä turvallaan (1933-1934) on Minotauroksen pään osalta uskomattoman pikkutarkkaa työtä. Ihmetykseni herätti jälleen se, kuinka loppuosa työstä on tehty aivan eri tyyliin, aivan kuin Picasso ei olisi jaksanut tehdä työtään loppuun.

Ehkä suurin suosikkini näyttelyn töistä oli Härkätaistelu: Toreron kuolema (1933). Se ei tosin johdu siitä, että pitäisin härkätaistelusta, vaan siitä, että maalaus on niin monen tyylin yhdistelmä.



Härän pää on niin realistinen että pelottaa. Hevonen on puolestaan kuvattu tyylitellymmin muttei vielä kovin ”oudosti”. Härkätaistelija itse sen sijaan muistuttaa jo hyvin paljon Picasson usein maalaamia kaukana realismista olevia henkilöhahmoja erityisesti kasvoiltaan. Kuva hämmentää, ja ehkä juuri siksi sen yksityiskohtia voisi katsoa vaikka kuinka pitkään.

Otetaan tähän lopuksi pari muotokuvaa, pari Picasson naista. Ensin on Marie-Thérèse Walter ja sitten Dora Maar.



Uskoakseni nämä naiset ihailivat Picasson taidetta siinä määrin, että olivat iloisia tulleessaan kuvatuiksi näin. Itsekin pidän näistä maalauksista, mutta silti herää ehkä eniten mielenkiinto sitä kohtaan, miltä nämä naiset näyttivät oikeasti.

Kokonaisuutena Ateneumin näyttely oli erittäin hyvä. Sain Picassosta monipuolisen kuvan ja harmi olisi sekin ollut, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Ei tosin niin harmi, kuin se muinainen Frida Kahlo -näyttelyn näkemättä jääminen.

Rajansa Raamatun elävöittämiselläkin

Hesari esittelee usein matkailusivuillaan ihan kiinnostaviakin matkailukohteita, joita voisin itsekin harkita. Tänään oli kuitenkin vuorossa sen verran uskomaton matkakohde, että en tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Orlandossa on Holy Land Experience -niminen teemapuisto, jossa voi tutustua Raamatun tarinoihin mm. osallistumalla (erillistä 35 dollarin maksua vastaan) Jeesuksen ristiinnaulitsemisnäytelmään. Jeesuksen kanssa voi poseerata myös valokuvassa tai vaikkapa heittää hauskaa legendaa.

Onneksi Jeesus nousi haudastaan, koska jos ei olisi noussut, hän kiemurtelisi siellä melkoisissa tuskissa nyt. Arvostan – vaikka itse olenkin lähinnä pakana (vaikka toistaiseksi kuulunkin kirkkoon) – esimerkiksi Oberammergaussa 10 vuoden välein järjestettävää kärsimysnäytelmää. Minusta Raamatun tapahtumia saa ilomielin esittää näytelminä ja tehdä sillä lailla tarinat ihmisille eläviksi. Teemapuisto on kuitenkin eri asia. Ei Jeesus ole mikään Mikki Hiiri, joka voidaan laittaa teemapuistoon kekkuloimaan ja poseeraamaan ihmisten kanssa. Eikä Jeesukselle juttelu kyllä ole millekään Jeesus-asuun pukeutuneelle keskinkertaiselle näyttelijälle juttelemista. Pakanastakin tuntuu, että nyt rienataan ja kovaa.

Hesarin jutussa kerrotaan myös pariskunnasta, joka oli vienyt 4-vuotiaan lapsensa katsomaan ristiinnaulitsemisnäytelmän verenlentoa. Lasten kuulemma ”täytyy tietää, mitä Jeesuksen piti kestää ja mitä hän puolestamme teki”. Ja lapsen varmasti kuuluu nähdä vuosikausia painajaisia siitä, kuinka parrakasta miestä ruoskitaan ja kuinka hänet hakataan kiinni ristiin. Uskomatonta! Sanoiko joku joskus jotain siitä, kuinka asiat mukautetaan lapsen ikätasoon? Voisiko Jeesuksesta kertoa hieman vähemmän verisesti, jos nyt yleensä haluaa kertoa?

Tuon nelivuotiaan äiti piti muuten teemapuistoa tylsänä lukuun ottamatta näytelmiä. No, jos teemapuistossa ei paljon muuta ole kuin nuo näytelmät, kai ihmiset sitten maksavat sen 35 dollaria nähdäkseen eräänlaisen näkemyksen pääsiäistapahtumista. Itsestäni tuo kyllä kuulostaa irvokkaalta rahankeruulta, sillä pelkkä portista sisälle pääsykin maksaa aikuiselta 35 dollaria. Eikö sillä hinnalla voisi päästä katsomaan myös esityksiä?

Tiedä sitten, olisiko yhtään sen pyhempi olo, jos menisi Jerusalemiin katsomaan oikeita Raamatun tapahtumapaikkoja. Taitavat niissä paikoissa tungeksia sellaiset turistilaumat, että sekin voi tuntua rienaukselta – en tiedä, kun en ole käynyt. Vatikaani ei ainakaan tuntunut rauhan, rukouksen ja pyhyyden tyyssijalta vaan turistirysältä. No, sekin on kuitenkin lähempänä jotain aitoa kuin jokin teemapuisto keskellä amerikkalaista markkinataloutta, vaikkei Jeesus Roomassa koskaan käynytkään.

Ei ole mitään syytä leikkiä sosiaalista

Vajaat pari viikkoa sitten oli työpaikan pikkujoulut. Tänään oli eräs toinen tilaisuus, jossa istuin sellaisten ihmisten kanssa, joista suurin osa ei ole minulle kovin läheisiä. Ne tilanteet eivät todellakaan ole omiani. Jään usein varjoon jo työpaikan ruokapöydässäkin. Olen huono jutustelemaan. En ole läheskään aina kovin kiinnostunut siitä, mitä muut sanovat. En jaksa nykyään jauhaa itse edes valitus-smalltalkia.

Pärjään yleensä mainiosti, jos minulla on vain yksi juttelukumppani. Isommassa porukassa olen hiljainen, ja jos toiset vain jatkavat omia juttujaan ja joudun istumaan hiljaa, koska en osaa osallistua keskusteluun, saatan pitkään tässä tilanteessa oltuani ahdistua niin, että tuntuu, että on pakko päästä heti pois.

Viime aikoina minusta on myös tuntunut, ettei minua noteerata, että jos sanon jotain, kukaan ei reagoi siihen mitenkään. Tätä tapahtuu siis silloin, kun olen jossain muussa seurassa kuin aivan läheisteni kanssa.

Ymmärrän kyllä, että ihmisellä on itsellään vastuu siitä, että osallistuu keskusteluun. Kyllä, mutta kun molemmilla puolilla käännetään selkä ja vastapäätä istuvat puhuvat vain toisilleen, tulee sellainen olo, että joku ei tässä ota jotakuta ehkä huomioon. Itse pidän hyvänä keskustelijana sellaista ihmistä, joka pitää huolen siitä, että kaikilla pöydän ääressä istujilla on mukavaa.

Jokin aika sitten Annassa (46/2009) toimittaja Mirka Heinonen kirjoitti epäsosiaalisuudesta. Tekstin lukeminen jotenkin vapautti minut. Havaitsin olevani nykyiselläni epäsosiaalinen luonne. En ole kiinnostunut nysväämään ihmisten seurassa kuin silloin tällöin. Töissä joudun nysväämään vaikka kuinka paljon sellaisten ihmisten seurassa, joista monikaan ei ole yhtään kiinnostunut siitä, mitä minulla on sanottavaa, joten on aika luonnollista, että illalla esimerkiksi kirja on mukavampi kaveri kuin joukko ventovieraita juhlijoita esimerkiksi.

Mirka Heinosen tekstissä minua ilahdutti mm. seuraava kohta: ”Reipas työntekijä ei välttämättä ole tehokas, eikä seurallisuus automaattisesti tarkoita sosiaalista lahjakkuutta eli kykyä havaita toisen tunteita ja reagoida niihin.” Kuinka ihanasti sanottu! Haluankin uskoa, ettei se välttämättä ole taitavin, joka pitää itsestään eniten melua.

Ikävä kyllä tuo vapauttava lukukokemus ei aiheuttanut sitä, että osaisin olla epäsosiaalinen aivan huolettomasti. Ahdistun edelleen, jos minun pitää muodon vuoksi kuunnella kiinnostuneena, kun toiset jauhavat paskaa, ja yrittää löytää väli, johon ehkä voisi sanoa jotain. Mutta toisaalta se avasi silmäni – minäkin voin olla epäsosiaalinen, eikä se tee minusta yhtään huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka jotkut taatusti minua tuntemattomien ryhmässä katsoessaan ajattelevatkin, että olen outo.

Luinpa Bukowskia

Lukupiirimme valitsi poissaollessani luettavakseen Charles Bukowskin teoksen Vanhan likaisen miehen juttuja. Olin melkoisen hämmentynyt, kun kuulin tästä ratkaisusta, koska en oikein arvannut, että Bukowski olisi lukupiiriläistemme ykkösihastuksenkohde. Itse myös ajattelin, että tämä kirja ei ainakaan minua sytytä.

Bukowskin tarinat on julkaistu alun perin Open City -lehdessä eräänlaisina kolumneina. Ne kertovat lähinnä kännisekoiluista. Tiedä sitten, kuinka paljon niissä on totta ja kuinka paljon tarua, mutta englanninkielinen Wikipedia tuntuu määrittelevän tarinat Non fiction -otsikon alle. Ehkä se johtuu siitä, ettei näitä lehtijutuiksi kirjoitettuja tarinoita tule pitäneeksi novelleina. Toisaalta epäilen, että alkoholin kanssa paljonkin aikaa viettänyt Bukowski on ehkä kokenut paljonkin sellaista, mistä hän näissä teksteissä kirjoittaa.

Lukukokemus ei ollut niin karmea kuin olin kuvitellut. Tekstin hahmottaminen ei ollut helppoa, mutta kyllä sitä sitten välillä pysyi kärryilläkin siitä huolimatta, että tarinat olivat päämäärätöntä vaeltelua tilanteesta toiseen ja että Bukowski ei ollut välittänyt käyttää isoa kirjainta pisteen jälkeen – tällaista anarkiaa minun on kyllä vaikea ymmärtää. Mitä se ketään hyödyttää, että leikitään kuin lapsi ihmistä, joka ei osaa edes kirjoittamisen perusasioita. Muka.

Ajoittain kirja tarjosi myös herkullisia hetkiä (tosin, jos ne eivät ole fiktiota, herkullisuus on kaukana, mutta jos niitä käsittelee novelleina…) Eräs tällainen hetki tuli lukiessani tarinaa nimeltä Vaatturi ja pakastehummeri. Se alkaa näin:

pikku vaatturi oli melko hyvällä tuulella, hän istui ommellen. vasta kun nainen tuli ovelle, kilautti kelloa, hän häiriintyi. ”smetanaa, myyn smetanaa”, nainen sanoi hänelle. ”häivy, sä haiset”, sanoi vaatturi, ”en tarvii sun smetanaas!” ”yyyyyhhh!” ”sun kämppä löyhkää! veisit roskat välillä ulos?” nainen sanoi ja häipyi.

silloin vaatturi muisti ne kolme ruumista. yksi oli keittiössä pitkällään uunin edessä. toinen roikkui kauluksesta pystyssä komerossa, jäykistyneenä. ja kolmas istui kylpyammeessa selkä suorana, no, ei nyt aivan suorana, pää retkotti ammeen reunan yli.

Absurdiuden aste on niin huimaava, että naureskelin tälle tarinanalulle monta päivää. Joku tulee yhtäkkiä ovelle myymään smetanaa miehelle, joka ei muista, että hänen kodissaan on kolme ruumista! Hersyvää! Tarina muuttuu sitä paitsi vielä uskomattomammaksi, kun paikalle saapuu vaatturin ystävä. Murhan syy paljastuu:

”mä en pitäny niistä.”
”mut et sä voi vaan mennä ja tappaa ihmisiä joista et pidä.”
”mä en pitäny niistä yhtään.”
”Jack?”
”noh?”
”haluut sä vetää luuriin?”
”jos se ei haittaa.”
”se on sun luuris, Jack.”

Niinpä niin. Mikä tälle miehelle tulee tiukassa paikassa mieleen? Masturbaatio.

Ymmärrän, että kaikkia tällaiset tarinat eivät naurata. Monet kokevat myös Bukowskin naiskuvan vastenmieliseksi. Itse en siinä mielessä ymmärrä sitä, että Bukowski kuvaa kyllä miehetkin niin säälittäviksi, että mitä muuta hänen tarinoidensa miehiltäkään voisi odottaa kuin naisen pitämistä huorana. Siinä maailmassa, missä näissä tarinoissa eletään, kaikki ovat säälittäviä. Perserei’istä puhumista ja toisten nähden ulostamisen kuvaamista voi myös pitää sellaisena provokaationa, ettei kannata turhemmin hätkähtää.

Lukukokemuksena Vanhan likaisen miehen juttuja oli mielenkiintoisempi kuin kuvittelin. Olenpahan nyt laajentanut tietämystäni kirjallisuudesta ja nähnyt ilmeisen onnistuneen kuvauksen siitä, miltä maailma saattaa näyttää, jos ryyppää liikaa.

Huomenna saa avata!

Olen ihan täpinöissäni joulukalenterien kanssa. Niitä on meillä aika monta ja odotan kuin pieni lapsi, että pääsen niitä avaamaan. Seinälle ripustetaan tänään itse tekemäni kalenteri, jonka taskut täytetään ainakin Geishoilla ja Fazerminteillä. Mutta se ei ole yhtä jännittävä joulukalenteri kuin kuvallinen, jossa avataan luukkuja. Niitä meillä on kolme. Ensiksikin sain SuuriKuu-kirjakaupasta Mauri Kunnaksen joulukalenterin kylkiäisenä, mutta todelliset herkut ovat tässä:



Muumikalenteria ei voinut vastustaa, ja sitten kun näin tuon Myyrä-kalenterin, en voinut vastustaa sitäkään, vaikka kalenterikiintiö oli tavallaan jo täynnä.

Muistan, että kun olin pieni, silloinen kaverini oli avannut kaikki luukkunsa saman tien. Minä pidin sitä häpeällisenä ja vääränä tekona ja yritin sulkea luukut uudelleen. Joulukalenteri on pyhä asia, ei sitä saa miten tahansa availla. Nyt on ikävä kyllä sellainen tilanne, että kiireisinä aamuina saattaa luukku ennemminkin jäädä avaamatta. Katsotaan – oikeasti joulukalenterin avaamiselle pitää löytyä aikaa. Ja siitä olen iloinen, että se tuottaa minulle nykyään yhtä lailla iloa kuin lapsena.

Vicky Cristina Barcelona

Pari päivää sitten oli illalla sellainen olo, että pitää upota ihan toiseen maailmaan vähäksi aikaa. Niinpä sitten valitsin dvd-hyllystä Vicky Cristina Barcelonan, joka oli odottanut katsomista jo kohtuullisen pitkään.

Vicky (Rebecca Hall) on periaatteiltaan uskollista tyyppiä oleva brunetti, Cristina (Scarlett Johansson) blondi, joka heittäytyy suhteesta suhteeseen täysin hetkellisten mielihalujensa mukaan. He ovat parhaat ystävättäret ja lähtevät yhdessä Barcelonaan. Siellä heidän elämäänsä ilmestyy Juan Antonio (Javier Bardem), joka ehdottaa ensikeskustelussa ryhmäseksiä. Vicky ei ole innoissaan, mutta koska Cristinaa ei voi pysäyttää, Vickykin lähtee miehen matkaan. Hänellä on kuitenkin aikomus käyttäytyä siveästi.



Juan Antonio vie naiset pois Barcelonasta ja kuinkas ollakaan: lemmenleikkeihin hänen kanssaan alkaakin ensiksi Vicky, sillä Cristina sairastuu vatsahaavansa vuoksi, ja kun Juan Antonio viettää aikaa kahdestaan Vickyn kanssa, tämä lankeaa espanjalaismiehen lumoihin siitä huolimatta, että edessä ovat häät toisen miehen kanssa.

Lopulta Juan Antonion kanssa asumaan päätyy kuitenkin Cristina, mutta Vicky ei saa miestä mielestään, vaikka Espanjaan lentää myös hänen kihlattunsa ja vaikka häätkin järjestetään. Cristinalla ei ole sen hauskempaa, sillä Juan Antonion luo päätyy hänen eksänsä Maria Elena (Penélope Cruz), jonka kanssa Juan Antoniolla on ollut perinteinen intohimoa läiskyvä mutta alituista riitelyä sisältävä suhde ja joka hakee turvaa miehestään kun on ensin yrittänyt tappaa itsensä. Ensin on kamalaa, sitten ollaan erottamaton kolmen kimppa, mutta kun Cristina päättää lähteä, helvetti pääsee valloilleen.



Elokuvan ihmissuhteet ovat sellaiset, etten ainakaan minä katsojana välittäisi olla kenenkään elokuvan henkilön kengissä. On tuskallista katsella, kuinka Vicky salaa mieheltään syrjähyppynsä Juan Antonion kanssa. Eikä sitäkään ole niin kiva tuijottaa, kuinka epätasapainoinen Maria Elena on – paitsi siinä mielessä, että Penélope Cruz tekee nautittavan roolisuorituksen, jossa karismaa piisaa.

Juan Antoniosta ei oikein ota selvää, mutta koska hänellä on riesanaan hullu ex-vaimo, ei Vickyn oikeastaan kannata lähteä kehittelemään ihmissuhdetta hänenkään kanssaan. Eikä se ryhmäseksiehdotus elokuvan alussa myöskään välttämättä lupaisi rauhallista, onnellista ja kahdenkeskistä parisuhdetta. Ikävä sanoa, mutta tuskin Vicky tulee olemaan kovin onnellinen myöskään naimansa Dougin (Chris Messina) kanssa, sillä tämä on aika tylsä mies. En pidä järkevänä etsiä vaarallista miestä, mutta ei miehen nyt tylsäkään pitäisi olla vaan mielenkiintoinen turvallisuutensa lisäksi.

En muuten tiedä, pitäisikö siitä, ettei Vickyn syrjähyppy selviä Dougille, antaa dramaturgiset pisteet vai ei. Periaatteessa tarinan henkilöiden salaisuuksien paljastuminen kuuluu käsikirjoittamisen perinteeseen. On siis tavallaan rohkeampaa kirjoittaa tarina, jossa salaisuudet jäävät salaisuuksiksi. Vaikka draamaa on kyllä siinäkin, että Vicky solmii avioliiton ja jää siihen siitä huolimatta, että katsojalle tulee aika selväksi, ettei hän saa sillä tavoin onnea. Rankaiseeko Vicky tällä tavoin itseään vai?

En ole mikään fanaattinen kitaramusiikin ystävä, mutta tähän elokuvaan espanjalainen kitaramusiikki sopi. Elokuvasta aisti myös muutoin paljon espanjalaisuutta, vaikkei se puhtaasti espanjalainen filmi tietenkään olekaan. Se oli hyvin virkistävää – onneksi kaikki elokuvat eivät sijoitu amerikkalaiskaupunkeihin.

Kokonaisuutena pidin Vicky Cristina Barcelonasta. Ja kyllä, alkoi tehdä mieli Barcelonaan, ei tosin solmimaan uusia ihmissuhteita vaan taidetta katsomaan.

Inspiraatio ja intohimot

Olen monesti ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät tunne intohimoa mitään asiaa kohtaan, joille ei syty silmiin lapsenomainen innostus mistään asiasta. Nyt Helsingin Sanomien kolumnisti Henna-Kaisa Sivonen kirjoittaa juuri samasta asiasta kolumnissaan. Sivonen ylistää inspiraatiota ja toivoo, että kaikki saisivat kokea haltioituvansa jostakin.

Sitä tosiseikkaa Sivonen ei unohda, että jos haluaa luoda jotain, se on tehtävä vaikka ilman inspiraatiota. Toisaalta hän laukaisee ikävän totuuden: ”Kiireellä ja suorittamisella saa aikaan tuloksia, mutta ei intoa.” Niin, kyllä inspiraatio on kiva asia, se, että kokee tekevänsä juuri sitä, mikä innostaa.

Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että jokaiseen tekemäänsä asiaan pitäisi olla maata mullistava inspiraatio. Olen kuitenkin itse aika surullinen siitä, että usein kokemukseni on lähinnä se, että olen kiinnostunut asioista, mutta jopa niiden mukavien asioiden tekeminen vaatii ponnistelua, väsymyksen voittamista. Kun pääsee alkuun, on kiva askarrella joulukortteja ja kirjoittaa vaikkapa blogia, mutta kaiken takana on jokin käsittämätön suorittamisen pakko. Tämä ja tämäkin kiva asia pitäisi saada tehtyä. Tuokin lankakerä pitäisi neuloa sukiksi, kun lanka on kerran ostettu. Nuokin kirjat pitäisi saada luettua, että pääsisi jatkamaan noihin toisiin kirjoihin.

Kaipaan siis sitä, että sormet syyhyten odotan pääseväni vaikkapa askartelujen tai käsitöiden pariin. Sitä, etten pysty laskemaan hyvää kirjaa kädestäni. Sitä, että katson dvd:ltä tv-sarjan jaksoja toisensa perään, enkä halua lopettaa. Kaipaan myös sitä, että intoa puhkuen selitän toisille ihmisille, mitä olen tehnyt, mitä ideoita olen keksinyt, mikä on saanut minut iloiseksi.


Ei tainnut olla aina taiteilijoillakaan inspiraatiota…
Akseli Gallen-Kallelan maalaus Symposium

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että minulla on oikeita kiinnostuksenkohteita. Aivan omia kiinnostuksenkohteita, jotka eivät riipu lainkaan siitä, onko joku toinen niistä kiinnostunut vai ei. Eräs entinen työkaveri ihmetteli kerran, mitä hän sitten tekee, kun on eläkkeellä. Voiko ihmisen elämä olla niin tyhjää, että ei keksi mitään kivaa tekemistä työn ulkopuolella? Itse pitäisin sellaista mahdottomana, koska aina on paljon enemmän innostuksen kohteita kuin aikaa tehdä niitä mukavia asioita, joita haluaisi tehdä.

Niin, kun vain löytäisi niihin mukaviin asioihin todellisen tekemisen ilon. Mitä ilmeisimmin sen löytämiseen todellakin tarvitaan aikaa, sillä aivot eivät kiireessä suostu tuottamaan mitään kovin mielenkiintoista.

Jos et syö mitään, et varmasti olekaan mitään

Hesari julkaisi tänään uuden ruokakolumnistinsa A.W. Yrjänän ensimmäisen kolumnin. Teksti ei ollut idealtaan maata mullistava mutta todella virkistävää luettavaa silti.

Kolumnin otsikko ”Ruoka on myrkkyä” kertoo melkein kaiken. Yrjänä aloittaa pahoiksi ja kielletyiksi mainituista voista, laardista ja ihrasta ja etenee lopulta siihen, että jos kaikki, minkä syömistä pidetään joko epäterveellisenä tai epäeettisenä, kiellettäisiin, emme saisi laittaa suuhumme kuin joitakin harvoja ruokatuotteita. ”Täysjyväruista, perunaa ja lehtisalaattia sekä muutamia juureksia saa vielä syödä. Kylmänä, kuivatun merilevän ja kauramaidon kera”, kirjoittaa A.W. Yrjänä.

Yrjänä käyttää ihania sanamuotoja: ”Makkara on vaarallista, lihottavaa ja vanhanaikaista.” ”Tomaatti on syntiä - -” Voisin tikahtua nauruun. Lehtien ruokajuttuja lukiessa voi helposti tulla olo, että mikään ei enää ole sopivaa syötävää.

Syöminen ei ole minulle helppoa, ja hyvin usein olen tuntenut sen tunteen, että olen syönyt liikaa, enemmän kuin on hyväksyttävää. Mutta täytyy voida syödä hyvällä omallatunnolla joskus myös ”väärin”. Ihmisen mielenterveydelle ei ole hyväksi, että joka kerta syömisen jälkeen on syyllinen olo. Syyllinen olo ei ainakaan kokemukseni mukaan muuta ihmisen ruokailutottumuksiakaan miksikään.

Itse haluaisin laihtua, enkä nyt höpsötä minkään parin sellaisen kilon takia, jotka eivät edes ole ylipainoa. Syyllistäminen ei kuitenkaan johda mihinkään. Eivätkä yksioikoiset laskelmat, joita välillä esitetään. Hesarissa oli jokin aika sitten mm. seuraava tieto: ”Ylipaino kertyy pienistä puroista. Pussi hedelmäkarkkeja viikossa tietää vuodessa 10,5 lisäkiloa.” Onneksi ne kaksi, jotka jaksoivat asiaa netissä kommentoida, osuivat heti asian ytimeen: ei tietty syöty määrä lihota tuosta noin tietyllä grammamäärällä. Voisihan sitä tosiaan ottaa huomioon senkin, mitä ihminen sen karkkipussin lisäksi syö ja minkä verran hän kuluttaa energiaa. Ja voisihan sitä laskea, paljonko energiaa tulee, jos syö kaksi perunaa joka päivä. Varmaan siitäkin saataisiin mieletön lisäkilomäärä vuodessa, jos ajateltaisiin, ettei ihminen kuluta mitään.

No, joillakin on tarve julistaa kieltäymyksen sanomaa. Itse yritän kuitenkin löytää tasapainoisen mutta rennon suhteen ruokaan – ja olla syyllistämättä itseäni.

Björk muumeilee

Tekeillä on jälleen uusi muumielokuva, Muumipeikko ja punainen pyrstötähti. Hauskaa! Muumeja ei voi koskaan olla liikaa. Tosin epäilyttää, mihin tarinaan tämä elokuva perustuu, sillä yksi pyrstötähtijuttuhan on jo olemassa ja siitä on jo tehty piirretty elokuva. Mutta ilmeisesti Filmkompaniet tekee jotain uudenlaista, jos tarina on sama.



Hauska yksityiskohta on se, että tuossa tulossa olevassa muumielokuvassa kuullaan Iltalehden mukaan Björkin musiikkia. Sehän on samalla hassulla tavallaan haahuilevaa kuin Muumilaakson elämäkin välillä on.


Kuva Bruce McAdam

Täytyy muuten tunnustaa, että mielestäni tuo Muumipeikko ja pyrstötähti ei ole läheskään kiintoisin muumikirja. Itse lapsena ajattelin, että Muumipapan seikkailut kirjoissa Muumipappa ja meri sekä Muumipapan urotyöt eivät olisi kovin kummoisia, mutta nyt aikuisena luettuani kirjat ihastuin niihin valtavasti. Ykkössuosikkini on kuitenkin Taikatalvi. Mikä siinä onkaan, että vaikken pidä kylmästä, talvi on niin kaunis ja houkutteleva, tunnelmallinen vuodenaika.

Paranormaalia aktiivisuutta

Kauhuelokuvat ovat yksi elokuvasuosikkilajini. Harvemmin kuitenkaan tulee enää vastaan sellaisia elokuvia, jotka pelottaisivat todella, joissa olisi hyytävä tunnelma. No, pakkohan minun oli mennä katsomaan, onko tämä pelottavaksi hehkutettu – tai paremminkin mainostettu – Paranormal Activity sellainen leffa.

Peruselementit olivat siinä mielessä kunnossa, että elokuvassa on kyse pahoista hengistä. Niihin liittyvät tarinat ovat ykköspelottelijoitani. Elokuva kertoo Micahista ja Katiesta, jotka ovat juuri muuttaneet yhteen asumaan. Katiella on ollut yliluonnollisia kokemuksia lapsuudesta saakka, ja nyt asia on paljastunut myös Micahille: uudessa talossa nimittäin kummittelee ainakin tuoreen avovaimon mielestä.



Micahista yliluonnolliset ilmiöt ovat hauskoja, ja hän aikookin saada ne videonauhalle. Kamera seisoo yöt makuuhuoneen nurkassa kuvaamassa, ja sillä kuvataan yhtä lailla päiväaikaankin – silloin se vain liikkuu.

Elokuvan ideana on leikkiä dokumenttia. Amatöörit kuvaavat huonosti, mutta ei heidän ehkä tarvitsisi kuvata niin huonosti kuin mitä kamera tässä elokuvassa liikahtelee. Amatöörimaisen kuvauksen vaikutelman saisi aikaan vähemmälläkin kameranheiluttamisella, eikä katsojien tarvitsisi tulla merisairaiksi katsoessaan elokuvaa. On nimittäin saletti, etteivät kaikki pysty katsomaan Paranormal Activitya alusta loppuun – eikä syynä ole pelottavuus vaan kuvan heilumisen aiheuttama pahoinvointi.

Entäpä pelko? Jos kotonani tapahtuisi jotain sellaista kuin elokuvan Micahin ja Katien kotona, olisin todellakin kauhuissani. Jostain syystä en nyt kuitenkaan erityisemmin pelännyt ennen aivan elokuvan loppua. Odotin elokuvalta kunnon säikäytyskohtia, mutta niitäkään ei tullut kuin vasta lopussa. Tai sitten säikäytykset eivät vain toimineet minuun.

Kokonaisuutena elokuva oli kuitenkin mielestäni kiinnostava. Katien ja Micahin välille syntyi erimielisyyksiä siitä, miten kummitteluun pitäisi suhtautua. Tämä pariskunnan soutaminen ja huopaaminen – ”olet inhottava” vs. ”rakastan sinua” – oli ihan mielenkiintoista seurattavaa. Pisteitä voi antaa myös siitä, ettei elokuva antanut tulla kauhua täydeltä laidalta heti alusta. Periaatteessa se oli rakennettu oikein: kauheimmat asiat ovat vasta lopussa, pieni kauhu kasvaa isoksi kauhuksi. Ikävää on tietenkin se, ettei kauhuelementti alkanut toimia riittävän tehokkaasti riittävän ajoissa.

Paranormal Activity ei siis pääse kaikkien aikojen pelottavimpien elokuvien listalleni. Minua ovat tosissaan pelottaneet mm. Manaaja, Carrie ja Hohto. Mutta ei minua kaduta, että lähdin katsomaan tämänkin kauhupätkän. Eikä voi sanoa, että se olisi varsinaisesti ollut kovin suuri pettymyskään edes. Mutta olisihan se ollut kiva, jos se olisi pitänyt katsojan varpaillaan ensi minuutista alkaen.

Suvaitaanko?

Suvaitsevaisuus on siitä kiva asia, että itse asiassa yhteiskunta määrittelee etukäteen aika pitkälle, mitä on suotavaa suvaita. Ensin määritellään lakeja kirjaamalla, ettei tarvitse suvaita vaikkapa murhaajia (ihan hyvä laki) ja sitten määritellään jollain epämääräisellä yleisellä moraalilla, mitä niistä asioista, joita ei ole laissa kielletty, ei tarvitse suvaita.

Hesarin Nyt-liite uskoo, että ensi maanantai, joka on kansainvälinen suvaitsevaisuuden päivä, antaa meille mahdollisuuden suvaita myös niitä mielipiteitä, jotka muina päivinä ovat ikään kuin ”kiellettyjä”. Liite on sitten tehnyt koonnin tällaisista mielipiteistä. Lähteinä on käytetty omaa toimitusta, Facebookia ja ihmisiä Helsingin rautatieasemalla.

Omasta mielestäni osa Nytin esittämistä mielipiteistä ei ole mitenkään pannassa. Ei minusta katsota kieroon, jos esittää esim. jonkin seuraavista mielipiteistä:

Makkara maistuu paremmalta kuin tofu. (Ofelian kommentti: Tuskin tästä mielipiteestä hermostuisi kukaan muu kuin maailman vannoutunein kasvissyöjä, jolla olisi aimo annos hihhuliutta matkassa mukana. Suurin osa kasvissyöjistä syö kasviksensa aivan rauhassa eikä niinkään välitä siitä, jos joku sattuu pitämään enemmän lihatuotteista.)

Töissä on mukavaa. (Ofelian kommentti: No älkää nyt viitsikö! Kävisivätkö kaikki ihmiset sellaisessa työssä, josta eivät pidä?)

Kondomi on hankala. (Ofelian kommentti: Eihän se hankaluus estä käyttämästä kondomia silloin, kun sitä tarvitaan.)

Rakastan koriste-esineitä. (Ofelian kommentti: Koriste-esineitä on lähes joka kodissa. Kuka sitten jaksaisi häpeillä sitä, että pitää niistä?)

Miehet ja naiset ovat erilaisia. (Ofelian kommentti: Tietenkin ovat.)

Sen sijaan myönnän, että minua ärsyttävät seuraavanlaiset mielipiteet:

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus on tylsä kirja, ja Puhdistus-näytelmä on uuvuttavan tylsä.
Quentin Tarantinon elokuvat ovat paskoja.

Mutta miksi? Eivätkös kirja- ja elokuvamaku ole makuasioita? Itse pidän sekä Oksasen kirjaa että Tarantinon elokuvia suunnilleen parhaana, mitä taide voi tarjota. Siksi ajattelenkin yksioikoisesti, että se, joka ei anna niille mitään arvoa, ei ymmärrä niitä. Uskon myös, että maailmassa on taideteoksia, jotka on absoluuttisesti upeita. Näitä on esimerkiksi Michelangelon maalaama Sikstiiniläiskappelin katto. Se, joka väittää näiden freskojen olevan arvottomia ja huonoja, on minusta ymmärtämätön moukka. Piste.


Kuva: Aaron Logan

No, löytyi Nyt-liitteestä sellaisiakin mielipiteitä, joita ei yleensä kehdata lausua ääneen. Niitä, joista moni on ehkä samaa mieltä, mutta joita vastustetaan esimerkiksi siksi, että näytettäisiin suvaitsevammilta tai että ei näytettäisi niin itserakkailta tai typeriltä. Siis kaikkinensa siksi, että näytettäisiin siltä, miltä kuuluu näyttää.

En liiku enkä aiokaan ryhtyä harrastamaan liikuntaa. (Ofelian kommentti: Jokaisen kuuluu olla kiinnostunut pitämään kunnostaan huolta – varsinkin ylipainoisten. Jos liikunta on vähissä, on syytä korostaa, että suunnittelee liikuntaharrastusta ja yrittää kävellä työmatkat ja on jo ostanut kuntosalikortin.)

Monitaiteelliset tapahtumat ovat tekotaiteellisia. (Ofelian kommentti: Esimerkiksi nykytanssia ei saa arvostella, koska se on korkeampaa taidetta, jota ymmärtävät vain fiksut. Jos yhdistetään kaksi lajia korkeampaa taidetta, vaikkapa nykytanssi ja runonlausunta, sitä saa vielä vähemmän arvostella. Unohdetaan, että tästä parhaista parhaimmastakin (no just joo) taiteesta löytyy sekä helmiä että paskaa.)

Yksityisautoilu on mukavaa. (Ofelian kommentti: Uskon, että monet pitävät oman auton lämmöstä ja siitä, ettei seurana ole satunnaista valikoimaa ihmisiä, jotka juttelevat kännykköihinsä mitä sattuu turhanpäiväisyyksiä. Mutta yksityisautoilusta ei saa pitää, koska se saastuttaa tämän maailman.)

Maahanmuuttajissa on kieroja ihmisiä. (Ofelian kommentti: Suomessa on jo sen verran maahanmuuttajia, että olisi aika epätodennäköistä, että kaikki heistä olisivat rehellisyyden perikuvia – eiväthän kaikki suomalaisetkaan ole. Ei se tee ihmisestä ulkomaalaisvihaajaa, jos hän sattuu väittämään yhtä maahanmuuttajaa kaikista Suomen maahanmuuttajista epärehelliseksi. Mutta rasistin leima saattaa iskeytyä ihmiseen aika helposti. Joka tapauksessa, jos otamme ihmiset ihmisinä, löydämme varmasti sekä suomalaisia että maahanmuuttajia, joiden kaikkia tekoja emme voi hyväksyä.)

Mitä enemmän BB:ssä pannaan, sen kiintoisampaa. (Ofelian kommentti: Aika monet ihmiset pitävät ”kohu”jutuista. Ihmisten on kuitenkin turvallisempaa paheksua BB-seksiä ja -ryyppäämistä kuin sanoa: ”On muuten tavattoman mukavaa, kun tissit näkyivät taas kunnolla ja olipa hauska nähdä, millaista se kännikohellus taas oli.” Sivistynyt ihminen ei nauti alhaisesti.)

Pinkki on kiva väri

Joskus nuorempana inhosin vaaleanpunaista – pidin sitä ällöttävänä lällyvärinä. Nyt olen muuttunut: pinkki ja vaaleanpunainen ovat minusta sööttejä. En käytä niitä kyllä vaatteissa, mutta pienissä esineissä ne ovat hauskoja tyttövärejä, joissa on jonkinlaista leikkimielisyyttä mukana. Esimerkiksi vaaleanpunainen Nintendo DS -pelikonsolini on mielestäni lähinnä ylisuloinen.

Ilta-Sanomista löytyi todellinen pinkin rakastaja: Johanna Marjomaa esittelee kotinsa, jonka on ihan kokonaan pinkki – ja sievä! Minusta on ihanaa, että joku tekee asiat noin omannäköisikseen ja viitsii nähdä vaivaa sen eteen, että pienetkin tavarat sopivat pinkkiin ympäristöönsä. Itse en ole niin tarkka siitä, miten tyylit ja tavarat sopivat kotona yhteen, mutta harkittu kokonaisuus viehättää tällaista esteetikkoa kuin minua aina kun mukana on sympaattisuutta – ja pinkki asunto on taatusti sympaattisempi kuin beigeä ja mustaa tai aina kauden muotivärejä (mitkähän nekin taas ovat?) käyttävä asunto.

Kaikkinensa pidän voimakkaista väreistä ja ehkä juuri siksi vaaleanpunainen on ollut inhokkini joskus. Sehän on maailman pliisuin väri. Siinä mielessä pinkki on kyllä parempi, sillä siinä on voimaa – ehkä se siten myös voimauttaa.


Kuvan tarjosi FreeDigitalPhotos.