I Dreamed a Dream

Päätimme miehen kanssa tehdä ystävänpäivästä elokuvan ja hyvän ruuan päivän. Kävimme katsomassa kaksi elokuvaa ja siinä välissä söimme maittavan ravintolaillallisen. Ja juuri sopivasti kauan odottamastamme Les Miserables -musikaalin elokuvaversiosta oli tuona päivänä ennakkonäytös (ensi-iltahan on 22.2.), joten se oli helppo valita toiseksi elokuvaksi.

Les Miserables on teatterin lavalta minulle melko tuttu musikaali: olen nähnyt sen esitettynä olisiko viisi kertaa. Mieheni on hardcore-fani, jolla on takana suunnilleen kolme kertaa niin monta esitystä kuin minulla. Jos Les Miserablesia esitetään jossain, minne meidän on mahdollista mennä, menemme kyllä. Uuden elokuvan näyttelijävalinnatkin vaikuttivat minusta osuvilta, tosin ihan heti en osannut kuvitella Hugh Jackmania Jean Valjeanina. Odotukset olivat joka tapauksessa korkealla.

Les Miserablesin keskeisin henkilö on juuri Jean Valjean. Mies vapautuu vankilasta ja saa osakseen syrjintää minne ikinä meneekin, mutta sitten yllättäen eräs piispa osoittaa hänelle armeliaisuutta, vaikka hän yrittää ryöstää tämän, ja Valjean päättää muuttaa elämänsä. Niinpä mies muuttaa nimensä ja nousee suosta - itse asiassa kun hänet seuraavan kerran tavataan, hän toimii pormestarina.

Valjeanin elämä kietoutuu yhteen monien muiden tarinoiden kanssa. Hän kokee olevansa velkaa Fantine-nimiselle naiselle (Anne Hathaway), joka on aviottoman lapsen vuoksi heitetty ulos tehtaasta, jossa työskenteli. Fantine ajautuu prostituoiduksi, sairastuu ja kuolee, jolloin Jean Valjean ottaa hoidettavakseen naisen lapsen, Cosetten (lapsena Isabelle Allen, aikuisena Amanda Seyfried). Cosette rakastuu tietenkin vallankumouksellisten joukoissa olevaan Mariukseen (Eddie Redmayne), joka on kuolla kapinassa. Ja koko ajan Valjeania vainoaa poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe), jolla on pakkomielle miehen saattamisesta jälleen telkien taa.

On ollut alunperinkin uhkarohkea ajatus alkaa muokata lyhennettynäkin lähes 1000-sivuista Victor Hugon Kurjat-romaania vajaan kolmen tunnin musikaaliksi. No, nyt yli 27 West End -esitysvuoden jälkeen Les Miserables on klassikko, ikoninen musikaali. Vaikka tarinaa on jouduttu tiivistämään, koskettavat ihmiskohtalot ovat säilyneet. Elokuvassa on ollut mahdollisuus mm. lähikuvien avulla jopa syventää joitakin henkilöhahmoja. Myös kärsimys tulee katsojaa lähemmäs. Anne Hathaway tekee mahdollisesti kaikkien aikojen kärsivimmän Fantinen. Koruton tulkinta I Dreamed a Dream -kappaleesta koskettaa väkisinkin.

Hugh Jackman on epätasaisempi. Keskimäärin hänen esiintymisensä ei aiheuta tuntemuksia mihinkään suuntaan. Bring Him Home -kappaleessa Jackmanin tulkinta tuntuu vaivaannuttavalta, mutta se johtunee vain siitä, että Alexander Lycke lauloi kappaleen niin loistavan pehmeästi Åbo Svenska Teaterin esityksissä. Toisaalta Valjeanin ja Javertin kilpalaulukohtaus The Confrontation on elokuvassa komea yhteenotto.

Russell Crowe parantaa Javertina elokuvan edetessä. Hän tuo mieheen herkkyyttä ja jopa jonkinlaista epävarmuutta, mikä tekee roolista moniulotteisemman, kuin ehkä teatterissa on mahdollista (ainakaan takariviin asti) näyttää. Eddie Redmayne tulkitsee komeasti yhden musikaalin tunnetuimmista kappaleista Empty Chairs at Empty Tables. Muutoinkin nuoret rakastavaiset Cosette ja Marius ovat ihana pari, sellainen, kuin nuorten rakastavaisten kuuluukin olla. Cosetten hahmossa ei ole tosin syvyyttä, mutta ei tarvitsekaan, sillä Cosetten tehtävä on olla söpö ja saada muut toimimaan.

Eräs musikaalin surumielisimpiä hahmoja on mielestäni Éponine, jota esittää elokuvassa ihan oikea musikaalilaulaja Samantha Barks. Barks on nimittäin laulanut roolia myös West Endissä Lontoossa. Époninen kohtalo on surkea: hän on rakastunut Mariukseen, mutta tämä ei hoksaa sitä, ja Époninen on vain katsottava vierestä, kun Cosetten ja Mariuksen rakkaus leimuaa. On ihme, jos katsojaa ei yhtään raasta, kun Barks laulaa sateessa yksinään: "I love him / but only on my own".

Pientä Cosettea hoitavaa huijari-kapakanpitäjäpariskuntaa esittävät aina yhtä ihana Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen, jotka vetävät roolinsa ammattitaidolla ilman liiallista liioittelua, johon rooleissa olisi haluttaessa mahdollisuus. Musikaalin kaksi lapsiroolia on miehitetty hienosti. Isabelle Allen laulaa ihanasti pikkuisen Cosetten kappaleen Castle on a Cloud ja kapinallisjoukoissa pyörivä Gavroche-poika (Daniel Huttlestone) on aivan mainio.  

Nostan hattua näyttelijöille, jotka eivät ole varsinaisesti laulajia mutta uskaltavat lähteä tekemään elokuvaa, jossa laulut on äänitetty kuvaustilanteissa, ei jälkikäteen studiossa. Keskimäärin elokuvassa ei lauleta yhtä hyvin kuin West Endin Queen's Theatressa, mutta mitä sitten - elokuva on nautittava kokonaisuus, kuva on komeaa, Tom Hooper on rohkeasti tehnyt ikonisesta musikaalista oman tulkintansa. Takapuolikin kesti hyvin sen noin 2 tuntia 40 minuuttia, minkä elokuva kesti. Ainoastaan se puuttuu, että Jean Valjeanin kuolema olisi saanut kyynelet valumaan poskia pitkin. Mutta itketään sitten kunnolla vaikka seuraavalla kerralla.