Vajaat pari viikkoa sitten oli työpaikan pikkujoulut. Tänään oli eräs toinen tilaisuus, jossa istuin sellaisten ihmisten kanssa, joista suurin osa ei ole minulle kovin läheisiä. Ne tilanteet eivät todellakaan ole omiani. Jään usein varjoon jo työpaikan ruokapöydässäkin. Olen huono jutustelemaan. En ole läheskään aina kovin kiinnostunut siitä, mitä muut sanovat. En jaksa nykyään jauhaa itse edes valitus-smalltalkia.
Pärjään yleensä mainiosti, jos minulla on vain yksi juttelukumppani. Isommassa porukassa olen hiljainen, ja jos toiset vain jatkavat omia juttujaan ja joudun istumaan hiljaa, koska en osaa osallistua keskusteluun, saatan pitkään tässä tilanteessa oltuani ahdistua niin, että tuntuu, että on pakko päästä heti pois.
Viime aikoina minusta on myös tuntunut, ettei minua noteerata, että jos sanon jotain, kukaan ei reagoi siihen mitenkään. Tätä tapahtuu siis silloin, kun olen jossain muussa seurassa kuin aivan läheisteni kanssa.
Ymmärrän kyllä, että ihmisellä on itsellään vastuu siitä, että osallistuu keskusteluun. Kyllä, mutta kun molemmilla puolilla käännetään selkä ja vastapäätä istuvat puhuvat vain toisilleen, tulee sellainen olo, että joku ei tässä ota jotakuta ehkä huomioon. Itse pidän hyvänä keskustelijana sellaista ihmistä, joka pitää huolen siitä, että kaikilla pöydän ääressä istujilla on mukavaa.
Jokin aika sitten Annassa (46/2009) toimittaja Mirka Heinonen kirjoitti epäsosiaalisuudesta. Tekstin lukeminen jotenkin vapautti minut. Havaitsin olevani nykyiselläni epäsosiaalinen luonne. En ole kiinnostunut nysväämään ihmisten seurassa kuin silloin tällöin. Töissä joudun nysväämään vaikka kuinka paljon sellaisten ihmisten seurassa, joista monikaan ei ole yhtään kiinnostunut siitä, mitä minulla on sanottavaa, joten on aika luonnollista, että illalla esimerkiksi kirja on mukavampi kaveri kuin joukko ventovieraita juhlijoita esimerkiksi.
Mirka Heinosen tekstissä minua ilahdutti mm. seuraava kohta: ”Reipas työntekijä ei välttämättä ole tehokas, eikä seurallisuus automaattisesti tarkoita sosiaalista lahjakkuutta eli kykyä havaita toisen tunteita ja reagoida niihin.” Kuinka ihanasti sanottu! Haluankin uskoa, ettei se välttämättä ole taitavin, joka pitää itsestään eniten melua.
Ikävä kyllä tuo vapauttava lukukokemus ei aiheuttanut sitä, että osaisin olla epäsosiaalinen aivan huolettomasti. Ahdistun edelleen, jos minun pitää muodon vuoksi kuunnella kiinnostuneena, kun toiset jauhavat paskaa, ja yrittää löytää väli, johon ehkä voisi sanoa jotain. Mutta toisaalta se avasi silmäni – minäkin voin olla epäsosiaalinen, eikä se tee minusta yhtään huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka jotkut taatusti minua tuntemattomien ryhmässä katsoessaan ajattelevatkin, että olen outo.
Ofelia, tuo kuulostaa hyvin tutulta. Pidä puolesi, jos siltä tuntuu tai vaihda seuraa, jos mahdollista. Hyvään seurallisuuteen kuuluu kaikkien huomioiminen, ei vain oman äänensä kunteleminen, vaikka se kovin yleistä onkin.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus, Ofelia! Minäkin tiedän tasan tarkkaan, mistä sinä ja Päivi puhutte. Ja minua ärsyttää todella usein, että usein kovaääniset, itsekeskeiset päällepäsmärit pitävät itseään hyvin sosiaalisina - se vasta sosiaalista lahjattomuutta onkin, ettei malta lainkaan keskittyä muihin ihmisiin.
VastaaPoistaMinäkään en jaksa useinkaan kauheasti välittää, jos en itse olekaan kovaääninen ja aktiivinen. Olen oma itseni, se on pääasia. Ja kyllä mä kuitenkin puoleni pidän. :)
Kiitos kommenteista ja kannustuksesta! Itse olen ehkä hieman katkera toisille, jotka eivät välitä minusta keskusteluissa, mutta toisaalta olen huomannut itsessäni ilmeisesti hitaasti tapahtuneen muutoksen - olen muuttunut ihmiseksi, joka ei tavallaan edes anna enää kovin paljoa arvoa sille, että puhutaan vain sitä sun tätä. Toisaalta jutustelu voi olla ihan hauskaa, mutta ehkä sekin on järkevämpää sellaisten tuttujen kanssa, joiden kanssa on jotain yhteistä keskusteltavaa.
VastaaPoistaPitäisi varmaan kokonaan jättäytyä pois sellaisista tilaisuuksista, joissa voi pitkästyä. Tai tiedä häntä.
Täällä toinen epäsosiaalinen :) Kyllä minäkin joskus toivon sitä, että osaisin hienosti small-talkata kuten kaikki muutkin, mutta sillä hetkellä kun sattuisin keksimään jotain sanottavaa, en yleensä saa suunvuoroa, ja sitten aihe on jo mennyt ohi. Niinpä minäkin varsinkin isommissa porukoissa helposti jämähdän seinäruusuksi, joka on enemmän kuuntelukannalla. Ja joku viisas filosofikin on joskus sanonut, että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin silloin on parempi olla hiljaa (tai jotain sinnepäin ;-)
VastaaPoistaTsemppiä sinulle ja meille kaikille "epäsosiaalisille" :)