Nyt käy kateeksi. Kolumnisti Perttu Häkkinen kertoo Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä käyneensä Transilvaniassa. Se on yksi omista toivematkakohteistani, jonka tosin aina jostain käsittämättömästä syystä unohdan, kun alan miettiä, minne haluaisin matkustaa. Mutta Vlad Seivästäjän, tuon Draculan esikuvan linna olisi täydellinen lomakohde!
Mielenkiintoista sinänsä, että kun Häkkinen kirjoittaa pohdiskelleensa samalla matkalla Nicolae Ceausescun tekemisiä, se ei vaikuta muulta kuin karmaisevalta. Vlad Seivästäjä sen sijaan vaikuttaa kiehtovalta. Aika karmivaa!
Oikeasti olen aikamoinen jänishousu. Mutta karmiva historia kiehtoo minuakin silti. Siksi olisin innoissani menossa paitsi Transilvaniaan myös Yorkiin – ainakin sen jälkeen, kun luin Mondosta (kesä-elokuu 2009), että se on nimetty ”maailman kummitelluimmaksi kaupungiksi”, josta löytyy 504 kummituskohdetta. Kuinka paljon kiehtovia tarinoita tuo kaupunki pitääkään sisällään!
En usko kummituksiin (tai ainakin haluan uskoa, etteivät ne ole totta), en ikinä ikinä ikinä pelaisi spiritismiä enkä hamuile mitään yliluonnollisia kokemuksia. Silti olisin pää kolmantena jalkana – ja peloissani – menossa kummituskierrokselle, jos sattuisin olemaan Yorkissa.
Mutta miksi? Ehkä pelottavissa tarinoissa on oma voimansa. Joskushan väitetään myös jotain siihen suuntaan, että ihmisten pitää saada pelätä turvallisesti. (Mutta onko se turvallista pelkäämistä, että menee jollekin kummituskierrokselle – entäs jos ne haamut hyökkäävät?) Ja ehkä historia tosiaan muuttuu tarinoiksi ihmisten mielissä, kun karmeuksista on kulunut riittävän kauan. Mutta se riittävän kauan on tosiaan todella kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti