Murhia mistelin alla vai miten se meni?

Sopivan kepeää luettavaa puolikuolleelle joululomalaiselle – juuri sellaista ovat P.D. Jamesin Mistelimurha ja muita kertomuksia -kirjan neljä tarinaa. Pikkuruinen kirja – vain 124 sivua – antaa aivoille lepoa: tarinat esittelevät ensin rikoksen ja sitten lukijalle kerrotaan hellävaraisesti, kuka murhan teki ja miksi. Kolme tarinoista liittyy joulunaikaan, joten ne ovat siksikin sopivaa luettavaa juuri tähän aikaan vuodesta.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Mistelimurha nähtävästi huvin vuoksi – tai joulun. Mistelin alla ei suudella eikä tehdä paljon muutakaan. Mutta murha tapahtuu, tai itse asiassa tarinassa muistellaan vanhaa murhaa, jota novellin kertoja oli todistamassa aikanaan viettäessään joulua isoäitinsä luona. Kaikki joulua viettämään tulleet eivät selviä juhlista hengissä, vaan yksi heistä löydetään kirjastosta kallo murskattuna. Toisessa tarinassa Hyvin tavallinen murha näkökulmahenkilöllä on henkisenä taakkanaan se, että hän tietää erään nuoren miehen olevan syytön murhaan mutta suojellakseen omaa pikkutuhmaa salaisuuttaan hän vaikenee asiasta.

Kahdessa jäljellä olevassa tarinassa on mukana Adam Dalgliesh, komisario, josta P.D. James on kirjoittanut kokonaisen sarjan dekkareita. Tarinassa Boxdalen perintö Dalgliesh kaivelee vanhaa murhaa, josta tekijä on joidenkin mielestä mitä ilmeisimmin päässyt kuin koira veräjästä, vaikka onkin ollut teosta syytettynä. Joulun kaksitoista johtolankaa -tarinassa Dalgliesh joutuu puolestaan ajomatkallaan pysäytetyksi, ja matka vie taloon, jossa on juuri tehty itsemurha. Kuinka ollakaan, tästä itsemurhasta löytyy paljonkin epäiltävää, novellin nimen mukaisesti siinä on kokonaista 12 arveluttavaa kohtaa. Niin, ja toki novellin nimessä viitataan Twelve Days of Christmas -joululauluun. 

Murhanovelli ei varmasti ole helppo laji. Jo tämän pienen kirjan esipuheessa P.D. James intoilee tekstilajin asettamista haasteista. Jos ei uskottavan ja yllätyksellisen murhatarinan rakentaminen romaanimittaan ole helppoa, niin novellissa vasta saakin olla tarkkana. Näissä tarinoissa on onnistuttu varsin mainiosti.

Mistelimurha ja muita kertomuksia -kirjan tarinoissa on sen verran herkulliset alkuasetelmat, että lukijan on pakko saada tietää, mihin tarina päättyy. Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jää ehkä Ernest Gabriel, Hyvin tavallinen murha -tarinan päähenkilö, joka on aika säälittävä luuseri. Hän tuntee suurta ylemmyydentuntoa siitä, että hänen hallussaan on tieto, jolla voisi pelastaa ihmishengen. Hän tuntee itsensä voimakkaaksi tästä syystä mutta perustelee pelkurimaisesti itselleen sen, että voi pysyä vaiti.

Arvoitukset ratkeavat novelleissa toki nopeasti. Mutta se ei haittaa, koska lukija saa yllätyksensä ja yleensä se vielä oikeasti yllättää. Tosin yhdessä tarinassa jää mielikuva, että lukijaa viedään hieman epäreilusti harhaan, jotta yllätys saadaan sitten tiputettua niskaan oikein korkealta. Mutta myönnän, että vain selailin novellia selvittääkseni, onko näin, ja parempi olisi ollut lukea koko tarina uudelleen.
P.D. James ei ole minulle ennestään tuttu muutoin kuin nimenä. Voisin kuvitella lukevani lisääkin hänen tekstejään, ainakin silloin, kun kaipaan jotain, jonka perimässä kaikuu Agatha Christie. Sillä jokainen kirjailija, joka murhaa tarinoidensa uhrit myrkyttämällä, saa minulta pisteet. Arsenikista saa P.D. Jameskin vielä ylimääräisen lisäpisteen.

Jäätynyt tyttö on toimiva esikoisdekkari

Liina Putkosen Rikos-Kniga-kilpailun voittanut dekkari Jäätynyt tyttö on saanut mediassa melko paljon huomiota, tai ainakin minä olen törmännyt siihen yrittämättäkin useamman kerran. Putkonen on ammatiltaan toimittaja, ja Jäätynyt tyttö on ensimmäinen häneltä ilmestynyt romaani.

Kirjan alku on tehokas. Munkkiniemen yhteiskoulun pihalta löytyy muslimitytön jäätynyt ruumis, joka löydetään, kun oppilaat värjöttelevät keväisessä yllätyspakkasessa ja huomaavat lumesta esiin pistävän käden. Tunnelma tiivistyy hyvin siitä huolimatta, että en millään jaksa uskoa, että pääkaupunkiseudullakaan teinit käyttäisivät kaikille rakkaasta kirosanasta muotoja ”Uiddu” tai ”Ttu”.
Rikoksen selvittelyä seurataan poliisi Linda Forsin näkökulmasta. Linda on murhatutkimuksissa täysi keltanokka – tämä on hänen ensimmäinen tapauksensa. Aiemmin hän on tehnyt toimittajantöitä. Poliisinopinnoista on tarttunut matkaan salasuhde toiseen silloiseen opiskelijaan, Jukkaan, joka on ravistellut itsensä väkisin irti Lindasta mutta – tietenkin – ilmestyy takaisin kirjan tarinan aikana. Suhde on ollut kovasti salainen, koska Jukalla on vaimo ja liuta lapsia ja Lindallakin puoliso sekä Iiris-tytär.

Jos on Lindalla huono omatunto syrjähypystä, niin on siitäkin, ettei aikaa kotona olemiseen ole tarpeeksi. Linda kokee olevansa huono äiti, mutta toisaalta häntä rassaa puoliso Pauluksen viskinjuonti. Töissä hermoja rassaavat puolestaan esimies Jantunen, jonka tapa puhua on huvittavan kirjallinen, ja nuori kollega Vilho, jonka kanssa työskentely ei mene aivan niin kohdilleen kuin lähimmän työkaverin kanssa pitäisi mennä.

Ihmisten välisiä suhteita kirjassa piisaa muutenkin kuin Lindaan liittyen. Murhattu yläkouluikäinen Farida on Indonesiasta suurlähetystöön töihin muuttaneen pariskunnan kolmesta lapsesta keskimmäinen. Farida on syntynyt Suomessa ja haluaa elää hyvin ”suomalaisesti”. Siksi onkin hämmentävää, kun hänen ruumiinsa löytyy vaatetettuna aivan erilaisiin vaatteisiin kuin joita hän yleensä käyttää. Eronneet vanhemmat reagoivat tyttären kuolemaan hyvin eri tavoin, ja pian aletaaan epäillä, että isoveli Rahmat on surmannut siskonsa.

Poliitikoista varsinkin sisäministeri Joonas Laine joutuu kommentoimaan murhaa, joka monien mielestä on yksiselitteisesti kunniamurha. Joonaksen tukijoukkoihin kuuluvat vaimo Emilia sekä vaimon serkku Santeri, jotka käytännössä hoitelevat kädettömän ja hermoilevan Joonaksen hommat sekä siinä sivussa toistensa seksuaalisen tyydyttämisen.

Koska kirjailija Putkonen on myös toimittaja, on ymmärrettävää, että media saa kirjassa keskimääräistä dekkaria isomman roolin. Yksi kirjan henkilöistä on Lindan entinen työkaveri Susanna, joka on heti kärttämässä tietoja murhapaikalta. Media onkin esitetty kirjassa kohtuullisen negatiivisessa valossa, vaikka tarinassa olisi ollut mahdollisuus toimittajahyeenoiden inhimillistämiseen. Toisaalta Lindan ja Susannan ystävyys on kuvattu lämpimästi.

Itseäni viehätti myös se, että kirja nostaa esille sen, kuinka asiaan perehtymättömien ihmisten asiaton nettikeskustelu velloo ja vie yleistä mielipidettä suuntiin, joille ei ole mitään perustetta. Tätä elementtiä olisi voinut hyödyntää enemmänkin, koska se todella kertoo jotain olennaista ajastamme: jokaisella on mielipide ja tuomio jokaiseen asiaan, ja tämä mielipide muodostetaan yksinomaan sen perusteella, mitä kuvittelemme tietävämme asiasta.

Jäätynyt tyttö rullaa eteenpäin hyvin. Se sopii hyvin, kun haluaa upota pariksi illaksi tarinaan, jonka lukeminen ei vaadi kovaa ponnistelua. Itse arvostan sitä, että teksti liikkuu ilman tuskaa eteenpäin.

Sen sijaan tarinan rankkuus voi saada osan lukijoista lopettamaan kirjan kesken, vaikka useimmat nykydekkareiden lukijat ovatkin tottuneet toinen toistaan pervompiin juonikuvioihin. Jäätyneen tytön kohdalla kyllä tuli kuitenkin kieltämättä sellainen olo, että tarinaan oli tarkoituksellisesti kasattu elementtejä, joiden tiedetään järkyttävän lukijoita ei ainoastaan paljon vaan aivan täysillä.

Mutta takaisin kirjan positiivisiin puoliin… Itse olen nähtävästi henkilövetoinen lukija, sillä teen aina eniten havaintoja tarinan henkilöistä ja heidän välisistään suhteista. Jäätyneen tytön henkilöistä löytyy inhimillisiä heikkouksia, ja merkillepantavaa onkin, ettei tarinassa ole oikeastaan ketään aikuista, jota voisi varsinaisesti sanoa hyväksi ihmiseksi. Lindan inhoama naapuriäitikin on oikeasti inhottavan pullantuoksuinen eli täydellisessä äitiydessään ja toisten tekemisten tuomitsijana raivostuttava. Mutta tämä on siis kehu, ettei kukaan ole täydellinen tai ihana, sillä emmehän me ihmiset ole sellaisia oikeastikaan.

Lindassakin on säröjä sen verran, että hänestä riittää auki kerittävää myös seuraavaan kirjaan. Varsinkin kun Jukka ja Linda vasta tuskailevat tilannettaan tässä kirjassa. Kukaan ei kirjoita mahdollisuutta epätoivoisen intohimoiseen salasuhteeseen, jollei aio sitä toteuttaa – vaikka sitten vasta seuraavassa kirjassa.

Pohjaa hipoen

Laura Gustafssonin Pohjassa on vain yksi oikeasti merkityksellinen henkilö, päähenkilö, jonka nimi on Laura ja joka on peittelemättömästi kirjailija itse siinä määrin kuin kirjan henkilö sitten oikeasti on kirjailija silloinkaan kun kirjailija on hänestä itsensä tehnyt. No, puuttumatta kovin pitkästi kirjallisuusteorioihin totean, että tässä tekstissä kirjailijan ja kirjan henkilön välinen raja saattaa hämärtyä, vaikka lukijana olen ehdottomasti sitä mieltä, että he ovat aina ja poikkeuksetta eri henkilö.

Gustafsson kertoo omilla verkkosivuillaankin Pohjan olevan autofiktiivinen teos. Lisäksi hän kertoo, että se ”syntyi halusta puhua suoraan ihmisenä olemisen ristiriitaisuudesta”. Kirjan kansiliepeessä Gustafsson toteaa lisäksi: ”Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti ja kiihotti minua niin paljon.” 

Äärimmäinen rehellisyys on aina kiinnostavaa, koska uskon, että useimmat meistä silottelevat tuntemuksiaan ja tekevät siten itsestään ulkopuolisten silmissä rohkeampia ja pätevämpiä kuin ovat. Jokin estää meitä useinkin näyttämästä heikkoja puoliamme, esim. sitä, mitä pelkäämme.

Lauran elämä menee kirjassa eteenpäin melkoisella tahdilla, toteavaan tyyliin: teini-iän rakastuminen, opiskeluaika, lapsen saaminen, eroaminen, mielialalääkitykset, syömishäiriöt, kaikki trauma, mikä elämässä seuraa toistaan. Missään ei tunnu olevan kauhean miellyttävä olla, ja ehkä siksi, että Lauralla on harhakuva siitä, mitä onnellisuus on:

Hän on hyvä. Niin pitkälle kuin minua kiinnostaa. Hänellä on erektio, hän työntyy sisääni, nussii hartaasti, muttei liian pitkään, antaa minun saada orgasmin, vetäytyy ulos ja laukeaa. Ja se on ihan vaikuttavaa. En halua leuhkia, mutta sitä tavaraa roiskuu kasvoilleni, korvilleni. Hiukseni ovat spermassa.  

Nämä hetket ovat hyvin lähellä sitä, mitä kuvittelen onnellisuudeksi.

Toisaalta Laura ei osaa sanoa omaa kantaansa siihen, mitä pitäisi tehdä, eikä hän osaa myöskään sanoa ei. Toisaalta hän tuntee jonkinlaista turvaa siinä, kun joku toinen määrää kaiken. Silloin ajattelu katoaa: ”Parempaa kuin terapia. Eihän siellä edes kusta kasvoille.”

Lukijalle tulee kyllä väistämättä olo, että jossain kohtaa tuossa satuttaa itsensä. Viimeistään silloin, kun vastaan tulee joku, joka tekee jotain, mitä et oikeasti tahdo. Päähenkilö ei ole tyytyväinen elämäänsä mutta ei osaa vaatia, että häntä kohdeltaisiin hyvin. Onhan se surullista.

Itseäni häiritsi kikkailu sillä, että päähenkilön kanssa kommentoi välillä Yhtenäisyys, välillä Vapaus, jopa Saatana tai Marilyn Monroe. Kerronta ilman näitä on sen verran ilmaisuvoimaista, etten minä olisi kaivannut näitä ollenkaan. Tai sitten keskittymiskykyni ei riittänyt tällaiseen vertauskuvallisuuteen.

Kuuntelin kirjan lukemisen jälkeen Laura Gustafssonin haastattelun, jossa kirjailija puhuu Tuomas Karemon kanssa seksistä. Siinä kirjailijasta muodostuu jännittävä henkilökuva: hän on suorasanainen mutta toisaalta epävarma esimerkiksi siitä, pidetäänkö hänestä. Samanlainen hyväksynnäntarve pomppaa välillä pintaan kuin Pohja-kirjassakin. Kirjassa se ei ehkä hämmennä, mutta haastattelussa kyllä. Mutta sitähän me kaikki koko ajan ruikutamme ainakin mielessämme: pidä minusta, ole minulle hyvä. Vaikka epävarmuus itsestä on kai johonkin rajaan asti normaalia, hyväksynnän ääneen ruikuttamista pidetään keskenkasvuisuutena.

Haastattelussa Gustafsson sanoo, että hyvä seksikohtaus taiteessa on sellainen, joka panettaa. Toisaalta hän toivoo, ettei esim. elokuvissa olisi seksiä lainkaan. Se on jollain lailla kiusallista. Niinhän se on, ja juuri siinä on seksin kuvauksen osalta minusta Pohjan vahvuus: se näyttää seksin sellaisena kuin se on, ei yksioikoisena nautinnollisena elämänalueena vaan asiana, johon liittyy paljon epävarmuutta ja omista rajoista luopumista.

Pohjan päähenkilön ajatuksia voi ihmetellä, mutta toisaalta… mitä itse sanoisit, jos kertoisit ihan rehellisesti, miltä elämä sinusta tuntuu?

Valitut – yllättäviä paljastuksia itsenäisen Suomen historiasta

Mikä ihan oikeasti tappoi Kyösti Kallion tämän viimeisenä työpäivänä? Mikä teki Urho Kekkosesta sellaisen, että vaikutti siltä, että hän pystyi hoitamaan asioita hieman joka taholla? Miksi Tarja Halosen kissa kiehnäsi emäntänsä jaloissa aina sitä innokkaammin, mitä pahempi poliittinen tilanne oli? Kuinka tiukka paikka Sauli Niinistölle oli isännöidä Suomen 100-vuotisjuhlia viime itsenäisyyspäivänä? Niin, ja mitä tekemistä Mjölnirillä – kyllä, se on se Thorin vasara – on Suomen sisällissodan kanssa?

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta useimmiten suurimmat kiinnostuksenkohteeni ovat sijoittuneet enemmän tai vähemmän kauas nykyajasta. Koska pidän spekulatiivisesta fiktiosta, novelliantologia Valitut – Suomen presidenttien salainen historia osoittautui kuitenkin varsin hauskaksi tavaksi tutustua uudempaan historiaan eli siihen, mitä Suomen satavuotisessa historiassa on tapahtunut.

Valitut-antologiassa on novelli jokaisesta Suomen tasavallan presidentistä. Jokaisella novellilla on eri kirjoittaja, mutta siitä huolimatta ajatuksena on ollut, ettei novelleiden välillä olisi ristiriitaisuuksia vaan niistä muodostuisi jollain lailla yhtenäinen kertomus Suomen itsenäisyydenajan historiasta. Tämä yhtenäisyyden vaikutelma pysyy yllättävän hyvin. Siinä auttaa se, että presidenteillä on keksitty olevan Valittujen arkisto, paikka, jonne valtion päämiehet säilövät kaikkein arkaluontoisimmat tiedot, siis sellaiset, jotka ovat salaisempia kuin Area 51.

Monia tarinoita yhdistää myös – joko kirjoittajien keskinäisestä kommunikoinnista siinnyt tai sattumalta – Stepanin koodeksin mytologiaan liittyvä kuvasto. Stepanin koodeksi on suomalaisten spefistien luoma mytologia, josta Valitut-antologiassa esiintyvät eniten hevospäiset olennot. Shimo Suntilan Kyösti Kallio -novellissa Viimeinen päivä mytologiaan liittyy uusi olio: mies, joka koostuu kuivaneista lehdistä.

Kolmas toistuva elementti novelleissa on tonttu, joka antologian ensimmäisessä novellissa (Magdalena Hain Koteja kodittomille lapsille) astuu presidentin palvelukseen. Ei voi olla sattumaa, että monessa muussakin novellissa viitataan huomaamattomaan pienikokoiseen palvelijaan, johon voi erityisen hyvin luottaa.

Jos edes kouluhistoria on jollain tapaa hallussa, pystyy kirjasta bongaamaan kaikenlaista hauskaa. Kirjoittajat ovat tietenkin valinneet novelleihinsa jokaisen presidentin virkakaudelta herkullisimpia hetkiä. Jos historiantunneilta ei ole jäänyt mitään mieleen, kirja auttaa. Jokaisen novellin keralla on nimittäin lyhyt esittely presidentistä. Harmillisesti bongasin pari virhettä kirjan historiatiedoista, mutta se ei muuta sitä, että kirjoittajat ovat kunnioitettavasti käyttäneet aikaa siihen, että ovat perehtyneet presidenttiin, josta kirjoittavat. Mieleen palautuvat niin Mäntsälän kapina ja Adolf Hitlerin vierailu Suomessa kuin C.G. E. Mannerheimin matkat kaukana idässä.

Presidenttiemme merkittävien spefitekojen rinnalla kirjasta löytyy monta – todellista – kiintoisaa yksityiskohtaa. Ette ehkä tienneet, että Lauri Relanderin kynästä on lähtöisin kaninhoito-opas tai että Risto Ryti sai brittiläisen Viktorian ritarikunnan komentajamerkin.

Presidenttien puolisotkin pääsevät joissan novelleissa merkittävään rooliin, parissa jopa näkökulmahenkilöiksi. Pasi Karppasen novellissa Tulkoon tuhon airuet kuljetaan Gerda Rytin ja tämän mielikuvitusystävä Amandan mukana lapsuudesta asti. Nuorena maailmalla matkatessaan tuleva presidentin vaimo ottaa osaa spiritistiseen istuntoon, jonka hän onnistuu sotkemaan ja jonka vuoksi hän joutuu loppuelämänsä kantamaan melkoista taakkaa.

Urho Kekkonen on varmasti Suomen presidenteistä legendaarisin, ja Vesa Sisätön Kekkos-novelli Operaatio Mannerheimin Pahkahuone on paikoin hillitön kuvaus miehestä, jolla on eräänlainen supersankarikyky. Nobelistipresidenttimme Martti Ahtisaari esitetään Heikki Nevalan novellissa Muutoksen aika tietenkin rauhanneuvottelijana, mutta ristiriitojen oikomiseksi tarvitaan tällä kertaa tavallista järeämpiä, sanoisin jopa yliluonnollisia keinoja. Kirja päättyy Katri Alatalon novelliin Sauli Niinistöstä, joka isännöi satavuotisen Suomen ja kalevalalaisen kansamme itsenäisyyspäivävastaanottoa Presidentinlinnassa. Osoittautuu, että Valittujen arkistoa voi käyttää muuhunkin kuin arkaluontoisten papereiden säilyttämiseen.

Valitut-antologiaa voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta ja spekulatiivisesta fiktiosta. Toinenkin näistä kiinnostuksenkohteista riittää, jos pystyy hieman venyttämään itseään mukavuusalueensa ulkopuolelle. Erityisesti Stepanin koodeksista pitävien tämä on tietenkin luettava: ei uskoisi, kuinka monissa Suomen historian merkittävissä hetkissä tuo kirottu kirja on ollut vaikuttamassa tapahtumiin. 

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä – kun mies lähtee (taas) litomaan

Tulipahan luettua Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi toinenkin kirja, jossa mies lähtee litomaan. Siri Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä minäkertoja Mian mies Boris lähtee pitkästä avioliitostaan paussille – jolle pian löytyy ihan fyysinenkin olomuoto, jolla on ”huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentä vuotta minua nuorempi - -”. Naks vaan, ja Mia löytää itsensä mielisairaalasta, sen verran pahasti kopsahtaa.

Väliaikaisen hulluuden tasoituttua alkaa se kesä, johon ei kuulu miehiä kuin outoina sivuhenkilöinä, joiden kanssa ei ole intiimiä kanssakäymistä. Mia matkaa paikkakunnalle, jossa hänen äitinsä asuu, vuokraa sieltä talon ja keksii kesäaktiviteetikseen paikallisten varhaisteinien opastamisen runouden pariin, runoilija kun sattuu olemaan. Lisäksi hän pyörii äidin ystävien, Joutseniksi kutsuttujen värikkäiden vanhusten seurassa ja seuraa naapurissa asuvan kahden pienen lapsen äidin Lolan elämää herkästi tulistuvan aviomiehen kanssa.

Aivan kuin nämä kaikki kiintoisat henkilöhahmot ja Mialle viestivät paussilla oleva aviomies, tytär ja salaperäinen Mr. Nobody eivät riittäisi vetämään lukijaa mukaansa, kirjassa pohditaan kesän tapahtumien ohella suunnilleen kaikkea, mitä maailmasta löytyy, mutta hämmästyttävän vähän parisuhdetta ja sitä, miltä tuntuu, kun tulee syrjäytetyksi. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että kirjan päähenkilöllä (joku voisi toki sanoa kirjailijalla) on tarve korostaa älykkyyttään nostamalla esiin Kierkegaard, Goethe, Antigone, ostrakismi ja Shakespearen sonetti numero 129. Minulle olisi riittänyt se, että Mian äidin lukupiirissä luetaan Austenin Viisastelevaa sydäntä.

Toki Mia pohdiskelee paljon seksuaalisuutta ja jopa kirjaa ylös seksikokemuksiaan. Se nyt onneksi liittyy Boriksen tekoihin jollain lailla. Toisen naisen takia jätetyksi tuleminen liittyy aina seksiin ja seksuaalisuuteen: miksi tuo ei tahdo minua sillä tavalla? Itse asiassa on hämmentävää, ettei Mia oikeastaan pohdi tätä vaan seksuaalisuutta jotenkin yleisemmällä tasolla. Hän on liian älykäs, ettei huomaisi, että seksuaalinen torjuminenhan se on, mikä sattuu niin perkeleesti. Pakeneeko hän tätä tunnetta sillä, että pohtii sitä, saavatko naarasapinat orgasmin vai eivät?

Hustvedt on samanaikaisesti ärsyttävä ja ihana. Kieli soljuu nautinnollisesti. Tekstissä on ihastuttavia hahmoja, kuten Abigail, vanhus, jolla on kirjontatöitä, joihin on piilotettu salaisia kuvia, joissa on jotain tuhmaa tai häiriintynyttä. Kirja tavoittaa hyvin sen, kuinka julmia tytöt voivat olla toisilleen. Mutta sitten: miksi pitää koko ajan korostaa sitä, että on niin lukenut, sivistynyt, älykäs? Näinkö älykäs ihminen reagoisi vakavaan parisuhdekriisiin? Tulisi hetkellisesti hulluksi ja sen jälkeen aloittaisi pohdinnan, jossa kaikki yritetään käsitellä järjellä, erilaisilla tutkimuksilla, sen sellaisella? Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on jollain lailla absurdimpi, mutta tunteiden tasolla se on sitä itseään, kun puhutaan siitä, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu – vaikka kuinka otettaisiin huomioon, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavalla.

Hustvedtin kirjassa ärsyttää myös se, että se pyrkii niin tietoisesti olemaan nykykirjallisuutta, joka on tietoinen itsestään. Minäkertoja kommentoi lukijan mukana pysymistä ja toteaa mm. eräästä juonikuviosta seuraavasti: ”Raportoin siitä myöhemmin. Kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.” Lisäksi tekstin lomaan on ujutettu piirroskuvia, joita katsellessaan lukija voi kokea oman pienuutensa (lue: tyhmyytensä): en hoksaa, miten ne liittyvät mihinkään.

Mutta: kaikki annetaan anteeksi, kun kirjoittaa kirjastoista näin:

Kirjastot ovat seksin unelmatehtaita. Hiljaisuus saa sen aikaan. Ruumiin on mukauduttava asentoonsa – sääret ristissä, leuka kämmentä vasten, selkä suorana – mutta ruumis pysyy paikallaan. Lukeminen ja katseen kirjasta nostaminen saavat sen aikaan: ajatukset karkaavat kirjan sivuilta ja vaeltavat reiteen tai kyynärpäähän, todelliseen tai kuviteltuun.

Siinä kaikille, jotka pitävät lukevia ihmisiä epäseksikkäinä ja aistillisuutta ymmärtämättöminä.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät – kun mies lähtee litomaan

Jos luet elämässäsi yhden kirjan siitä tunnevellonnasta, mihin joutuu, kun puoliso katsoo paremmaksi vaihtaa nuorempaan, lue Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Se vie lukijansa läpi raadollisten tunteiden ja lohduttaa kolhuja kokeneita. Sen luettuaan ei tarvitse miettiä, ovatko omat tuntemukset luonnottomia, olivat ne mitä tahansa.

Olga on neljääkymppiä lähestyvä torinolainen nainen, jolla on mies ja kaksi lasta, Gianni ja Ilaria. Tavattoman arkisesti ja latteastikin hänen miehensä Mario ilmoittaa, että aikoo lähteä. Hän katoaa tuntemattomaan paikkaan. Pian selviää, että miehellä on toinen nainen. Olgaa riivaa, kuka ja millainen nainen on. Kun se lopulta selviää, Olgan olo ei helpotu yhtään.

Olgan viha miestään kohtaan kulminoituu seksuaalisessa epätoivossa: se, että Mario on jonkun toisen naisen kanssa, riivaa Olgaa niin, että koko parisuhde kutistuu raivokkaimpina hetkinä epäreiluksi peliksi, jossa on miehen puolelta kysymys vain panemisen halusta. Tästä vihasta saavat osansa kaikki muutkin miehet, ei ainoastaan Olgaa pettänyt aviomies. Kaunis kieli kääntyy yhtäkkisesti rivoksi kuin päähenkilön mieli, kun hänen vihansa pulpahtaa pintaan:

”Kaikki oli vain sattumasta kiinni. Nuorena olin rakastunut Marioon, mutta olisin voinut yhtä hyvin rakastua kehen tahansa muuhun: rakastuminen on vain fyysistä vetovoimaa, johon liittää ties mitä merkityksiä. Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. Aivan kuten hän kerran nai sinun kanssasi, hän nyt nai jonkun toisen kanssa, mitä muutakaan kuvittelit? Aika kuluu, yksi lähtee, toinen tulee.” 

Olgaa ravisteleva viha saa aikaan aggressiota ja väkivaltaa, mutta on myös muita tunteita: epävarmuus, vainoharhaisuuskin ehkä, kostonhalu. Ja päättäväisyys:

”Minä en ollut nainen, joka petetyksi tultuaan murtuu, menettää järkensä ja kuolee yksinäisyydestä. Olin hiukan lommolla mutta muuten täysin kunnossa. Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.” 

Ja sitten ajatukset muuttuvat, tulee hetki, jolloin kadottaa otteen kaikesta:

”Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.” 

Olgan vellovien tunteiden parissa lukija alkaa väistämättäkin hyvin pian miettiä, mikä on totuus. Tai ainakin mikä olisi Marion näkökulma. Käydessään lapsiaan katsomassa mies ei vaikuta paholaiselta tai edes kummemmin äksyltä – varsinkin kun ottaa huomioon Olgan käyttäytymisen.

Keskeiseen rooliin tarinassa nousevat myös perheen koira Otto ja selloa soittava naapuri Carrano sekä jonkinlaisena haamuna tai harhakuvana esiintyvä naisparka Olgan lapsuudesta. Naisparka on nainen, joka on menettänyt miehensä, riutunut säälittäväksi ja hukuttautunut. Hän on nainen, jollainen Olga ei tahdo olla – ja nainen, jollaiseksi Olga kokee tulleensa. Toisaalta hän on myös tuki ja turva, kohtalotoveri.

Naapuri Carranon osalta Olgan suhtautuminen on vaihtelevaa. Kaupunki on tyhjentynyt lomien vuoksi, ja Carrano tuntuu olevan ainut mies, jolta Olga voisi saada huomiota elvyttääkseen naisellisen itsetuntonsa. Mies tuntuu kuitenkin Olgasta melkoisen luotaantyöntävältä eikä hän ole kiinnostunut tästä tämän itsensä vuoksi. Miessukupuolen hyväksyntä ja Mariolle kostaminen on Olgalle kuitenkin niin tärkeää, että hän ajaa itsensä tilanteeseen, jossa häpäisee sekä Carranon että itsensä. Miehessä on lopulta enemmän sekä välittämistä että – suokaa anteeksi – munaa kuin miltä aluksi näyttää. Olgan pää naksahtaa uuteen asentoon, kun hän viimein näkee Carranon soittavan selloa. Mies herää eroottisesti henkiin, kun tarttuu instrumenttiinsa.

Mutta entäpä Otto-koira? Mario on jättänyt senkin lähtiessään perheensä luota. Tarinan pitkässä käännekohdassa koira nousee keskeiseen rooliin. Uuden lukon oveen vaihdattanut Olga ei saakaan lukkoa sisäpuolelta auki, ja niin asunnossa ovat jumissa hänen lisäkseen lapset, joista toinen oksentelee, ja koira, joka sekin voi pahoin. Romaanin kokonaisimittaan nähden asunnossa ollaan jumissa todella pitkään, ja lopulta kaikki alkaa vaikuttaa täysin absurdilta. On vaikea tietää, miksi lukko todella ei aukene. Episodi tekee kuitenkin Olgasta uuden ihmisen. Ehkä se on hänen katarsiksensa.

Kirjan viimeinen virke sisältää jonkinlaisen paradoksin ja on yksi hienoimpia, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Valitettavasti en voi sitä tähän kirjoittaa, sillä sen voi kyllä katsoa spoilaavan loppuratkaisun, sen, millä tavalla toinen ihminen Olgasta elämänkriisissään tuli.

Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.

Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.

Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.

Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.

Isän kädestä - kun parisuhdetta hallitsee toisen seksuaalinen tarve

Joskus paljon nuorempana luin Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkaus-kirjan, jonka parisuhteessa oleva naispäähenkilö etsi itseään seksuaalisesti. Vaikka en muista teoksesta paljoakaan, se tuli jostain syystä mieleeni nyt, kun luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä. Tammimaan teoksessa Ruut tapaa yökerhossa Luukaksen ja päätyy tämän kanssa parisuhteeseen, jota hallitsee Ruutin tarve toteuttaa itseään niin, että saa täydellisen seksuaalisen tyydytyksen. Seurustelu- ja avioliittovuosien aikana Luukaksellekin selviää, mitä se vaatii.

Ruut näyttäytyy ainakin minulle mieleltään oikukkaana nuorenanaisena, siitäkin huolimatta, että hän tavallaan tietää, mitä tahtoo. Ruutilla on tarve tulla rajusti alistetuksi ja rajusti otetuksi, mutta vaikka hän tahtoo sitä, se ei tunnu toteutuessaan aina aivan hyvältä hänestä. Ei ole ihme, että Luukas on välillä epätietoinen siitä, miten hänen pitäisi tyttöystävänsä/vaimonsa kanssa toimia.

On myös pakko myöntää, että minusta Ruut ei vaikuta erityisen tasapainoiselta. Ehkä se johtuu siitä, että minulle heräsi myötätunto Luukasta kohtaan. Mies lähtee Ruutin seksuaalisiin toiveisiin mukaan, mutta ainakin minun on vaikea uskoa, että se kaikki olisi kovin aitoa. Ainakaan Luukas ei tahdo tehdä seksileikistä kokopäiväistä, ja Ruutille ei taas tunnu riittävän mikään muu. Lopulta kun Ruut pääsee sen äärelle, mikä tuottaa hänelle todellisen seksuaalisen mielihyvän – jätetään spoilaamatta, mitä se on –, on hänelle enää olemassa yksi ainoa tapa elää elämäänsä seksin osalta. Se, että toista vaatii omia tarpeitaan tyydyttämään kuin toinen ihminen olisi ikuisessa päivystysvuorossa, tuntuu pakkomielteisyydeltä.

Luukaksen mukautuvuus jopa ihmetyttää. Kipuilua toki on, mutta minusta Luukaksen näkökulma olisi ollut niin kiinnostava, että sen olisi voinut nostaa tasaveroiseksi Ruutin näkökulman kanssa. Se, että voi toteuttaa itseään seksuaalisesti, on tärkeää, mutta seksuaalisten halujen yhteensovittaminen on usein vaikeaa. Ruutin halut ovat varmasti monesta erikoiset, ja vaikka Luukas on joustava, hänen intohimonsa ei selvästikään kohdistu samoihin asioihin kuin Ruutin tai ainakaan yhtä voimakkaasti. Siksi olisi ollut mielenkiintoista päästä enemmän myös Luukaksen pään sisään.

Oman itsensä etsimisen rinnalla – tai sen rinnalla, että pääsisi toteuttamaan itseään – Ruut tukee työssään opettajana teinityttöä, joka käy omaa seksuaalisuuteen liittyvää taisteluaan. Ruutilla on suojeluntarve, ja hänet kuvataan opettajana, joka osaa toimia oppilaidensa kanssa oikein mutta aiheuttaa pahennusta kollegoissaan. Tämä sivujuoni laajentaa kuvaa Ruutista. Se näyttää hänet vähemmän itsekeskeisenä, vastuunsakantavana, jopa huolta kantavana. Vastakkainasettelu Ruutin ja muiden opettajien välillä on ehkä turhan jyrkkä, mutta toisaalta se palvelee tarkoitustaan näyttämällä, millainen on ahdasmielinen työ- tai opiskelupaikka.

En ehkä pitänyt Ruutista, mutta se ei tarkoita, etten olisi pitänyt kirjasta. Teksti veti hyvin mukaansa ja Ruutissa näkyy hyvin halun pakottavuus. Ruutissa on hienoa se, että hän ilmaisee halujaan, ja se, etten ole ennen nähnyt hänenkaltaistaan romaanihahmoa. Isän kädestä käsittelee haluja, joita – näin uskaltaisin väittää – useimmat pitävät kieroutuneina. Millaisia haluja ihmisellä saa olla? Minkä verran niihin voi vaatia kumppaniaan lähtemään mukaan? Missä kohtaa halut hallitsevat ihmistä liikaa? Näitä kysymyksiä kirja saa miettimään, eikä se ole ollenkaan huono suoritus kaunokirjalliselta teokselta.

Kirjan lopun voi ymmärtää parillakin tavalla – tai ainakaan se ei ole selkeän yksiselitteinen. Jollain lailla se on yhtä aikaa seesteinen ja jollain lailla häiritsevä – ehkä olisin halunnut varmuuden sille, että tulkitsin sen oikein.

Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.

Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.

Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.

Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.

Modernikin äkäpussi on mahdollista kesyttää

Hyvät tarinat kestävät aikaa. Hyviä tarinoita muokkaillaan myös ajan kuluessa uusiksi ja uusiksi versioiksi. Äskettäin suomennettu Anne Tylerin Äkäpussi (Vinegar Girl, 2016) siirtää William Shakespearen näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään nykyaikaan. Valitettavasti en tunne kummemmin alkuperäistä näytelmää, mutta uskaltaisin sanoa, että tästä kirjasta voi nauttia, vaikkei siitä olisi ikinä kuullutkaan. Itseäni kuitenkin jossain määrin harmittaa, etten voinut lukiessani bongailla yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia näiden kahden teoksen välillä.

Kate on 29-vuotias mutta asuu isänsä ja teini-ikäisen pikkusiskonsa Pupun kanssa. Isä on tiedemies, joka on kai taitava hiirtensä kanssa laboratoriossaan mutta muuten hieman kömpelö – ihmisten kanssa esimerkiksi. Pupua ei ole siunattu suurilla älynlahjoilla, ja lisäksi hän on… no, teini: ihana mutta ajoittain omapäisyydessään ja temperamenttisuudessaan rasittava. Kate pyörittää taloutta. Hänelläkin temperamenttia riittää, ja suorasanainen hän on niin pitkälle, että se aiheuttaa hankaluuksia töissä lastentarhassa.

Tutkimustyö on Katen isälle niin tärkeää, että kun hänen assistenttinsa Pjotrin kolmen vuoden viisumi uhkaa vanhentua, on otettava järeät keinot käyttöön. Herra Battista päättää, että suostuttelee tyttärensä Katen kulissiavioliittoon tutkimusassistenttinsa kanssa. Suunnitelmaa voisi pitää lähinnä kaistapäisenä, kun ottaa huomioon, miten itsepäinen oman tiensä kulkija tytär on. Kate huomaa kuitenkin hetken asiaa sulateltuaan asiassa joitakin etuja. Sitten hänen päätään onkin vaikea kääntää takaisin.

Äkäpussi on juuri sopivaa luettavaa kesän alkuun, kun ei ihan vielä jaksa syventyä mihinkään kovin vaikeaselkoiseen. Kirja on kepeä ja helppolukuinen, ei kovin usein ääneen naurettava mutta hilpeyttä aiheuttava kuitenkin. Henkilöhahmot ovat hieman karikatyyrimäisiä mutta vähitellen heistä paljastuu useampia puolia, mikä on minusta aina tervetullutta. Lähes kaikki tarinan hahmot ovat jollain tapaa humoristisia. Mikäpä siinä sinänsä, mutta on tosiaan hyvä, että heissä on ajoittain muitakin sävyjä.

En tiedä, onko Kate lopulta oikeastaan edes mikään äkäpussi. Hän on rehellisesti se, mikä on, eikä sinänsä esimerkiksi erityisen epäkohtelias tai kärkäs sanomaan joka välissä eriävää mielipidettä vain eriävän mielipiteen vuoksi. Toki hän ei mukaudu odotuksiin, joita ihmisten käyttäytymiselle usein asetetaan: että pitäisi olla myötäilevä ja ennen kaikkea saada kaikki näyttämään siltä kuin kaikki olisi hyvin ja mukavaa juuri näin. Itseäni Katen persoona viehättää. Hän toimii niin kuin itsestä tuntuu, vaikkei se ulkopuolisista – ei aina lukijastakaan – ole aivan järkevää. Hän ei kuitenkaan ole välinpitämätön toisia ihmisiä kohtaan – päinvastoin hän näkee heissä enemmänkin hyvää kuin ehkä myöntää ääneen.

Jollain tapaa teos käsittelee myös kulttuurien kohtaamista. Pjotr on hieman surumielinenkin hahmo siinä, ettei pääse sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin, joka on muille oma ja hänelle vieras. Miehen vierasmaalaisuutta korostetaan puheentavalla, joka maltillisessa kömpelyydessään lisää hahmon koomisuuttta. Aluksi Pjotr vaikuttaakin hieman yksinkertaiselta friikiltä, jota kannattaisi juosta karkuun. Mutta kuten sanottu, tämän kirjan tärkeimmissä henkilöhahmoissa on monia puolia. Ensivaikutelma pettää lähes kaikkien kohdalla.

Kirjan kansipaperin takalieve kertoo, että lisää romaaneja, joissa Shakespearen näytelmien tarinoita on siirretty nykyaikaan, on tulossa. Ensi syksynä ilmestyy Jo Nesbøn kirja Macbeth ja myöhemmin mm. Gillian Flynnin tulkinta Hamletista. Niitä odotellessa.

Korsetti - usein matka kaapista ulos on pitkä

Joskus tulee miettineeksi, miksi ihmiset usein häiriintyvät asioista, jotka eivät mitenkään vahingoita ketään. Tämä ajatus tulee monta kertaa mieleen, kun lukee Annamari Marttisen romaania Korsetti. Se kertoo Paulista, joka on transvestiitti. Keskeistä teoksessa on Paulin kamppailu sen kanssa, uskaltaisiko kertoa tästä puolestaan ensin tyttöystäville, sitten vaimolle.

Kertomiskokemukset nuoruudessa ovat johtaneet johonkin muuhun, kuin mitä Pauli on toivonut, ja siksi vaimo Henriikalle kertominen viivästyy, viivästyy ja viivästyy. Lukija ahdistuu Paulin mukana. Miksi maailma ei voisi vain olla sellainen – tai edes se vaimo – että Pauli voisi todeta, että hänestä tuntuu hyvältä käyttää naisten vaatteita? Sitten kaikki jatkaisivat elämäänsä ilman että kukaan kokee käsittämätöntä kriisiä ja kyseenalaistaa kaiken sen, miten oli ajatellut asioiden olevan. En toki väitä, etteivätkö jotkin asiat elämässä ja kumppanissa vaadi sulattelua, mutta naisten vaatteisiin pukeutuminen kasvaa Paulin mielessä käsittämättömiin mittasuhteisiin juuri sen vuoksi, että hän pelkää toisten suhtautumista eikä uskalla olla se, mikä on. Ei asia toki aivan pieni ole oikeastikaan, mutta se pysyisi yhtenä puolena Paulista, jos sitä ei tarvitsisi peitellä. Nyt se kasvaa salailun ja pelon vuoksi elämää hallitsevaksi asiaksi, jossa päällimmäisenä on ahdistus.

Paulin tunteisiin pystyy samastumaan kuka tahansa, joka on joskus kokenut, millaista on, kun pelkää, mitä toiset sanovat jostain ominaisuudestasi, jolle et voi mitään. Itse asiassa uskon, että jopa sellainen, jolla ei ole tätä kokemusta, voi samaistua niihin. Kaikilla on ollut joskus salaisuus, jonka kertomiseen on liittynyt pelkoja. Useimmille on varmasti tuttu sekin tunne, kuinka paine kertoa kasvaa niin suureksi, että ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, hajoaako kaikki, kun salaisuus tulee ilmi.

Pitkän aikaa Pauli tuntee vain yhden muun transvestiitin, Anetten. Miehet ovat törmänneet toisiinsa sattumalta alusvaateliikkeen ovella. Anette on itsevarma, kaapista ulos tullut. Hän on myös määrätietoinen siinä, miten työntää Paulia eteenpäin siinä, että tämäkin voisi olla avoimemmin se, mikä on.

Henriikka on tarinan kolmas keskeinen henkilö. En usein koe niin voimakasta tarvetta hutkia romaanihenkilöä pitkin korvia kuin Henriikan kohdalla. Pauli rakastuu häneen ihanan romanttisesti. Henriikalla on omat ristinsä toki: hän tekee hidasta kuolemaa, kun ei voi saada Paulin kanssa lasta. Kuitenkin hän on myös ongelmien matonallelakaisija ja tarpeettoman julma miestään kohtaan. Kun hänelle ja Paulille tulee ristiriita, Henriikka pitää protestinsa ja sitten asia unohdetaan, leikitään, ettei mitään tapahtunut. Vuosien saatossa tämäkin nakertaa parisuhdetta. Lisäksi vaimo on minun mielestäni yksinkertaisesti typerä: kun Pauli tuo hänelle hätäpäissään ostamansa alusvaatesetin, hän loukkaantuu siitä, että hänen miehensä tahtoisi hänen käyttävän vaatteita, jotka kuuluvat paremminkin huoralle. Eikö voisi olla ihanaa pukeutua niihin vaatteisiin ja tuntea olonsa haluttavaksi miehensä silmissä? No, on pakko myöntää, etten oikein muutoinkaan pääse Henriikan pään sisään. Veikkaan, ettei hänestä olisi minulle bestikseksi.

Toki Korsetti on myös tarina valheessa elämisestä, siitä, mitä se tekee ihmiselle itselleen ja toisille siinä ympärillä. Toisaalta en usko, että Henriikan ja Paulin liitto olisi sujunut, vaikka Paulilla ei olisi edes ollut halua pukeutua naisten vaatteisiin. Enemmän kirja on mielestäni joka tapauksessa tarina siitä, että vaikka joskus uskaltamiseen on pitkä tie, rohkeus olla oma itsensä on ehkä paras päämäärä, mikä ihmisellä voi olla. Pahoin pelkään, ettei paljon ”tavallisemmillakaan” ihmisillä monestikaan ole tätä rohkeutta. Joskus sitä voi ehkä olla jopa enemmän niillä, jotka kokevat olevansa jotenkin erilaisia kuin muut.

Korsetti oli minulle hyvin tunnepitoinen lukukokemus. Itse asiassa niin tunnepitoinen, että kun luin sitä bussissa, mietin, pitäisikö ehkä lopettaa. Mutta mitä sitten, jos kirja kädessä esimerkiksi itkee? Ihmetelkööt ne, joita ihmetyttää. Eläydyin ilmeisen voimakkaasti Paulin tunteisiin. Mietin, miten oikeastaan voi olla monista niin ahdistavaa, että joku ei halua koko ajan noudattaa niitä pukeutumissääntöjä, jotka tässä yhteiskunnassa vallitsevat. Nehän ovat pelkkiä sopimuksia, jotka voisivat olla aivan toisenlaisia. Aivan kuin Pauli loukkaisi naisen vaatteisiin pukeutumisellaan jotakuta. Ketä? Ehkä tosiaan kyse on vain siitä, että Pauli ja kaltaisensa aiheuttavat ahdistusta sellaisissa ihmisissä, jotka eivät oikein osaa olla itsensäkään kanssa.

Avengers: Infinity War – jälleen kerran on maailma pelastettava

Elokuvissa voi käydä monesta syystä. Joskus on vain pakko, vaikka odotukset eivät olisi erityisen korkealla. Tällainen oli tilanteeni Avengers: Infinity War -leffan kanssa. No, ensimmäinen Avengers-elokuva oli varsin viihdyttävä, se myönnettäköön, mutta tämä elokuva näytti trailerin perusteella melkoiselta mäiskimissekamelskalta. Menin sitten leffaan sillä ajatuksella, että annan rainalle mahdollisuuden viihdyttää minua.

Elokuvan juoni on perinteinen, yksinkertainen ja nähtävästi silti toimiva. Pahis Thanos (Josh Brolin) yrittää kerätä ikuisuuskiviä, koska jos hän saa ne kaikki, hän voi tehdä mitä huvittaa. Häntä sattuu huvittamaan hävittää puolet maailman asukkaista. Erinäiset supersankarit ovat sitä mieltä, että tämä ei nyt oikein kävisi ja jahtaavat sitten Thanosia vähän siellä sun täällä. Tällä tavalla ilmeisesti melkein kaikkien melkein kaikki suosikit on saatu mukaan tarinaan. Näkemättä elokuvaakin voi toki sanoa, ettei tällä juonirakenteella tarvitsisi käyttää reilua kahta ja puolta tuntia aikaa, jotta tarinan saa kerrottua tyydyttävästi. Elokuvaa vaivaa siis sama synti, joka saa haukottelemaan monen muunkin leffan parissa: ylipituus.

Kaikesta huolimatta elokuva on melkoisen viihdyttävä – ja varmasti se on vielä selvästi viihdyttävämpi niille katsojille, jotka ovat minua paremmin perillä aiemmista Marvel-elokuvista ja niiden taustalla olevista sarjakuvista. Huumori toimi minuun useammassa kohdassa niin, että nauroin ääneen. Sen sijaan kohtalokkaimmat tilanteet eivät ottaneet minua haltuunsa aivan yhtä tehokkaasti. Ei niissä tavallaan mitään vikaa ollut, mutta ne eivät vaan puristaneet sydäntä tarpeeksi.

Ymmärrän periaatteessa, että tämä on nyt iso elokuva ja että sen tapahtumia on yritetty pitää salassa. Olen nyt kiltti enkä spoilaa mitään, vaikka tällainen ympäripyöreä kirjoittaminen tuntuukin hieman lattealta. Toisaalta elokuvan henkilögalleria on niin suuri, että muistan ehkä noin kahden henkilöhahmon osalta, miten heille kävi. Haasteellista onkin kirjoittaa tarina, jossa on niin monta merkittävää henkilöhahmoa, että heikomman laskijan matematiikantaidot loppuvat kesken. Jokaisen hahmon tarinan kun pitäisi olla kiinnostava. Ja jos joku Thanoksen tapainen yrittää tuhota maailman, pitäisi hänen tielleen asettumiselle olla muitakin motiiveja kuin se, että maailma nyt pitää pelastaa, koska hyvät tyypit tekevät niin. Laskujeni mukaan tässä elokuvassa noin kolmella valtavasta henkilögalleriasta on henkilökohtainen motiivi tappaa Thanos – tosin laskutaitoni on rajoittunut. Minusta ainakin kostonjanoinen supersankari olisi kuitenkin kiinnostavampi kuin pelkkää hyvyyttä ja oikeamielisyyttä hehkuva supersankari. No, jatko-osassa henkilökohtaisten motiivien määrä lisääntyy radikaalisti.

Sen verran olen vilkuillut elokuvasta esitettyjä näkemyksiä, että arviot näyttäisivät aika positiivisilta. Elokuvaa on pidetty synkempänä kuin Marvelin muita leffoja. Synkkyys on suhteellista. Toki Thanoksen tavoite on synkkä ja tarinassa on julmuutensa, mutta huumorin osuus on myös melko suuri, ja sellaiselle, joka tahtoo katsella jotain todella synkkää, voi suositella aivan muita elokuvia. Mutta minusta supersankarielokuvia ei edes pidä katsella vakavalla mielellä. Kuten totesin eräälle ihmiselle, joka sanoi, ettei hän oikein tällaisista elokuvista välitä: supersankarielokuvia pitää katsoa oikealla tavalla – kuolaten.

Tästä tekstistä tuli melkoinen ruikutus, joten lienee parasta todeta tähän vielä: Avengers: Infinity War on varsin kelvollista supersankariviihdettä. Jos siis sellaisesta pidät, mene ihmeessä katsomaan. Se ei ole ollenkaan niin huono kuin tämän tekstin perusteella voisi kuvitella.

Otetaan loppukevennys. Jotta tällaiselle maallikolle kuin minä olisi mahdollista pysyä kaikissa henkilöissä kärryillä, olisi suotavaa, etteivät he elokuvien välillä muuttaisi
a) radikaalisti asujaan
ja b) radikaalisti naamakarvoitustaan.

Se hämmentää vain keskiverrosti asioista perillä olevaa katsojaa liikaa.

Jos naamakarvoitusta on pakko lisätä, voi sen tehdä elokuvan kuvausten jälkeen.

Muutoin en toki karvankasvatusta moiti, sillä kuten kaikki tiedämme – partahan tekee pojasta miehen.

Tuntematon – komeaa katsottavaa, käsikirjoituksellisia puutteita

Nyt minäkin olen viimein nähnyt uusimman Tuntematon sotilas -romaanista tehdyn filmatisoinnin. Tai oikeastaanhan tämä Aku Louhimiehen ohjaama elokuva perustuu Väinö Linnan Sotaromaani-teokseen, vaikka sen nimi onkin Tuntematon sotilas. Toki romaaneillakin yhteys on: Sotaromaani on Tuntemattoman alkuperäinen versio, josta sitten ennen julkaisua riivittiin pois kaikenlaista sopimattomana pidettyä ainesta.

Elokuvasta on oltu montaa mieltä. Itse olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuvateatteriin, sillä sen verran komeaa on elokuvan kuvaus. En myöskään pitkästynyt vaan jaksoin hämmästyttävän hyvin pitää pyllyni penkissä kolme tuntia. Elokuva siis veti mukaansa.

Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmot ovat suomalaisille rakkaita, ja on mielenkiintoista nähdä, miten uudet näyttelijät tulkitsevat heitä. Roolitus on Louhimiehen elokuvassa mielestäni varsin onnistunut. Eero Ahon Rokassa pidän erityisesti siitä, että hän ei ole humoristinen hahmo vaan mies, joka on vain oikeasti turhautunut turhaan pokkurointiin. Hän haluaisi hoitaa osansa ja sillä hyvä, koska sodassa ei ole vaihtoehtoja, vaikka jokainen yhtään järjissään oleva tahtoisikin olla muualla kuin rintamalla. Itseäni koskettaa elokuvassa myös se, että Rokan ja sotamies Suden (Arttu Kapulainen) suhde oli nostettu kunnolla esille. Susi vaikuttaa hahmolta, joka tarvitsee jatkuvasti ohjausta eikä taatusti selviäisi ilman, että Rokka on hänen tukenaan. Rokasta tekee entistä hienomman miehen se, että tuodaan useaan kertaan näkyville, kuinka hän pitää nästä naapuritilan miehestä huolta.

Vilho Koskela (Jussi Vatanen) on tietenkin toinen hahmo, jolla on – jos niin voi sanoa – käytännönläheinen suhde sodankäyntiin. Ei kannata kummemmin hötkyillä, eikä toisten kunnioitusta voi ansaita mesomalla ympäriinsä. Itse olisin ehkä kaivannut alussa Koskelaan lisää jämäkkyyttä, mutta ehkäpä on hyväkin ristiriita, että hieman flegmaattisenoloisesta miehestä paljastuu tekijä juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Tosiaan: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” 

Elokuvan ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, eivät näyttelijäntyössä. Elokuva avaa toisaalta paljonkin sotilaiden taustoja, mutta itse olisin kaivannut alkuun enemmän esittelyä. Jos halutaan nostaa osa henkilöistä enemmän esille, heidät voisi jollain tavalla tehdä tutuksi katsojalle jo alussa. Mielestäni tämä olisi tärkeää, vaikka suurin osa katsojista tietääkin, kuka on Vilho Koskela tai Urho Hietanen (Aku Hirviniemi).

Toinen käsikirjoitusongelma on mielestäni se, että henkilöiden välisiä jännitteitä ei rakenneta tarpeeksi ennen kuin ne räjähtävät silmille. Esimerkiksi Koskelan turhautuminen ylempien sotilaiden toimintaan tuntuu oudolta, kun katsoja ei ole nähnyt hänen pinnansa kiristymistä. Sen olisi voinut tuoda esiin vaikka vain yhdessä repliikissä - tai sanattomastikin, mutta se hetki olisi pitänyt käsikirjoitukseen raapustaa. Samoin kohtaus, jossa miehet kieltäytyvät lähtemästä liikkeelle ja sanovat tahtovansa Koskelan johtajakseen, jää hieman vajaaksi, koska aiemmin ei ole tehty riittävän selväksi, että he kunnioittavat nimenomaan Koskelan tapaa johtaa. Tämä on toki useimmille katsojille tuttu asia, mutta se ei mielestäni ole mikään puolustus.

Sen sijaan elokuva tuo hyvin esille, että sodassa asioita vain tapahtuu ja on mentävä eteenpäin. Yksilölle isotkin asiat, traumaattiset kokemukset, jäävät taakse, eikä niihin palata, paitsi varmasti mielessä, jonne ei kummemmin sukelleta. Joskus sanotaan ääneen yksi lausahdus, jossa yksittäisen sotilaan asenteet ja ajatukset saavat ilmaisunsa, mutta sitten kaikki suljetaankin sisälle eikä päästetä ulos. Vaikka joku tekisi mitä typeryyksiä, ei siitä kannata kummemmin hötkyillä, koska se ei johda mihinkään. Porukassa on kuitenkin mentävä eteenpäin ja toisista huolta pidettävä, vaikka kaikkien asenne ei miellyttäisikään. Tavallaan tämä kuvaa sodan mielettömyyttä hyvin: ainut asia, josta pitää välittää, on oma hengissäsäilyminen – ja kanssasi sotivien hengissäsäilyminen, koska se edistää omaa hengissäsäilymistäsi. Muu on parasta jättää huomiotta, vaikka kuinka vituttaisi.

Louhimiehen Tuntematon antaa kohtuullisen paljon tilaa naisille, jos ajatellaan sitä, että suurin osa tapahtuma-ajasta ollaan rintamalla. Tälläkin näkökulmalla on ymmärtääkseni perustansa Sotaromaanissa – täytyy myöntää, että itse olen lukenut toistaiseksi vain Tuntematon sotilas -romaanin. Jotkut eivät ehkä kaipaa naisten osuuden esittelyä, mutta itselleni varsinkin Rokan vaimon Lyytin (Paula Vesala) ja perheen esittely oli tärkeä asia. Se muistutti nimittäin omista isovanhemmistani. Nähtävästi toinen isoäideistäni on juurikin pelännyt, tuleeko hänen odottamansa esikoisen – isäni – isä sodasta elävänä vai menettääkö lapsi toisen vanhemmistaan ennen kuin on syntynytkään. Jotenkin tässä konkretisoituu se, etteivät sota-ajat oikeastaan niin kaukana olekaan. Onneksi tässä tapauksessa vielä seuraavakin sukupolvi ehti nähdä tämän sodassa olleen nuorenmiehen.

Elokuvassa kuvataan myös seksiä, joskin nykyelokuvalle jokseenkin poikkeavalla tavalla, sillä siihen sisältyy enemmän haparoimista, arkuutta ja kauneutta kuin intohimoa ja suorasukaisesti esitettyä paljasta ihoa. Vain pienen hetken katsoja voi nähdä rehvakkuutta: silloin kun yksi suomalaissotilaista on juuri saanut harrastaa seksiä venäläisnaisen kanssa, joka puolestaan on pakotettu tehtävään, josta joku muu kerää tulot. Elokuvan näkemys ei varmasti ole mitenkään kokonainen esitys siitä, millaista oli sotilaiden suhtautuminen seksiin jatkosodassa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse pidän kovastikin tällaisesta kuvaustavasta, sillä kaikesta tuskaisesta puutteesta ja halusta huolimatta seksi on useimmille ihmisille uskoakseni aika lailla herkkä asia. Herkkä ja vakava. Niin vakava, että Hietanenkin lopettaa vitsien heittelyn, kun joutuu hiemankin lähemmäs petroskoilaista Veraa (Diana Požarskaja).

Minusta uusi Tuntematon sotilas -elokuva on kokonaisuutena aivan kelvollinen tulkinta Väinö Linnan tekstistä. Voin lämpimästi suositella sen katsomista nimenomaan elokuvateatterissa sen puutteista huolimatta.

Phantom Thread – kun rakkaus kasvaa kieroon

Lähdin katsomaan Phantom Thread -elokuvaa sillä odotuksella, että tarjolla olisi glamourpukuloistoa, mutta sainkin nähdä kuvauksen mitä erikoisimmasta ihmissuhteesta. Daniel Day-Lewis esitttää huippuvaatesuunnittelija Raynolds Woodcockia, joka häiriintyy rutiineittensa rikkomisesta ja vaihtaa muusaansa, kun sattuu kyllästymään kulloiseenkin naiseensa. Sitten hänen elämäänsä tuleekin Alma (Vicky Krieps), josta vaatesuunnittelija ei pääse henkisesti irti, vaikka nainen on Reynoldsin rauhaa horjuttava luonnonlapsi.

Reynoldsin elämää pitää kasassa sisar Cyril (Lesley Manville), joka hyssyttelee ja ohjailee Almaakin ensin toimimaan tavalla, joka ei häiritse veljeä. Alma ei kuitenkaan ole ohjailtavissa: hän toimii oman päänsä mukaan, vaikka Cyril varoittaakin häntä esimerkiksi järjestämästä Reynoldsille yllätystä, koska mies ei kerta kaikkiaan pidä yllätyksistä. Sisko alkaa kääntyä uuden muusan puolella, mutta Alma tahtoo Reynoldsin täydellisesti omakseen. Viimeistään siinä vaiheessa parisuhteen kieroutuneisuus tulee todella esille, ensin Alman osalta ja sitten lopulta myös Reynoldsin.

Alma ja Reynolds ovat toistensa vastakohdat, ja niinhän sitä väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastakohtien parisuhde on kuitenkin melkoisen mahdoton yhtälö, varsinkin, jos kumpikin osapuoli on yhtä joustavuuteen kykenemätön kuin Reynolds ja Alma ovat. Toisaalta lopulta näiden kahden suhteesta muodostuu sellainen, jossa kumpikin saa olla sellainen kuin on ja tulee rakastetuksi. Silti olen hämmentynyt vielä päiväkausia elokuvan näkemisen jälkeen enkä todellakaan tahtoisi itselleni Reynoldsin ja Alman kaltaista suhdetta.

Phantom Thread vaatii siis sulattelua, mutta kun sitä hetken makustelee, ymmärtää törmänneensä melkoiseen helmeen. Reynoldsin ja Alman välillä on niin omituinen kiintymys- ja riippuvuussuhde, että se kaikesta kieroutuneisuudestaan huolimatta – tai juuri siksi – on kiehtova.

Erityisen mielenkiintoista on, että suhde ei perustu lihalliseen intohimoon, kuten olisi helppo luulla naista aiemmin koko ajan vaihtaneen miehen kohdalla. Toisaalta on nimenomaan luontevaa, että Reynolds näkee Almassa jotain muuta kuin seksikumppanin, pitelemättömän halun kohteen, koska pelkkä halu ei sitoisi hänen kaltaistaan miestä yhteen naiseen sillä tavalla, kuin hän on jäänyt kiinni Almaan. Niin, ja Reynolds on myös niin rutiineittensa ja niiden tuoman rauhan vanki, elämässään niin itseään kontrolloiva, että on vaikea edes kuvitella häntä pitelemättömän halun kourissa. Toki hänellä ja Almalla on seksisuhde, mutta senkin alkaminen saa odottaa aikansa, eikä seksi korostu suhteessa.

Järkyttävää – vai pelottavalla tavalla lohdullista? - Reynoldsin ja Alman suhteessa on, että tavallaan Alma huolehtii Reynoldista samalla kun aiheuttaa hänelle kärsimystä, mies kun ei itse osaa säädellä työn ja levon välistä suhdetta. Rakkaus voi olla sairasta, vai onko rakkaus rakkautta ollenkaan, jos se on sairasta? Siinäpä pohdittavaa jokaiselle tämän elokuvan nähneelle.

Pehmolelutyttö – nuortenkirja, jossa on ajateltavaa vähän aikuisemmallekin

Nuortenkirjoja ei tule paljoa luettua, vaikka niissä on yhtä lailla hienoja tekstejä kuin aikuistenkirjoiksikin kutsutuissa kirjoissa. Useinkin vastaan tulee sellaisia nuorille suunnattuja kirjoja, jotka kiinnostaisivat. Kuten vähän aikaa sitten. Törmäsin nimittäin Jukka Behmin kirjaan Pehmolelutyttö, joka on voittanut WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun.

Pehmolelutyttö kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka on lapsellinen ja pyrkii sen verran kovaa aikuisten maailmaan, ettei oikein pärjää asian kanssa. Emilia nimittäin osittain ajautuu, osittain tietoisesti työntää itsensä tilanteeseen, johon hänen ikäisensä ei pitäisi joutua – eikä oikeastaan kenenkään muunkaan. Tuskin moni aikuinenkaan osaisi käsitellä tunteita, joita Emilian päässä liikkuu.

Emilialla on perhe, jossa äiti pelaa tietokonepeliä, isä yrittää välittää eikä veli oikein halua näyttää, että pikkusisko on hänelle tärkeä, koska juuri sellaisia useimmat 17-vuotiaat isoveljet ovat 15-vuotiaita pikkusiskojaan kohtaan. Emilia meneekin omia menojaan. Hänellä on ystävä Lila, joka kuitenkin välittää Emiliasta aika vaihtelevasti, mahdollisesti ei oikeasti ollenkaan. Ja kerran kun Lilan tie vie pojan mopokyytiin ja Emilia jää kuin nalli kalliolle, tyttö tulee suostuneeksi satunnaisen miehen ehdotukseen: hän katselee, kun mies tyydyttää itsensä, ja saa palkaksi kaksikymppisen.

Tämän tapauksen jälkeen Emilia ajautuu tapaamaan useammankin miehen, mm. Helsingissä asuvan muka-valokuvaajan, jonka kohdalla lukija näkee heti, ettei kyse ole oikeasta valokuvaajasta. Emilia ei kuitenkaan osaa nähdä todellisuutta. Hänen lapsellisuuttaan korostetaan sillä, että hän juttelee salaisuutensa pehmoleluilleen. Emilia on pehmoleluilla leikkivä tyttö, joka leikkii yhtä lailla aikuisten asioilla. En tosin usko, että aikuisetkaan ovat yhtään parempia vastustamaan kiusausta, kun joku antaa heille huomiota, varsinkin verkossa.

Miesten huomio kiehtoo Emiliaa, mutta hän tuntee itsensä myös likaiseksi. Hän ei usko, että kelpaisi ikäiselleen Santerille, joka on mukava ja Emiliaan ihastunut. Emilia on varma, että jos Santeri saisi tietää, mitä Emilia touhuaa, hänen kiinnostuksensa katoaisi.

Myös porno ahdistaa Emiliaa. Hän ei voi olla katsomatta sitä, ja se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Emilia ei selvästikään pysty käsittelemään näkemäänsä.

Pehmolelutyttö häkellyttänee monia aikuisia. Sen suorasukainen kuvaus muistuttaa aikuisia siitä, että nuorten maailmaan kuuluu asioita, joita aikuiset eivät välittäisi ajatellakaan sinne kuuluvan. Paitsi luku, jossa Emilia katselee pornoa ja tyydyttää itseään, myös se, miten hän haaveilee äitinsä ystävän miehestä, voivat tuntua vaikeilta lukea. Itse asiassa en usko, että teinityttöjen pornonkatselu ja fantasiat aikuisista miehistä ovat kuitenkaan kovinkaan harvinaisia – aikuisen suostuminen tällaisen fantasian toteuttamiseen on toki aivan eri asia.

Ahdistusta saattaa aiheuttaa sekin, miten Pehmolelutyttö kuvaa aikuisia. Nämä elävät omassa maailmassaan eivätkä edes tiedä, missä perheen nuoret menevät. Äiti pelaa läppärillään niin että ruudun tuijottaminen tuntuisi jo kliseiseltä, ellei se olisi varsin totuudenmukainen kuvaus niin monista aikuisista(kin). Isä yrittää pitää järjestystä, olla kunnollinen isä. Emilian mielestä hän on lähinnä tylsä. On mielenkiintoista myös lukea, miten Emilia näkee vanhempiensa liiton: häneltä ei jää huomaamatta – tietenkään – että se on kovin väljähtänyt. Onkin niin surullista, että Emilian perhe on tavallistakin tavallisempi: siinä ihmiset ovat lähellä toisiaan mutta eivät muista, mitä välittäminen oikeasti tarkoittaa tai eivät osaa ilmaista tätä tunnettaan lähellekään parhaalla mahdollisella tavalla.

Vaikka nuorten maailma saattaa olla erilainen kuin millainen aikuiset toivoisivat sen olevan, on kuitenkin hyvä tietää, millainen se on. Toki Emilia on fiktiivinen nuori, ja vieläpä aikuisen luoma fiktiivinen nuori, mutta hän on hyvin aidonoloinen ihminen – ja siksi hänen kamppailuunsa omien ajatustensa kanssa ja kelpaamattomuuden tunteeseensa sekä myös kaipuuseen olla hyväksytty on helppo samaistua, koska vaikka epävarmuus iän karttuessa muuttuu, se elää jossain muodossa useimmissa aikuisissakin elämän loppuun saakka.

Kutsumattomat vieraat – aivan ihana lukukokemus

Sadie Jonesin tuotanto on jo jonkin aikaa ollut lukulistallani. Uusin suomennos, Kutsumattomat vieraat, alkukielellä 2012 ilmestynyt romaani houkutteli minua jo sillä, että se sijoittuu aiempien aikojen Britanniaan, ehkä noin sadan vuoden taakse. Kansipaperin lieve lupaa tarinan, jossa Sternen kartanoon saapuu junaonnettomuuden uhreja, jotka tarvitsevat apua. Mainosteksti yrittää vihjata siihen, että näissä romaanin nimen mukaisissa kutsumattomissa vieraissa on jotain outoa, mutta ainakaan minä en todellakaan millään tavalla osannut arvata teosta aloittaessani, millainen lukukokemus olisi edessä. Ja tämä on pelkästään positiivinen asia.

Sternen kartano tuntuu olevan jonkinlainen Huvikumpu, jossa jokaisen ovenkahvankin mainitaan olevan erilainen. Sitä asuttaa Charlotte Swift, entinen Mrs Horace Torrington. Hän on nelikymppinen nainen, jolla on kolme lasta, parikymppiset Emerald ja Clovis sekä nuorempi Imogen (Smudge).

Itse asiassa Emerald on juuri täyttämässä kaksikymmentä, ja hänen syntymäpäiväkseen on suunnitteilla vaikka mitä. Talon keittiössä tehdään kakkua, ja paikalle on saapumassa Emeraldin ystävä Patience veljensä Ernestin kanssa. Ernestin pitäisi muistin mukaan olla aika lailla epäkiinnostavaa, jopa rasittavaa seuraa, mutta osoittautuukin, että hän on muuttunut varsin puoleensavetäväksi nuoreksimieheksi. Myös varakas naapurinpoika John Buchanan ilmestyy pihaan Rolls Roycellaan ja tuo Emeraldille syntymäpäivälahjan. Ja kas, hänkin tulee kutsutuksi juhliin. 

Päivässä on muutakin panosta. Charlotten nykyinen puoliso, perheessään vähemmän suosittu yksikätinen Edward Swift lähtee Manchesteriin ruinaamaan rahaa, jotta perhe voisi edelleen asua Sternessä. Kun mies on hävinnyt paikalta, alkaa tapahtua. Vieraat saapuvat, ne kutsutut siis, mutta sitten tulee joukko raiteilta syöksyneen junan uhreja.

Ja silloin tarina alkaa mennä hullummaksi ja hullummaksi. Sternen asukkaat tarjoavat vieraille juuri ja juuri teen, mutta sitten he jättävätkin nämä kökkimään oman onnensa nojaan. Ja vieraat tuntuvat lisääntyvän. Heitä ei tule mistään lisää, mutta vaikuttaa siltä, että heidän määränsä kasvaa. Myös Smudge puuhailee omiaan, eikä kukaan kiinnitä häneen kovin paljoa huomiota. Siinä onkin hyvä roudata poni sisälle taloon, jotta voi ikuistaa sen taideteokseen. Ja sitten saapuu myös Charlie Traversham-Beechers, mies Charlotten menneisyydestä. Mies, jota Charlotte ei olisi välittänyt tavata enää uudelleen.

Kansiliepeen tekstissä lainataan The Guardianin arvostelua kirjasta. Siinä sanotaan seuraavasti: ”Kutsumattomat vieraat kantaa kaikua shakespearelaisesta komediasta.” Kirjasta voi kyllä helposti tulla mieleen Kesäyön unelma/uni. Henkilöiden väliset suhteet eivät mene ihan yhtä lailla sotkuun, mutta väärinkäsityksiä on, ja tunnelma on kaikkea muuta kuin selkeän realistinen. Niin, ja onhan molemmissa jotain muutakin ei-niin-realistista. Kutsumattomissa vieraissa tuntuu myös siltä, että kertoja naureskelee jostain ulkopuolelta tarinansa henkilöille.

Teosta voi käyttää myös hienojen ajatusten, jopa aforismien lähteenä. Tässä pari:

Velvollisuudentunto oli noitunut hänen sydämensä. (Emeraldista)

Sattuma on hauras käsite, eikä yhtään sen tyydyttävämpi selitys maailman tapahtumille kuin painokkaampi kohtalo.

Olen lukenut viime aikoina hävyttömän vähän, mutta täytyypä sanoa, että oli pitkästä aikaa aivan hykerryttävän ihanaa ahmia kirjaa eteenpäin. Kutsumattomien vieraiden kielikin oli – tiedän, että suomennos mutta joka tapauksessa – niin harkittua, että se itsessään oli jo yhtä nautinnollista kuin… No, taisin olla hyvän kirjan puutteessa. Puute on nyt korjattu.

Alla maailmanpyörän

Ne teistä, jotka ovat käyneet Coney Islandilla, tietävät, että aika siellä on pysähtynyt. Siksi Woody Allenin uudessa 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Wonder Wheel paikka näyttää aika lailla samalta kuin nykyään. Tai fyysisesti, ei mielentilaltaan.

Ginny (Kate Winslet) on elämäänsä kyllästynyt tarjoilija, joka sekä asuu että työskentelee Coney Islandilla. Hänellä on aiemmasta liitosta poika Richie (Jack Gore), varsin lupaava pyromaanin alku. Ginny ei ole oikein osannut elää niin, että kaikki olisi mennyt putkeen, mutta onneksi hän on edellisen suhteensa pilattuaan löytänyt Humptyn (Jim Belushi), joka on Ginnyn mukaan pelastanut hänet. Viina ei oikein sovi Humptylle, mutta juominen pysyy joten kuten kurissa, kunhan Ginny ei itse ala kallistella pulloa. Humptyllakin on aiemmasta liitosta jälkikasvua, Carolina (Juno Temple), joka on muuten oikein ihana nuori nainen, mitä nyt meni naimaan mafioson – eikä siinä vielä kaikki, lavertelemaan poliisille.

Niin, Ginnylla on kai kaikki suunnilleen järjestyksessä, paitsi että taloudellisesti on tiukkaa eikä hän vieläkään osaa elää niin, ettei sotkisi itse omaa elämäänsä. Humptysta ei ole oikein antamaan Ginnylle kaikkea, mitä tämä tarvitsee, ja siksipä Ginny ei voi vastustaa suhdetta itseään reilusti nuoremman hengenpelastajan, Mickeyn (Justin Timberlake) kanssa. Tämä soppa kai vielä jotenkin menisi, mutta sitten… Carolina ilmestyy Coney Islandille, vaikkei ole vuosiin ollut tekemisissä isänsä kanssa. Tässä ongelmallista on se, että

a) hänen perässään ovat ne mafiosot, jotka eivät pidä siitä, että hän kertoo asioita poliisille
ja
b) hän menee rakastumaan Mickeyyn ja joskus – en tiedä tosin miksi – nuorilla naisilla on hieman vanhempia naisia paremmat mahdollisuudet nuorten miesten kanssa.

Nyt on pakko sanoa, että en ole puolueeton kirjoittaessani Kate Winsletistä. Minusta hän on aina ollut yksinkertaisesti ihana. Hän on juuri se, jota tarvitaan, jos jonkun pitää olla homssuinen naapurintyttö, joka on vähän pihalla, tai se itsevarmin viettelijätär, johon lankeaa kuka tahansa. Tai se, joka näyttää siltä, että on vain väsynyt arkeensa, mutta jolla oikeasti on vaikeuksia käsitellä omia tunteitaan tai käyttäytyä aikuismaisesti, vaikka on jo neljäkymmentä. Ginny on sellainen. Vaikkei se heti näy, tämä nainen on niin sekaisin, että ei ole mitään toivoakaan, että hän selviäisi siitä, että hänen tytärpuolensa rakastuu samaan mieheen, johon hän itse on lääpällään. Ja toisaalta, vaikka Ginnyn käytös on kakaramaista, on hänen tuskansa helppo ymmärtää. Siihen voi samaistua. Kunpa elämä muuttuisi sellaiseksi kuin haluaa. Mutta kun ei se muutu.

Wonder Wheel on kuvallisesti kaunis elokuva. Tarinaltaan se on karmiva, kerronnaltaan huvittava. Kaikkinensa siinä yhdistyvät elementit, joista ainakin minä pidän. Kaikkinensa olen varmasti hieman kieroutunut, koska minua huvittivat Richien tuhopolttelut kovasti. Sinänsä poika ei ole tarinan kannalta edes kovin välttämätön henkilöhahmo vaan paremminkin kuriositeetti mutta jollain lailla hillitön sellainen. Pidin myös elokuvan lopusta, vaikka se varmasti häiritseekin niitä, jotka tahtovat tietää kaiken ja saada vastaukset selitettyinä. Itse en rautalangasta niin perusta.