Virginie

Maanantaina ykköseltä tullut Anna Kortelaisen kirjaan perustuva tv-elokuva Virginie on kahden vaikean rakkaussuhteen kuvaus. En ole kauhean perehtynyt Albert Edelfeltiin ja vielä vähemmän hänen malliinsa Virginiehin. Siksi elokuva olikin varsin mielenkiintoista katsottavaa, vaikken osaakaan arvioida, kuinka totuudenmukaisena se esittää Edelfeltin ja Virginien suhteen.

Elokuvassa on kaksi pariskuntaa: Edelfelt ja hänen mallinsa Virginie sekä Virginiestä itselleen pakkomielteen tehnyt tutkija ja hänen miehensä. Tutkijanainen yhdistyy tietenkin katsojan mielessä Anna Kortelaiseen, mutta koska en tiedä hänenkään elämästään mitään, otan tutkijan vain elokuvan hahmona.

Elokuvassa on siis kaksi aikatasoa: välillä seurataan nykyajassa naistutkijan elämää Pariisissa ja Suomessa, ja välillä ollaan 1800-luvun Pariisissa ihmettelemässä, mitä Edelfeltille kuuluu. Minusta tämä ratkaisu toimii hyvin. Kahden pariskunnan elämät muistuttavat toisiaan sitä enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Albert Edelfeltin maalaus Virginie on kiehtova kuva ihmisestä, joka näyttää tavattoman onnelliselta. Ei ole ihme, jos joku innostuu tutkimaan, kuka kuvan nainen on. Elokuva antaa Virginiestä kuvan naisena, jota kohtaan Edelfelt tuntee pohjatonta intohimoa mutta jonka kanssa tämä ei loppujen lopuksi tahdo elämäänsä jakaa. Virginie on ajoittain hyvin tasapainoton – silloin, kun hänen ja Edelfeltin suhde rakoilee. Elokuvan jälkeen onkin hieman ristiriitaista katsoa maalausta Virginiestä – kuva näyttää onnen hetken, joka ei ole kovinkaan paljon yhteydessä siihen, miten Virginie elämänsä kaikkinensa koki. Toisaalta voisi kuvitella, että Edelfelt maalasi Virginiensä maalaukseen juuri sellaisena, kuin halusi hänet aina muistaa.



Nykyaika tuntuu arkisemmalta kuin romanttiseltakin näyttävä 1800-luku, mutta toisaalta tutkijan ja hänen miehensä suhde on aivan yhtä kiinnostava kuin Virginien ja Edelfeltin. Suhde rakoilee, koska nainen ei pysty päästämään irti Virginiestä ja koska tämä on miehestä järjetöntä – naisenhan pitäisi väsätä väitöskirjaa! Kummastakin löytyy kuitenkin intohimoa toista kohtaan, mutta tunteet vaihtuvat hyvin pian, kun puhe tulee taas Virginiestä.

Intohimoinen kiinnostus jotain asiaa kohtaan on tavallaan kadehdittavaa. Kai jokainen haluaisi tuntea innostuksen, joka vie eteenpäin ja jota ei voi vastustaa, innostuksen, jonka avulla todella saa jotain aikaan – inspiraation. Toisaalta tuntuu siltä, kuin parisuhde ei olisi kovin tärkeä asia elokuvan tutkijanaiselle. Intohimoisessa innostuksessakin voisi olla rajat. Vai onko mies paha, kun ei anna naisensa tehdä sitä, mitä tämä eniten haluaa? Ainakin tuolle pariskunnalle tasapainon löytäminen näytti mahdottomalta – aivan kuten Edelfeltille ja hänen Virginielleenkin.