maanantai 15. elokuuta 2016

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.


Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.



Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti