Tänään on Aleksis Kiven päivä ja korkea aika päivittää tätä blogia. Siksipä otinkin Kiven aiheekseni, vaikkei minulla mikään erityisen läheinen suhde häneen ole. Ja puhutaan Kivenkin osalta nyt sitten lähinnä siitä ainoasta romaanista, jonka hän kirjoitti.
Olen lukenut Seitsemän veljestä kolmesti. Ensimmäinen kerta lukion ensimmäisellä luokalla takkusi todella pahasti osin omasta syystäni, osin varmaan Kivenkin syystä. Teos ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Lähinnä se oli pakkopullaa, jonka luin läpi, koska olin niin tunnollinen oppilas.
Luin Seitsemän veljestä toisen kerran jossain kahden- ja kolmenkympin välimaastossa. Silloinkin sen lukemisen määräsivät olosuhteet – tuskin olisin itse kirjaan tarttunut. Mutta nyt aloin tajuta kirjan arvon. Sen kieli on viehättävää ja hauskaa, ja metsässä miehiksi kasvavissa veljeksissä on tarinaa varmasti yhdeksi romaaniksi. On noloa, jos suomalainen ei ole kuullut teoksen klassisista kohtauksista, kuten hiidenkivellä härkien keskellä odottelusta tai veljesten saunan palamisesta. Tällä hetkellä uskoisin itseäni kiinnostavan eniten Simeonin hahmon, jossa on ehkä eniten ristiriitaisuutta uskonnollisuuden ja rajun ryyppäämisen vuoksi.
Kolmas lukukerta vakuutti minut siitä, että Seitsemän veljestä on mestariteos, josta voi innostua kovastikin. Siitä huolimatta sitä ei tule kovin usein hehkutettua, eikä se luultavasti koskaan tule nousemaan ykkössuosikkieni joukkoon, vaikka loistoteos onkin. Mutta hassua on se, että se kulkee mukana jollain lailla koko ajan meidän suomalaisten elämässä. Meillä on Seitsemän veljestä -langasta neulotut sukat ja jokainen tuntee monta veljesten kaimaa. Eikä ainakaan minulta unohdu koskaan, kuinka ala-asteen musiikinopettaja muokkasi uskonnollisuutensa vuoksi veljesten elämästä kertovaa pilkkalaulua:
Simeoni, liuhuparta,
Valittaa se “ihmisparka,
Syntinen, lallallaa, kurja”.
Syvimmältä sielusta ottaa varmasti muitakin kuin minua Sydämeni laulu:
Eipä tainnut Aleksis olla aivan turha kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti