Luinpa Bukowskia

Lukupiirimme valitsi poissaollessani luettavakseen Charles Bukowskin teoksen Vanhan likaisen miehen juttuja. Olin melkoisen hämmentynyt, kun kuulin tästä ratkaisusta, koska en oikein arvannut, että Bukowski olisi lukupiiriläistemme ykkösihastuksenkohde. Itse myös ajattelin, että tämä kirja ei ainakaan minua sytytä.

Bukowskin tarinat on julkaistu alun perin Open City -lehdessä eräänlaisina kolumneina. Ne kertovat lähinnä kännisekoiluista. Tiedä sitten, kuinka paljon niissä on totta ja kuinka paljon tarua, mutta englanninkielinen Wikipedia tuntuu määrittelevän tarinat Non fiction -otsikon alle. Ehkä se johtuu siitä, ettei näitä lehtijutuiksi kirjoitettuja tarinoita tule pitäneeksi novelleina. Toisaalta epäilen, että alkoholin kanssa paljonkin aikaa viettänyt Bukowski on ehkä kokenut paljonkin sellaista, mistä hän näissä teksteissä kirjoittaa.

Lukukokemus ei ollut niin karmea kuin olin kuvitellut. Tekstin hahmottaminen ei ollut helppoa, mutta kyllä sitä sitten välillä pysyi kärryilläkin siitä huolimatta, että tarinat olivat päämäärätöntä vaeltelua tilanteesta toiseen ja että Bukowski ei ollut välittänyt käyttää isoa kirjainta pisteen jälkeen – tällaista anarkiaa minun on kyllä vaikea ymmärtää. Mitä se ketään hyödyttää, että leikitään kuin lapsi ihmistä, joka ei osaa edes kirjoittamisen perusasioita. Muka.

Ajoittain kirja tarjosi myös herkullisia hetkiä (tosin, jos ne eivät ole fiktiota, herkullisuus on kaukana, mutta jos niitä käsittelee novelleina…) Eräs tällainen hetki tuli lukiessani tarinaa nimeltä Vaatturi ja pakastehummeri. Se alkaa näin:

pikku vaatturi oli melko hyvällä tuulella, hän istui ommellen. vasta kun nainen tuli ovelle, kilautti kelloa, hän häiriintyi. ”smetanaa, myyn smetanaa”, nainen sanoi hänelle. ”häivy, sä haiset”, sanoi vaatturi, ”en tarvii sun smetanaas!” ”yyyyyhhh!” ”sun kämppä löyhkää! veisit roskat välillä ulos?” nainen sanoi ja häipyi.

silloin vaatturi muisti ne kolme ruumista. yksi oli keittiössä pitkällään uunin edessä. toinen roikkui kauluksesta pystyssä komerossa, jäykistyneenä. ja kolmas istui kylpyammeessa selkä suorana, no, ei nyt aivan suorana, pää retkotti ammeen reunan yli.

Absurdiuden aste on niin huimaava, että naureskelin tälle tarinanalulle monta päivää. Joku tulee yhtäkkiä ovelle myymään smetanaa miehelle, joka ei muista, että hänen kodissaan on kolme ruumista! Hersyvää! Tarina muuttuu sitä paitsi vielä uskomattomammaksi, kun paikalle saapuu vaatturin ystävä. Murhan syy paljastuu:

”mä en pitäny niistä.”
”mut et sä voi vaan mennä ja tappaa ihmisiä joista et pidä.”
”mä en pitäny niistä yhtään.”
”Jack?”
”noh?”
”haluut sä vetää luuriin?”
”jos se ei haittaa.”
”se on sun luuris, Jack.”

Niinpä niin. Mikä tälle miehelle tulee tiukassa paikassa mieleen? Masturbaatio.

Ymmärrän, että kaikkia tällaiset tarinat eivät naurata. Monet kokevat myös Bukowskin naiskuvan vastenmieliseksi. Itse en siinä mielessä ymmärrä sitä, että Bukowski kuvaa kyllä miehetkin niin säälittäviksi, että mitä muuta hänen tarinoidensa miehiltäkään voisi odottaa kuin naisen pitämistä huorana. Siinä maailmassa, missä näissä tarinoissa eletään, kaikki ovat säälittäviä. Perserei’istä puhumista ja toisten nähden ulostamisen kuvaamista voi myös pitää sellaisena provokaationa, ettei kannata turhemmin hätkähtää.

Lukukokemuksena Vanhan likaisen miehen juttuja oli mielenkiintoisempi kuin kuvittelin. Olenpahan nyt laajentanut tietämystäni kirjallisuudesta ja nähnyt ilmeisen onnistuneen kuvauksen siitä, miltä maailma saattaa näyttää, jos ryyppää liikaa.