Tänään näytti olevan ylioppilaskirjoitusten tekstitaidon koe. Omista kirjoituksistani on niin kauan, ettei sellaista koetta silloin ollut olemassakaan. (No, se ei vielä tarkoita, että ylioppilaaksi pääsemisestäni olisi ikuisuus, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että kirjoittamisvuodestani on melkein yhtä kauan kuin tämän vuoden abien syntymävuodesta.)
Omaa äidinkielen koettani voin muistella sekavin tuntein. On ilmiselvää, että kirjoitelman teki joku muu kuin se ihminen, joka minä nyt olen – valitsin nimittäin otsikon Jumala puhuu monin tavoin. Toisen aineeni tein jostain runoanalyysitehtävästä, joka näytti menevän hyvin (93/99 pistettä opettajalta), mutta jonka pistemäärä tippui sensorin käsissä jonnekin ties kuinka alas – en saanut koskaan tietää, kuinka alas, sillä kakkosaineena lähtenyt aine nousikin ykköseksi. Tuosta Jumala-aiheesta kirjoitin sitten laudaturin, jonka sain silloin aikoinaan 88 pisteellä, kun eximioita ei ollut vielä olemassa. (Miehelläni oli muuten paljon uskottavampi aihe: hän kirjoitti kauhukulttuurista ja tiesi siitä jo tuolloin kloppina varmasti paljon enemmän kuin aineen korjannut sensori, joka myönsi tappionsa ja antoi miehelleni 97 pistettä.)
Niin, mutta entäpä tuo Jumala? Olin lukenut reaalikokeeseen uskontoa, ja ehkä siksi tuntui, että minulla olisi uskontoon liittyvään aiheeseen jotain sanottavaa. Kirjoitin taatusti hyvin latteasti: ”Jumala puhuu ihmisille luonnossa plaaplaaplaa…” Jos minun nyt pitäisi ottaa kantaa Jumalan puheeseen, voisin käsitellä sitä, missä kohdin Jumalan puhe on kaunista ja missä kauniit sanat ovat unohtuneet, kun todellisuuden tapahtumat eivät kohtaa niitä. Latteahan siitä maailman pahuuden pohdinnastakin varmasti tulisi. Lisäksi voisi käsitellä sitä, kuinka jotkut ihmiset luulevat, että Jumala puhuu heidän kauttaan, ja kuinka suurta ahdistusta he voivat saada ympärillään aikaan ihmisissä, jotka hetken kuluttua luulevat jokaisen ajatuksenkin vievän helvettiin tai henkiolentojen ahdistelevan heitä öisin. Tiedä sitten, olisiko se hyvä aiheen tulkinta, aiheen vierestä vai jotain täysin sietämätöntä sensorin mielestä. Jos haluaisin kirjoittaa todellisia omia ajatuksiani, pohtisin sitä, onko minkäänlaista jumalaa missään puhumassa mistään.
On aina niin vaikea kirjoittaa, jos pitää miellyttää jotakuta toista tai jotenkin osoittaa taitonsa. Itse asiassa kovin usein ei pitäisi joutua kirjoittamaan niin, että täytyy miellyttää jotakuta toista. Koulussa on helpointa tehdä sellaista, mikä miellyttää opettajaa. Voisi jossain mielessä sanoa, että se useimmiten on myös viisainta. Silloin todistukseen tulee kivoja numeroita. Ihailen kuitenkin enemmän niitä, jotka osaavat tehdä älykkäästi jotain yllättävää, näyttää taitonsa anarkistisella tavalla. Mieheni piti aikanaan lukiossa äidinkielen puheen aiheesta ”Kuinka hienoa on kiroilla suomeksi”. Opettaja oli ollut kovin myrtsi. Itse olisin ollut aivan innoissani, jos olisin ollut mieheni äidinkielen opettaja.
Yo-kokeessakin voi ottaa riskin – ehkä sensorisetä tykkääkin omalaatuisesta aiheen tulkinnasta. Tekisi itsekin jotenkin mieli päästä uudestaan kirjoituksiin – revittelisin nimittäin kunnolla, enkä kirjoittaisi sellaista lässylässyä kuin aikanaan.
Hei Ofelia!
VastaaPoistaMinä otin riskin, kun kirjoitin ylioppilaskirjoituksissä uskonnollisesta aiheesta, jossa pohdin mm. jeesuksen persoonaa. Esitin täysin omia käsityksiäni, ja mietin aineessani, miten olisi ollut, jos Jumalalla olisikin ollut tytär.
Opettajani lähetti aineeni laudatur miinuksena (pistemääriä en muista tai niitä ei silloin ollut), eli nippa nappa kiitettävän. Aine tuli takaisin kuitenkin laudatur plussana, ja se oli saanut korkeimmat mahdolliset pisteet.
Eli kyllä riskinotto kannattaa myös uskonnollisissa aiheissa. Toki pitää osata seistä sanojensa takana, eli se persoonallisuus, oma ajattelu lienee kuitenkin tärkeintä.
Harmi nuo lyöntivirheet edellisessä! Vaan pääasia kai, että ymmärtää.
VastaaPoistaJuu, sekin on itse asiassa suuri riski, ettei ota mitään riskiä ja kirjoittelee itsestäänselvyyksiä, samaa mitä kaikki muutkin, koko aineen täyteen.
VastaaPoistaMinulla oli muuten melkoisen paha kirjoittamiseen liittyvä ongelma juuri yo-kirjoitusten aikaan: en meinannut saada ollenkaan tekstiä luotua, kun ajattelin, että kaikki maailmassa on jo sanottu, enkä pystynyt kelpuuttamaan lauseita, jotka joku oli mielestäni jo aiemmin kirjoittanut. En kuitenkaan osannut purkaa ongelmaa sillä, että olisin tosiaan lähtenyt käsittelemään jotain aihetta oikeasti persoonallisesta näkökulmasta, vaan kirjoitin diipadaapaa, jossa ei varmasti ollut mitään persoonallista. Aika erikoista.