Järki ja tunteet

Uskomatonta mutta totta: olen saanut ensimmäisen 1800-luvun kirjat -haasteen kirjan luettua. Alku lähti hyvin, mutta sitten väliin kiilasi muita kirjoja. Nyt ensimmäinen kirja on kuitenkin luettu loppuun asti, ja se on Jane Austenin Järki ja tunteet.

Teoksen päälinjat eivät olleet minulle mikään yllätys, sillä olen jo ajat sitten nähnyt Ang Leen kirjan pohjalta ohjaaman elokuvan, jossa Dashwoodin sisaruksia esittävät Emma Thompson ja iki-ihana Kate Winslet. Mutta kirja ei koskaan ole sama asia kuin elokuva, joten...

Järki ja tunteet kertoo siis kahdesta sisaruksesta: Elinorista, joka on käytökseltään ulkoisesti viileä ja harkitsevainen, ja Mariannesta, joka on sekä sisäisesti että ulkoisesti räiskyvä, tunteittensa mukaan elävä nuori nainen. Tarinan alkuun kuuluu tietenkin se, että Elinor ja Marianne joutuvat perintöasioiden vuoksi huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja varakkaan aviomiehen löytäminen alkaa tulla tärkeämmäksi kuin mikään muu.

Kumpikin sisar rakastuu: Elinor Edward Ferrars -nimiseen nuoreen mieheen ja Marianne - erittäin tulisesti - Willoughby-nimiseen mieheen, joka pelastaa Mariannen tämän loukattua jalkansa. Kaikki näkevät Mariannen tunteet, mutta Elinor vaikenee omistaan. Sitten kummankin sisaren rakkausasioissa ilmenee isoja huolia. Elinor saa tietää, että Edward on kihloissa erään Lucy Steelen kanssa. Marianne puolestaan joutuu kokemaan, ettei Willoughby olekaan niin ihana kuin hän oli luullut. Marianne riutuu ja kaikki tukevat häntä, kun taas Elinor pitää riutumisensa sisällään. Koko ajan kuvioissa pyörii myös eversti Brandon, jota Elinor osaa arvostaa mutta joka Mariannen mielestä on vain liian vanha - eversti taitaa olla jo yli kolmenkymmenen - ja tylsä mies. Marianne ei nuoruuden innossaan edes usko, että everstin ikäinen mies voisi mitään rakkautta enää tunteakaan.

Austen pitää pilkkanaan ihmisiä, jolle väärät asiat ovat tärkeitä. Hän ei pelkää myöskään näyttää piikikkään suoraan, jos on luonut tarinaansa epämiellyttävän hahmon. Lukijan tehtäväksi jää hykerrellä:

Tämän huomionosoituksen [suorasukaiset silmäykset] yhteydessä Elinor sai miehen kasvoista sen vaikutelman, että ne kuvastivat luontaista, aitoa typeryyttä, vaikka olivatkin viimeisen muodin mukaisesti kehystetyt.

tai

Lady Middleton puolestaan oli yhtä ihastunut rouva Dashwoodiin. Molemmissa oli eräänlaista kylmäsydämistä itsekkyyttä, joka lähensi heitä toisiinsa; niin ikään molemmat olivat yhtä tyhmiä ja käytökseltään yhtä typerästi sovinnaisia.

Elinor Dashwood on erityisen rakastettava henkilöhahmo. Vanhemmiten (taitaa taas tuo keski-iän kriisi pilkistää jostain suunnasta) alkaa kovasti arvostaa henkilöitä, jotka eivät pidä turhaa melua itsestään. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että Marianne saa kaikella kärsimyksen vatvomisellaan kaiken huomion. Mutta Mariannehan vain sairastaa tuota sairautta, josta kaikki kuulemma parantuvat: nuoruutta. Hän ehtii tehdä virheitä, mutta onneksi paikalla on henkilöitä, jotka estävät häntä aiheuttamasta itselleen ikuista epäonnea. Mariannen ja Elinorin suhde on onneksi niin läheinen, että Mariannekin herää saadessaan lopulta tietää, ettei ole ainut, joka kärsii rakkauden tuskia.

Austenin maailma on tavoiltaan hyvin erilainen kuin nykymaailma, mutta rakastuneen tuska on samanlaista riippumatta vuosisadasta. On myös ikuisesti tervetullutta, että itsestään liian tärkeistä ihmisistä tehdään naurettavia hahmoja. Näitä itseään parempina pitäviähän riittää 2000-luvullakin, ikävä kyllä.

Hupaisinta kirjassa on ehkä kuitenkin loppuratkaisu: Elinor menee naimisiin intohimoisesta rakkaudesta, ja Marianne solmii järkiliiton, jossa rakkaus tulee kuvioon morsiamen osalta vasta hääpäivän jälkeen. Kummaltakin sisarelta löytyy lopulta sekä järki että tunteet - aivan niin kuin keltä tahansa kunnon ihmiseltä.