Vicky (Rebecca Hall) on periaatteiltaan uskollista tyyppiä oleva brunetti, Cristina (Scarlett Johansson) blondi, joka heittäytyy suhteesta suhteeseen täysin hetkellisten mielihalujensa mukaan. He ovat parhaat ystävättäret ja lähtevät yhdessä Barcelonaan. Siellä heidän elämäänsä ilmestyy Juan Antonio (Javier Bardem), joka ehdottaa ensikeskustelussa ryhmäseksiä. Vicky ei ole innoissaan, mutta koska Cristinaa ei voi pysäyttää, Vickykin lähtee miehen matkaan. Hänellä on kuitenkin aikomus käyttäytyä siveästi.
Juan Antonio vie naiset pois Barcelonasta ja kuinkas ollakaan: lemmenleikkeihin hänen kanssaan alkaakin ensiksi Vicky, sillä Cristina sairastuu vatsahaavansa vuoksi, ja kun Juan Antonio viettää aikaa kahdestaan Vickyn kanssa, tämä lankeaa espanjalaismiehen lumoihin siitä huolimatta, että edessä ovat häät toisen miehen kanssa.
Lopulta Juan Antonion kanssa asumaan päätyy kuitenkin Cristina, mutta Vicky ei saa miestä mielestään, vaikka Espanjaan lentää myös hänen kihlattunsa ja vaikka häätkin järjestetään. Cristinalla ei ole sen hauskempaa, sillä Juan Antonion luo päätyy hänen eksänsä Maria Elena (Penélope Cruz), jonka kanssa Juan Antoniolla on ollut perinteinen intohimoa läiskyvä mutta alituista riitelyä sisältävä suhde ja joka hakee turvaa miehestään kun on ensin yrittänyt tappaa itsensä. Ensin on kamalaa, sitten ollaan erottamaton kolmen kimppa, mutta kun Cristina päättää lähteä, helvetti pääsee valloilleen.
Elokuvan ihmissuhteet ovat sellaiset, etten ainakaan minä katsojana välittäisi olla kenenkään elokuvan henkilön kengissä. On tuskallista katsella, kuinka Vicky salaa mieheltään syrjähyppynsä Juan Antonion kanssa. Eikä sitäkään ole niin kiva tuijottaa, kuinka epätasapainoinen Maria Elena on – paitsi siinä mielessä, että Penélope Cruz tekee nautittavan roolisuorituksen, jossa karismaa piisaa.
Juan Antoniosta ei oikein ota selvää, mutta koska hänellä on riesanaan hullu ex-vaimo, ei Vickyn oikeastaan kannata lähteä kehittelemään ihmissuhdetta hänenkään kanssaan. Eikä se ryhmäseksiehdotus elokuvan alussa myöskään välttämättä lupaisi rauhallista, onnellista ja kahdenkeskistä parisuhdetta. Ikävä sanoa, mutta tuskin Vicky tulee olemaan kovin onnellinen myöskään naimansa Dougin (Chris Messina) kanssa, sillä tämä on aika tylsä mies. En pidä järkevänä etsiä vaarallista miestä, mutta ei miehen nyt tylsäkään pitäisi olla vaan mielenkiintoinen turvallisuutensa lisäksi.
En muuten tiedä, pitäisikö siitä, ettei Vickyn syrjähyppy selviä Dougille, antaa dramaturgiset pisteet vai ei. Periaatteessa tarinan henkilöiden salaisuuksien paljastuminen kuuluu käsikirjoittamisen perinteeseen. On siis tavallaan rohkeampaa kirjoittaa tarina, jossa salaisuudet jäävät salaisuuksiksi. Vaikka draamaa on kyllä siinäkin, että Vicky solmii avioliiton ja jää siihen siitä huolimatta, että katsojalle tulee aika selväksi, ettei hän saa sillä tavoin onnea. Rankaiseeko Vicky tällä tavoin itseään vai?
En ole mikään fanaattinen kitaramusiikin ystävä, mutta tähän elokuvaan espanjalainen kitaramusiikki sopi. Elokuvasta aisti myös muutoin paljon espanjalaisuutta, vaikkei se puhtaasti espanjalainen filmi tietenkään olekaan. Se oli hyvin virkistävää – onneksi kaikki elokuvat eivät sijoitu amerikkalaiskaupunkeihin.
Kokonaisuutena pidin Vicky Cristina Barcelonasta. Ja kyllä, alkoi tehdä mieli Barcelonaan, ei tosin solmimaan uusia ihmissuhteita vaan taidetta katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti