Nyt keväällä sairastellessani ja parannuttuni käytin huomattavan määrän laatuaikaa siihen, että katsastin koko sarjan läpi. Fire Walk with Me -leffa pitäisi vielä katsoa, mutta minusta se ei ole tavallaan kiinteä osa televisiosarjaa.
Twin Peaks on mahtava! Minuun tuo outous, jossa kaikki on mahdollista, iskee aivan täysillä. Twin Peaksista jokainen, joka ei ole tiukkapipo tosikko, löytää itselleen jotain. Voi sanoa, että sarjan tärkeimpiä henkilöitä on sen miljöö. (Mm. Image viittaa tähän muutaman numeron takaisessa tekstissään.) Pikkukaupunki onkin viehättävä, ja hyvällä asenteella varustettu agentti Cooper ihastuu siihen – ja sen kahviin – välittömästi.
Kuten kaikki muistavat, tarinan laittaa liikkeelle se, kun Laura Palmer, lukiolaistyttö, löytyy murhattuna. Englanninkielinen Wikipedia kertoo huvittavasti, miten Sheryl Lee tuli valituksi ruumiin rooliin ja miten hänen näyttelijäsuorituksensa vaikutti David Lynchiin:
To save on money, Lynch intended to cast a local girl from Seattle "just to play a dead girl". The local girl ended up being Sheryl Lee. "But no one — not Mark, me, anyone — had any idea that she could act, or that she was going to be so powerful just being dead."
Mitäpä muuta voisi sanoa – Laura Palmer on koko televisiohistorian ikimuistoisin ruumis.
Dale Cooper ja sheriffi Harry S. Truman muodostavat toimivan aisaparin. Cooper on näistä kahdesta kiinnostavampi hahmo, sillä hän on omituisempi. Hänen valtava innostuksensa kahvia kohtaan ja täysin käsittämättömät tutkimusmenetelmänsä (syyllisen selvittäminen heittelemällä purkkeja kivillä) sekä sanelunsa Dianelle tekevät hänestä sopivan sekopäisen.
Myös sarjan absurdein kohtaus liittyy Cooperiin. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa häntä ammutaan, ja toinen tuotantokausi alkaa siitä, kun hän makaa lattialla ja huonepalvelija saapuu. Cooper on tuskissaan ja pyytää tätä vanhaa miestä soittamaan ambulanssin, mutta huonepalvelija ei ole huolissaan muusta kuin siitä, että Cooperin maito jäähtyy, jos tämä ei nouse ylös lattialta juomaan sitä. Kohtaus on loistava, koska se on niin järjetön.
Suosikkipariskuntani sarjassa on Lucy Moran ja Andy Brennan. Näiden kahden jollain lailla reppanan suhde on ihastuttavan aito. Lucy osaa kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä tarvittaessa, ja Andy on hänelle oikea mies (eikä se lipevä muka tyylikäs Dick Tremayne, toinen isäehdokas Lucyn lapselle).
Ed Hurleyn silmälappua pitävä vaimo Nadine on myös loistava hahmo. Hän on sekä ärsyttävä että huvittava. Huvittavaksi hän muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun saa sellaisen tällin, että luulee olevansa lukioikäinen jälleen. Nainen alkaa käydä koulua ja pyrkii cheerleading-joukkueeseen mutta päätyy painijaksi. Toisaalta hänen hahmonsa esittää hyvinkin realistisesti (silloin kun ei ole tällä teini-ikävaihteella) aikuista, jonka mieli ei ole kunnossa.
Entäpä sitten Twin Peaksin oikeasti nuoret naiset? Heidän elämänsä on ehkä hieman normaalimpaa näin keskimäärin kuin sarjan varttuneempien hahmojen. Donna Hayward tutkii liiankin itsenäisesti Lauran murhaa, Audrey Horne on aluksi ärsyttävä, mutta sitten hänestä alkaa pitää, ja Shelly Johnson tekee idioottimaisen ratkaisun päättäessään hoitaa vihannekseksi muuttunutta pahoinpitelijämiestään kotona.
Niin, ja onhan siellä tuttu näyttelijä myös hieman myöhemmin kuvatusta suosikkisarjastani.
Twin Peaksissa on kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia loputtomiin. Se on omanlaisensa vieläkin, vaikka on kulunut jo 20 vuotta siitä, kun se esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa. Sen tapahtumat lilluvat omassa maailmassaan, muttei katsojalle silti tule sellaista oloa – ei ainakaan nyt, kun tietää odottaa omituisuuksia – ettei hän ymmärtäisi, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Minulle kävi nimittäin siten Lynchin elokuvan Mulholland Drive kanssa: ensin pysyin ihan hyvin kärryillä, mutta sitten tipahdin totaalisesti. Mutta ehkäpä silloinkaan ei olisi pitänyt odottaa mitään loogista.
Jos kiinnostaa, miten sarjan näyttelijät muistelevat Twin Peaksia nyt 20 vuoden jälkeen, tässä on kiinnostava linkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti