Itkun puolesta

Image on siitä ihmeellinen lehti, että keskimäärin siinä on kiinnostavia juttuja myös sellaisista aiheista, joita en pidä kiinnostavina. Viikonlopusta ja alkuviikosta maantietä taivaltaessa luin uusinta lehteä (6-7/2009) ja siinä nyt sitten olikin kaikenlaista mielenkiintoista. Aloitetaan vaikka Riku Korhosen jutusta ”Pitkä kuiva kausi”.

Olen hieman ihmetellyt, kuinka Riku Korhonen tuntuu tulevan joka paikassa vastaan. Mielestäni minulla on jonkin verran käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta, mutten osaisi nimetä yhtään Korhosen teosta. Vaan eipä hätää, ehkä tästä viisastun – lehtijuttu oli nimittäin ainakin lukemisen arvoinen.

Korhonen kirjoittaa siitä, kuinka on elänyt enimmäkseen itkemättä. Yksi syy tähän on ollut isoisä, joka näytti varsin selvästi Rikulle tämän ollessa viisivuotias, että itkeminen ei oikein sovi.

Oma elämäni on ollut aika lailla päinvastainen. Olen itkenyt kovaa ja korkealta ja paljon. Olen ajatellut, etten voi mennä ei-niin-läheisten ihmisten hautajaisiin, koska itkisin siellä, eikä se olisi sopivaa, koska oikeasti vain läheiset surevat niin, että saavat itkeä. Nyt olen alkanut ajatella, että itse asiassa on surullista, että jotkut ovat läheistensäkin hautajaisissa itkemättä. Ei se ole erityisen ihailtavaa, vaikka olenkin tullut kuvitelleeksi, että pitäisi olla kova eikä murtua itkuun.

Riku Korhonen kirjoittaa: ”En usko, että on olemassa täysipainoista suremista ilman surun ilmaisua. Kun ihminen ei yksin ollessaankaan itke, hän elää surusta irrallaan, tarkkailee sitä välimatkan päästä, ja silloin kaikesta – niin rakkaudesta kuin kuolemastakin – uhkaa tulla jotain valheellisen kevyttä, jotain jonka voi halutessaan työntää syrjään kuin tiellä olevan huonekalun.” Olisiko tuo totta?

On ehkä mahdollista, että jotkut pitävät itkua poissa, koska pelkäävät sitä ja surua, eivätkä pääse suremaan, koska eivät aloita itkemistä. Mutta enemmän taidan uskoa siihen, että suru patoutuu jonnekin, jollei anna itsensä surra silloin kun surettaa. Itku ei ehkä ole ainoa keino purkaa surua, mutta hyvä keino se on. Ei itkuttoman suru ole ”valheellisen kevyttä”, vaan se voi olla paljon raskaampaa kuin itkevän suru.

Itse itkeskelen aika usein ja joskus oikein haluaisin itkutella, koska itkeminen rentouttaa ja purkaa ahdistusta. Haittaakin siitä on ollut, että itku on tullut omia aikojaan. Eihän julkisesti nimittäin saisi itkeä, eikä varsinkaan työpaikalla saisi itkeä. Kai se on sitten uskottava, että olen tasapainottomampi ja herkempi kuin muut. Joskus tuntuu, että maailma on vain kovempia varten, mutta ainakin nyt Riku Korhosen jutun luettuani olen eri mieltä. Hän on sentään itkutonta elämää pitkään elettyään päättänyt oppia itkemään. Eikä itkemisen taito varmasti aivan turha taito olekaan.