Ujo shoppailija

Sokos oli eilen sekaisin. Olivat avanneet uuden osaston, ja kaikki tavarat olivat hujan hajan, halleissa oli tyhjää, tyhjää… Ehkä tavarataloa ei ole mahdollista pitää suljettuna niin kauan, että kauppa saataisiin järjestettyä kauniiksi, mutta melkoista oli käppelehtiä tuollaisessakin kaupassa.

Ovensuussa oli kyltti, jossa käskettiin kysymään rohkeasti apua, jos jotain etsittyä ei löydy. Niin, rohkeasti. Suomalainen on ujo kysymään. Olisi vaikea kuvitella, että esimerkiksi Italiassa kehotettaisiin ihmisiä avaamaan rohkeasti suunsa.

Itse olen aika perinteinen suomalainen tässä asiassa, vaikka olenkin rohkaistunut iän myötä. Eilen en kuitenkaan viitsinyt kysyä Sokoksella mitään, koska koko paikka oli sen verran keskeneräisen näköinen, että varmasti ehdin hoitaa pienen asiani muuallakin ja myöhemmin – olihan myyjillä varmasti tärkeämpääkin tekemistä kuin kaivella jostain minulle esiin pokkareita. Huomasin kuitenkin, että takana oli myös ujous kysyä.

Minussa asuu siis näköjään se sama tyttö, joka ei kysynyt koulutunneilla, koska pelkäsi, että kysymys on tyhmä. Se tyttö, joka kysyi kysymyksensä hiljaa vieruskaverilta, joka sitten uskalsi kysyä opettajalta. Se tyttö, joka oli salaa onnellinen siitä, että opettaja kehui kysymystä hyväksi.

Mutta eihän kaupassa tarvitse hävetä kysymistä. Jos kysyn jotain, saatan jopa ostaa jotain, ja se tuo kaupalle rahaa. Joissain tapauksissa katson kyllä, että jos kauppa ei ole laittanut esimerkiksi uutuus-dvd:tä näkyville riittävän hyvin, voin ostaa sen mielenosoituksellisesti toisesta kaupasta.

Huomaan olevani ilmeisen ujo ilmaisemaan, mitä haluan ostaa. Joskus kun myyjät tulevat kysymään, voivatko auttaa, sanon vain katselevani, vaikka olisin etsimässä tiettyä tuotetta. Kuvittelen, että on jotenkin vaikeaa sanoa, ettei haluakaan ostaa, jos ensin on pyytänyt myyjää näyttämään tuotteen. En halua seisoa vaikkapa kirjakaupassa myyjän edessä kädessäni uutuuskirja, jota halusin katsoa mutta jota en sitten haluakaan sen kalliin hinnan vuoksi kuitenkaan ostaa – kirjojen kohdalla tosin harvoin pystyn vastustamaan kiusausta.

Olen myös huono menemään pikkukauppoihin vain katselemaan, vaikka rakastan pikkukauppoja, jotka ovat täynnä persoonallisia esineitä. Jotenkin tuntuu, että kaupasta on pakko ostaa jotain, jos ensin pällistelee ja hypistelee tavaroita kaupan omistajan valvovien silmien alla.

Ehkä Sokoksen ”Kysy rohkeasti” -kehotus olikin siis minulle omiaan, vaikka ensin olinkin hieman ylimielinen ja ajattelin ehkä, ettei aikuisia nyt pitäisi kehottaa rohkeuteen – että meidän pitäisi ilman muuta uskaltaa kysyä, jos kysyttävää on. Kysy ja katsele siis rohkeasti!