Åbo Svenska Teater otti Les Miserablesin ohjelmistoonsa vuonna 2010 kymmenen vuotta sen jälkeen, kun musikaalia oli esitetty Helsingin kaupunginteatterissa. Myönnettäköön, että kyllä Suomi oli aivan turhaan noin pitkään ilman omaa Les Misiä. Turun produktion ohjasi Georg Malvius. Lopputulos oli upea ja hävetköön jokainen, joka ajatteli, ettei ruotsinkieliseen teatteriin voi lähteä. Sittenpähän ette nähneet, kuinka loistavasti ruotsalainen Alexander Lycke tulkitsi Jean Valjeanin keskeisen roolin. Ette tule ikinä kuulemaan missään niin pehmeästi esitettyä Bring Him Home (Led hans väg) -biisiä – ellei Lycke sitten jossain vaiheessa vedä roolia uudelleen.
En tiedä, kuka sai idean, mutta nyt Malvius on ohjannut Les Miserablesista suomenkielisen version Tampereen teatteriin. Jos ette siis nähneet Åbo Svenska Teaterin tulkintaa, menkää katsomaan edes tämä, sillä sekin on loistava. Ja muutamassa roolissa on jopa sama laulaja-näyttelijäkin.
On helppo ymmärtää, että ihmiset pitävät Les Miserablesista: siinä on riittävästi koskettavia elämänkohtaloita, sellaisia, jotka itkettävät ihan oikeasti. Jean Valjean (Tampereella Tero Harjunniemi) on tehnyt elämänsä virheen – varastanut palan leipää nälkäiselle siskonlapselleen – ja joutunut vankilaan. Karkaamisyrityksen vuoksi kakku on pidentynyt ja mies on ollut yhteensä 19 vuotta pakkotyössä. Kun hän sitten vapautuu, hän huomaa, ettei kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän sortuu varkauteen, mutta varastaa onnekseen maailman armollisimmalta ihmiseltä, piispalta (Topi Lehtomäki), joka haluaa antaa hänelle vielä uuden mahdollisuuden. Naps, Jean Valjean muuttaa elämänsä. Harmi vaan, että hän tekee sen rikkomalla ehdonalaisensa ja lähtemällä muille maille voidakseen aloittaa puhtaalta pöydältä.
Ehdonalaisen rikkoja saa tietenkin peräänsä pakkomielteisen poliisin nimeltä Javert (Sören Lillkung, jonka sairastumisen vuoksi roolin on kahdessa näkemässäni Tampereen teatterin esityksessä laulanut Mikko Siltala). Valjeanin ja Javertin vastakkainasettelun huippuhetki on numero nimeltä Confrontation (Yhteenotto). Se on kaikkien kilpalaulantojen äiti. (No, hyväksytään, että Väinämöinen ja Joukahainenkin pääsevät aika korkealle rankingissa.) Valjean lupaa kerran toisensa jälkeen antautua Javertille, mutta aina hänellä on hyviä tekoja tehtävänä eikä oikeaa hetkeä näytä tulevan. Ensin pitää pelastaa pikkutyttö, jonka prostituoiduksi ajautunut äiti on juuri kuollut. Sitten on kapinaa ja pitää viedä haavoittunut nuorimies Marius (Tomi Metsäketo) lääkärin luo ennen kuin tämä kuolee.
Opiskelijoitten kapina on eräs musikaalin keskeisiä aiheita. 1800-luvun Ranskassa on kapinallisten mielestä paljonkin korjattavaa, mutta he eivät saa taakseen tarpeeksi suurta joukkoa. Kapinan tuoksinassa risteävät kuitenkin tarinan keskeisten henkilöiden tiet. Valjean ilmoittautuu tukemaan kapinallisia, ja myös Javert soluttautuu joukkoon. Mukana ovat myös Marius, joka on rakastunut Jean Valjeanin ottotyttäreen Cosetteen (aikuisroolissa Sarah Nedergård) sekä Éponine (kaksoismiehityksessä Saara Lehtonen ja Pia Piltz), joka kärsii, kun Marius ei huomaa hänen rakkauttaan.
Tampereen teatterin Les Miserables on miehitetty komeasti. Tero Harjunniemi laulaa ja näyttelee Jean Valjeanin roolin miehekkäästi ja koskettavasti, eikä hänen kohdallaan tarvitse pelätä, ettei Bring Him Home (Rukous) soisi kauniisti. Sen jälkeen kun Hugh Jackmanin esitys Les Miserables -elokuvassa karahti tähän numeroon, olen pitänyt sitä Jean Valjeanin todellisena tulikokeena. Pitkiä, hitaita ääniä sisältävä kappale vaatii pehmeyttä ja kärsivällisyyttä, eikä se ole tarinankaan kannalta mitätön, koska siinä Jean Valjean tuo esiin suojeluksensa Mariusta kohtaan.
Myönnettäköön, että oli hieman harmillista, ettei Javertin roolissa ollut näkemissäni esityksissä Sören Lillkung, sen verran taitavasti mies veti roolin Åbo Svenska Teaterissa. Mutta täytyy sanoa, että oli ilo nähdä Mikko Siltala Javertina. Hän teki poliisimiehestä koskettavamman hahmon kuin mitä teatteri-Javertit keskimäärin ovat olleet. Ensimmäistä kertaa minulle tuli Javertin elämän viimeisillä hetkillä mieleen, että siinä on mies, joka on uhrannut elämänsä aivan turhalle asialle, vanha mies, joka tajuaa, että hukkaan meni koko elämä. Että olisi voinut tehdä jotain muutakin kuin juosta yhden Jean Valjeanin perässä.
Tomi Metsäkedon Marius on hienoa kuunneltavaa, mutta mies esittää noin puolet omasta iästään olevaa nuorukaista, joten välillä kesto-Mariuksen (Metsäketo oli Mariuksen roolissa sekä Helsingin kaupunginteatterissa että Åbo Svenska Teaterissa) tilalla voisi olla joku uusi, nouseva kyky. Èponineista minua kosketti enemmän Pia Piltz, mutta syy siihen on luultavasti se, että Piltzin Éponine oli kärsivämpi saavuttamattoman rakkautensa tuskissa kuin Saara Lehtosen Èponine, jossa ei hänessäkään ollut mitään moitittavaa. Cosette ei suurinta aikaa edes ymmärrä, mitä kauheuksia hänen ympärillään tapahtuu, joten Sarah Nedergård on saanut roolin, jossa voi vain laulaa kauniisti ja rakastuneesti. Sen Nedergård tekee moitteetta, mutta minkäs sille voi, että minuun vetoavat kärsivät henkilöhahmot eikä Cosetten ja Mariuksen rakkaus, joka on Les Miserablesin mittakaavassa täysin ongelmaton tapaus – parin suurin ongelma taitaa olla se, että välillä on vähän ikävä eikä ensiksi ole varma siitä, onko toinen osapuoli yhtä rakastunut.
Les Miserablesissa on kaksi laulamista vaativaa lapsiroolia. Pieni Cosette-tyttö onnistuu yleensä aina itkettämään katsomoa olemalla niin suloinen – ja hyvin koskettava oli pikku-Cosette molemmissa näkemissäni esityksissä Tampereellakin. Gavroche-pojan rooli on isompi ja haastavampi. Näkemilleni Tampereen teatterin Gavrocheille annan täydet pisteet: pojat olivat reippaita ja löysivät Gavrochen isottelevan luonteen. Gavroche oli koskettava hahmo, kuten pitääkin, ja toi tarinaan sekä karmivuutta että huumoria.
Huumoria musikaaliin tuo lisäksi erityisesti pariskunta Thénardier. Monesti rahaa varastava ja asiakkaitaan huijaava kapakanpitäjäpariskunta on vain humoristinen elementti, jotta kaiken kurjuuden keskellä katsoja saa hieman naurahtaakin, mutta vielä hauskempaa on, jos Thénardiereista löytyy myös muita ulottuvuuksia. Åbo Svenska Teaterissa näin oli, ja niin on myös Tampereen teatterin esityksessä. Pidin kovin madame Thénardierin (Ritva Jalonen) raa'an julmasta äänestä. Minusta tämän kammottavan sijaisäidin, jonka luota Jean Valjean Cosetten pelastaa, pitää olla juuri tällainen. Herra Thénardierin roolin veti näkemissäni esityksissä kaksi eri näyttelijää: ensin Risto Korhonen ja sitten Ville Majamaa. Pidin enemmän Risto Korhosen suorituksesta. Hänen esittämänään herra Thénardier oli ennemminkin pelottava kuin humoristinen – tästä hahmosta tuli mies, joka voisi oikeasti vaikka tappaa oman tyttärensä Époninen, jos pää sattuisi siihen suuntaan yhtäkkiä naksahtamaan.
Tuntuu, että Les Mis muuttuu sitä koskettavammaksi, mitä useammin sen näkee. Tampereen teatterin ensimmäisessä ennakkoesityksessä 11.9. selvisin kohtuullisella määrällä kyyneliä, mutta esitys 21.9. oli mennä ihan vollottamiseksi. Fantinen (Ele Millistfer) soolo I Dreamed a Dream (Muistan vanhaa haavettain) on raastava tilitys elämästä, joka ei mennyt suunnitelmien mukaan. Kuolinvuoteellaan tyttärestään Cosettesta harhanäkyjä näkevää Fantinea ei voi katsoa silmän kyyneltymättä. Ja kun Éponine viimein pääsee Mariuksen syliin, se vasta itkettääkin (musikaalin tuntevat tietävät, että tässä yritän pinnistää, etten tulisi spoilanneeksi). Väistämättömän ja ääneen naurattavan hääkohtauksen jälkeen musikaalin loppuhetket ovatkin sitten taas itkeskelyä. Mutta hei, menkää nyt ihmeessä teatteriin itkeskelemään, kun se on mahdollista. Emme voi nimittäin tietää, kauanko tämän jälkeen vie, että saamme taas Les Misin Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti