Ruotsalaisia dekkareita

Viime kuussa tuli tehtyä miehen kanssa automatka Ruotsiin. Niinpä lukemani kirjatkin ovat olleet kovin ruotsalaisia. Vierailu Visbyssä ja Ystadissa inspiroi lukemaan Anna Janssonia ja Henning Mankellia.

Anna Jansson: Unissakävelijä

Minulle valkeni vasta tässä vaiheessa, että Anna Janssonin dekkarit sijoittuvat idylliseen Visbyn kaupunkiin Gotlannin saarelle. Siis paikkaan, johon ei nyt ihan äkisti voi kuvitella murhia laisinkaan. Mutta Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarja on jo melkoisen pitkä, joten ihanassa Visbyssä on - toivottavasti vain ja ainoastaan - fiktiivisesti melkoisesti rikollisuutta.

Valitsin noin puolentoista viikon Ruotsin-matkalle matkalukemiseksi Janssonin melko uuden teoksen Unissakävelijä, joka on nyt sitten ensimmäinen lukemani Maria Wern -tarina. Mutta kuinka ollakaan, jos en tietäisi, että Maria Wern on sarjan pääosassa, epäilisin paremminkin, että tärkein poliiseista on Marian hyvä ystävä Erika, joka rakastuu ihastuttavan täydelliseen lääkäri Andersiin, joka ei kuitenkaan hyppää suoraan suhteeseen, sillä hänellä on tytär, joka haluaa omia isänsä, ja taakkana vaimon hukkumiskuolema hääyönä.

Entäs ne rikokset sitten? Visbyä alkaa piinata murhaaja, joka ensiksikin tappaa Linn-nimisen sairaanhoitajan ja tekee hänestä morsiamen kieroutuneeseen ruumisasetelmaansa, jonka hän rakentaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Maria joutuu myös väkivallan kohteeksi, sillä illalla kaupungilla kulkiessaan hän näkee lapsen pahoinpitelyn ja menee väliin, jolloin päällekävijä onnistuu vahingoittamaan Mariaakin.  

Unissakävelijä on varsin mainiota matkaluettavaa, sillä Jansson todellakin kuvaa Visbyä teoksessaan. Ei mitenkään matkailijan näkökulmasta tietenkään, vaan kaupungissa asuvan näkökulmasta, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto. Kirjan henkilöiden kävelyreittejä voisi seurata kartasta, jos pitäisi sellaista vierellään lukiessaan, sillä Jansson muistaa aina mainita, millä kadulla milloinkin kävellään.

Kirja etenee sujuvasti, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Tosin sarjan järjestyksessä lukemisessa saattaisi olla enemmän pointtia kuin satunnaisen kirjan valinnassa. Marian ihmissuhdekuviot ainakin olisivat selkeämmät – tai niiden taustat, jos ei muu. Ilmeisesti Marialla on ollut suhde työkaveriinsa Periin, mutta tämä on romahtanut jouduttuaan ammutuksi. Rakkaussuhde on vakavissa vaikeuksissa.

Keskiössä on selvästi kuitenkin Erikan suhde Andersiin. Mies on ymmärtäväinen lääkäri, joka jaksaa kuunnella luulosairasta miestäkin, joka sattuu asumaan murhatun Linnin naapurissa. Vähitellen alkaakin tuntua, että ainakin Janssonin luomassa Visbyssä kaikki ovat toistensa naapureita. Anders on lempeä, mutta kirjalija vie pian epäilykset häneen. Mies kävelee unissaan, ja murhaaja on vaikuttanut unissakävelijältä. Lukija saakin jännittää, tuleeko kirjan lopussa eteen vielä viimeinen käänne, joka mahdollistaa Andersin ihanuuden olevankin totta. Kirja vetää loppuun asti.

Olen säilyttänyt Visbyn kartan, joten seuraavalla kerralla, kun luen Anna Janssonia, voin ottaa sen esiin ja seurata kartasta, missä kirjan tapahtumat tapahtuvat.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Koska eräs vierailemistamme kaupungeista oli Ystad, oli minun kotiin palattuani palattava pitkästä aikaa Kurt Wallanderin seuraan. Tällä kertaa Wallander tutkii melkoista murhasarjaa, jonka tekijä on väkivaltainen skalpeeraaja. Ennen näitä ruumiita Wallander joutuu ehkä vielä omituisempaan tilanteeseen: näkemään, kuinka nuori nainen polttaa itsensä kuoliaaksi rapsipellossa.

Wallander pitää jollain lailla tutkimuksen ohjat käsissään, vaikka ymmärtääkin kirjan nimen mukaisesti olevansa pitkään harhateillä. Lukijalle tarinan murhaaja paljastetaan aika paljon ennen kuin poliisi sen tajuaa. Tällä tavoin lukijan selkäpii saadaankin varmasti karmimaan pahemmin, sillä rikollisen henkilöllisyys saattaa tällä kertaa olla ainakin lähes yhtä karmiva kuin hänen tekemänsä rikokset.

Yksityiselämässään Wallander ei ole aivan yhtä jämäkkä kuin työssään. Hänellä on suhde latvialaiseen Baibaan, mutta kun murhasarja yllättää, eikä kukaan poliiseista tiedä, minne asti loma lykkääntyy, Wallander ei saa ilmoitettua naiselle, että yhteinen Skagenin-matkakin saattaa lykkääntyä. Lukija joutuu koko kirjan ajan seuraamaan, kuinka Wallander siirtää Baiballe soittamista aina vain eteenpäin ja jopa suunnittelee, että laittaisi työkaverinsa soittamaan Riiaan.

Luulisi Wallanderilla olevan heikkous, joka vaikeuttaisi poliisintyönkin tekemistä, mutta yksityiselämä on yksityiselämä. Joka tapauksessa Mankellin päähenkilö on moniulotteinen eikä missään tilanteessa epäinhimillisen vahva, ei edes niin vahva kuin luulisi poliisin ammatissa olevan pakko olla. Silti Wallander pärjää työssään hyvin – yksityiselämässään ei sitten niinkään.

Wallanderin tytär Linda on ainut asia, joka tuo miehen elämään iloa. Lindaa onkin hauska seurata, kun tietää, että hän lähtee myöhemmin poliisin uralle. Nyt hän on itseään etsivä nuori nainen, joka tekee teatteria. Toisaalta Wallanderia itseään on vähän surullista seurata: on hienoa, että hänellä on Linda, mutta miksi mikään muu ei tuo hänen elämäänsä onnea? Wallander on harmaa keski-ikäinen mies, joka joutuu työssään hoitamaan tapausta, joka vie kaiken hänen aikansa ja melkein kaiken tilan hänen ajatuksissaankin.

Ystad ei ole niin voimakkaasti esillä ainakaan tässä Wallander-kirjassa kuin Visby oli Anna Janssonin Unissakävelijässä. Matkalukemiseksi tämäkin kyllä kävisi. Ainakin oli hauska bongata kirjasta Fridolfin kahvila-konditoria, jossa itse kävimme reissullamme syömässä siniset Wallander-leivokset.