Notkeammat ovat suositumpia

Päivi Bergin koululiikunnasta tekemä väitöskirja herättää keskustelua ainakin Helsingin Sanomien keskustelualueella. Berg on havainnut, että ” Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan”. Keskustelun lukeminen saa ahdistumaan. Liikunta koulussa ei todellakaan monien kohdalla ole ollut mitään liikkumisen riemua – eikä ollut minunkaan.

Perusongelma on varmaankin siinä, että pitäisi ymmärtää, ettei koululiikunta ole urheilua vaan liikuntaa. Ei siellä tarvitsisi kilpailla ja vertailla tuloksia, eikä koulun liikuntatuntien tavoitteena pidä olla se, että urheilua kilpailumielessä harrastavat esittelevät kykyjään, joita opettajakin sitten ihailee suu leveässä hymyssä. Tavoite ei myöskään ole koululaisten kasvattaminen huippu-urheilijoiksi. Ei äidinkielen tunneillakaan yritetä tehdä kenestäkään Nobel-tason kirjailijaa vaan esimerkiksi innostaa lukemaan kirjallisuutta, löytämään teksteistä jotain, mikä kiinnostaa.

Väitöskirja puuttuu myös liikuntatuntien joukkueidenmuodostamiseen. Itse olin aina niitä, jotka huudettiin joukkueeseen viimeisenä. Surullisinta noissa ”kapteenit valitsevat joukkueet” -menetelmissä on ehkä se, että kun joku vähemmän suosittu oppilas kerrankin pääsee kapteeniksi, hän saattaa huutaa ensimmäiseksi joukkueeseensa luokan suosituimman tytön tai pojan, koska hän luulee haluavansa olla tämän ystävä ja koska on mukamas kiva saada valita kerrankin se, jonka kaikki muutkin haluaisivat.

Väittelijä ottaa esille myös sen, että koululiikunnassa voidaan nähdä samaa ilmiötä kuin tosi-tv:ssä, jossa äänestysten kautta pudotetaan kilpailijoita jatkosta. Itse en ole kaikkea kilpailua vastaan, kunhan se ei ole kuolemanvakavaa, mutta kieltämättä on kammoksuttavaa katsoa, millaisissa asioissa ihmisiä kilpailutetaan. Räikein esimerkki on Suurin pudottaja, jossa ensin haastetaan ihmiset tekemään elämänmuutosta ja puhutaan terveydenedistämisestä, sitten laitetaan heidät pudottamaan painoa epäinhimillistä ja epäterveellistä tahtia ja sitten katsotaan, kun itkien lähtee kotiin se, joka on saanut pudotettua ”vain” kaksi kiloa viikon aikana. Mielenterveyden kasassapysymisestä ja tolkun säilyttämisestä kukaan ei puhu mitään.

Mutta takaisin koululiikuntaan. Yhdyn niiden käsitykseen, jotka pitävät koululiikunnan lisäämistä järjettömänä. On tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat liikkumaan, mutta koska koululiikunta ei pysty tuottamaan kuin tuskaa meille kömpelöimmille, jotka eniten tarvitsisimme positiivisia kokemuksia, ei tuon tuskan määrällinen lisääminen uskoakseni saa aikaan mitään suurta liikuntaherännäisyyttä. Liikuntaa koskee ehkä vielä enemmän kuin muita aineita se totuus, että heikoimmat oppilaat tarvitsevat opettajaa eniten – hyvät pärjäävät vaikka ilman. Parasta olisi ensin miettiä, miten koululiikuntaa pitäisi muuttaa, jotta liikuntatunnit eivät olisi vain paikka, jossa tarjoutuu koko ajan mahdollisuuksia kiusaamiseen ja tilanteita itsensä huonoksi tuntemiseen.

Sinänsä Päivi Bergin väitöskirjan peruslöydökset eivät kuulosta kovin omaperäisiltä. Itsekin ajattelin, että olisin voinut sanoa nuo samat asiat aivan ilman tutkimustyötä. Mutta joka tapauksessa on hyvä, että asia nousee taas esille ja keskusteluun. Itse olen tosin aika skeptinen sen suhteen, että mikään muuttuisi.