Paikkoja, joita ei pitäisi olla

Maanantaina vierailin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirissä. Lupailin edellisessä postauksessa kirjoittaa vierailusta, jos vain osaan sanoa jotain. Aika mykkä olen asian suhteen vieläkin – on vaikea keksiä mitään sanottavaa, sillä paikan ajatteleminen mykistää. Kuvia minulla kuitenkin on näyttää, enimmäkseen elleivät kaikki miehen ottamia.

Aloitetaan Birkenausta. Kuka rakentaa rautateitä, jotta ihmisiä saadaan kuljetettua kuolemaan? Natsit rakensivat.



Birkenaussa oli parakkeja ja piikkilankaa loputtomiin. Alue oli todella suuri.



Auschwitz I oli alueena pienempi kuin kuvittelin. Siellä ei myöskään ollut matalia parakkeja, joita Birkenaussa oli ja joita olen nähnyt muualla. Niin, helvetti nämä tiilitalot olivat joka tapauksessa.



Näytteillä oli murhattujen ihmisten tavaroita (kenkiä, hammasharjoja, matkalaukkuja, jalkaproteeseja...) kuten myös hiuksia mutta myös murhaväline: kuvassa on Zyklon B -purkkeja.



Auschwitz I:n kaasukammio-krematoriorakennus näytti ulkopäin tältä:



Kertokoot nyt kuvat puolestaan, sillä minä en osaa enempää sanoa. Eikä se johdu siitä, ettei tuo vierailu olisi tuntunut miltään. Se johtuu vain siitä mykistävyydestä. Kunpa ihminen älyäisi edes joskus kuunnella itseään ja ymmärtää, milloin on tullut hulluksi.

Mieltä kylmää jo valmiiksi

Olen viime ajat valmistautunut huomiseen. Se on tapahtunut seuraavasti:

1) Olen lukenut Sybille Steinbacherin kirjan ”Auschwitz – lyhyt historia”.



2) Olen katsonut mieheni kanssa 6-osaisen televisiodokumenttisarjan ”Auschwitz ja lopullinen ratkaisu”.

Tänään olen kotona ja huomenna Auschwitzissa. Olen aiemmin käynyt kahdessa keskitysleirissä (Sachenhausenissa ja Dachaussa) ja nyt on sitten vuorossa tämä kuuluisin.

Tätä osaa saksalaisesta tehokkuudesta on mahdotonta ihailla. Se on melkein ainut, mitä tämän asian äärellä pystyy sanomaan. En vieläkään ymmärrä, miten niin suuret ihmisjoukot saatiin mukaan joukkotappamiseen. En ymmärrä, kuinka keskitysleireillä olleet pystyvät näiden vuosikymmenien jälkeenkään kertomaan kokemuksistaan rauhallisesti, itkemättä. Dokumentissa olevat ihmiset olivat nimittäin enimmäkseen yllättävän rauhallisia.

Halusin tietää taustoja Auschwitzista ennen kuin menen siellä käymään. Steinbacherin kirja ja tuo dokumenttisarja täydensivät hyvin toisiaan. Kieroutuneita yksityiskohtia riitti:

- Lääkärit vähät välittivät Hippokrateen valastaan, vaan tekivät kuolemaan johtavia kokeita leirin vangeilla ja toisaalta olivat paikalla kaasutuksissa vain siksi, että vahtivat sitä, ettei vain kaasuttajien henki ollut vaarassa.
- Ketkä kustansivat kuljetukset kuolemanleiriin? Tietenkin ne, jotka kuljetettiin kaasutettaviksi. He ostivat matkalle junalipun, koska oli pakko.
- Miksi ampumisista siirryttiin kaasutuksiin? Koska tappajien psyyke hajosi siihen tappamiseen ampumalla. (No, joku olisi voinut keksiä, että ei tapeta sitten, kun se kerran tuntuu pahalta.)
- Ketkä siivosivat jäljet, kun kaasukammio oli täynnä kuolleita? Vangit, joiden erikoistehtävänä tuo työ oli. Ja ruumiita riitti poltettavaksi.
- Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita hajalle, kun saivat tietää niistä? Sen kun tietäisi.

Huomenna suuntaan kuitenkin kulkuni joukkomurhapaikalle. Jos osaan sen jälkeen sanoa jotain, kirjoitan siitä kyllä myöhemmin.

Lähden siis tänään matkalle ja palaan kymmenen päivän kuluttua. Karun alun jälkeen päädymme romanttisempiin maisemiin: Prahaan ja Salzburgiin. Matkan lopulla käymme myös Neuschwansteinin linnassa. Nämä muut kohteet sitten hieman tasoittavat tuota aloituskohdetta. Jos onnistuu, saatan tehdä matkallakin postauksen tai pari.

Epämiellyttävä kosinta

Sähköpostiini oli ilmestynyt outo yhteydenotto. Joku mies Ranskasta ehdotti, että muuttaisin Pariisiin elämään ”aviollista elämää” hänen kanssaan. Teksti oli ilmeisesti käännetty suomeksi jollain säälittävällä käännösapparaatilla.

Niin sitä vain väitetään, ettei kotoa tulla hakemaan. Ei näköjään pidä paikkaansa. No, vakavasti puhuen tämä on naurettavaa. En ota mitään ihme miestä Pariisista vaan olen ottanut tuon, joka istuu tuolla näpyttämässä toista tietokonetta, enkä vaihda.

Eikä Pariisi ole edes suosikkikaupunkini. Olen valittanut siitä tässä blogissa aiemminkin – se ei ole romantiikan pesä! Tosin mieheni kanssa voisin mennä kokeilemaan, löytyisikö sitä romantiikkaa sieltä sittenkin. Kai siellä jotain muutakin on kuin pikkusormi pystyssä keitettyjä keitoksia, joista puuttuu esim. italialaisen ruuan mutkattomuus. Niin, ruualla on suuri merkitys romantiikassa. Ok, ja kai siellä on kauniita puistoja. Ja Louvre on näkemättä sisältäpäin.

Takaisin asiaan. Lisäksi epäilen, että tuo samainen sähköposti, jonka minä sain, on käännetty useille yhtä omituisille kielille kuin suomi – ja todella toivon, ettei kukaan siihen vastaa. Tai no sen verran sen lähettäjälle voisi joku vihjata, että hän tuskin saa oleskelulupaa Ranskaan, jos avioituu jonkun suomalaisen, ruotsalaisen tai vaikkapa itävaltalaisen kanssa.

Sen vielä sanon, että jos kerran kositaan, miksi sen pitää olla tällaista? Pystyn kyllä keksimään paljon parempaa kuin jonkun tuntemattoman, jota en ole koskaan tavannut ja joka lähettää sähköpostin, jossa ä-kirjaimet ovat muuttuneet merkiksi, jota kielessäni ei ole. Minä rakastan ä-kirjaimia. Ja tuota miestä, joka soittaa tuolla puhelimellaan Les Miserablesia.

Elämä on ilomme

No nyt olen sekaisin. Tokaisin miehelle yhtäkkiä ”Elämä on ilomme” enkä yhtään ymmärrä, mistä se tuli. Jäin sitä itsekin oikein kovasti hämmästelemään.

No miksi se on niin hämmästyttävää? Koska olen ennemminkin valittaja, joka ei erityisemmin koe elämäänsä ilona, vaikka kylläkin pitäisi. Angsti vaan lisääntyi, kun äsken värkkäsin työhakemusta… Tuntuu turhauttavalta yrittää kehuskella ja tyrkyttää itseään, kun useimmiten tulee kuitenkin hylätyksi.

Mutta monen asian osalta pitäisi kyllä todeta, että elämä on ilo. Esimerkiksi seuraavien puolentoista viikon aikana on odotettavissa kaikenlaista mielenkiintoista ja iloista, vaikka tuo ajanjakso alkaakin aika karusti (tästä lisää huomenna).

Olisikohan tuosta ”Elämä on ilomme” -tokaisusta motoksi? Aiemmat ajatukseni ovat olleet ennemmin sen suuntaisia kuin ”Elämä on paskamme.” Mutta olisi jo aika ihmetellä, miksi valitan elämästä, jossa käytännössä on kaikki mitä haluan, ainakin noin suunnilleen?

Siivoatko sinä vai haetaanko ammattilainen?

Tällä viikolla ilmestyneessä Trendi-lehdessä (elokuu 2009) kirjoitti Jenni Leukumaavaara siivoojista otsikolla ”Paskaduunissa”. Teksti tuo hauskasti esiin sen, että siivoustyöstä voi nauttia, mutta muistuttaa myös siitä, että siivoojia ei erityisemmin arvosteta.

Itselläni heräsi tekstistä moniakin ajatuksia. Ensiksi tulin kateelliseksi Salla Eskeliselle, joka siivoaa Stockmannilla. ”Kalliita kodinkoneita ja lastenvaatteita pursuava neloskerros on hänen hiljainen valtakuntansa”, kerrotaan tekstissä. Millaista olisikaan, kun työtään saisi tehdä rauhassa, hiljaisuudessa. Itse olen varmaan liikaa kärsinyt oman työni meluisasta ympäristöstä.

Ihmetystä herätti, että siivoojan pitäisi olla huomaamaton ja ulkoisesti mitäänsanomaton. Siivoojalla ei saa olla piristävää tatuointia kaikkien nähtävillä, eikä kajalia ja luomiväriä saa laittaa oman mielen mukaan. Aika hullua. Kieltämättä ihmettelen muutoinkin sitä, että monissa töissä vaaditaan neutraalia ulkoista olemusta. Miksi ei saisi olla räväkkä? No, itsekin otin hiuksiin vain punaista väriä tumman sekaan, kun tiesin, että saattaa olla tulossa työhaastatteluja. Alla oleva piristeväri – joka piti poistaa – oli violetti. Olen siis massan mukana menevä pelkuri-luuseri.

Seuraavaksi tulee vaatimus: siivoojille lisää palkkaa! Trendin mukaan puhdistuspalvelualalla hankkii keskimäärin 1300 euroa kuussa. Ja sillä rahalla siivoojat tekevät kaiken sen, mille me muut nyrpistelemme nenäämme. Kuten siivoavat vessat, joihin on kuseskeltu ympäriinsä.

Olen kuullut, että jotkut ihmiset ovat niin tärkeitä omasta paikastaan työpaikan hierarkiassa, etteivät viitsi noteerata millään tavalla niitä, jotka ovat hierarkiassa alempana. Minusta se tuntuu käsittämättömältä. Itse välitän hierarkioista aika vähän. En halua erityisemmin edetä urallani: minulla on vain sellainen haave, että saisin pysyvän työn, jossa viihtyisin.

Olen huomannut, että istun kahvitauoilla helposti sellaisten työntekijöiden seuraan, joita ”ylempänä” muka olen. Eipä siellä sitten välttämättä muita itseni kanssa ”samalla tasolla” olevia istukaan. Juttelen myös mielelläni käytäviä pyyhkivien siivoojien kanssa – olisivat muuten tervetulleita samaan kahvihuoneeseen. He ovat sitä paitsi sen verran käytännönläheisiä ihmisiä, että pelastavat minut, kun pula tulee, kun haahuilen, miten pitäisi toimia esim. jonkin löytämäni ongelmajätteen kanssa. Olen myös itse niin epäsiisti, että ihailen sitä, että toiset osaavat laittaa asiat järjestykseen ja pitää pölyt poissa.

Minusta ei olisi tekemään siivoojien työtä. En varsinaisesti rakasta kemikaaleja ja olisin kauhuissani, jos joutuisin siivoamaan jonkun tuntemattoman ulosteisiin tai oksennukseen sotkeman wc:n. Minusta se, että itse olen kaikkeen tähän kykenemätön, on jo yksi pätevä syy arvostaa siivoojia.

Voi Pyhä Maria!

En koskaan oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua, kun näkee uutisen, että Neitsyt Maria on jälleen ilmestynyt ihmisille. On jotenkin outoa nähdä ihmisten päivittelevän, mutta pakko ne uutisjutut on katsoa, jotta voi itse arvioida, näyttääkö ilmestys yhtään tuolta pyhältä naiselta. Tänään sitten katsottiin linnunkakkaa.

Iltalehti esittää netti-tv:ssään filmin, jossa ihmiset näkevät Marian hahmon linnunkakassa, joka on lätsähtänyt autoon. Mieheni sanoi, että kaikki linnunpaskat saavat samanlaisen muodon, kun osuvat kaltevalle pinnalle. Kakassa saatoin nähdä Marian muotoisen hahmon, mutta minulla onkin välillä vilkas mielikuvitus.

Itse pidän tärkeänä kunnioittaa toisten vakaumusta, mutta tässä alkaa hieman ihmetyttää. Tai ainakin on pakko sanoa, että tässä on jotain, mitä en ymmärrä. Kai se Pyhä Maria osaisi paremmin valita – ottaisi vaikka näkinkengän, persikan tai tammenlehden. Naisilla kun on useinkin silmää kauneudelle.

Ei Rhettiä Scarlettille, kiitos!

Jokin aika sitten televisiossa esitettiin jälleen elokuvaklassikko ”Tuulen viemää”. Sen jälkeen siitä intoutuivat kirjoittamaan Anzi blogissaan otsikolla ”Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta” ja Taina Latvala Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Oh, Rhett!” (18.7.2009). Sekä blogikirjoituksessa ja sen kommenteissa että kolumnissa ihmeteltiin kovin, miksi Scarlett O’Hara ikävöi Ashley Wilkes -nimisen miehen perään, vaikka hänen elämässään on Rhett Butler, paljon vähemmän tylsä mies – jota ei tosin voi pitää hyvänä vaihtoehtona häntäkään.

Eipä auttanut muu kuin laittaa dvd pyörimään, jotta tietäisi, mitä asiasta pitäisi ajatella. Sitä paitsi minulla on sisäinen ajatus, että klassikot pitäisi tuntea. Olin aika lailla samassa asemassa kuin muutkin – joskus pienenä olen nähnyt Scarlettin juoksevan kauniissa mekoissaan Taran pihalla, mutta oikeasti minulla ei ollut kovin kummoista käsitystä siitä, mitä elokuva käsittelee.

Scarlett O’Hara on aika ristiriitainen persoona. Jotenkin kunnioitan häntä, mutta toisaalta hän on sietämätön. Scarlett on sisukas eikä lannistu. Sitä ominaisuutta haluaisin itseeni lisää. Toisaalta on sietämätöntä, kuinka Scarlett ajaa vain omaa etuaan, kuinka hän on valmis esimerkiksi viemään toiselta miehen, vaikkei edes rakasta tätä. Hän äksyilee myös kuin mikäkin kakara.

Olen Anzin kanssa samaa mieltä siitä, ettei Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina ole oikeastaan romanttinen. Raastavahan se on, ja viisaampi näyttää olevan Rhett, joka lopulta sanoo kuuluisan repliikkinsä ”Frankly, my dear, I don’t give a damn” ja häipyy. Vaikka Scarlett jää riutumaan, minusta ei ole oikein onnistunutta, että tarinalle on yritetty tehdä jatkoa. En ole lukenut sen paremmin itse ”Tuulen viemää” -teosta kuin sen jatko-osiakaan, mutta elokuvan pohjalta tuntuu, että tarinan kuuluu loppua juuri Scarlettin tuskaan. Mitä muuta hän voi kuvitella saavansa kylmäkiskoisuudellaan. Sitä paitsi on aina kyseenalaista, onko oikein, että kuuluisalle teokselle kirjoittaa jatkoa joku muu kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaja.

Tunnustettakoon kuitenkin, että katsastin hieman minisarja Scarlettia, kun se maanantaina alkoi. Täynnä huimaavaa tuskaa olevan klassikkoelokuvan jälkeen se ei kuitenkaan saanut minua koukkuunsa. Miksi Scarlettin ja Rhettin pitäisi palata yhteen? Ei miksikään. Eikö alkuperäisen tarinan suuri tunnekuohu – ja ehkä viehätyskin – tulekin juuri siksi, että mies todella jättää Scarlettin? Fiksustihan Rhett siinä tekee.

No entäpä sitten Ashley Wilkes? Ei hän minusta mikään toivoton tylsimys ollut, vaan turvallinen mies – lukuun ottamatta sitä, että tunsi Scarlettia kohtaan mitä ilmeisimmin ainakin välillä intohimoa, joka ei pysynyt kunnolla aisoissa. En tiedä, ehkä hän olisi tasapainottanut Scarlettia. Mutta koskapa hän rakasti toista naista, oli parempi, että hän nai tämän. Hassua oli se, että Scarlett lopetti Ashleyn rakastamisen sillä sekunnilla, kun Ashley kertoi, ettei rakastanut Scarlettia. Voiko ihminen roikkua rakkaudessaan ja kuvitella rakastavansa toista vain siksi, että luulee tämän rakastavan häntä? No, Scarlett oli rakkaudessa naiivi (ja muutoin ihmissuhteissaan aika häikäilemätön) ja rahan teossa taitava. Kaikkeen eivät lahjat riitä.

Isäkö vastaa tyttärensä siveydestä?

Kuva on osoitteesta FreeFoto.com

Samainen Image, jossa Riku Korhonen kertoi itkemättömyydestään (6-7/2009) sisälsi Joanna Palménin artikkelin ”Isin tytöt”. Se kertoi amerikkalaisista Purity ball –tanssiaisista, joista tosin olin kuullut aiemminkin, mutta joita aloin taas miettiä uudelleen.

Purity ball ovat siveystanssiaiset, joihin isä vie tyttärensä ja joissa tytär sitoutuu elelemään ilman seksiä siihen asti kunnes on mennyt naimisiin. (Tosin alkuperäisten tanssiaisten perustajat Randy ja Lisa Wilson perustavat omat tanssiaisensa sille, että itse asiassa isät tekevät lupauksen suojella tyttäriään.) Tyttäret ovat tanssiaisiin osallistuessaan siinä 12-14-vuotiaita. Kovin monella lupaus ei toimi, sillä artikkelissa todetaan, että ”88 prosenttia lupauksen tehneistä rikkoo sen”.

Tanssiaisten taustalla on siis ajatus isän merkittävästä roolista koko perheen elämässä. Randy Wilson kuvaa isän ja äidin tehtäviä näin: ”Lapsen identiteetti rakentuu isän mukaan. Isä on perheen elättäjä, hän on fyysisesti ja biologisesti vahva eikä emotionaalisesti yhtä sidoksissa lapseen. Äidillä on tietenkin todella tärkeä rooli, ja avioliitto on perheen hyvinvoinnin perusta. Mutta nainen on ennemminkin elämän antaja ja ruokkija. Hänen tehtävänsä on kasvattaa lapsia arjessa, varoitella ja kieltää. Toki isätkin sitä joskus tekevät, mutta se ei välttämättä kuulu heidän rooliinsa.” Hän väittää myös, ettei Wilsonien tanssiaisissa tyttäriä pakoteta antamaan siveysvalaa, koska heidän esiaviollisesta seksistä pidättäytymisensä ei ole vanhempien asia. Uskoisikohan tuota? Minusta se ei ole vanhempien asia, mutta Wilsonien mielipiteen on vaikea uskoa olevan sama.

Minulla tökkää aika pahasti ajatus siitä, että nimenomaan isä vaikuttaa automaattisesti siihen, millainen lapsesta tulee identiteetiltään. En kiistä isän merkitystä, mutta miksi isä olisi tärkeämpi kuin äiti, varsinkin jos kasvatusvastuu on kuitenkin annettu pitkälti äidille noissa perheissä, joissa arjen varoittelut ja kieltämiset hoitaa nimenomaan äiti. On jotenkin hassua, että isän ajatellaan olevan emotionaalisesti kauempana lapsesta kuin äidin mutta kuitenkin merkittävämpi siinä, mikä lapsesta tulee.

Minusta riippuu ihan lapsesta ja vanhemmista, kummasta vanhemmasta tulee läheisempi. Olisi tietysti mukava, jos molemmat vanhemmat olisivat lapselle läheisiä ja yhtä tärkeitä.

Siveyslupausten takana on tietenkin usko Jumalaan. Suomessakin vaikutti ”Tosi rakkaus odottaa” -liike, joka on tainnut hiipua pois. Siinä ei kuitenkaan tanssattu neitsyyden säilyttämisen kunniaksi eikä lupaukseen ymmärtääkseni mitenkään liittynyt isäsuhde. Itsehän jokainen saa omalta kohdaltaan tehdä päätöksiä, joten mikäs siinä. Mutta on vaikea hyväksyä sitä, että lapsen seksielämä kuuluisi millään lailla vanhemmille ainakaan sen jälkeen kun lapsi on saavuttanut sellaisen iän, jossa seksiä ylipäänsä on järkevä harjoittaa (siitä, mikä se ikä on, on tietysti varmasti monta mielipidettä). Seksuaalikasvatusta kuuluu antaa kotona, eikä koti saa olla välinpitämätön, mutta jokaisen yksityisasia on, haluaako harrastaa seksiä ennen avioliittoa vaiko odotella hääyötä tai sitä häiden jälkeistä päivää, jolloin on toipunut juhlistaan riittävästi harrastamaan seksiä.

Itkun puolesta

Image on siitä ihmeellinen lehti, että keskimäärin siinä on kiinnostavia juttuja myös sellaisista aiheista, joita en pidä kiinnostavina. Viikonlopusta ja alkuviikosta maantietä taivaltaessa luin uusinta lehteä (6-7/2009) ja siinä nyt sitten olikin kaikenlaista mielenkiintoista. Aloitetaan vaikka Riku Korhosen jutusta ”Pitkä kuiva kausi”.

Olen hieman ihmetellyt, kuinka Riku Korhonen tuntuu tulevan joka paikassa vastaan. Mielestäni minulla on jonkin verran käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta, mutten osaisi nimetä yhtään Korhosen teosta. Vaan eipä hätää, ehkä tästä viisastun – lehtijuttu oli nimittäin ainakin lukemisen arvoinen.

Korhonen kirjoittaa siitä, kuinka on elänyt enimmäkseen itkemättä. Yksi syy tähän on ollut isoisä, joka näytti varsin selvästi Rikulle tämän ollessa viisivuotias, että itkeminen ei oikein sovi.

Oma elämäni on ollut aika lailla päinvastainen. Olen itkenyt kovaa ja korkealta ja paljon. Olen ajatellut, etten voi mennä ei-niin-läheisten ihmisten hautajaisiin, koska itkisin siellä, eikä se olisi sopivaa, koska oikeasti vain läheiset surevat niin, että saavat itkeä. Nyt olen alkanut ajatella, että itse asiassa on surullista, että jotkut ovat läheistensäkin hautajaisissa itkemättä. Ei se ole erityisen ihailtavaa, vaikka olenkin tullut kuvitelleeksi, että pitäisi olla kova eikä murtua itkuun.

Riku Korhonen kirjoittaa: ”En usko, että on olemassa täysipainoista suremista ilman surun ilmaisua. Kun ihminen ei yksin ollessaankaan itke, hän elää surusta irrallaan, tarkkailee sitä välimatkan päästä, ja silloin kaikesta – niin rakkaudesta kuin kuolemastakin – uhkaa tulla jotain valheellisen kevyttä, jotain jonka voi halutessaan työntää syrjään kuin tiellä olevan huonekalun.” Olisiko tuo totta?

On ehkä mahdollista, että jotkut pitävät itkua poissa, koska pelkäävät sitä ja surua, eivätkä pääse suremaan, koska eivät aloita itkemistä. Mutta enemmän taidan uskoa siihen, että suru patoutuu jonnekin, jollei anna itsensä surra silloin kun surettaa. Itku ei ehkä ole ainoa keino purkaa surua, mutta hyvä keino se on. Ei itkuttoman suru ole ”valheellisen kevyttä”, vaan se voi olla paljon raskaampaa kuin itkevän suru.

Itse itkeskelen aika usein ja joskus oikein haluaisin itkutella, koska itkeminen rentouttaa ja purkaa ahdistusta. Haittaakin siitä on ollut, että itku on tullut omia aikojaan. Eihän julkisesti nimittäin saisi itkeä, eikä varsinkaan työpaikalla saisi itkeä. Kai se on sitten uskottava, että olen tasapainottomampi ja herkempi kuin muut. Joskus tuntuu, että maailma on vain kovempia varten, mutta ainakin nyt Riku Korhosen jutun luettuani olen eri mieltä. Hän on sentään itkutonta elämää pitkään elettyään päättänyt oppia itkemään. Eikä itkemisen taito varmasti aivan turha taito olekaan.

Onneksi haluan olla nainen

Olimme tässä miehen kanssa pienellä kotimaan matkalla ja siinä autossa istuessa ehti lueskella yhtä jos toista lehteä. Anna-lehdestä (28/2009) jäi mieleen Mervi Alatalon artikkeli ”Vihdoin oikeissa nahoissa”. Siinä kerrottiin 23-vuotiaasta Sakusta, joka on syksyllä aloittamassa hormonihoidot muuttuakseen myös fyysisesti naisesta mieheksi. Sosiaalisen muutoksen mieheksi hän on jo aloittanut ja siksi haluaakin ihmisten kutsuvan häntä Sakuksi, ei Salliksi, joka on hänen alun perin saamansa nimi.

Teksti on rakennettu siten, että sekä Saku että hänen äitinsä kommentoivat tilannetta. Sakun kohdalta aistii selvästi tuskan, jota hän on kokenut koko elämänsä ja joka on ollut erityisen paha murrosiässä, kun hän on alkanut muuttua kropaltaan naisellisemmaksi. Äiti on hämmennyksissään eikä osaa kutsua Sakua pojakseen. Tuntuu aika omituiselta, kun hän kertoo, että hän ja Sakun sisar käyttävät Sakusta joskus nimitystä Henkilö.

En usko, että kukaan lähtee sukupuolenkorjaukseen huvikseen, sen verran rankka prosessi se varmasti on. Voi vain huokaista helpotuksesta, että onneksi sitä haluaa olla nainen kun on sellaiseksi syntynyt. En myöskään ymmärrä, keneltä se on pois, jos joku toinen halutessaan korjauttaa sukupuolensa. Toisaalta on myönnettävä, että on vaikea sanoa, kuinka nopeasti asian kanssa pääsisi tosissaan sinuiksi, jos kyseessä olisi joku todella läheinen.

Tuo lehtijutun Saku vaikuttaa kuitenkin siinä mielessä rohkealta, että hän lähtee prosessiin jo noin nuorena. Sitä jäin kuitenkin hämmästelemään, että hän ei ainakaan aluksi suunnittele haluavansa muita leikkauksia kuin rintojenpoiston. Testosteronihoidot muuttavat häntä tietenkin miehisempään suuntaan, mutta eikö hän ikään kuin jätä muutosprosessia kesken? Ihmettelen vain, en sano, miten pitäisi toimia, koska ei minulla ole tällaisesta kokemusta. Itsestäni vain tuntuisi, että jos en kokisi olevani nainen, naisen alapää itselläni ahdistaisi melkoisesti sekin, eivät pelkät rinnat.

Niin, onneksi kaikki maailman ahdistukset eivät kuitenkaan ole kasaantuneet kohdalleni. Voi vain kuvitella, millainen murrosikä Sakulla on ollut, kun ei se naiseksi muuttuminen ollut helppoa itsellekään. Olin aivan kauhuissani, kun äitini ehdotti, että minulle pitäisi ostaa rintaliivit – olisin ollut luultavasti ylivoimaisesti ensimmäinen luokallani, jolla olisi sellaiset ollut. Mutta sitten kun toiset alkoivat tulla perässä kuukautisineen kaikkineen, olin pettynyt. Miksi en saanut olla ainoa ”täydellinen”, jolla oli kaikki naisen merkit? Niin, kasvaminen on aina vaikeaa – onneksi se on useimmille vain normaalin vaikeaa. Tsemppiä Sakulle, jonka kasvaminen on selvästi ollut jotain muuta.

Häpeälliset kirjat

Helsingin Sanomissa oli tänään iso juttu siitä, mitä kirjoja ihmiset häpeävät. Kirjailija Katri Lipson ei varsinaisesti häpeä klassikoiden lukemistaan, muttei ota julkisille paikoille mukaansa esimerkiksi James Joycen Odysseusta, koska ajattelee sen olevan brassailua. Tutkija Anna Kontula pitää häpeällisenä, että hänen kirjahyllystään löytyy Harlekiini-kirjoja, vaikka ne ovatkin jääneet sinne edelliseltä asunnossa asuneelta.

Itse lukisin ylpeänä Joycen Odysseusta vaikka missä jos päätyisin sen lukemiseen. Tosin uskon, että siihen keskittyminen ei onnistuisi hälyisissä paikoissa. Harlekiineja häpeäisin. Muistan joskus kauan sitten sellaista katselleeni, mutta se oli todella kauan sitten, silloin kun oli jännittävää saada käsiinsä jokin ns. aikuisten kirja. Nyt ajattelen, että on aivan ajanhukkaa lukea mitään sellaista.

Varsinaisen samoin ajattelijan löysin kuitenkin näyttelijä Tommi Korpelasta. Hänen mielestään on syytä hävetä lähinnä ”kaikkia niitä kirjoja, joita ei ole vielä lukenut.” Itse häpeän sitä, etten ole päässyt Sinuhe, egyptiläistä ja Täällä Pohjantähden alla -teosta loppuun saakka. Molempia pidän loistavina Suomen kirjallisuuden merkkiteoksina, jotka minun vain yksinkertaisesti pitäisi olla lukenut, mutta tiiliskivet ovat minulle aina ponnistus. Kumpaakin olen aloittanut ja vielä joskus saan ne kokonaankin luetuiksi.

Sinänsä en kauheasti häpeile lukemisiani. Luen ihan ylpeästi sekä maailmankirjallisuuden klassikoita että kevyitä, pelkästään viihteeksi kirjoitettuja dekkareita. Naisille kirjoitettua rakkaushömppää kyllä kartan. Sorrun siihen ainoastaan, jos se on upotettu historialliseen viitekehykseen – eli Kaari Utrio maistuu oikein hyvin. No, myönnetään, että luin yhden Nora Robertsin kirjan, kun siinä luvattiin vampyyriseikkailua, mutta se olikin sitten ehkä huonoin lukemani kirja. Niin… ellei lasketa sitä, että joskus nuoruudessani luin yhden tai kaksi Barbara Cartlandin teosta. (Oi miksi tulinkaan sanoneeksi, etten häpeä lukemisiani…)

Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että mieheni, joka ei erityisemmin häpeä mitään, on kuitenkin joutunut häpeämään kirjaa. Hän luki Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta saksalaisessa junassa. Kirjahan on vaihtoehtohistoria, joka kertoo maailmasta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Siinä sitten vähitellen eräälle poliisille alkaa selvitä, mitä kauheuksia kolmannessa valtakunnassa onkaan tapahtunut. Mielenkiintoinen kirja, mutta mieheni piilotteli sen kantta tuolla junamatkalla niin hyvin kuin pystyi – siinä kun sattui olemaan hakaristi. Ei ehkä ihan fiksuin matkalukeminen Saksanmaalle.

Onko kirkkovene sittenkin ötökkä?

Oulun seurakunnat haluavat saada jokaisen nuoren aikuisen, joka asuu Oulun seudulla, kiinnostumaan toiminnastaan. Siinä auttaa uusi kampanja, jonka kesto on kolme vuotta ja jonka logona on kirkkovene, joka näyttää ihan kirkkoveneeltä – ja kyllä, tämä jälkimmäinen on eufemismi.

No, tästä ovat tietenkin närkästyneet monet. Kirkon mainontaa on jo arvosteltu mm. alatyyliseksi ja sovinistiseksi. Tätä mieltä on Eroakirkosta.fi-sivuston tiedottajan antama tiedote.

Kirkon puolelta todetaan, että ”kampanjan tunnukseksi valittu kirkkovene kuvastaa elämää, josta jokaisella on oikeus ja lupa nauttia sekä iloita” ja että symbolikuvasta voivat tulla mieleen myös esimerkiksi orjantappurakruunu tai ötökkä. Se on totta: jos kuvalle annetaan nämä merkitykset, siinä näkee helpostikin orjantappuroita tai ötökänjalkoja. Itse näen logossa myös jonkinlaisen ufon (johtuu varmaan siitä, kun tässä tuli luettua hieman scifiä hiljakkoin). Mutta jos näitä tulkintamahdollisuuksia ei anneta, aika monelle tulee varmaan mieleen sukupuolielin. Kaikki eivät ehkä sisäistä, kuinka tunnus liittyisi nautinnolliseen elämään – paitsi jos se todellakin esittää naisen jalkoväliä. Vanhan ajan kirkkovene on nimittäin aika kaukana nykyisten nuorten aikuisten maailmasta.

Entäs onko tuo logo "säälittävä yritys kosiskella nuoria", niin kuin nettikeskusteluissa on ainakin uutisten mukaan todettu? Kieltämättä aika usein mennään metsään, jos aletaan tietoisesti olla nuorekkaita, ainakin jos oma ikäryhmä on jo hieman jotain muuta. Mutta ei tuo kirkkovene minusta oikeastaan ole säälittävä. Sehän on hyvää mainontaa, koska se herättää huomiota. Se on mainonnan tarkoituskin. Eikä kenelläkään Oulun seurakunnissa varmasti ollut epäselvyyttä siitä, etteikö tämä kampanjatunnus herättäisi huomiota.

Toisaalta on tietysti hassua, että jos keskenkasvuinen poikalapsi piirtää tämän kuvan koululuokan taululle, joku kiivastunut opettaja voi antaa hänelle jälki-istuntoa tai laittaa rehtorin puhutteluun epäsopivasta käyttäytymisestä. Sitten samanlaista kuvaa pitää logonaan kirkko. Ehkä valtionkirkkomme onkin edistyksellisempi (?) kuin koululaitoksemme, vai kuinka?

Arvostan joka tapauksessa niitä, jotka onnistuvat saamaan keskustelua aikaan, kunhan keskustelun aikaansaamisen keinot ovat jossain järjen rajoissa. Sukupuolielimeen viittaaminen on tietenkin hieman halpa keino, vaikka se aina toimiikin. Mutta annetaan mennä, sillä tässä tapauksessa logo on aika lailla söötti kaikesta kohustaan huolimatta. Ja ainahan voimme ajatella sen kesäiseksi ötökäksi, jos alkaa tökkiä.

Kauneuskirurgia muuttaa jo menneisyydenkin

Mainokset nyt lupaavat kaikenlaista (kun ostat Flooraa, sinulla on onnellinen perhe, kun juot Coca-Cola Zeroa, naiset kuolaavat perääsi), mutta nyt tuli kyllä paras: ”Jokaiset kasvot kertovat tarinan. Paranna omaasi.” Näin mainostaa Rolf Nordström Restylane-geelejä, joilla saadaan kasvot rypyistä tasaisemmiksi.

Siis: jos annan ruiskuttaa itseeni (tai miten sitä sitten käytetäänkään) Restylanea, minulle tulee parempi elämäntarina, parempi menneisyys. Ja minä kun luulin, että kauneusleikkauksilla ja Botoxeilla ja sen sellaisilla pystytään muuttamaan vain ulkonäköä!

Sanotaanko nyt, että pidin enemmän siitä mainoskampanjasta, joka ET-lehdellä oli tässä taannoin. Siinä mainos sisälsi aina kuvan samasta henkilöstä nuorena ja sitten hieman (arviolta 40-50 vuotta) vanhempana. Mainoksessa oli suunnilleen tämänkaltainen teksti: ”Kumman tarina on kiinnostavampi?” Vaikka elämää enemmän nähneen tarinassa on aina omat kipeätkin särönsä, kyllä se kiinnostavuudessaan aina parikymppisen elämäntarinan hakkaa.

Mutta nyt on joka tapauksessa niilläkin, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, keino parantaa tarinaansa: Restylane. Ehkä se poistaa elämäntarinankin rypyt.

Minne menisin Suomessa?

Elegia haastoi blogissaan miettimään TOP5-matkailukohteet Suomessa. Yritetään sitten tehdä jonkinlainen lista (tämä ei ole järjestyksessä niin kuin ei Elegian listakaan), koska kieltämättä Suomessa on aika lailla paljon ihanaisia paikkoja, joita kannattaa suositella.

1. Raaseporin linnanrauniot

Tämä oli myös Elegian listalla ja olin siitä erityisen iloissani, sillä rauniot tekivät minuun ensimmäisellä kerralla niillä käydessäni lähtemättömän vaikutuksen. Mieheni raahasi minut sinne ja luulin, että paikalla olisi ollut vain muutama hassu kivi maassa, mutta siellähän oli ihan oikea pystyssä oleva linna! Aivan mainio paikka!

2. Vanha Rauma

Jos ei enää muualla, niin täällä on kauniita puutaloja ja mielen täyttää rauha, kun niiden välissä kävelee.

3. Tampereen taidemuseon Muumilaakso

Tampereen kaupunginkirjasto Metson alakerrassa sijaitseva Muumilaakso on ehdoton must kaikille niille, jotka pitävät enemmän niistä vähemmän muovisista muumeista. Siellä on näytteillä Tove Janssonin alkuperäisiä muumikuvituksia ja kolmiulotteisia kuvaelmia, jotka ovat Tuulikki Pietilän tekemiä. Ja siellä on myös se ihan oikea Muumitalo.

4. Lohjan Pyhän Laurin kirkko

Ihastuin tähän n. 500 vuotta vanhaan kirkkoon lähtemättömästi, kun kävin siellä kolme vuotta sitten. Oli ihanaa katsella seiniä kiertäviä maalauksia kiekuroineen. Siinä herkistyy, vaikkei uskosta minun kohdallani kai voi oikein puhuakaan.

5. Mustion linna

Mustion linna on tietenkin oikeasti kartano ja taitaa olla ainut kartano, jossa olen käynyt. Se on viehättävä paikka, jonka puutarhassa voi kävellä ja ihastella kesän vehreyttä. Kun itse kävin siellä (sekin oli kolme vuotta sitten), siellä oli myös kiinnostava taidenäyttely, jossa oli Pompeji-vaikutteita. Näytteillä oli muutakin mielenkiintoista taidetta.

Eipä tullut nyt varsinaisia luontokohteita mukaan ja monia muitakin on, joita voi suositella, mutta onpahan tässä aluksi. Kuvia ei monestakaan näistä minulla ole, mutta kun taas Suomea kierretään, voi asia korjaantua.

Tahtoo Transilvaniaan!

Nyt käy kateeksi. Kolumnisti Perttu Häkkinen kertoo Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä käyneensä Transilvaniassa. Se on yksi omista toivematkakohteistani, jonka tosin aina jostain käsittämättömästä syystä unohdan, kun alan miettiä, minne haluaisin matkustaa. Mutta Vlad Seivästäjän, tuon Draculan esikuvan linna olisi täydellinen lomakohde!

Mielenkiintoista sinänsä, että kun Häkkinen kirjoittaa pohdiskelleensa samalla matkalla Nicolae Ceausescun tekemisiä, se ei vaikuta muulta kuin karmaisevalta. Vlad Seivästäjä sen sijaan vaikuttaa kiehtovalta. Aika karmivaa!

Oikeasti olen aikamoinen jänishousu. Mutta karmiva historia kiehtoo minuakin silti. Siksi olisin innoissani menossa paitsi Transilvaniaan myös Yorkiin – ainakin sen jälkeen, kun luin Mondosta (kesä-elokuu 2009), että se on nimetty ”maailman kummitelluimmaksi kaupungiksi”, josta löytyy 504 kummituskohdetta. Kuinka paljon kiehtovia tarinoita tuo kaupunki pitääkään sisällään!

En usko kummituksiin (tai ainakin haluan uskoa, etteivät ne ole totta), en ikinä ikinä ikinä pelaisi spiritismiä enkä hamuile mitään yliluonnollisia kokemuksia. Silti olisin pää kolmantena jalkana – ja peloissani – menossa kummituskierrokselle, jos sattuisin olemaan Yorkissa.

Mutta miksi? Ehkä pelottavissa tarinoissa on oma voimansa. Joskushan väitetään myös jotain siihen suuntaan, että ihmisten pitää saada pelätä turvallisesti. (Mutta onko se turvallista pelkäämistä, että menee jollekin kummituskierrokselle – entäs jos ne haamut hyökkäävät?) Ja ehkä historia tosiaan muuttuu tarinoiksi ihmisten mielissä, kun karmeuksista on kulunut riittävän kauan. Mutta se riittävän kauan on tosiaan todella kauan.

Rakkausvideo – romantiikkaa vaiko ei?

Rakkauttaan voi sitten julistaa monella tavalla. Mikael Jungnerin vaimolleen tekemä ja YouTubeen laittama rakkausvideo on herättänyt netissä kahdenlaisia näkemyksiä: toiset pitävät Jungneria lapsellisena tai julkisuudenhakuisena, toiset äärimmäisen romanttisena.

Tuo romantiikka on hieman hankala asia. Yleensä kai ainakin naiset toivovat, että mies toisi heidän elämäänsä romantiikkaa. Jungner yritti ja sai haukut niskaansa. On varmasti romanttista, että mies kaipaa vaimoaan ulkomailla viikon erilläänolon aikana niin paljon, että antautuu tekemään tälle rakkausvideon. On varmasti myös totta, ettei Jungnerilla ollut mukanaan kaikkea mahdollista materiaalia, mistä työstää videonsa. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että lopputulos on kyllä amatöörimäinen, ikävä kyllä.

Videon kuvat ovat osittain huonolaatuisia ja osittain mauttomia (Apu-lehden kansi, jossa on hymyilevä kuva Maria Jungnerista, mutta jonka otsikko kertoo kärsimyksistä – tämä tosin on aikakauslehdistön, ei Jungnereiden vika) ja mukaan leikatut videopätkät, jotka on kuvattu mahdollisesti kännykällä, ovat osittain niin lyhyitä, ettei niissä olevien ihmisten puheesta saa kunnolla tolkkua.

On myös mielenkiintoista miettiä, miksi Mikael Jungnerin oli laitettava videonsa YouTubeen kaikkien nähtäville. Kyllä hän varmasti tiesi, että häntä silloin syytetään julkisuuden tavoittelusta. Toisaalta itsekin tekee mieli näyttää rakkauttaan julkisilla paikoilla (no, ei ainakaan tähän mennessä vielä YouTubessa), joten miksi sitä ei sallisi julkkiksille.

Mikael Jungnerin rakkausvideo ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta ihan kaikkiin, ei minuunkaan, mutta ajatus on kai tärkein ja romantiikan yrittämisestäkin annetaan pisteitä. Jos mieheni tekisi minulle rakkausvideon, olisin varmasti kyynelissä liikutuksesta, oli se sitten millainen tahansa. Täytyy kyllä kuitenkin todeta, että se olisi toteutukseltaan aivan varmasti moninkertaisesti parempi kuin tämä Jungnereiden video.