Lohikäärmettäkin voi saada liika-annoksen

Kuten tiedämme, J.R.R. Tolkienin teos Hobitti on mitaltaan ehkä kuudesosan – jos sitäkään – Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Siksi tuntuukin jo etukäteen ajateltuna järjettömältä, että tästä Bilbo Reppulin ja kääpiöjoukkion seikkailusta Yksinäiselle vuorelle tehtäisiin elokuvatrilogia kuin Sormusten herrasta ikään. Ehkäpä syynä trilogiaidealle oli ohjaaja Peter Jacksonin paisutteluinnostus, joka onnistui pilaamaan jo King Kongin hienon tarinan.

Kertaalleen elokuvateatterissa katsottuna Hobitti-trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey oli varsin viihdyttävä elokuva, sillä olihan siitä jo jonkin aikaa, kun oli päässyt leffateatterin penkillä matkustamaan Keski-Maahan. Kotisohvalla kakkososan alle katsottuna tuo aloitusosa paljasti kuitenkin järjettömän kestonsa – jokainen örkkihyökkäys ei voi olla juonenkuljetuksen kannalta tarpeellinen. Itse asiassa Jackson sortuu helppoon ratkaisuun: kun Bilboa (Martin Freeman), Gandalfia (Ian McKellen) ja kääpiöitä jahtaa koko ajan örkkilauma, nuo rumilukset voidaan aina aika ajoin laittaa hyökkäämään sankareiden kimppuun ja saadaan aikaan näyttävä toimintakohtaus. Tällaisella juonenkehittelyllä on vain omat ongelmansa.

Nämä ongelmat jatkuvat Hobitti-trilogian kakkososassa The Hobbit: The Desolation of Smaug. Jackson tuntuu unohtaneen sen, ettei jokainen kohta elokuvassa ole huippukohta. Niinpä näyttäviksi tarkoitetut taistelut alkavat puuduttaa. Vihertaustaa vasten tekeminen näkyy aivan liikaa ja katsoja alkaa kaivata vanhaa kunnon elokuvantekoa, jossa tietokoneet olivat sivuosassa ja ihmismielen todellinen kekseliäisyys ja näyttelijäsuoritukset sekä ennen kaikkea tarina pääosassa. Turhauttavaa on myös se, että notkeiksi ja nopeiksi kuvatut haltiat toimivat taistellessaan niin epäloogisesti, että voi vain ihmetellä, kuinka Legolas (Orlando Bloom) pysyy hengissä taistelusta toiseen – hän kun käyttää jousta lähitaistelussa ja vetää miekan esiin, kun olisi oivallinen tilaisuus ampua etäisyyden päässä oleva vihollinen jousella.

Ei Smaugin autioittama maa tietenkään kaikilta osin huono ole. Kun elokuva on päässyt vauhtiin, se vetää mukaansa, kunnes ylipitkä kesto väsyttää katsojan. Jopa kauan odotettu kohtaaminen Smaugin (äänenä Benedict Cumberbatch) kanssa alkaa puuduttaa, kun lohikäärme riehuu Yksinäisen vuoren sisuksissa iäisyyden. Sen sijaan en jaksa olla kamalan nyreissäni siitä, että elokuvaan on käsikirjoitettu naishaltia Tauriel (Evangeline Lilly), joka ei ole alun perin Tolkienin kynästä laisinkaan. On totta, että Tauriel ei tuo tarinaan mitään olennaista lisuketta, mutta eihän näin näyttävää haltiaa voi vastustaakaan. Se on sitten eri asia, olisiko Taurielille ollut tarpeen kehitellä romanssia kahteenkin eri suuntaan.

Jackson taustoittaa Sormusten herran tapahtumia Hobitti-elokuvissaan hyvinkin paljon. Tämä tekee tietenkin myös Hobitti-elokuvista synkkiä, synkempiä kuin alkuperäinen Hobitti-kirja on. Tämä ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä kokonaisuus on nyt tarkkaan tiedossa, toisin kuin Tolkienilla oli Hobittia kirjoittaessaan. Synkkyyden vastapainoksi olisin kuitenkin kaivannut ainakin Smaugin autioittamaan maahan rutkasti lisää huumoria. Kääpiöhahmoista olisi varmannut irronnut jos ei muuta niin itseironiaa, ja tuntuu, että Bilbokin kadotti huumorinsa ensimmäisen elokuvan jälkeen. Myönnetään, että tilanteet ovat muuttuneet Bilbonkin osalta melko ahdistaviksi, mutta ei kai yhden lohikäärmeen ja muutaman sudella ratsastavan örkin tarvitse kokonaan urhoollisen hobitin huumoria tappaa.

The Hobbit: The Desolation of Smaug saa odottamaan pelonsekaisin tuntein trilogian kolmatta osaa. Oletettavasti Jackson kasaa siihen omasta mielestään parhaat palat. Ikävä kyllä odotettavissa lienee kaikkien aikojen puuduttavin lopputaistelu.

Enää eivät naiset saa puhua miehistä – ainakaan valkokankaalla

Elokuvan naishahmojen lukumäärä, puheseura ja puheenaiheet ovat kovin tärkeä asia. Tätä mieltä on Bechdelin testi, josta Helsingin Sanomat uutisoi tänään suurin otsikoin. Testin tarkoituksena on paljastaa jotakin naisen presentaatiosta elokuvassa. Paha homma vain, että sen tarkastelutapa on hieman omituinen – itse asiassa siinä määrin omituinen, että testin tulos ei kerro yhtään mitään järkevää.

Elokuva läpäisee Bechdelin testin mikäli siinä täyttyy kolme ehtoa:

1) Elokuvassa pitää olla vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
2) Näiden naisten pitää höpötellä keskenään.
3) Keskustelunaiheena pitää olla jokin muu kuin mies/miehet.

No mitä tällaisen testin läpäiseminen sitten kertoo elokuvasta? Täsmälleen sen, täyttyvätkö nämä ehdot, muttei muuta. Siitä, että ehdot täyttyvät tai eivät täyty, ei voi päätellä esim. seuraavia asioita:

- ovatko naiset sivu- vai pääosassa
- ovatko elokuvan naisroolit moniulotteisia vai eivät
- mikä on naisten suhde elokuvan miehiin
- mikä on naisten suhde elokuvan muihin naisiin

Helsingin Sanomien artikkeli mainitsee mm. Lara Croft – The Tomb Raider -elokuvan esimerkkinä filmistä, joka ei ole läpäissyt testiä. Tuskin Lara Croft kovin moniulotteinen hahmo on, muttei hän myöskään ole mitenkään mieshahmoille alisteinen, joten feministien ei tarvitse olla huolissaan. Toisaalta monet lesbopornoelokuvat varmasti läpäisevät testin mennen tullen. Monia Bechdelin tekstin kannattajia tämä saattaa jossain määrin häiritä. 

No eipä testi tietysti lupaakaan kertoa mistään mitään. Sen läpäiseminen tai läpäisemättä jättäminen ei tarkoita mitään. Tällä tavalla ei löydetä stereotypioita, ei seksismiä, ei yhtään mitään. Miksi sitten jotkut elokuvateatterit Ruotsissa haluavat ilmoittaa elokuvien mainonnan yhteydessä, onko elokuva saanut Bechdelin testistä puhtaat paperit ja jotkut haluaisivat saman käytännön Suomeenkin? On vaikea ymmärtää, mitä hyödyllistä tietoa asiakas tästä maininnasta saa – paitsi sen, että voihan sitä aina protestiksi mennä katsomaan juuri ne elokuvat, jotka eivät ole läpäisseet testiä. Minulla kun ei ainakaan ole mitään esim. miehistä kertovia elokuvia vastaan, eikä sitäkään vastaan, että elokuvien naiset puhuvat miehistä.

Taivaslaulu on koskettava kuvaus uskosta ja epätoivosta

Uskonto ilmiönä on kiinnostanut minua iän kaiken. Itse karsastan yhteisöjä, joissa tiukasti määrätään, kuinka yhteisön jäsenten tulee elää. Yksityisimmille alueille tunkeutuminen ja tuomitseminen eivät minusta kuulu terveeseen uskoon, kuten ei myöskään helvetillä pelottelu. Ilmiönä tällainen manipulaatio on kuitenkin varsin kiinnostava.

Mediassa paljon esillä ollut Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo erään uskonkilvoittelun tarinan. Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolainen nuoripari, joka saa lapsia niin kovaa tahtia kuin se yleensä ottaen on mahdollista. Taakka kasvaa liian suureksi, ja Viljan voimat loppuvat siihen viimeiseen pisaraan, että seuraavaksi – jo neljän synnytetyn lapsen jälkeen – tulossa on kaksoset.  

Taivaslaulu kuvaa koskettavasti sen, kuinka elämäniloa täynnä olevat nuoret murenevat hiljaa, kun lapsiluku kasvaa ja sisimmässä on tunne, ettei sille voi tehdä mitään: ei voi käyttää ehkäisyä eikä saisi oikein pidättäytyäkään seksistä. Vilja ei tiedä, kenen sanaan voisi luottaa, eikä, mitä omista ajatuksista pitäisi ajatella. Kaikki selviämiskeinot muuttuvat Viljan päässä merkiksi aidon uskon katoamisesta ja maailmallisuuden voitosta.

Koskettavaa on myös se, kuinka lapsenmieli käsittelee seuroissa kuulemiaan asioita. Yksi Viljan ja Aleksin lapsista menettää yöunensa, kun alkaa miettiä, mitä tapahtuu, jos ei ehdi pyytää syntejään anteeksi ja sitten kuoleekin yllättäen vaikkapa auton alle. Helvetin pelko on vallannut pienen lapsen mielen – niin pienen lapsen, ettei sen ikäisen tarvitsisi olla vielä edes kuullut helvetistä. Lapsensa kohdalla Vilja muistaa uskon lohduttavan puolen ja osaa rauhoittaa lapsen, mutta itseään kohtaan hän ei osaa olla armelias. Helvetti nimittäin pelottaa myös Viljaa. Hänen kauhukuvissaan syntymättömät lapset aiheuttavat ikuiset synnytyskivut tulen keskellä helvetissä. Uupunut Vilja taistelee mielessään vielä kadotuspelkojaan kohtaan, joten ei ole ihme, että hän lopulta romahtaa totaalisesti.

Vilja ja Aleksi ovat – tai ainakin Aleksi on – uuden polven lestadiolainen. Hänellä on usko, mutta hän pohtii sitä eikä päädy yhtä jyrkkään tulkintaan kuin seurakunnan johdossa on päädytty. Onkin karmivaa seurata, mitä Aleksille tapahtuu, kun hänen eriävät ajatuksensa tulevat julki. Onneksi mies on vahvaa tekoa.

Vilja horjuu pahemmin. Täysin uuvuksissa oleva nainen ei ole enää oma itsensä. Hänen sisällään on taistelu siitä, mitä voisi tehdä, jotta selviäisi hengissä muttei toimisi Jumalan tahtoa vastaan. Viljaa kalvaa myös häpeä, koska hän on näkevinään ympärillään vain jaksavia suurperheiden äitejä, mutta ei itse jaksa.

Uskoa ei sinänsä kuvata negatiivisena asiana. Viljakin saa voimaa, kun saa istahtaa hetkeksi seuroihin. Luultavasti usko olisi Viljalle ja Aleksille elämän tuki ja turva, jos lapsiasia ei ahdistaisi heitä romahtamistilaan saakka. Vilja kokee, että usko on vapauttanut hänet monista asioista, kuten ikuisista ulkonäköpaineista, joiden vankeja monet naiset ovat. Toisaalta jatkuva lasten synnyttäminen on kahle, josta ei voi vapautua. Tarinan loppu on kuitenkin toiveikas – ehkä Viljan ja Aleksin rakkaus ja lopulta myös luottamus Jumalan armeliaisuuteen pelastavat heidän perheensä parisuhteen ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.

The Wolf Man – pitkästyttävää kauhua

101 kauhuelokuvan katsomisprojektini on ollut kerrassaan jäissä, mutta nyt sain toissaviikkoisen halloweenin kunniaksi jälleen – ainakin hetkeksi – juonesta kiinni. Katsoimme miehen kanssa vuodelta 1941 peräisin olevan ihmissusielokuvan The Wolf Man, jonka on ohjannut George Waggner.

Tarina on jokseenkin yksinkertainen. Eräässä pienessä kylässä/kaupungissa on talo, jonka kauan poissa ollut poika Larry (Lon Chaney Jr.) palaa paikkakunnalle. Larry rakastuu tietenkin naapuritalon antiikkikauppiaan tyttäreen Gweniin (Evelyn Ankers), joka tosin on jo kihloissa. No, pieleen se rakkaus kuitenkin menisi, sillä Larrya puree pian ihmissusi ja niin miehestä itsestäänkin tulee samanmoinen. Sitten seurataan, kuinka Larry tekee surmia sudeksi muuttuneena ja koko yhteisö karttaa häntä.

Ikävä kyllä The Wolf Man ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Syynä ei varmasti ollut yksin se, että elokuva on vanha ja sen kerronta varsin erilaista kuin nykyelokuvan: vanhat Frankenstein-klassikotkin jäivät nimittäin mieleeni varsin positiivisina katselukokemuksina. Mutta ehkäpä juuri koskettavuus puuttui tästä elokuvasta. Frankensteinin avuton, syrjitty hahmo herättää sympatiaa, mutta The Wolf Manin susi vain riehuu eikä herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia katsojassa. Ikävää on myös se, ettei tämä ihmissusi tuo millään tavalla mieleen sutta. Verratkaa vaikka itse:

 

Voin ymmärtää, että The Wolf Man on edistysaskel maskeerauksessa ja vaikkapa jopa kauhuelokuvan virstanpylväskin, jos joku on sitä mieltä, mutta nykykatsojan selkäpiissä se ei aiheuta yhtään mitään. Eikä vähäiseen horror-arvoonkaan voi olla syynä pelkästään elokuvan ikä: vuodelta 1922 peräisin oleva Nosferatukin loi kuvastoa, joka onnistuu saamaan aikaan pelon tunteen vielä melkein 100 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Ehkä ainut kiintoisa piirre The Wolf Manissa on Bela Lugosi romaniennustajan roolissa – eipä muistuta mies pätkääkään Draculaa, jona hänet paremmin tunnetaan. Sekin on mielenkiintoista, että elokuva on kuulemani mukaan luonut perinteen siitä, että ihmissuden voi tappaa hopealuodilla. Kaiken muun kauhuperinteen osalta elokuva ei sitten vaikutakaan olevan kovin kärryillä – tai sen uutta luova käsikirjoitus ei ole luonut mitään kovin käytännöllistä ja kestävää uutta, tiedä häntä: ihmissudet ja pentagrammit on yhdistetty omituisesti – eikä pentagrammikaan ole oikeasti pentagrammi vaan jokin epämääräinen tähti, jota kutsutaan pentagrammiksi. Ja tämän pitäisi sitten pelottaa katsojaa. Hohhoijaa.

Les Miserables vavisuttaa

Asun Suomen toiseksi kovimman Les Miserables -fanin kanssa, ja siinä sivussa minustakin on sitten tullut tuon musikaalin fani. Ensimmäinen Les Miserables -kokemukseni oli tosin nolo. Näin musikaalin Lontoossa ja nukahdin kesken toisen näytöksen. Onneksi olen korjannut onnettomuuteni – tosin edelleen on hieman noloa sanoa, että olen nähnyt Les Misin West Endissä 1 ja ¾ kertaa...

Åbo Svenska Teater otti Les Miserablesin ohjelmistoonsa vuonna 2010 kymmenen vuotta sen jälkeen, kun musikaalia oli esitetty Helsingin kaupunginteatterissa. Myönnettäköön, että kyllä Suomi oli aivan turhaan noin pitkään ilman omaa Les Misiä. Turun produktion ohjasi Georg Malvius. Lopputulos oli upea ja hävetköön jokainen, joka ajatteli, ettei ruotsinkieliseen teatteriin voi lähteä. Sittenpähän ette nähneet, kuinka loistavasti ruotsalainen Alexander Lycke tulkitsi Jean Valjeanin keskeisen roolin. Ette tule ikinä kuulemaan missään niin pehmeästi esitettyä Bring Him Home (Led hans väg) -biisiä – ellei Lycke sitten jossain vaiheessa vedä roolia uudelleen.

En tiedä, kuka sai idean, mutta nyt Malvius on ohjannut Les Miserablesista suomenkielisen version Tampereen teatteriin. Jos ette siis nähneet Åbo Svenska Teaterin tulkintaa, menkää katsomaan edes tämä, sillä sekin on loistava. Ja muutamassa roolissa on jopa sama laulaja-näyttelijäkin.

On helppo ymmärtää, että ihmiset pitävät Les Miserablesista: siinä on riittävästi koskettavia elämänkohtaloita, sellaisia, jotka itkettävät ihan oikeasti. Jean Valjean (Tampereella Tero Harjunniemi) on tehnyt elämänsä virheen – varastanut palan leipää nälkäiselle siskonlapselleen – ja joutunut vankilaan. Karkaamisyrityksen vuoksi kakku on pidentynyt ja mies on ollut yhteensä 19 vuotta pakkotyössä. Kun hän sitten vapautuu, hän huomaa, ettei kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän sortuu varkauteen, mutta varastaa onnekseen maailman armollisimmalta ihmiseltä, piispalta (Topi Lehtomäki), joka haluaa antaa hänelle vielä uuden mahdollisuuden. Naps, Jean Valjean muuttaa elämänsä. Harmi vaan, että hän tekee sen rikkomalla ehdonalaisensa ja lähtemällä muille maille voidakseen aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ehdonalaisen rikkoja saa tietenkin peräänsä pakkomielteisen poliisin nimeltä Javert (Sören Lillkung, jonka sairastumisen vuoksi roolin on kahdessa näkemässäni Tampereen teatterin esityksessä laulanut Mikko Siltala). Valjeanin ja Javertin vastakkainasettelun huippuhetki on numero nimeltä Confrontation (Yhteenotto). Se on kaikkien kilpalaulantojen äiti. (No, hyväksytään, että Väinämöinen ja Joukahainenkin pääsevät aika korkealle rankingissa.) Valjean lupaa kerran toisensa jälkeen antautua Javertille, mutta aina hänellä on hyviä tekoja tehtävänä eikä oikeaa hetkeä näytä tulevan. Ensin pitää pelastaa pikkutyttö, jonka prostituoiduksi ajautunut äiti on juuri kuollut. Sitten on kapinaa ja pitää viedä haavoittunut nuorimies Marius (Tomi Metsäketo) lääkärin luo ennen kuin tämä kuolee.

Opiskelijoitten kapina on eräs musikaalin keskeisiä aiheita. 1800-luvun Ranskassa on kapinallisten mielestä paljonkin korjattavaa, mutta he eivät saa taakseen tarpeeksi suurta joukkoa. Kapinan tuoksinassa risteävät kuitenkin tarinan keskeisten henkilöiden tiet. Valjean ilmoittautuu tukemaan kapinallisia, ja myös Javert soluttautuu joukkoon. Mukana ovat myös Marius, joka on rakastunut Jean Valjeanin ottotyttäreen Cosetteen (aikuisroolissa Sarah Nedergård) sekä Éponine (kaksoismiehityksessä Saara Lehtonen ja Pia Piltz), joka kärsii, kun Marius ei huomaa hänen rakkauttaan.

Tampereen teatterin Les Miserables on miehitetty komeasti. Tero Harjunniemi laulaa ja näyttelee Jean Valjeanin roolin miehekkäästi ja koskettavasti, eikä hänen kohdallaan tarvitse pelätä, ettei Bring Him Home (Rukous) soisi kauniisti. Sen jälkeen kun Hugh Jackmanin esitys Les Miserables -elokuvassa karahti tähän numeroon, olen pitänyt sitä Jean Valjeanin todellisena tulikokeena. Pitkiä, hitaita ääniä sisältävä kappale vaatii pehmeyttä ja kärsivällisyyttä, eikä se ole tarinankaan kannalta mitätön, koska siinä Jean Valjean tuo esiin suojeluksensa Mariusta kohtaan.

Myönnettäköön, että oli hieman harmillista, ettei Javertin roolissa ollut näkemissäni esityksissä Sören Lillkung, sen verran taitavasti mies veti roolin Åbo Svenska Teaterissa. Mutta täytyy sanoa, että oli ilo nähdä Mikko Siltala Javertina. Hän teki poliisimiehestä koskettavamman hahmon kuin mitä teatteri-Javertit keskimäärin ovat olleet. Ensimmäistä kertaa minulle tuli Javertin elämän viimeisillä hetkillä mieleen, että siinä on mies, joka on uhrannut elämänsä aivan turhalle asialle, vanha mies, joka tajuaa, että hukkaan meni koko elämä. Että olisi voinut tehdä jotain muutakin kuin juosta yhden Jean Valjeanin perässä.

Tomi Metsäkedon Marius on hienoa kuunneltavaa, mutta mies esittää noin puolet omasta iästään olevaa nuorukaista, joten välillä kesto-Mariuksen (Metsäketo oli Mariuksen roolissa sekä Helsingin kaupunginteatterissa että Åbo Svenska Teaterissa) tilalla voisi olla joku uusi, nouseva kyky. Èponineista minua kosketti enemmän Pia Piltz, mutta syy siihen on luultavasti se, että Piltzin Éponine oli kärsivämpi saavuttamattoman rakkautensa tuskissa kuin Saara Lehtosen Èponine, jossa ei hänessäkään ollut mitään moitittavaa. Cosette ei suurinta aikaa edes ymmärrä, mitä kauheuksia hänen ympärillään tapahtuu, joten Sarah Nedergård on saanut roolin, jossa voi vain laulaa kauniisti ja rakastuneesti. Sen Nedergård tekee moitteetta, mutta minkäs sille voi, että minuun vetoavat kärsivät henkilöhahmot eikä Cosetten ja Mariuksen rakkaus, joka on Les Miserablesin mittakaavassa täysin ongelmaton tapaus – parin suurin ongelma taitaa olla se, että välillä on vähän ikävä eikä ensiksi ole varma siitä, onko toinen osapuoli yhtä rakastunut.

Les Miserablesissa on kaksi laulamista vaativaa lapsiroolia. Pieni Cosette-tyttö onnistuu yleensä aina itkettämään katsomoa olemalla niin suloinen – ja hyvin koskettava oli pikku-Cosette molemmissa näkemissäni esityksissä Tampereellakin. Gavroche-pojan rooli on isompi ja haastavampi. Näkemilleni Tampereen teatterin Gavrocheille annan täydet pisteet: pojat olivat reippaita ja löysivät Gavrochen isottelevan luonteen. Gavroche oli koskettava hahmo, kuten pitääkin, ja toi tarinaan sekä karmivuutta että huumoria.

Huumoria musikaaliin tuo lisäksi erityisesti pariskunta Thénardier. Monesti rahaa varastava ja asiakkaitaan huijaava kapakanpitäjäpariskunta on vain humoristinen elementti, jotta kaiken kurjuuden keskellä katsoja saa hieman naurahtaakin, mutta vielä hauskempaa on, jos Thénardiereista löytyy myös muita ulottuvuuksia. Åbo Svenska Teaterissa näin oli, ja niin on myös Tampereen teatterin esityksessä. Pidin kovin madame Thénardierin (Ritva Jalonen) raa'an julmasta äänestä. Minusta tämän kammottavan sijaisäidin, jonka luota Jean Valjean Cosetten pelastaa, pitää olla juuri tällainen. Herra Thénardierin roolin veti näkemissäni esityksissä kaksi eri näyttelijää: ensin Risto Korhonen ja sitten Ville Majamaa. Pidin enemmän Risto Korhosen suorituksesta. Hänen esittämänään herra Thénardier oli ennemminkin pelottava kuin humoristinen – tästä hahmosta tuli mies, joka voisi oikeasti vaikka tappaa oman tyttärensä Époninen, jos pää sattuisi siihen suuntaan yhtäkkiä naksahtamaan.

Tuntuu, että Les Mis muuttuu sitä koskettavammaksi, mitä useammin sen näkee. Tampereen teatterin ensimmäisessä ennakkoesityksessä 11.9. selvisin kohtuullisella määrällä kyyneliä, mutta esitys 21.9. oli mennä ihan vollottamiseksi. Fantinen (Ele Millistfer) soolo I Dreamed a Dream (Muistan vanhaa haavettain) on raastava tilitys elämästä, joka ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kuolinvuoteellaan tyttärestään Cosettesta harhanäkyjä näkevää Fantinea ei voi katsoa silmän kyyneltymättä. Ja kun Éponine viimein pääsee Mariuksen syliin, se vasta itkettääkin (musikaalin tuntevat tietävät, että tässä yritän pinnistää, etten tulisi spoilanneeksi). Väistämättömän ja ääneen naurattavan hääkohtauksen jälkeen musikaalin loppuhetket ovatkin sitten taas itkeskelyä. Mutta hei, menkää nyt ihmeessä teatteriin itkeskelemään, kun se on mahdollista. Emme voi nimittäin tietää, kauanko tämän jälkeen vie, että saamme taas Les Misin Suomeen.

Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Shrek svengaa musikaalinakin

Minusta tuli musikaalifani yhdessä hetkessä – silloin kun näin elämässäni ensimmäistä kertaa West End -musikaalin.Vaikka se sattui olemaan visuaalisesti näyttävin musikaali, jonka olen koskaan nähnyt – Taru sormusten herrasta – olen onnekseni kyennyt sen jälkeen nauttimaan myös pienemmällä rahalla tehdystä musikaaliteatterista.

Myönnettäköön, että olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, kun kuulin, että Jyväskylän kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Shrek-musikaalin. Tai ennakkoluuloinen on ehkä väärä ilmaus – olin paremminkin pettynyt: jos kerran pitää tuoda lähiteatteriin jokin iso musikaali, miksi sen pitää olla Shrek, miksei vaikka se toinen, jossa on vihreä päähenkilö (olen kova Wicked-fani, ja ymmärrän kyllä, että se olisi varmasti ollut esitysoikeuksineen liian kallis satsaus). Vähitellen kuitenkin lämpenin ajatukselle vihreästä hirviöstä vihreän noidan sijaan, enkä jaksanut enää murehtia sitä, ettei Keski-Suomeen tuotu myöskään Tanz der Vampirea (jonka Seinäjoen kaupunginteatteri toteutti ansiokkaasti) eikä Les Miserablesia (joka tehtiin ikimuistoisesti Åbo Svenska Teaternissa).

Eli kuinkas sitten kävikään: istuin ennakkonäytöksessä eturivissä katsastamassa, millainen Shrek olisi näyttämöllä. Musikaali osoittautui mukaansatempaavaksi ja liikuttavaksikin. Naurattaa se olisi voinut enemmän, mutta minä nauran harvoin kippurassa, joten en ehkä ole paras arvioimaan esityksen huumoria.

Shrek-animaatio teki aikanaan (2001) hyvää pinttyneille satukliseille, joissa kauneus ja rikkaus on aina se, mitä tavoitellaan, ja joissa prinsessat ovat aina kauniskäytöksisiä pelastettavia olentoja, joiden oma tahto on vähän niin ja näin. Shrekin maailma on piristävä. Kun rakastuu, vihreä hirviökin näyttää joltain muulta kuin rumalta – kauneusihanteet muuttuvat ja prinsessakin muuttaa ilomielin haisevalle suolle. Shrek on ritari, joka pelastaa prinsessan, mutta prinsessa pistää ritarin järjestykseen. Siksi on hauska saada näyttämöllekin lapsille(kin) sopiva tarina, joka päättyy muutoin kuin kauneuden riemuvoittoon ja siihen ajatukseen, että ulkonäöllä voi ratkaista kaikki maailman ongelmat.

Animaation keinot ovat rajattomat, mutta niin näyttävät olevan teatterinkin keinot. Shrek-musikaalin West Endin mainosvideon nähtyäni varmistuin siitä, että Jyväskylän kaupunginteatteri on käyttänyt versiossaan käytännössä yksi yhteen samoja teatterin keinoja kuin isommassa maailmassa esitetyt Shrek-musikaalin versiot. Todennäköisesti Jyväskylässä ei olisi kovin paljon tuosta saanutkaan poiketa – tällaisista musikaaleista kun tuppaa useimmiten saamaan vain replica-oikeuksia. Ja vaikka täydellistä replicaa ei tarvitsisikaan tehdä, teatteri ei voi tehdä ratkaisuja vaikkapa puvustuksesta omin päin vaan tarvitsee maailmalta hyväksynnän luomuksilleen.

Mutta mikäs siinä on keksittyjä keinoja käyttäessä, kun keinot ovat hyvät. Lordi Farquaad (Joni Leponiemi) taapertaa polvillaan, jotta lordi näyttää asiallisen lyhyeltä, lohikäärme (lauluäänenään Salli Suvalo) liikkuu kuin kiinalaisen uudenvuoden lohikäärme monien ihmisten avustamana ja Fionan (Maria Lund) laulaessa poksahtava lintu todellakin poksahtaa. Oma istumapaikkani oli varsin edessä, joten pääsin näkemään ehkä liikaakin sitä, miten teatterin taikaa oli käytetty. Ehkäpä musikaalin voisikin katsoa toisen kerran joltain kauemmalta riviltä, kuten mieheni ehdotti.

Erityispisteet haluan antaa musikaalin puvustajille. Jyväskylän kaupunginteatterilla ei ole käytettävissään läheskään samanlaisia varoja kuin Broadway- ja West End -teattereilla, mutta pienemmälläkin budjetilla voidaan tehdä silmäkarkkia. Shrek (Otto Kanerva) on sympaattisen näköinen hirviö, jota ei tarvitse oikeasti pelätä. Fiona on ihastuttava kokovihreissään viheriäitä sukkahousuja ja vihreiksi lakattuja kynsiä myöten. Satuolennot kolmesta pienestä porsaata Pinokkioon ja noitaan on puettu värikkäästi ja mielikuvituksekkaasti. Tanssia täynnä olevat joukkokohtauksetkin toimivat osaltaan juuri siksi, että ne ovat niin täynnä väriä – vaikkei tanssissakaan moittimista ole.

Yksittäisistä numeroista parhaiten jäi mieleen toisen näytöksen alkupuolella ollut Mä susta voiton vein, jossa Shrek ja Fiona kilpailevat osuvasti siitä, kummalla on ollut elämässään kurjempaa. Numeron aikana päähenkilöt huomaavat olevansa rakastuneita toisiinsa. Biisi on iskevä ja hauskasti esitetty. Ikävä kyllä Shrek-musikaali ei kokonaisuutena ole musiikiltaan kovinkaan mieleenpainuva. On ikävää, kun katsoja alkaa kiemurrella tuolissaan ja toivoo, etteivät näyttelijän suun asento ja orkesterin musisointi ennakoisi jälleen uutta laulunumeroa. Mutta musiikki on otettava sellaisena kuin se on – uusien musikaalien säveltäminen on sitten erikseen.

Shrek-musikaalin toteutus Jyväskylässä on hatunnoston arvoinen. Lapsille musikaali on varmasti suuri elämys, mutta kehotan aikuisiakin lähtemään ennakkoluulottomasti teatteriin, vaikkei naapurista tai ystäviltä saisi lainattua lasta rekvisiitaksi. Lopussa saattaa vielä kyynelkin tulla, vaikka tietää, kuinka tarina päättyy. Sitä vain on hyvä välillä saada muistutus siitä, että jokaisen näköinen voi olla jonkun silmissä kaunis.

Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.

Nälkävuosi

Aki Ollikaisen esikoisromaani on kooltaan laiha kuin nimensäkin, Nälkävuosi. Siinä matkataan 1860-luvulle suuriin nälkävuosiin, ja kerronta on kuin realismin kulta-ajalta. Ilon pilkahduksia ei ole.

Marja-äiti lähtee kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Perheen isä jätetään kotitorppaan kuolemaan, koska tämä ei huonon kuntonsa vuoksi jaksa lähteä mukaan. Isä on antanut oman osuutensa vähästä ruuasta muille ja heikentynyt itse aivan liikaa. Kerjuureissu on lohduton. Osa ihmisistä antaa omastaan, mutta kerjäläisiä on niin paljon, ettei kukaan oikein kohtele heitä ihmisinä.

Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinan rinnalla seurataan senaattoria sekä Teo ja Lars Renqvistiä, joilla asiat ovat paremmin. Kansa on jakautunut kahtia. Senaattorin ajatukset kokonaiskuvan hahmottamisesta ovat karmivia, kun vierellä kulkee nälkään menehtyvän perheen tarina.

Marja elää jonkinlaisessa harhassa siitä, että voisi päästä Pietariin, jossa hän kuvittelee kaikkien elävän hyvin ravittuina. Hetkeksi matkaan tarttuu Ruuni-niminen poika, joka Marjasta ja Juhosta hetkeksi eroon jouduttuaan löytyy pian kuolleena hangesta. Unet piinaavat Marjaa, eikä hän taida itsekään oikein uskoa Pietariin pääsemiseensä. Lumen keskellä nälissään tarpovaa naista seuratessa Pietari tuntuukin kerrassaan mahdottomalta päämäärältä.

Marja saa kokea kerjuumatkallaan asioita, joiden tapahtuessa melkein toivoisi, että hän olisi vain jäänyt torppaan kuolemaan. Eräässä yöpaikassa isäntä raiskaa hänet ja sitten emäntä tulee ajamaan pois tuvasta navettaan huoraksi haukkuen. Lohduttomin on kuitenkin pienen Mataleenan kohtalo: tämä kuolee, koska erään talon emäntä haluaa antaa tytölle puuroa miehen kehottaman vellin sijasta. Puuro on liikaa – liian hyvää ruokaa – tytön nälkiintyneelle elimistölle.

Juholle käy lopulta paremmin. Mataleenan pikkuveli on kuitenkin myös niin nälkiintynyt, että melkein koko tarinan ajan hän on vaiti, ei sano mitään. Poika on niin hiljainen, että luulen hänen aluksi olevan niin pieni, ettei vielä osaa puhua. Mutta kun Juho lopulta joutuu Teo Renqvistin hoteisiin, selviää, ettei hän enää ole aivan sylivauva.

Nälkävuosi herättää ajatuksen siitä, millaisissa katastrofeissa ihmiset tuntevat yhteenkuuluvuutta ja auttavat toisiaan ja millaisissa elämä muuttuu raadolliseksi eloonjäämistaisteluksi, jossa jokainen ajaa vain omaa etuaan. Nälkävuosi näyttää molemmanlaista käytöstä, mutta enemmän jälkimmäistä. Ne, jotka todella ovat hädässä, taistelevat vain omasta puolestaan. Auttavammatkin ihmiset pelkäävät tauteja ja yrittävät suojella itseään kerjuulla olijoilta. Ihmisten sisällä elää “eihän näitä voi pakkaseen yöksi jättää” -ajattelu, mutta todellisia lämpimiä sieluja on vähässä.

Olen nähnyt varpusen ruokakaupassa

Sivistyneenä ihmisenä katson tarpeelliseksi lukea nettilehdistä aina päivän tärkeimmät uutiset, kuten tänään seuraavasti otsikoidun Ilta-Sanomien tekstin: Aavevarpunen lenteli Lidlin myymälässä Helsingissä. Valitettavasti tekstistä ei selvinnyt, oliko Lidlin liikkeessä todella ollut lintu – eikä sekään, miksi asiasta oli tärkeä kirjoittaa. Itse asiassa on todella erikoista, että asia on yleensä mennyt jonkun lehden toimituksen tietoon.

Täysin absurdi teksti kertoo, että asiakas näki varpusen, mutta Lidl kommentoi oikein Suomen pääkonttoristaan käsin, että heidän käsityksensä mukaan myymälässä ei ole eikä ole ollut varpusta. Lehtijutun lopuksi Ilta-Sanomat pyytää ottamaan yhteyttä, jos on sattunut näkemään linnun kaupassa. Sitä ei täsmennetä, yritetäänkö tällä yhteydenottopyynnöllä selvittää, mikä on totuus tuosta Lidlin tapauksesta vai saada selville jotain yleistä lintujen havainnoimisesta myymälöiden sisätiloissa.

Itse näin linnun kaupassa viimeksi ehkä viikon sisään. Se taisi tosin olla Citymarketissa tai Prismassa. En nähnyt asiassa uutisoinnin aihetta, en pelännyt, että lintu lentäisi kakkimaan munakoisoihin enkä tainnut edes mainita asiasta miehelleni. En selvästikään osaa laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Niin kuin Ilta-Sanomien jutun ensimmäinen kommentoija kirjoitti: “Nyt ollaan jännän äärellä”.

Passer domesticus

Ruotsalaisia dekkareita

Viime kuussa tuli tehtyä miehen kanssa automatka Ruotsiin. Niinpä lukemani kirjatkin ovat olleet kovin ruotsalaisia. Vierailu Visbyssä ja Ystadissa inspiroi lukemaan Anna Janssonia ja Henning Mankellia.

Anna Jansson: Unissakävelijä

Minulle valkeni vasta tässä vaiheessa, että Anna Janssonin dekkarit sijoittuvat idylliseen Visbyn kaupunkiin Gotlannin saarelle. Siis paikkaan, johon ei nyt ihan äkisti voi kuvitella murhia laisinkaan. Mutta Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarja on jo melkoisen pitkä, joten ihanassa Visbyssä on - toivottavasti vain ja ainoastaan - fiktiivisesti melkoisesti rikollisuutta.

Valitsin noin puolentoista viikon Ruotsin-matkalle matkalukemiseksi Janssonin melko uuden teoksen Unissakävelijä, joka on nyt sitten ensimmäinen lukemani Maria Wern -tarina. Mutta kuinka ollakaan, jos en tietäisi, että Maria Wern on sarjan pääosassa, epäilisin paremminkin, että tärkein poliiseista on Marian hyvä ystävä Erika, joka rakastuu ihastuttavan täydelliseen lääkäri Andersiin, joka ei kuitenkaan hyppää suoraan suhteeseen, sillä hänellä on tytär, joka haluaa omia isänsä, ja taakkana vaimon hukkumiskuolema hääyönä.

Entäs ne rikokset sitten? Visbyä alkaa piinata murhaaja, joka ensiksikin tappaa Linn-nimisen sairaanhoitajan ja tekee hänestä morsiamen kieroutuneeseen ruumisasetelmaansa, jonka hän rakentaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Maria joutuu myös väkivallan kohteeksi, sillä illalla kaupungilla kulkiessaan hän näkee lapsen pahoinpitelyn ja menee väliin, jolloin päällekävijä onnistuu vahingoittamaan Mariaakin.  

Unissakävelijä on varsin mainiota matkaluettavaa, sillä Jansson todellakin kuvaa Visbyä teoksessaan. Ei mitenkään matkailijan näkökulmasta tietenkään, vaan kaupungissa asuvan näkökulmasta, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto. Kirjan henkilöiden kävelyreittejä voisi seurata kartasta, jos pitäisi sellaista vierellään lukiessaan, sillä Jansson muistaa aina mainita, millä kadulla milloinkin kävellään.

Kirja etenee sujuvasti, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Tosin sarjan järjestyksessä lukemisessa saattaisi olla enemmän pointtia kuin satunnaisen kirjan valinnassa. Marian ihmissuhdekuviot ainakin olisivat selkeämmät – tai niiden taustat, jos ei muu. Ilmeisesti Marialla on ollut suhde työkaveriinsa Periin, mutta tämä on romahtanut jouduttuaan ammutuksi. Rakkaussuhde on vakavissa vaikeuksissa.

Keskiössä on selvästi kuitenkin Erikan suhde Andersiin. Mies on ymmärtäväinen lääkäri, joka jaksaa kuunnella luulosairasta miestäkin, joka sattuu asumaan murhatun Linnin naapurissa. Vähitellen alkaakin tuntua, että ainakin Janssonin luomassa Visbyssä kaikki ovat toistensa naapureita. Anders on lempeä, mutta kirjalija vie pian epäilykset häneen. Mies kävelee unissaan, ja murhaaja on vaikuttanut unissakävelijältä. Lukija saakin jännittää, tuleeko kirjan lopussa eteen vielä viimeinen käänne, joka mahdollistaa Andersin ihanuuden olevankin totta. Kirja vetää loppuun asti.

Olen säilyttänyt Visbyn kartan, joten seuraavalla kerralla, kun luen Anna Janssonia, voin ottaa sen esiin ja seurata kartasta, missä kirjan tapahtumat tapahtuvat.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Koska eräs vierailemistamme kaupungeista oli Ystad, oli minun kotiin palattuani palattava pitkästä aikaa Kurt Wallanderin seuraan. Tällä kertaa Wallander tutkii melkoista murhasarjaa, jonka tekijä on väkivaltainen skalpeeraaja. Ennen näitä ruumiita Wallander joutuu ehkä vielä omituisempaan tilanteeseen: näkemään, kuinka nuori nainen polttaa itsensä kuoliaaksi rapsipellossa.

Wallander pitää jollain lailla tutkimuksen ohjat käsissään, vaikka ymmärtääkin kirjan nimen mukaisesti olevansa pitkään harhateillä. Lukijalle tarinan murhaaja paljastetaan aika paljon ennen kuin poliisi sen tajuaa. Tällä tavoin lukijan selkäpii saadaankin varmasti karmimaan pahemmin, sillä rikollisen henkilöllisyys saattaa tällä kertaa olla ainakin lähes yhtä karmiva kuin hänen tekemänsä rikokset.

Yksityiselämässään Wallander ei ole aivan yhtä jämäkkä kuin työssään. Hänellä on suhde latvialaiseen Baibaan, mutta kun murhasarja yllättää, eikä kukaan poliiseista tiedä, minne asti loma lykkääntyy, Wallander ei saa ilmoitettua naiselle, että yhteinen Skagenin-matkakin saattaa lykkääntyä. Lukija joutuu koko kirjan ajan seuraamaan, kuinka Wallander siirtää Baiballe soittamista aina vain eteenpäin ja jopa suunnittelee, että laittaisi työkaverinsa soittamaan Riiaan.

Luulisi Wallanderilla olevan heikkous, joka vaikeuttaisi poliisintyönkin tekemistä, mutta yksityiselämä on yksityiselämä. Joka tapauksessa Mankellin päähenkilö on moniulotteinen eikä missään tilanteessa epäinhimillisen vahva, ei edes niin vahva kuin luulisi poliisin ammatissa olevan pakko olla. Silti Wallander pärjää työssään hyvin – yksityiselämässään ei sitten niinkään.

Wallanderin tytär Linda on ainut asia, joka tuo miehen elämään iloa. Lindaa onkin hauska seurata, kun tietää, että hän lähtee myöhemmin poliisin uralle. Nyt hän on itseään etsivä nuori nainen, joka tekee teatteria. Toisaalta Wallanderia itseään on vähän surullista seurata: on hienoa, että hänellä on Linda, mutta miksi mikään muu ei tuo hänen elämäänsä onnea? Wallander on harmaa keski-ikäinen mies, joka joutuu työssään hoitamaan tapausta, joka vie kaiken hänen aikansa ja melkein kaiken tilan hänen ajatuksissaankin.

Ystad ei ole niin voimakkaasti esillä ainakaan tässä Wallander-kirjassa kuin Visby oli Anna Janssonin Unissakävelijässä. Matkalukemiseksi tämäkin kyllä kävisi. Ainakin oli hauska bongata kirjasta Fridolfin kahvila-konditoria, jossa itse kävimme reissullamme syömässä siniset Wallander-leivokset.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.

Piippuhyllyn piippujen tarinat

Katja Ketun Kätilö oli vaikuttava teos, joten päätin tarttua myös kirjailijan novellikokoelmaan Piippuhylly, kun se kirjaston viikkolainoista sattui löytymään, vaikken koekaan mitään vetoa piippuja kohtaan. Koska viikkolainoista oli tarttunut mukaan samalla kertaa myös Jennifer Eganin Sydäntorni, joka pääsi lukujonossa Piippuhyllyn edelle, kävi niin, että tajusin, etten ehtisi palauttaa Ketun kirjaa ennen eräpäivää. Olin jo luovuttaa, mutta sitten jostain syystä ajattelin, että luetaan Piippyhylly nyt kuitenkin. Ja se kyllä kannatti.

Novellikokoelman nimi on Piippyhylly siitä syystä, että kaikki sen novellit liittyvät jollain tapaa piippuihin. Yhdistävä tekijä on Pietari Kutila, joka on hitaasti mutta varmasti kerryttänyt piippukokoelmaansa. Ja tietenkin jokaiseen piippuun liittyy sen entisen omistajan tarina. Nämä tarinat Pietari nyt kirjoittaa Kuolleen miehen vuonolla tyttärelleen. Silloin alkaa piippuja syrjivääkin kiinnostaa. Jokaisen novellin alussa on nimittäin piipun kuva ja kuvaus siitä, mistä piippu on valmistettu sekä tietenkin entisen omistajan nimi. Sitten piippu vie tarinan äärelle, joskus jopa kauas Suomen Lapista, Rasputinin luo tai Rioon.

Kirjan kansipapereissa kerrottiin, että Piippuhyllyssä saamme seurata osittain samojen ihmisten tarinoita kuin Kätilössäkin. Kätilö-romaanin lukemisesta on kuitenkin minulla sen verran aikaa, etten varmasti siltä osin saanut kirjasta aivan kaikkea irti. Kiehtovaa sen sijaan on, kuinka Piippuhyllyn tarinat liittyvät toisiinsa. Yhdessä novellissa kerrotaan, kuinka juutalaispariskunta joutuu kärsimään Kristalliyönä Berliinissä. Pariskunta on saapunut Saksaan Pietarista, ja huhutaan, että heillä olisi siellä ollut kovinkin loisteliaat oltavat. Toinen, Pietariin sijoittuva novelli paljastaakin sitten jotain näistä oloista. Samoin Berliinissä juutalaispariskunnan ruokapöydässä säännöllisesti istuva aluksi harmittoman oloinen pastori Sacharius tavataan toisessa novellissa kaikkea muuta kuin harmittomana, kun kerrotaan hänen lähetyssaarnaajan urastaan. Myös Orjalaiva-novellin Kwelelen kohtalo selviää vasta novellissa Rio: naiseen törmätään, kun sivumennen mainitaan, että hän siivoaa ilotaloa. Toisistaan irrallisten ihmisten tarinat yhdistyvät Pietari Kutilan keräämien piippujen kohdatessa piippuhyllyllä ja muodostavat verkoston, jossa kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Katja Ketun kielestä voisi käyttää adjektiiveja juureva ja rehevä, ja välillä teksti tuntuu ehkä liiankin seksuaaliselta. Niin sisällä Kettu kuitenkin on pohjoisessa kielessä, että on vaikea uskoa, että hän asuu nykyään Helsingissä. Vaikka eihän kotiseudun kieli ihmisestä mihinkään lähde, mutta silti. Ketun tekstiä lukisi mielellään montakin kertaa paitsi tarinoiden myös juuri kielen takia. On riemastuttavaa löytää sanoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mutta historiaan sijoittuvat tarinat vetävät toki nekin. Juuri tällä tavalla historiankirjoissa ajoittain kuivasti kuvatut menneet ajat pitää tehdä eläviksi.

Punainen kuin veri

Viime talvena olin kuuntelemassa Salla Simukkaa eräässä tilaisuudessa. Olin silloin juuri lukenut hänen kirjansa Jäljellä ja Toisaalla ja ne olivat temmanneet minut mainiosti mukaansa, vaikka en enää kuulukaan nuortenkirjojen kohderyhmään. Simukka kertoi, että häneltä on pian ilmestymässä kirja nimeltä Punainen kuin veri. Kirja alkoi kiinnostaa minua oitis, olihan alla samalta kirjailijalta hyvä lukukokemus ja lisäksi uudessa kirjassa oli heti nimessä viittaus Lumikki-satuun ja todella tyylikäs kansikuvakin.

Punainen kuin veri on trilogian avaus, ja kyllä päähenkilö Lumikki Anderssonissa riittääkin kiinnostavuutta varmasti kolmeen kirjaan. Tyttö on omaa tietään kulkeva lukiolainen, joka on ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen - ainakin omalla tavallaan - pitkään kokemastaan kiusaamisesta. Lumikilla ei varsinaisesti ole ystäviä, mutta hän joutuu sattuman ja hyväsydämisyytensä vuoksi kiinteäksi osaksi lukiolaisporukkaa, johon kuuluvat Elisa, Tuukka ja Kasper.

Nämä kolme nuorta ovat löytäneet laukun täynnä verisiä seteleitä. Älytön päähänpisto on saanut heidät viemään setelit koululleen, pesemään ne ja ripustamaan pimiöön kuivumaan. Lumikki löytää setelit vahingossa, ja pian muille valkenee, että Lumikki tietää asiasta. Elisa on kauhuissaan ja pyytää Lumikin luokseen, koska tälle voi puhua asiasta. Ja pian nuoret saavat tuta, että ovat todellakin pulassa. Ikävä kyllä, edes Elisan isään ei voi luottaa, vaikka tämä on poliisi. Isästä kun alkaa selvitä yhtä ja toista.

Lumikista kuoriutuu vähitellen salainen agentti, joka tarinan loppuhuipennuksessa pystyy suorittamaan lähes yhtä vaativia vakoilutehtäviä kuin itse James Bond. Kiusaaminen on opettanut Lumikille taitoja: hän osaa olla hiljaa ja hän osaa olla aivan joku muu kuin on. Tarina on ehkä epärealistinen muttei liikaa. Lumikissa on ainesta sankariksi, sillä hän on sitkeä. Hän on myös rohkaiseva esimerkki nuoresta, joka on mikä on, vaikka muut eivät siitä pitäisi. Vaikka Lumikkia on kiusattu ja tottakai hän on kärsinyt siitä ja kärsii edelleen, hänellä on itsetunto kohdillaan.

Salla Simukan Lumikki Andersson -trilogia on saanut jo lukemattomia käännössopimuksia ulkomaille. Se on mainio juttu. Voin kuvitella nuorten muilla mailla lukevan kirjaa eksoottisesta talvisesta Tampereesta mielellään. Toivottavasti myös sarjan muut osat ovat yhtä vetäviä. Saa myös nähdä, kuinka moni ensimmäisen kirjan henkilöistä on mukana sarjan kahdessa muussa osassa. Ehkä monikin, ehkä ei kukaan - Lumikkia tietysti lukuun ottamatta.

Jennifer Eganin toinen mahdollisuus

Luettuani Jennifer Eganin tuotannosta tehdyn ensimmäisen suomennoksen, Pulitzerillakin palkitun teoksen Aika suuri hämäys oli niin suuren hämmennyksen vallassa, etten tiennyt - enkä oikein tiedä vieläkään - pidinkö kirjasta vai en. Teos sai valtavasti huomiota ja ilmeisesti myös suosiota, koska se on ilmestynyt jo myös Keltaisena pokkarina. Lisäksi Eganilta on heti perään suomennettu toinen, vanhempi teos, Sydäntorni. Ja kuinkas kävikään, minun oli pakko antaa sille mahdollisuus, sillä teoksessa luvattiin olevan goottilaista tunnelmaa ja ihan oikea linna.

Sydäntorni oli helpompi teos kuin Aika suuri hämäys, ja siitä on myös helpompi muodostaa mielipide: pidin kirjasta oikein paljon. Kirjan päärungon muodostaa tarina Dannysta, joka on paennut New Yorkista Eurooppaan, jossa hänen tarkoituksensa on jossain määrin - hän tuskin itsekään tietää, kuinka tosissaan - auttaa serkkuaan Howardia korjaamaan vanhaa linnaa, josta Howard aikoo väsätä hotellin. Sitten kuitenkin selviää, että Dannyn tarina on itse asiassa Ray-nimisen miehen vankilan kirjoituspiirissä kirjoittama kertomus. Rinnakkain seurataan, miten Dannyn ja Rayn tarinat etenevät.

Sekä Dannyn että Rayn tarinassa on tärkeä nainen: Danny yrittää epätoivoisesti saada lautasantenninsa pystytettyä keskelle ei mitään saadakseen yhteyden johonkuhun, mieluiten New Yorkiin jääneeseen Marthaan, jota hän kaipaa. Ray puolestaan ihastuu vankilan kirjoituspiiriä pitävään Hollyyn. Jollain lailla kumpikin miehistä on yksin. Itse tunsin jopa hetkelllistä ahdistusta Dannyn puolesta, sillä ei tällä ole keneenkään linnalla olleeseen - siellä on Howardin lisäksi tämän vaimo, lapset, lastenhoitaja sekä muita remonttia tekeviä ja Mick, Howardin ystävä - riittävää luottamussuhdetta. Danny joutuu muistelemaan lapsuuden kauhuja ja jopa pelkäämään Howardin kostoa, sillä kauan sitten Danny on erään toisen pojan kanssa jättänyt Howardin tilanteeseen, jossa tämä olisi voinut kuolla. Ja Ray on lähes yhtä yksinäinen, sillä hän ei voi luottaa rikollisten keskellä keneenkään.

Sydäntorni jättää aukkoja, aloittaa tarinoita, jotka eivät avaudu loppuun asti, mutta jostain syystä se ei haittaa minua laisinkaan. Linnalla sijaitsevassa sydäntornissa asuva paronitar, joka näyttää vanhenevan ja nuorenevan sen mukaan, miltä etäisyydeltä häntä katselee, vaikuttaa kummitukselta, mutta jää vaille selitystä, kuten muutkin linnan alueelta löydetyt kauheudet. Aavemainen tunnelma on kuitenkin lumoava, eikä paras aavetarina vaadikaan selitystä. Dannyn kokema tornista putoaminenkin jää selittämättä, kuten myös se, miksi Danny ei kykene pakenemaan takaisin sivistyksen pariin, vaikka sitä ihan tosissaan yrittääkin.

Myös se jää arvoitukseksi, onko Rayn kirjoittamalla tarinalla todellisuuspohjaa. Kirjoittaminen on Raylle tärkeää Hollyn vuoksi, ja välillä kerrontaansa haparoivasti selittelevä teksti on keino tehdä vaikutus naiseen. Ehkä Ray on vain kokematon kirjoittaja, jonka tajunnanvirrasta pulpahtaa joskus liiaksikin esiin kirjoittaja kertojan takana. Tai sitten hän kirjoittaa omasta elämästään tai joistain sen osista.

Sydäntornin lukijalle sekä Danny että Ray ovat kiinnostavia henkilöhahmoja. Danny on raivostuttavan riippuvainen puhelinyhteydestään, muttei ole kuitenkaan valmis sukeltamaan lautasantenninsa perässä saastaiseen altaaseen, jonne vahingossa pudottaa lautasantennin juuri kun on saanut viimein Marthan puhelun toiseen päähän. Ray puolestaan elää ympäristössä, missä mitä vain voi tapahtua milloin vain. Käsittämättömistä syistä hän tuleekin vakavasti puukotetuksi.

Molempien miesten tarinaa seuraa kiinnostuksella saada selville, mihin tarina johtaa. Jollain lailla tarinat kietoutuvat toisiinsa, mutta vaatisi toisen lukemisen, että tuosta kietoutumisesta saisi enemmän irti - ehkä. Kiehtova arvoituksellisuus on tarinaa leimaava piirre. Kaikille niille, jotka rakastavat arvoituksia riippumatta siitä, saavatko tietää niihin vastauksen, tätä kirjaa voi suositella.

Lopuksi vinkki lukijoille: Hollyn hahmoa kannattaa seurata tarkasti. Kirjan lopussa päästään hänenkin päänsä sisään, eikä liene haittaa siitä, ettei lukija ole sivuuttanut häntä turhan kevyesti aiemmassakaan lukemisen vaiheessa.

Uusi dekkaristilöytö

Olen lukenut kesän alkuun oikeaoppisesti dekkarikirjallisuutta. Kirjakaupasta tarttui mukaan ennestään minulle tuntemattoman ruotsalaisdekkaristin Ann Rosmanin kirja Noitavasara. Kirja on toinen osa sarjasta, mutta minua se ei haitannut, sillä takakansi lupasi murhia keskiajan noitaoikeudenkäyntien tyyliin. Tartuin kirjaan, ja se vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Rosmanin dekkarisarjan keskushenkilö on Karin Adler, joka työskentelee Göteborgin poliisissa. Varsinainen murhatarina ei kuitenkaan ainakaan tällä kertaa sijoitu Göteborgiin vaan Marstrandiin, joka on pienenpieni rannikkopaikkakunta. Ensin luokkaretkellä olevat koululaiset löytävät Carlstenin linnoitukselta päättömän larppaajan, ja sitten löytyy pää aivan toisesta paikasta, eikä pää edes kuulu ruumiin kanssa yhteen. Takakannen lupauksen mukaan viitteitä keskiaikaan ja Marstrandissa tapahtuneisiin noitatuomioihin löytyy. Rinnalla seurataan 1950-luvun lopulta lähtien tarinaa, jossa pientä poikaa pidetään vankina kotitalonsa kellarissa. Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka poika pakenee ja yrittää alkaa elää parempaa elämää uusien vanhempien luona. Ja tietenkin pojan ollessa aikuinen murhatarina kietoutuu hänen tarinaansa.

Rosman on kaivanut esiin kiinnostavia asioita Marstrandin historiasta. Erityisen mukavaa on, että tarinan päätteeksi hän kertoo, mistä aineksista hän on rakentanut tarinansa ja mitkä sen palaset ovat totta. Rosman muistuttaa, että pienilläkin paikkakunnilla voi olla kiehtova historia. Itse asiassa kirjaa vähänkin luettuaan alkaa ajatella, voisiko Marstrandissa joskus mennä käymään ihan oikeasti.

Tarinan sitominen historiaan on kirjan kiinnostavin anti. Karin Adlerissa ei päähenkilönä ole mitään erityistä vikaa, mutta ei hän mikään erikoinen persoonakaan ole, vaikka asuukin veneessä. Pilkunviilaajatyökaveri Folke on stereotyyppinen mutta tavallaan ihan hauska hahmo. Marstrandin asukkaita Rosman kuvaa siinä määrin, että voisi olettaa, etteivät he ole vain yhden kirjan henkilöitä. Mukana on ihan kiintoisia hahmoja, mm. Sara, joka yrittää päästä takaisin työelämään totaalisen burnoutin jälkeen ja jota murtaa taistelu viranomaisten kanssa vähintäänkin yhtä kovaa kuin työelämän paineet.

Merimiljöö on minulle vieras, koska olen asunut käytännössä koko elämäni sisämaassa. Kansiliepeen mukaan Rosman on purjehtinut lapsesta asti. Vaikka tässä dekkarissa ei oikeastaan purjehditakaan, merellisyys tulee aidosti mukaan. Karin muistelee entisen poikaystävänsä kanssa tehtyjä purjehdusmatkoja ja kuhertelee uuden rakkautensa kanssa veneessään.

Entäpä rikostarina? Kun sen palaset alkavat loksahtaa kohdilleen, tulee sellainen olo, että kaikki liittyy kaikkeen jopa epärealistisen tiiviisti. Toisaalta on ihanaa, että kirjan murhaajalla on jonkinlainen motiivi, eikä hän ole vain kirvestä heiluttava psykopaatti, jonka kieroutunut mieli nauttii tappamisesta. Kovin yllättävä loppuratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä murhaajan henkilöllisyys kävi teosta lukiessa jopa minunkin mielessäni. Mutta eipä tuo mitään. Tarina veti mukaansa, ja luulenpa, että luen muitakin Ann Rosmanin kirjoja tuleva Marstrandin-matka mielessäni.

Tällä kertaa masturbointi on syntiä - paitsi ettei olekaan

Jo toistamiseen luterilainen kirkko on joutunut selittelemään, ettei heidän tapahtumissaan tai tiloissaan julistettu sana oli heidän oppiensa mukaista. Ensin olivat Pirkko Jalovaaran demonipuheet, ja nyt rippikoululaiset ovat Turun Sanomien mukaan saaneet vihkosen, jossa kerrotaan itsetyydytyksen olevan syntiä. Tosiasiallisesti luterilainen kirkko on kuulemma Väestöliiton oppien kannalla - eli ei muuta kuin masturboimaan iloisin mielin!

Kirkolla on nyt kuitenkin kaksi ongelmaa:
1) Kirkon ei pitäisi jakaa nuorille heidän kasvuaan mahdollisesti järkyttävää suoranaista kuraa sisältävää materiaalia.
2) Kirkon pitäisi pystyä varmistamaan, että jos joku osallistuu sen tilaisuuksiin tai sen tiloissa järjestettäviin uskonnollisiin tilaisuuksiin, niiden sisältö vastaa kirkon kantaa asioista.

On ongelmallista, että syyllistävä materiaali voi oikeasti järkyttää osaa nuorista, vaikka suurin osa heistä osaakin jättää täysin typerät ajatukset omaan arvoonsa. On täysin vastuutonta ja turhaa aiheuttaa tunnontuskia masturbaatiosta muutoinkin epävarmassa iässä olevalle nuorelle.

On myös ongelmallista, jos vaikkapa rippikouluissa jaetaan materiaalia, jonka näkemykset eivät vastaa kirkon näkemystä. Juuri luterilaisen kirkon rippikoulussahan pitäisi tutustua siihen, mitä luterilainen kirkko opettaa. Periaatteessa rippikoulun opetusten perusteella pitäisi osata päättää, haluaako konfirmoitavaksi tai ehkä eroon koko kirkosta ja sen opeista. Nyt näyttää siltä, että jos kirkossa jotain kuulee, pitää vielä jäädä odottamaan, kun kirkko selventää, onko kuultu sen kannan mukaista vai ei. Eipä ole kovin käytännöllistä, ei.

Kasipallo

Aku Louhimiehellä on jokin omituinen taito tehdä elokuvia, jotka on suuria elämyksiä mutta joita ei halua nähdä uudelleen. 8-pallo on juuri sellainen elokuva.

Kuopiolaisen poliisin Marko Kilven dekkariin Elävien kirjoihin perustuva leffa täytti kovat odotukseni, jotka perustuivat juuri Kilven tarinan ja Louhimiehen ohjauksen yhdistämiseen. Elokuvan keskiössä on Pike (Jessica Grabowsky), joka vapautuu vauvansa kanssa vankilasta. Pikellä on mennyt huumeiden kanssa kovaa ennen kuin hän joutui vankilaan, mutta 8 kuukautta vanha tytär saa hänet yrittämään uutta elämäntyyliä ihan tosissaan. Piken kannoilla seuraa huumepoliisina pitkään työskennellyt Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius), joka saa uudeksi työparikseen työtehtävissä puukosta saaneen ja nyt työhön palaavan nuoremman poliisimiehen Olli Revon (Mikko Leppilampi). Kaski toivoo Pikelle vain hyvää, mutta pian vanhat huumetuttavat tulevat uudelleen Piken elämään entisen ja pian nykyisenkin poikaystävän Lallin (Eero Aho) johdolla.

Alkupuolellaan elokuva saa nauramaan useammankin kerran. Kasken ja Revon vähäsanaiset keskustelut ovat oivallinen kuva suomalaisesta kommunikoinnista - jolle tosin eivät luultavasti naura kuin suomalaiset. No, ei 8-pallo alussaankaan mikään komedia ole. Koko ajan seurataan, kuinka Pikellä menee. Hän on yksin, väsyy välillä lapsen parkumiseen, mutta sitkeästi on päättänyt aloittaa paremman elämän. Hän ajaa kaverinsa ulos asunnosta, kun huumeneula otetaan esille. Mutta ikävä kyllä hän ei voi vastustaa Lallin viehätysvoimaa. Tätä katsojan on tosin vaikea ymmärtää, sillä Eero Aho tekee Lallista vastenmielisen paholaisen. Mutta Pikellä on onnellisia muistoja Lallista, ja hän uskoo, että Lalli on kuivilla huumeista.

Elokuva ei kerro tarkalleen, mistä syystä Pike on joutunut vankilaan. Nuori nainen ei ole paha, ja vankilatuomion jälkeen häneltä löytyy myös päättäväisyyttä, vaikkei ikävä kyllä aivan tarpeeksi. Toisaalta Lalli on mies, josta voi päästä eroon vain kuoleman kautta. Katsoja asettuu Piken puolelle ja joutuu todistamaan lohdutonta tarinaa. Vaikka Pike onnistuu puhumaan naapurin toistuvasti pahoinpidellyn naisen lähtemään hakkaajamiehen luota, edes Elias Kaski ei voi auttaa Pikeä riittävästi.

Marko Kilven kirjoissa päähenkilönä on Olli Repo. 8-pallo-elokuvassa Repo jää sivuosaan. Hänestä halutaan kertoa, että hän ikävöi entistä vaimoaan ja tytärtään, mutta hahmosta on vaikea saada enemmän otetta. Elias Kasken yritykset pelastaa Pike ja saada Lalli satimeen ovat keskeisessä osassa, ja Olli Repo katselee tilannetta kuin taustalta. Mutta eihän Repoa ole voinut poiskaan elokuvasta jättää, sillä kirjasarjassa hän on kaiken yhdistävä tekijä. Toisaalta hieman ihmetyttää, miksi filmattavaksi ei ole ensin valittu Kilven dekkarisarjan ensimmäistä kirjaa. Ilmeisesti mitään elokuvasarjaa ei ole tarkoituskaan tehdä, joten ehkä on ajateltu, että voidaan valita Piken tarina, jos se on kiinnostanut Louhimiestä eniten.

8-pallo on täynnä ahdistavia kuvia. Se ravistaa. Katsoja toivoo, ettei elämä olisi niin lohdutonta ja että ne, jotka oikeasti yrittävät muuttaa elämäänsä, onnistuisivat siinä. Mutta vaikka minäkin olisin toivonut onnellisempaa loppua, filmin viimeiset seesteiset kuvat - jotka ilmeisesti eivät kuvanneet henkilöiden todellista elämää vaan olivat jonkinlaisia haavekuvia - häiritsivät. Ruma on rumaa, ja elokuvakokemus on voimakkaampi, jos sitä ei silotella aurinkoisilla loppukuvilla. 

Radleyn perhe

Kenellekään blogini lukijalle ei liene yllätys, että tartun helposti vampyyrikirjaan, jos sitä minulle suositellaan. Kun sain kuulla, että minun kannattaisi lukea Matt Haigin romaani Radleyn perhe, taisin oitis varata sen kirjastosta, varsinkin kun sain mielikuvan, että kyseessä olisi hieman erilainen vampyyritarina.

Kirja kertoo Radleyn perheestä, johon kuuluvat isä Peter, äiti Helen sekä teini-ikäiset lapset Rowan ja Clara. Kaikki perheenjäsenet ovat vampyyreita, mutta vain vanhemmat tietävät asian olevan niin. Koko perhe elää ns. pidättäytyjien elämää: he eivät juo verta ja yrittävät parhaansa mukaan käydä töissä ja koulussa päiväaikaan sekä harrastaa ihmisten asioita, kuten lukupiirissä käymistä. Elämää ohjaa Pidättäytyjän käsikirja, joka kertoo, miten mm. verenhimosta selviää.

Perheen lapsia pidetään friikkeinä, koska eihän normaali vampyyri pysty elämään päiväaikaan ilman että se näkyisi jotenkin. Lopulta paljastuu myös, ettei ole välttämättä toimiva kasvatusmetodi olla kertomatta lapselle, että tämä ei ole ihminen. Clara joutuu ahdistelluksi ja vastaan pannessaan tulee puraisseeksi kimppuunkävijää. Silloin hänen verenhimonsa herää ja lopputulos on erittäin ruma. Pian poliisit ovat ovella ja Helenin ja Peterin on kutsuttava apuun Peterin veli Will, jota kukaan ei muuten haluaisi tavata. Will elää aktiivista vampyyrinelämää, hallitsee verellähallinnan taidon ja vetää Heleniä puoleensa aivan liikaa.

Kansilieve lupaa humoristista tekstiä, mutta omasta mielestäni Radleyn perhe ei ole erikoisemmin naurattava teos. Ei se sinänsä naurettavakaan ole vaan ihan mielenkiintoinen kuvaus vampyyriperheestä.

Henkilöiden väliset suhteet nousevat keskiöön, vaikka teos yrittääkin nostaa vielä enemmän esille sitä, miten vampyyrin pitäisi suhtautua verenhimoonsa. Helen ei tiedä, mitä tekisi Willin kanssa – pitäisikö jättää Peter ja lähteä tämän seksuaalista halua hehkuvan veljen matkaan. Peter on puolestaan rakastunut naapurin Lornaan, joka on ihminen. Rowan puolestaan haluaisi olla koulukaverinsa Even poikaystävä.

Matt Haig on luonut vampyyrien ja ihmisten välille jonkinlaisen liiton, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä tiettyjen vampyyrien toimia kohtaan vastineeksi siitä, että vampyyrien toimet ovat jollain lailla kontrollissa. Will edustaa pahuutta, ja sen verran kiltti kirja Radleyn perhe on, että se antaa vampyyreille mahdollisuuden olla vampyyreita – ja juoda verta – myös ilman, että ketään on tapettava tai edes purtava kaulaan. Siinä onkin hassu ristiriita: vampyyri on vampyyri vain jos himoitsee verta, mutta kirjailija ei kuitenkaan uskalla tehdä vampyyreista oikeita verenimijöitä. Joskus on vaikea sanoa, miten näihin sivistyneisiin vampyyreihin pitäisi suhtautua.

Kirjan suosittelija oli ymmärtääkseni hieman pettynyt teoksen loppuun. No, loppulausunnoissa on hieman naiiveja näkökulmia, mutta sinänsä se, mihin ratkaisuihin kertomuksen henkilöt päätyvät, ei minusta ole mitenkään huono päätös tarinalle. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa radikaalin lopetuksen – ehkä yllättävämmänkin – mutta en välttämättä olisi pitänyt siitä yhtään sen enempää.

Radleyn perhe on aivan kelvollinen vampyyritarina, mutta valitettavasti se ei aukaissut minulle mitään kovin kummallisia uusia näkökulmia vampyyreihin.

Järki ja tunteet

Uskomatonta mutta totta: olen saanut ensimmäisen 1800-luvun kirjat -haasteen kirjan luettua. Alku lähti hyvin, mutta sitten väliin kiilasi muita kirjoja. Nyt ensimmäinen kirja on kuitenkin luettu loppuun asti, ja se on Jane Austenin Järki ja tunteet.

Teoksen päälinjat eivät olleet minulle mikään yllätys, sillä olen jo ajat sitten nähnyt Ang Leen kirjan pohjalta ohjaaman elokuvan, jossa Dashwoodin sisaruksia esittävät Emma Thompson ja iki-ihana Kate Winslet. Mutta kirja ei koskaan ole sama asia kuin elokuva, joten...

Järki ja tunteet kertoo siis kahdesta sisaruksesta: Elinorista, joka on käytökseltään ulkoisesti viileä ja harkitsevainen, ja Mariannesta, joka on sekä sisäisesti että ulkoisesti räiskyvä, tunteittensa mukaan elävä nuori nainen. Tarinan alkuun kuuluu tietenkin se, että Elinor ja Marianne joutuvat perintöasioiden vuoksi huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja varakkaan aviomiehen löytäminen alkaa tulla tärkeämmäksi kuin mikään muu.

Kumpikin sisar rakastuu: Elinor Edward Ferrars -nimiseen nuoreen mieheen ja Marianne - erittäin tulisesti - Willoughby-nimiseen mieheen, joka pelastaa Mariannen tämän loukattua jalkansa. Kaikki näkevät Mariannen tunteet, mutta Elinor vaikenee omistaan. Sitten kummankin sisaren rakkausasioissa ilmenee isoja huolia. Elinor saa tietää, että Edward on kihloissa erään Lucy Steelen kanssa. Marianne puolestaan joutuu kokemaan, ettei Willoughby olekaan niin ihana kuin hän oli luullut. Marianne riutuu ja kaikki tukevat häntä, kun taas Elinor pitää riutumisensa sisällään. Koko ajan kuvioissa pyörii myös eversti Brandon, jota Elinor osaa arvostaa mutta joka Mariannen mielestä on vain liian vanha - eversti taitaa olla jo yli kolmenkymmenen - ja tylsä mies. Marianne ei nuoruuden innossaan edes usko, että everstin ikäinen mies voisi mitään rakkautta enää tunteakaan.

Austen pitää pilkkanaan ihmisiä, jolle väärät asiat ovat tärkeitä. Hän ei pelkää myöskään näyttää piikikkään suoraan, jos on luonut tarinaansa epämiellyttävän hahmon. Lukijan tehtäväksi jää hykerrellä:

Tämän huomionosoituksen [suorasukaiset silmäykset] yhteydessä Elinor sai miehen kasvoista sen vaikutelman, että ne kuvastivat luontaista, aitoa typeryyttä, vaikka olivatkin viimeisen muodin mukaisesti kehystetyt.

tai

Lady Middleton puolestaan oli yhtä ihastunut rouva Dashwoodiin. Molemmissa oli eräänlaista kylmäsydämistä itsekkyyttä, joka lähensi heitä toisiinsa; niin ikään molemmat olivat yhtä tyhmiä ja käytökseltään yhtä typerästi sovinnaisia.

Elinor Dashwood on erityisen rakastettava henkilöhahmo. Vanhemmiten (taitaa taas tuo keski-iän kriisi pilkistää jostain suunnasta) alkaa kovasti arvostaa henkilöitä, jotka eivät pidä turhaa melua itsestään. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että Marianne saa kaikella kärsimyksen vatvomisellaan kaiken huomion. Mutta Mariannehan vain sairastaa tuota sairautta, josta kaikki kuulemma parantuvat: nuoruutta. Hän ehtii tehdä virheitä, mutta onneksi paikalla on henkilöitä, jotka estävät häntä aiheuttamasta itselleen ikuista epäonnea. Mariannen ja Elinorin suhde on onneksi niin läheinen, että Mariannekin herää saadessaan lopulta tietää, ettei ole ainut, joka kärsii rakkauden tuskia.

Austenin maailma on tavoiltaan hyvin erilainen kuin nykymaailma, mutta rakastuneen tuska on samanlaista riippumatta vuosisadasta. On myös ikuisesti tervetullutta, että itsestään liian tärkeistä ihmisistä tehdään naurettavia hahmoja. Näitä itseään parempina pitäviähän riittää 2000-luvullakin, ikävä kyllä.

Hupaisinta kirjassa on ehkä kuitenkin loppuratkaisu: Elinor menee naimisiin intohimoisesta rakkaudesta, ja Marianne solmii järkiliiton, jossa rakkaus tulee kuvioon morsiamen osalta vasta hääpäivän jälkeen. Kummaltakin sisarelta löytyy lopulta sekä järki että tunteet - aivan niin kuin keltä tahansa kunnon ihmiseltä.

Osataan sitä manata luterilaisissakin kirkoissa - valitettavasti

Satuin onnekseni huomaamaan, että eilinen MOT käsitteli riivaajia kirkossa. Miksi onnekseni? Siksi, että nyt lienee selvää, että minunkin on erottava evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Siitähän on nähty useinkin lööppejä, kuinka joku artisti ei ole päässyt esittämään musiikkia kirkon tiloihin. Nostan hattua MOT-toimittajalle, joka toi esille, että joiltakuilta muiltakin olisi ehkä syytä estää pääsy kirkkoon. MOT - katsottavissa muuten Yle Areenassa - nosti esille maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran, jonka mielestä demonin riivaus aiheuttaa monia sairauksia - ilmeisesti mm. masennusta - ja joka ajattelee, että lääkkeiden käyttö päästää demonin syvälle ihmisen sisimpään. Tilaisuuksissaan Jalovaara sitten vapauttaa ihmisiä näistä demoneista. Ja kun asiasta oltiin tekemässä televisio-ohjelmaa, Jalovaara saarnasi toimituksen saaman sähköpostin mukaan, että MOT-toimitttajat ovat paholaisen lähettiläitä.

Pöyristyttävää. Jos aloitetaan tuosta pienemmästä jutusta, Jalovaaran kunnianloukkauksesta tv-toimittajia kohtaan, kannattaisi yksiselitteisesti nostaa asiasta oikeusjuttu. Ei ole ihan merkityksetöntä, jos kirkossa puhuessaan laukoo jostakusta, jota ei tunne, tuollaisia. Joskin voi olla melko varma, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa tuollaiset kommentit oikealla tavalla.

Mutta entäpä puheet demoneista? Monien ihmisten mieli on kovin herkkä, ja voi tapahtua kauheita, jos sitä pelotellaan väärään suuntaan. Joku saattaa Pirkko Jalovaaraa kuunneltuaan jättää lääkkeensä ottamatta. Joku voi tappaa itsensä, kun kuvittelee kantavansa sisällään demonia, vaikka kyseessä onkin sairaus, jolle on olemassa hoitoa.

Jalovaara vetoaa siihen, että ihmiset itse kertovat olevansa riivattuja ja kokevansa kaikenlaista sen merkkinä, mm. kuulevansa ääniä. Itse sanoisin, että ihmismieli on ihmeellinen. Äänten kuuleminen on mahdollista, mutta ei sillä ole mitään tekemistä demonien kanssa. Ja usko on voimakas. Kun ihminen uskoo johonkin selitykseen, asialle on usein vaikea edes tehdä mitään. Itse olisin todella vakavasti huolissani sellaisen ihmisen mielenterveydestä, joka uskoo itsensä tai jonkun toisen olevan demonin riivaama.

Taisi luterilainen kirkko hätkähtää nyt hieman. Syytä onkin. Jonkin hieman maallisemman musiikin tuominen kirkkoon tuskin veisi kenenkään mielenterveyttä. Saatanalla pelottelu sen sijaan voi sen viedä.

I Dreamed a Dream

Päätimme miehen kanssa tehdä ystävänpäivästä elokuvan ja hyvän ruuan päivän. Kävimme katsomassa kaksi elokuvaa ja siinä välissä söimme maittavan ravintolaillallisen. Ja juuri sopivasti kauan odottamastamme Les Miserables -musikaalin elokuvaversiosta oli tuona päivänä ennakkonäytös (ensi-iltahan on 22.2.), joten se oli helppo valita toiseksi elokuvaksi.

Les Miserables on teatterin lavalta minulle melko tuttu musikaali: olen nähnyt sen esitettynä olisiko viisi kertaa. Mieheni on hardcore-fani, jolla on takana suunnilleen kolme kertaa niin monta esitystä kuin minulla. Jos Les Miserablesia esitetään jossain, minne meidän on mahdollista mennä, menemme kyllä. Uuden elokuvan näyttelijävalinnatkin vaikuttivat minusta osuvilta, tosin ihan heti en osannut kuvitella Hugh Jackmania Jean Valjeanina. Odotukset olivat joka tapauksessa korkealla.

Les Miserablesin keskeisin henkilö on juuri Jean Valjean. Mies vapautuu vankilasta ja saa osakseen syrjintää minne ikinä meneekin, mutta sitten yllättäen eräs piispa osoittaa hänelle armeliaisuutta, vaikka hän yrittää ryöstää tämän, ja Valjean päättää muuttaa elämänsä. Niinpä mies muuttaa nimensä ja nousee suosta - itse asiassa kun hänet seuraavan kerran tavataan, hän toimii pormestarina.

Valjeanin elämä kietoutuu yhteen monien muiden tarinoiden kanssa. Hän kokee olevansa velkaa Fantine-nimiselle naiselle (Anne Hathaway), joka on aviottoman lapsen vuoksi heitetty ulos tehtaasta, jossa työskenteli. Fantine ajautuu prostituoiduksi, sairastuu ja kuolee, jolloin Jean Valjean ottaa hoidettavakseen naisen lapsen, Cosetten (lapsena Isabelle Allen, aikuisena Amanda Seyfried). Cosette rakastuu tietenkin vallankumouksellisten joukoissa olevaan Mariukseen (Eddie Redmayne), joka on kuolla kapinassa. Ja koko ajan Valjeania vainoaa poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe), jolla on pakkomielle miehen saattamisesta jälleen telkien taa.

On ollut alunperinkin uhkarohkea ajatus alkaa muokata lyhennettynäkin lähes 1000-sivuista Victor Hugon Kurjat-romaania vajaan kolmen tunnin musikaaliksi. No, nyt yli 27 West End -esitysvuoden jälkeen Les Miserables on klassikko, ikoninen musikaali. Vaikka tarinaa on jouduttu tiivistämään, koskettavat ihmiskohtalot ovat säilyneet. Elokuvassa on ollut mahdollisuus mm. lähikuvien avulla jopa syventää joitakin henkilöhahmoja. Myös kärsimys tulee katsojaa lähemmäs. Anne Hathaway tekee mahdollisesti kaikkien aikojen kärsivimmän Fantinen. Koruton tulkinta I Dreamed a Dream -kappaleesta koskettaa väkisinkin.

Hugh Jackman on epätasaisempi. Keskimäärin hänen esiintymisensä ei aiheuta tuntemuksia mihinkään suuntaan. Bring Him Home -kappaleessa Jackmanin tulkinta tuntuu vaivaannuttavalta, mutta se johtunee vain siitä, että Alexander Lycke lauloi kappaleen niin loistavan pehmeästi Åbo Svenska Teaterin esityksissä. Toisaalta Valjeanin ja Javertin kilpalaulukohtaus The Confrontation on elokuvassa komea yhteenotto.

Russell Crowe parantaa Javertina elokuvan edetessä. Hän tuo mieheen herkkyyttä ja jopa jonkinlaista epävarmuutta, mikä tekee roolista moniulotteisemman, kuin ehkä teatterissa on mahdollista (ainakaan takariviin asti) näyttää. Eddie Redmayne tulkitsee komeasti yhden musikaalin tunnetuimmista kappaleista Empty Chairs at Empty Tables. Muutoinkin nuoret rakastavaiset Cosette ja Marius ovat ihana pari, sellainen, kuin nuorten rakastavaisten kuuluukin olla. Cosetten hahmossa ei ole tosin syvyyttä, mutta ei tarvitsekaan, sillä Cosetten tehtävä on olla söpö ja saada muut toimimaan.

Eräs musikaalin surumielisimpiä hahmoja on mielestäni Éponine, jota esittää elokuvassa ihan oikea musikaalilaulaja Samantha Barks. Barks on nimittäin laulanut roolia myös West Endissä Lontoossa. Époninen kohtalo on surkea: hän on rakastunut Mariukseen, mutta tämä ei hoksaa sitä, ja Époninen on vain katsottava vierestä, kun Cosetten ja Mariuksen rakkaus leimuaa. On ihme, jos katsojaa ei yhtään raasta, kun Barks laulaa sateessa yksinään: "I love him / but only on my own".

Pientä Cosettea hoitavaa huijari-kapakanpitäjäpariskuntaa esittävät aina yhtä ihana Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen, jotka vetävät roolinsa ammattitaidolla ilman liiallista liioittelua, johon rooleissa olisi haluttaessa mahdollisuus. Musikaalin kaksi lapsiroolia on miehitetty hienosti. Isabelle Allen laulaa ihanasti pikkuisen Cosetten kappaleen Castle on a Cloud ja kapinallisjoukoissa pyörivä Gavroche-poika (Daniel Huttlestone) on aivan mainio.  

Nostan hattua näyttelijöille, jotka eivät ole varsinaisesti laulajia mutta uskaltavat lähteä tekemään elokuvaa, jossa laulut on äänitetty kuvaustilanteissa, ei jälkikäteen studiossa. Keskimäärin elokuvassa ei lauleta yhtä hyvin kuin West Endin Queen's Theatressa, mutta mitä sitten - elokuva on nautittava kokonaisuus, kuva on komeaa, Tom Hooper on rohkeasti tehnyt ikonisesta musikaalista oman tulkintansa. Takapuolikin kesti hyvin sen noin 2 tuntia 40 minuuttia, minkä elokuva kesti. Ainoastaan se puuttuu, että Jean Valjeanin kuolema olisi saanut kyynelet valumaan poskia pitkin. Mutta itketään sitten kunnolla vaikka seuraavalla kerralla.