Ei Rhettiä Scarlettille, kiitos!

Jokin aika sitten televisiossa esitettiin jälleen elokuvaklassikko ”Tuulen viemää”. Sen jälkeen siitä intoutuivat kirjoittamaan Anzi blogissaan otsikolla ”Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta” ja Taina Latvala Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Oh, Rhett!” (18.7.2009). Sekä blogikirjoituksessa ja sen kommenteissa että kolumnissa ihmeteltiin kovin, miksi Scarlett O’Hara ikävöi Ashley Wilkes -nimisen miehen perään, vaikka hänen elämässään on Rhett Butler, paljon vähemmän tylsä mies – jota ei tosin voi pitää hyvänä vaihtoehtona häntäkään.

Eipä auttanut muu kuin laittaa dvd pyörimään, jotta tietäisi, mitä asiasta pitäisi ajatella. Sitä paitsi minulla on sisäinen ajatus, että klassikot pitäisi tuntea. Olin aika lailla samassa asemassa kuin muutkin – joskus pienenä olen nähnyt Scarlettin juoksevan kauniissa mekoissaan Taran pihalla, mutta oikeasti minulla ei ollut kovin kummoista käsitystä siitä, mitä elokuva käsittelee.

Scarlett O’Hara on aika ristiriitainen persoona. Jotenkin kunnioitan häntä, mutta toisaalta hän on sietämätön. Scarlett on sisukas eikä lannistu. Sitä ominaisuutta haluaisin itseeni lisää. Toisaalta on sietämätöntä, kuinka Scarlett ajaa vain omaa etuaan, kuinka hän on valmis esimerkiksi viemään toiselta miehen, vaikkei edes rakasta tätä. Hän äksyilee myös kuin mikäkin kakara.

Olen Anzin kanssa samaa mieltä siitä, ettei Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina ole oikeastaan romanttinen. Raastavahan se on, ja viisaampi näyttää olevan Rhett, joka lopulta sanoo kuuluisan repliikkinsä ”Frankly, my dear, I don’t give a damn” ja häipyy. Vaikka Scarlett jää riutumaan, minusta ei ole oikein onnistunutta, että tarinalle on yritetty tehdä jatkoa. En ole lukenut sen paremmin itse ”Tuulen viemää” -teosta kuin sen jatko-osiakaan, mutta elokuvan pohjalta tuntuu, että tarinan kuuluu loppua juuri Scarlettin tuskaan. Mitä muuta hän voi kuvitella saavansa kylmäkiskoisuudellaan. Sitä paitsi on aina kyseenalaista, onko oikein, että kuuluisalle teokselle kirjoittaa jatkoa joku muu kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaja.

Tunnustettakoon kuitenkin, että katsastin hieman minisarja Scarlettia, kun se maanantaina alkoi. Täynnä huimaavaa tuskaa olevan klassikkoelokuvan jälkeen se ei kuitenkaan saanut minua koukkuunsa. Miksi Scarlettin ja Rhettin pitäisi palata yhteen? Ei miksikään. Eikö alkuperäisen tarinan suuri tunnekuohu – ja ehkä viehätyskin – tulekin juuri siksi, että mies todella jättää Scarlettin? Fiksustihan Rhett siinä tekee.

No entäpä sitten Ashley Wilkes? Ei hän minusta mikään toivoton tylsimys ollut, vaan turvallinen mies – lukuun ottamatta sitä, että tunsi Scarlettia kohtaan mitä ilmeisimmin ainakin välillä intohimoa, joka ei pysynyt kunnolla aisoissa. En tiedä, ehkä hän olisi tasapainottanut Scarlettia. Mutta koskapa hän rakasti toista naista, oli parempi, että hän nai tämän. Hassua oli se, että Scarlett lopetti Ashleyn rakastamisen sillä sekunnilla, kun Ashley kertoi, ettei rakastanut Scarlettia. Voiko ihminen roikkua rakkaudessaan ja kuvitella rakastavansa toista vain siksi, että luulee tämän rakastavan häntä? No, Scarlett oli rakkaudessa naiivi (ja muutoin ihmissuhteissaan aika häikäilemätön) ja rahan teossa taitava. Kaikkeen eivät lahjat riitä.