Piippuhyllyn piippujen tarinat

Katja Ketun Kätilö oli vaikuttava teos, joten päätin tarttua myös kirjailijan novellikokoelmaan Piippuhylly, kun se kirjaston viikkolainoista sattui löytymään, vaikken koekaan mitään vetoa piippuja kohtaan. Koska viikkolainoista oli tarttunut mukaan samalla kertaa myös Jennifer Eganin Sydäntorni, joka pääsi lukujonossa Piippuhyllyn edelle, kävi niin, että tajusin, etten ehtisi palauttaa Ketun kirjaa ennen eräpäivää. Olin jo luovuttaa, mutta sitten jostain syystä ajattelin, että luetaan Piippyhylly nyt kuitenkin. Ja se kyllä kannatti.

Novellikokoelman nimi on Piippyhylly siitä syystä, että kaikki sen novellit liittyvät jollain tapaa piippuihin. Yhdistävä tekijä on Pietari Kutila, joka on hitaasti mutta varmasti kerryttänyt piippukokoelmaansa. Ja tietenkin jokaiseen piippuun liittyy sen entisen omistajan tarina. Nämä tarinat Pietari nyt kirjoittaa Kuolleen miehen vuonolla tyttärelleen. Silloin alkaa piippuja syrjivääkin kiinnostaa. Jokaisen novellin alussa on nimittäin piipun kuva ja kuvaus siitä, mistä piippu on valmistettu sekä tietenkin entisen omistajan nimi. Sitten piippu vie tarinan äärelle, joskus jopa kauas Suomen Lapista, Rasputinin luo tai Rioon.

Kirjan kansipapereissa kerrottiin, että Piippuhyllyssä saamme seurata osittain samojen ihmisten tarinoita kuin Kätilössäkin. Kätilö-romaanin lukemisesta on kuitenkin minulla sen verran aikaa, etten varmasti siltä osin saanut kirjasta aivan kaikkea irti. Kiehtovaa sen sijaan on, kuinka Piippuhyllyn tarinat liittyvät toisiinsa. Yhdessä novellissa kerrotaan, kuinka juutalaispariskunta joutuu kärsimään Kristalliyönä Berliinissä. Pariskunta on saapunut Saksaan Pietarista, ja huhutaan, että heillä olisi siellä ollut kovinkin loisteliaat oltavat. Toinen, Pietariin sijoittuva novelli paljastaakin sitten jotain näistä oloista. Samoin Berliinissä juutalaispariskunnan ruokapöydässä säännöllisesti istuva aluksi harmittoman oloinen pastori Sacharius tavataan toisessa novellissa kaikkea muuta kuin harmittomana, kun kerrotaan hänen lähetyssaarnaajan urastaan. Myös Orjalaiva-novellin Kwelelen kohtalo selviää vasta novellissa Rio: naiseen törmätään, kun sivumennen mainitaan, että hän siivoaa ilotaloa. Toisistaan irrallisten ihmisten tarinat yhdistyvät Pietari Kutilan keräämien piippujen kohdatessa piippuhyllyllä ja muodostavat verkoston, jossa kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Katja Ketun kielestä voisi käyttää adjektiiveja juureva ja rehevä, ja välillä teksti tuntuu ehkä liiankin seksuaaliselta. Niin sisällä Kettu kuitenkin on pohjoisessa kielessä, että on vaikea uskoa, että hän asuu nykyään Helsingissä. Vaikka eihän kotiseudun kieli ihmisestä mihinkään lähde, mutta silti. Ketun tekstiä lukisi mielellään montakin kertaa paitsi tarinoiden myös juuri kielen takia. On riemastuttavaa löytää sanoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mutta historiaan sijoittuvat tarinat vetävät toki nekin. Juuri tällä tavalla historiankirjoissa ajoittain kuivasti kuvatut menneet ajat pitää tehdä eläviksi.