torstai 9. heinäkuuta 2009

Häpeälliset kirjat

Helsingin Sanomissa oli tänään iso juttu siitä, mitä kirjoja ihmiset häpeävät. Kirjailija Katri Lipson ei varsinaisesti häpeä klassikoiden lukemistaan, muttei ota julkisille paikoille mukaansa esimerkiksi James Joycen Odysseusta, koska ajattelee sen olevan brassailua. Tutkija Anna Kontula pitää häpeällisenä, että hänen kirjahyllystään löytyy Harlekiini-kirjoja, vaikka ne ovatkin jääneet sinne edelliseltä asunnossa asuneelta.

Itse lukisin ylpeänä Joycen Odysseusta vaikka missä jos päätyisin sen lukemiseen. Tosin uskon, että siihen keskittyminen ei onnistuisi hälyisissä paikoissa. Harlekiineja häpeäisin. Muistan joskus kauan sitten sellaista katselleeni, mutta se oli todella kauan sitten, silloin kun oli jännittävää saada käsiinsä jokin ns. aikuisten kirja. Nyt ajattelen, että on aivan ajanhukkaa lukea mitään sellaista.

Varsinaisen samoin ajattelijan löysin kuitenkin näyttelijä Tommi Korpelasta. Hänen mielestään on syytä hävetä lähinnä ”kaikkia niitä kirjoja, joita ei ole vielä lukenut.” Itse häpeän sitä, etten ole päässyt Sinuhe, egyptiläistä ja Täällä Pohjantähden alla -teosta loppuun saakka. Molempia pidän loistavina Suomen kirjallisuuden merkkiteoksina, jotka minun vain yksinkertaisesti pitäisi olla lukenut, mutta tiiliskivet ovat minulle aina ponnistus. Kumpaakin olen aloittanut ja vielä joskus saan ne kokonaankin luetuiksi.

Sinänsä en kauheasti häpeile lukemisiani. Luen ihan ylpeästi sekä maailmankirjallisuuden klassikoita että kevyitä, pelkästään viihteeksi kirjoitettuja dekkareita. Naisille kirjoitettua rakkaushömppää kyllä kartan. Sorrun siihen ainoastaan, jos se on upotettu historialliseen viitekehykseen – eli Kaari Utrio maistuu oikein hyvin. No, myönnetään, että luin yhden Nora Robertsin kirjan, kun siinä luvattiin vampyyriseikkailua, mutta se olikin sitten ehkä huonoin lukemani kirja. Niin… ellei lasketa sitä, että joskus nuoruudessani luin yhden tai kaksi Barbara Cartlandin teosta. (Oi miksi tulinkaan sanoneeksi, etten häpeä lukemisiani…)

Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että mieheni, joka ei erityisemmin häpeä mitään, on kuitenkin joutunut häpeämään kirjaa. Hän luki Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta saksalaisessa junassa. Kirjahan on vaihtoehtohistoria, joka kertoo maailmasta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Siinä sitten vähitellen eräälle poliisille alkaa selvitä, mitä kauheuksia kolmannessa valtakunnassa onkaan tapahtunut. Mielenkiintoinen kirja, mutta mieheni piilotteli sen kantta tuolla junamatkalla niin hyvin kuin pystyi – siinä kun sattui olemaan hakaristi. Ei ehkä ihan fiksuin matkalukeminen Saksanmaalle.

4 kommenttia:

  1. Hei, luin samaisen artikkelin Hesarista! Itse en juurikaan lue julkisissa kulkuneuvoissa, vaan katselen maisemia ja olen ajatuksissani. Mutta enköhän minä mukaan ottaisi sen kirjan, joka sattuu olemaan kesken, jos haluaisinkin matkalukemista.

    Toisaalta minäkään en kehtaisi lukea esim. Platonia tai Dostojevskejä julkisesti, koska en haluaisi antaa itsestäni mitään kuvaa. Joku neutraali kirja olisi parempi. Vaikka kirjat eivät oikeasti mielestäni kerro ihmisestä välttämättä yhtään mitään (paitsi lukutottumuksia), niin silti niiden (tässä tapauksessa jopa yhden) perusteella jotkut tekevät aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

    Luen tosi paljon, melkein mitä tahansa. Paitsi sotakirjoista en pidä enkä imelästä rakkaushöpinästä. :)

    VastaaPoista
  2. Vai sellainen juttu, pitänee käydä vilkaisemassa olisiko sitä netissä.

    En kait häpeäisi muuta kuin joitakin nolompia, jotain 100 harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa, tai vastaavia - joita en julkisesti lukisi.

    Muutenkin minua vähän kummastuttaa, miksi juuri klassikkokirja voisi olla brassailua jotenkin enemmän kuin vaikka merkkivaate, rolex tai kallis auto. Onko kirja muka jotenkin vielä pahempaa? Mutta siltä se välillä tuntuu.

    Muuten kyllä luulen, kun olen jokseenkin kaikenlaista elämäni mittaan lukenut, että mitään ei erityisemmin tarvitse hävetä. Eikä rajoittaa, oma maku kehittyy kyllä hoitamaan sen tehtävän ajallaan.

    Hannah (tämä konstailee tämä bloggerin profiilisysteemi).

    VastaaPoista
  3. Elegia - en minäkään kovin paljon sotakirjallisuutta lue, vaikkakin Tuntematon sotilas on yksi parhaita lukemiani kirjoja. Tai mikä nyt sotakirjallisuudeksi lasketaan. Aika moni kirja, joka kuvaa sodan aikaa, on kiintoisa, mutta rintamakuvauksia ei ole tullut monta luettua - tuo Tuntematon ja Länsirintamalta ei mitään uutta tulevat mieleen.

    Hannah - Minulta ainakin tuo kirjalla brassailu onnistuisi paremmin kuin merkkivaatteilla brassailu... Juu, ja on minullakin onneksi tapahtunut ajan myötä jonkinlaista kirjamaun kehittymistä, tuosta Nora Roberts -vahingosta huolimatta - siitä ei nimittäin ole kovin kauaa. Oli tosin aika hassua, että serkkuni halusi nimenomaan lukea tuon Robertsin kirjan (Morriganin risti), kun sitä hänelle oikein haukuin. Kieltämättä jotain voisi kai lukea ihan kauhistelumielessäkin... Voiko näin huonoa ollakaan? No, kirja taitaa olla jo pokkarinakin, joten monia miellyttänee. Minuun ei vaan kolahtanut.

    VastaaPoista
  4. Heh, kiva aihe ja hauska keskustelu! Sain linkin työkaverilta, jolle purnasin, että Larssonin trilogia ei pääty kohdaltani koskaan senkään takia, etten halua lukea Larssonia työmatkalla. Joku voisi luulla, että tykkään dekkareista, kauheaa! :)

    Minulla on tapana vakoilla, mitä ihmiset lukevat junassa ja olen aikonut kirjoittaa työmatkalukemisesta blogiinkin. Itse en ole varsinaisesti hävennyt lukemisiani (koska luen typeryydet kotona), mutta kun opiskelin kirjallisuutta, nauratti joskus, kun ajattelin, miltä kirjaimellisesti antiikinaikaiset teksit näyttävät aamuruuhkassa. Kerran luin Hamletia pokkariversiona spinningsalissa, kun odottelin tunnin alkua. Se tuntui aika kummalliselta, joten seuraavalla kerralla selailin kuntosalilla olevaa naistenlehteä. ;)

    VastaaPoista