Sitä on kummasteltu jo vuosia, että nuorilla on valtava hinku julkisuuteen. BB:stä tuttu (?) Antti Kurhinen panee paremmaksi: hän haluaa jäädä historiaan. Enemmän on kauhisteltu Kurhisen esimerkkiä suuria saavuttaneesta kunnioitettavasta ihmisestä – hänen mielestään kun Adolf Hitler sattuu olemaan sellainen.
Sylki voi tuoda suuhun kaikenlaista tyhmää, eikä Kurhisen lausunto siitä, ettei hän ihaile Hitleriä vaan ainoastaan kunnioittaa, oikein auta tilannetta, sillä minusta ainakin kunnioittaminen on sen verran voimakkaan positiivisesti latautunut tunne, ettei ihailu ole siitä kovin kaukana. Itseni olisi aika vaikea kunnioittaa sitä, että joku näkee paljon vaivaa tehdäkseen pahaa.
Itseäni kuitenkin jotenkin tuota Hitler-möläytystä enemmän ihmetyttää se, että nuorilla on kovin usein halu olla jotain suurta. Erityisesti minua ihmetyttää se, että suurena olemisen tila pitäisi voida saavuttaa tekemättä mitään ja se, että suurena oleminen itsessään riittää, vaikkei sille olisi mitään järjellisiä perusteita.
Uhoaminen on tyhmää. Olisi parempi tehdä jotain, minkä perusteella kaikki uskoisivat, että tyypissä on ainesta. Ainoastaan todella suurella egolla ja karismalla varustetut ihmiset voivat uskottavasti lausua, että aikovat jäädä historiaan. Tällaisia ovat ihmiset tyyliin Kurt Cobain – joka ei sitten itsekään enää kestänyt omaa karismaansa ja egoaan. No hyvä on, ehkä joku vähemmänkin karismaattinen ihminen, joku idiootti, joka ajattelee, että minäpäs tapan jonkun kuuluisuuden, niin minusta itsestäkin tulee historian merkkihenkilö, saattaa lausahdella tavallaan perustellusti, että hänet tullaan muistamaan ikuisesti. Varmasti Mark Chapmankin jäi historiaan, mutta tiedä sitten, oliko hänen tapansa tehdä jotain ”suurta” jotenkin tavoiteltava.
Eivätkö nuoret siis enää ihaile taitoja? Törmäsin kerran nuoreen, joka oli aivan vaikuttunut Led Zeppelinin musiikista ja vaikken itse ole Zeppelin-fani, tuo poika sai minulta reilusti respektiä. Hän ihaili sitä, että joku osaa jotain - soittaa hyvin - ei sitä, että joku vain on jotain. Olen aika surullinen siitä, että oleminen riittää niin monelle, etteivät monet nuoret ole valmiita näkemään vaivaa sen eteen, että oppisivat asioita kunnolla, että olisivat taitavia jossakin. Keskinkertainen riittää. Se riittää, että asiat ovat vähän sinnepäin, kunhan kaikesta, mitä pitää tehdä, päästään mahdollisimman nopeasti eroon ja voidaan taas vain olla jotain – cooleja, kauniita, hauskoja, suuria, kuuluisia.
Onneksi tunnen aika paljon nuoria, jotka eivät tavoittele kuuluisuutta ja jotka katselevat maailmaa ihmetellen ja osaavat varmasti arvostaa sitä, että joku on tehnyt paljon töitä ollakseen taitava jossakin. Mutta mistä tulevat nämä, jotka haluavat historian merkkihenkilöiksi vailla hajuakaan siitä, millä keinoilla he historiankirjojen sivuille pääsisivät?
Kai näitä vapaamatkustajia on aina ollut, jengiä joka haluaa jotain nopeasti ja helposti. Nykyään heitä näyttää olevan vähän enemmän, koska nykyään lyhytkin hetki julkisuudessa on helpompi saavuttaa. Mutta aina heitä on ollut ja aina tulee olemaan.
VastaaPoistaItse en kyllä myöskään tuollaista käytöstä ymmärrä, mikä siinä julkisuudessa oikein kiehtoo? Sehän on oikeastaan monessa mielessä vain rasite ja sellainen asia, jota vain harvat osaavat käsitellä oikein.
On tosiaan hämmentävää, että jotkut haluavat julkkiksiksi nimenomaan julkisuuden vuoksi. Monillehan julkkiksillehan julkisuus on välttämätön paha, joka seuraa työstä, jota tekee.
VastaaPoistaMutta ehkä ihmisellä on luonnollinen tarve olla tärkeä ja julkisuudessa voi helposti saada tuntea itsensä tärkeäksi, koska ihmiset ovat kiinnostuneita. On muuten jännittävä huomata, miten ihan fiksut aikuiset suhtautuvat, kun paikalle ilmestyy julkkis. Antti Tuisku sattui kerran piipahtamaan työpaikallani ja olin itse niitä harvoja, jotka eivät jaksaneet innostua siitä, että missähän se Tuisku nyt menee.
Yhden kerran olen julkkisbileissä ollut ja voi sanoa, että aika turhat bileet olivat. En kyllä jaksaisi viikosta toiseen sellaisissa ravata. Oikein säälittää ne, jotka joutuvat koko ajan poseeraamaan naistenlehtien kuvaajille ja kommentoimaan toimittajille tyhjänpäiväisiä kuulumisia. (Täsmennys: minä en noissa bileissä kyllä joutunut poseeraamaan, kunhan olin paikalla tylsistymässä.)
Samoilla linjoilla mennään. En tajua, mitä niin hienoa julkisuudessa on, että sitä halutaan hinnalla millä hyvänsä, kuin ainoa elämän arvo olisi seiskalehden kanteen pääsy.
VastaaPoistaLuin juuri eilen kampaajalla Sigourney Weaverin haastattelua ja hän kommentoi, ettei olisi kestänyt nykyisenkaltaista julkisuutta, mikäli sama meno olisi ollut jo silloin kun hän oli nuorempi. Eli julkisuus ei aina ole hyväksi ihmiselle.
Minä kun en tunnista ketään "julkkiksia" kaupungilla niin hyvin voisin vaikka jutella jonkun kanssa tietämättä kuka se on :) Ja lopulta, ei ne ihmistä kummempia ole, ainakaan ne julkisuudessakin olevat jotka itse tunnen tai olen tavannut.
Ennen "julkkiksia" olivat jumalat. Myöhemmin kuninkaat, presidentit ja muut vallankäyttäjät siirtyivät sellaiseen asemaan, että heidä ihailtiin ja kunnioitettiin. Sitä myöhemmin suosioon saattoivat nousta henkilöt, jotka tekivät jotakin merkittävää, osasivat jotakin mitä kuka tahansa ei osannut - joka tapauksessa taisivatjotakin, josta heidät saattoi muistaa (Säveltäjät, taiteilijat, filosofit, tieteilijät, kirjailijat..... ). Ennen vanhaan joskus jopa kylähulluus riitti suosion saavuttamiselle (esim. Etelä-Pohjanmaalla häjyt), mutta nykyään ainoastaan kylähulluus riittää suosion saavuttamiselle. Uskomatonta mutta totta.
VastaaPoistaHyvänä esimerkkinä juuri tositv-ohjelma Big Brother. Sinne hakeutuvat tekevät mitä tahansa päästäkseen julkisuuteen; oli se sitten mitä tahansa. Pääasia on, että he saavat suosiota. On se kummallista, ettei nykyään enää haluta tulla muistetuksi siksi, että on TODELLA saavuttanut jotakin.
Tuli nyt mieleen Idols. Kyseisen ohjelman avulla on kyllä päässyt julkisuuteen taitavia laulajia ja muusikoita ext, mutta entäs sitten ne, jotka ovat nähneet vuosia vaivaa suosion eteen? Idolsista pääsee julkisuuteen tuosta noin vain, ilman, että tarvitsee nähdä oikeasti vaivaa. Tekee surku niitä, jotka oikasti tekevät jotakin julkisuuden eteen.