Täytyy sanoa, että Picasso-näyttely oli hyvin rakennettu: se eteni Picasson uran alun tuotannosta sen loppuun saakka ja esitteli hyvin monentyyppisiä töitä maalauksista ja grafiikasta veistoksiin ja piirroksiin.
Näyttelyn ensimmäinen vaikutuksen tehnyt työ oli Celestina (Silmäpuoli) (1904).
Maalaus lienee hyvä esimerkki Picasson sinisestä kaudesta, sen verran sininen se on. Celestinan ilmettä on vaikea tulkita, vaikka ottaisi avuksi sen, että kyseessä on barcelonalaisen parittajan muotokuva. Hahmo on myös jollain lailla pelottava, mikä ehkä johtuu siitä, että Celestinan toinen silmä on sokeudesta lasittunut. Eihän sitä tarvitsisi pelätä, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos tämä Picasson malli olisi aikanaan saanut osan vaikutusvallastaan juuri siitä, että ihmiset eivät tienneet, miten suhtautua hänen toiseen silmäänsä.
No, suurin osa Picasson teoksista ei ainakaan Ateneumin näyttelyssä ollut yhtä realistisia kuin Celestina. Vuodelta 1925 peräisin oleva Suudelma on esimerkki tästä:
Oli jännittävä havaita, että Picassolla näytti olevan väreiltään hyvin neutraaleita töitä, jotka sisälsivät vain mustaa, harmaata, valkoista ja beigeä eri sävyissään, ja toisaalta hyvin värikylläisiä maalauksia kuten tuo Suudelma. Itse pidin enemmän näistä värejä pursuvista maalauksista, vaikka vähän tulikin sellainen vaikutelma – yhtään Picasson lahjakkuutta väheksymättä – että niissä oli menty siitä, missä aita on matalin: mitään varjostuksia ei ollut tehty vaan isot värialueet olivat tasavärisiä, nopeasti maalattavia.
Voisi siis ajatella, että Picasso ei ollut piipertäjä. Mutta entäs tämä työ?
Grafiikkatyö Minotauros hyväilee nukkuvan naisen kättä turvallaan (1933-1934) on Minotauroksen pään osalta uskomattoman pikkutarkkaa työtä. Ihmetykseni herätti jälleen se, kuinka loppuosa työstä on tehty aivan eri tyyliin, aivan kuin Picasso ei olisi jaksanut tehdä työtään loppuun.
Ehkä suurin suosikkini näyttelyn töistä oli Härkätaistelu: Toreron kuolema (1933). Se ei tosin johdu siitä, että pitäisin härkätaistelusta, vaan siitä, että maalaus on niin monen tyylin yhdistelmä.
Härän pää on niin realistinen että pelottaa. Hevonen on puolestaan kuvattu tyylitellymmin muttei vielä kovin ”oudosti”. Härkätaistelija itse sen sijaan muistuttaa jo hyvin paljon Picasson usein maalaamia kaukana realismista olevia henkilöhahmoja erityisesti kasvoiltaan. Kuva hämmentää, ja ehkä juuri siksi sen yksityiskohtia voisi katsoa vaikka kuinka pitkään.
Otetaan tähän lopuksi pari muotokuvaa, pari Picasson naista. Ensin on Marie-Thérèse Walter ja sitten Dora Maar.
Uskoakseni nämä naiset ihailivat Picasson taidetta siinä määrin, että olivat iloisia tulleessaan kuvatuiksi näin. Itsekin pidän näistä maalauksista, mutta silti herää ehkä eniten mielenkiinto sitä kohtaan, miltä nämä naiset näyttivät oikeasti.
Kokonaisuutena Ateneumin näyttely oli erittäin hyvä. Sain Picassosta monipuolisen kuvan ja harmi olisi sekin ollut, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Ei tosin niin harmi, kuin se muinainen Frida Kahlo -näyttelyn näkemättä jääminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti