Häpeälliset kirjat

Helsingin Sanomissa oli tänään iso juttu siitä, mitä kirjoja ihmiset häpeävät. Kirjailija Katri Lipson ei varsinaisesti häpeä klassikoiden lukemistaan, muttei ota julkisille paikoille mukaansa esimerkiksi James Joycen Odysseusta, koska ajattelee sen olevan brassailua. Tutkija Anna Kontula pitää häpeällisenä, että hänen kirjahyllystään löytyy Harlekiini-kirjoja, vaikka ne ovatkin jääneet sinne edelliseltä asunnossa asuneelta.

Itse lukisin ylpeänä Joycen Odysseusta vaikka missä jos päätyisin sen lukemiseen. Tosin uskon, että siihen keskittyminen ei onnistuisi hälyisissä paikoissa. Harlekiineja häpeäisin. Muistan joskus kauan sitten sellaista katselleeni, mutta se oli todella kauan sitten, silloin kun oli jännittävää saada käsiinsä jokin ns. aikuisten kirja. Nyt ajattelen, että on aivan ajanhukkaa lukea mitään sellaista.

Varsinaisen samoin ajattelijan löysin kuitenkin näyttelijä Tommi Korpelasta. Hänen mielestään on syytä hävetä lähinnä ”kaikkia niitä kirjoja, joita ei ole vielä lukenut.” Itse häpeän sitä, etten ole päässyt Sinuhe, egyptiläistä ja Täällä Pohjantähden alla -teosta loppuun saakka. Molempia pidän loistavina Suomen kirjallisuuden merkkiteoksina, jotka minun vain yksinkertaisesti pitäisi olla lukenut, mutta tiiliskivet ovat minulle aina ponnistus. Kumpaakin olen aloittanut ja vielä joskus saan ne kokonaankin luetuiksi.

Sinänsä en kauheasti häpeile lukemisiani. Luen ihan ylpeästi sekä maailmankirjallisuuden klassikoita että kevyitä, pelkästään viihteeksi kirjoitettuja dekkareita. Naisille kirjoitettua rakkaushömppää kyllä kartan. Sorrun siihen ainoastaan, jos se on upotettu historialliseen viitekehykseen – eli Kaari Utrio maistuu oikein hyvin. No, myönnetään, että luin yhden Nora Robertsin kirjan, kun siinä luvattiin vampyyriseikkailua, mutta se olikin sitten ehkä huonoin lukemani kirja. Niin… ellei lasketa sitä, että joskus nuoruudessani luin yhden tai kaksi Barbara Cartlandin teosta. (Oi miksi tulinkaan sanoneeksi, etten häpeä lukemisiani…)

Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että mieheni, joka ei erityisemmin häpeä mitään, on kuitenkin joutunut häpeämään kirjaa. Hän luki Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta saksalaisessa junassa. Kirjahan on vaihtoehtohistoria, joka kertoo maailmasta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Siinä sitten vähitellen eräälle poliisille alkaa selvitä, mitä kauheuksia kolmannessa valtakunnassa onkaan tapahtunut. Mielenkiintoinen kirja, mutta mieheni piilotteli sen kantta tuolla junamatkalla niin hyvin kuin pystyi – siinä kun sattui olemaan hakaristi. Ei ehkä ihan fiksuin matkalukeminen Saksanmaalle.