Lohikäärmettäkin voi saada liika-annoksen

Kuten tiedämme, J.R.R. Tolkienin teos Hobitti on mitaltaan ehkä kuudesosan – jos sitäkään – Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Siksi tuntuukin jo etukäteen ajateltuna järjettömältä, että tästä Bilbo Reppulin ja kääpiöjoukkion seikkailusta Yksinäiselle vuorelle tehtäisiin elokuvatrilogia kuin Sormusten herrasta ikään. Ehkäpä syynä trilogiaidealle oli ohjaaja Peter Jacksonin paisutteluinnostus, joka onnistui pilaamaan jo King Kongin hienon tarinan.

Kertaalleen elokuvateatterissa katsottuna Hobitti-trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey oli varsin viihdyttävä elokuva, sillä olihan siitä jo jonkin aikaa, kun oli päässyt leffateatterin penkillä matkustamaan Keski-Maahan. Kotisohvalla kakkososan alle katsottuna tuo aloitusosa paljasti kuitenkin järjettömän kestonsa – jokainen örkkihyökkäys ei voi olla juonenkuljetuksen kannalta tarpeellinen. Itse asiassa Jackson sortuu helppoon ratkaisuun: kun Bilboa (Martin Freeman), Gandalfia (Ian McKellen) ja kääpiöitä jahtaa koko ajan örkkilauma, nuo rumilukset voidaan aina aika ajoin laittaa hyökkäämään sankareiden kimppuun ja saadaan aikaan näyttävä toimintakohtaus. Tällaisella juonenkehittelyllä on vain omat ongelmansa.

Nämä ongelmat jatkuvat Hobitti-trilogian kakkososassa The Hobbit: The Desolation of Smaug. Jackson tuntuu unohtaneen sen, ettei jokainen kohta elokuvassa ole huippukohta. Niinpä näyttäviksi tarkoitetut taistelut alkavat puuduttaa. Vihertaustaa vasten tekeminen näkyy aivan liikaa ja katsoja alkaa kaivata vanhaa kunnon elokuvantekoa, jossa tietokoneet olivat sivuosassa ja ihmismielen todellinen kekseliäisyys ja näyttelijäsuoritukset sekä ennen kaikkea tarina pääosassa. Turhauttavaa on myös se, että notkeiksi ja nopeiksi kuvatut haltiat toimivat taistellessaan niin epäloogisesti, että voi vain ihmetellä, kuinka Legolas (Orlando Bloom) pysyy hengissä taistelusta toiseen – hän kun käyttää jousta lähitaistelussa ja vetää miekan esiin, kun olisi oivallinen tilaisuus ampua etäisyyden päässä oleva vihollinen jousella.

Ei Smaugin autioittama maa tietenkään kaikilta osin huono ole. Kun elokuva on päässyt vauhtiin, se vetää mukaansa, kunnes ylipitkä kesto väsyttää katsojan. Jopa kauan odotettu kohtaaminen Smaugin (äänenä Benedict Cumberbatch) kanssa alkaa puuduttaa, kun lohikäärme riehuu Yksinäisen vuoren sisuksissa iäisyyden. Sen sijaan en jaksa olla kamalan nyreissäni siitä, että elokuvaan on käsikirjoitettu naishaltia Tauriel (Evangeline Lilly), joka ei ole alun perin Tolkienin kynästä laisinkaan. On totta, että Tauriel ei tuo tarinaan mitään olennaista lisuketta, mutta eihän näin näyttävää haltiaa voi vastustaakaan. Se on sitten eri asia, olisiko Taurielille ollut tarpeen kehitellä romanssia kahteenkin eri suuntaan.

Jackson taustoittaa Sormusten herran tapahtumia Hobitti-elokuvissaan hyvinkin paljon. Tämä tekee tietenkin myös Hobitti-elokuvista synkkiä, synkempiä kuin alkuperäinen Hobitti-kirja on. Tämä ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä kokonaisuus on nyt tarkkaan tiedossa, toisin kuin Tolkienilla oli Hobittia kirjoittaessaan. Synkkyyden vastapainoksi olisin kuitenkin kaivannut ainakin Smaugin autioittamaan maahan rutkasti lisää huumoria. Kääpiöhahmoista olisi varmannut irronnut jos ei muuta niin itseironiaa, ja tuntuu, että Bilbokin kadotti huumorinsa ensimmäisen elokuvan jälkeen. Myönnetään, että tilanteet ovat muuttuneet Bilbonkin osalta melko ahdistaviksi, mutta ei kai yhden lohikäärmeen ja muutaman sudella ratsastavan örkin tarvitse kokonaan urhoollisen hobitin huumoria tappaa.

The Hobbit: The Desolation of Smaug saa odottamaan pelonsekaisin tuntein trilogian kolmatta osaa. Oletettavasti Jackson kasaa siihen omasta mielestään parhaat palat. Ikävä kyllä odotettavissa lienee kaikkien aikojen puuduttavin lopputaistelu.