Onnen tunti

Anna-Leena Härkösen uuden romaanin Onnen tunnin keskushenkilö on Tuula, jolla on onnellinen perhe, mies ja poika, mutta joka saa yhtäkkisen idean hankkia sijaislapsi. Uskomattoman helposti hän saa miehensä Harrin – joka on joka tilanteessa käsittämättömän ymmärtäväinen ja kärsivällinen – mukaan näkemykseensä uudenlaisesta elämästä. Niinpä melkein alta aikayksikön Tuulan, Harrin ja 10-vuotiaan Roopen luo muuttaa kaksi sijaislasta, Venni, joka on 5-vuotias ja Luke, joka on 8 vuotta.

Kovia kokeneiden huostaanotettujen lasten sijaisäitinä oleminen ei ole tietenkään helppoa. Venni-tyttö hakee huomiota enemmänkin kuin olisi normaalia, ja yliherkkyyskin häntä vaivaa. Luke puolestaan on sulkeutunut koviskuoreensa, joka kyllä ajoittain onneksi hieman murenee, jotta poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Tuulalle selviää pian, millainen on sosiaalihuollon todellisuus: hän jää lasten kanssa eteen tulevine ongelmineen aika lailla yksin. Sossuntäti Sarikin vain huokailee, koska on niin väsynyt näkemään surullisia ihmiskohtaloita.

Tuula yrittää selvästi täyttää hieman pienempien lapsien aukon elämässään. Häntä pelottaa, että Roope on kasvamassa niin isoksi, että äiti ei enää olekaan niin tärkeä. Tätä aukkoa on tietysti hieman outoa lähteä korvaamaan sijaislapsilla, ja aluksi näyttää siltä, että Roopekin lähtee entistä kauemmas äidistään, kun Luke muuttaa taloon. Lisäksi Tuula alkaa muistella entistä enemmän omaa lapsuuttaan alkoholistiäidin kanssa.

Härkönen kuvaa mielestäni uskottavasti Tuulan tunteiden ailahtelua ei-niin-yksioikoisessa tilanteessa. Kirjan tapahtumien aikana lapset ehtivät olla Tuulan ja Harrin hoteissa vasta reilun kuukauden, mutta kaikkea ehtii tapahtua: on niin hyviä kuin epätoivon hetkiä, pitää miettiä, mitä Vennin ja Luken vanhemmista pitäisi ajatella, pitää kuunnella lapsenkasvatusjeesusteluja, jotka alkavat tositilanteessa tuntua aivan joltain muulta kuin järkevältä avulta.

Onnen tunnin henkilöt ovat aitoja. Tuulakin oppii, ettei hänen alkuperäinen käsityksensä Vennin ja Luken oikeista vanhemmista oikein kelpaa lopulliseksi tuomioksi. Ainoastaan Harri on jotenkin outo: hänellä on ollut niin onnellinen lapsuus, että nyt aikuisenakin hän on jotenkin ärsyttävän virheetön tatuointiyrittäjä, joka tietää joka tilanteessa, miten toimia niin, että kaikki säilyttävät kasvonsa. Erityisen positiivista on se, että vaikka Tuula on tarinan kertoja, tekstistä välittyvät selvästi myös varsinkin lasten mutta myös lapsensa sijaiskotiin menettäneiden vanhempien tuntemukset.

Vaikka Tuula on kirjan lopussa vieläkin sijaisäitiytensä alussa, kirjan loppu on toiveikas. Tietenkin voi ajatella, että seesteinen vaihe on vain hetkellinen, mutta toisaalta Tuula on tehnyt työtä, jonka soisi kantavan hedelmää – vaikkakin hänen päätöstään ottaa sijaislapsia voi alun perin hieman päivitellä, niin äkkinäisesti hän päätöksen tekee.

Härkösen tapa kirjoittaa on hauskan kärjekäs myös silloin kun kyseessä ovat vakavat tai surulliset asiat. Hän on myös siitä harvinainen kirjailija, että saa suoruudessaan minut välillä ärsyyntymään. Ehkä hän tökkii aika useinkin ihmisten arkoja paikkoja – eikä tämä ole mikään negatiivinen kommentti. Monetkaan kirjailijat – vaikka hyvin kirjoittaisivatkin – eivät saa aikaan todellisia tunnereaktioita.