Höpöti höpöti

Sain synninpäästön naistenlehdeltä. Olen tavattoman kova höpöttämään itsekseni. Nyt MeNaiset (32/2010) kuuluttaa: ”Itsekseen puhuminen on tervettä touhua.” Ihanaa!

Pienessä tekstissä on monta mielenkiintoista ajatusta. Ensiksikin siinä väitetään, että yksikseen höpöttelevät ihmiset, jotka ovat auditiivisia, ”lukevat paljon ääneen, tykkäävät puhua puhelimessa sekä oppivat asiat parhaiten kuulemalla”.

Sopii jotenkin minuun. En ehkä lue paljoa ääneen, mutta keskittymiskykyni on sellainen, että romaania lukiessani alan lukea ääneen silloin kun jostain alkaa kuulua muita taustaääniä. Ehkäpä olen niin auditiivinen, etten voi olla vastaanottamatta kaikkia viestejä, jotka korvaan yrittävät, tiedä häntä.

En nykyään höpöttele puhelimessa kovin paljoa, mutta kaikkinensa olen huono lopettamaan puheluita. Niinpä ne sitten venyvät tai ainakin aiemmin tapasivat venyä. Nuoruudestani muistan kuulleeni äidiltäni huomautuksen siitä, että puhun liikaa puhelimessa ja laskut kasvavat. Opiskeluaikanani juttelin puhelimessa niitä näitä erään toisen – minulle aivan vieraan – opiskelijan kanssa, koska minun oli määrä saada häneltä materiaalia erästä harjoitustyötä varten. Siinä vierähti iäisyys.

Entäpä sitten oppiminen kuulemalla? En ole oikeastaan välttämättä ajatellut aiemmin olevani auditiivinen oppija, koska olen kuitenkin kirjaihminen ja pidän lukemisesta. Toisaalta kun nyt ajattelen asiaa, luulen, että aikanaan opettajat eivät ainakaan minulle puhuneet turhaan – kyllä minulle jäi tunneilla kuulemastani paljon mieleen.

MeNaisten teksti muistuttaa myös siitä, että sillä on aika paljon väliä, mitä itselleen puhuu. Lannistavat puheet lannistavat, tsemppaavat puheet tsemppaavat. No, tässä olisi varmasti tälläkin itsekseen höpöttäjällä oppimista.