Väliaikaisen hulluuden tasoituttua alkaa se kesä, johon ei kuulu miehiä kuin outoina sivuhenkilöinä, joiden kanssa ei ole intiimiä kanssakäymistä. Mia matkaa paikkakunnalle, jossa hänen äitinsä asuu, vuokraa sieltä talon ja keksii kesäaktiviteetikseen paikallisten varhaisteinien opastamisen runouden pariin, runoilija kun sattuu olemaan. Lisäksi hän pyörii äidin ystävien, Joutseniksi kutsuttujen värikkäiden vanhusten seurassa ja seuraa naapurissa asuvan kahden pienen lapsen äidin Lolan elämää herkästi tulistuvan aviomiehen kanssa.
Aivan kuin nämä kaikki kiintoisat henkilöhahmot ja Mialle viestivät paussilla oleva aviomies, tytär ja salaperäinen Mr. Nobody eivät riittäisi vetämään lukijaa mukaansa, kirjassa pohditaan kesän tapahtumien ohella suunnilleen kaikkea, mitä maailmasta löytyy, mutta hämmästyttävän vähän parisuhdetta ja sitä, miltä tuntuu, kun tulee syrjäytetyksi. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että kirjan päähenkilöllä (joku voisi toki sanoa kirjailijalla) on tarve korostaa älykkyyttään nostamalla esiin Kierkegaard, Goethe, Antigone, ostrakismi ja Shakespearen sonetti numero 129. Minulle olisi riittänyt se, että Mian äidin lukupiirissä luetaan Austenin Viisastelevaa sydäntä.
Toki Mia pohdiskelee paljon seksuaalisuutta ja jopa kirjaa ylös seksikokemuksiaan. Se nyt onneksi liittyy Boriksen tekoihin jollain lailla. Toisen naisen takia jätetyksi tuleminen liittyy aina seksiin ja seksuaalisuuteen: miksi tuo ei tahdo minua sillä tavalla? Itse asiassa on hämmentävää, ettei Mia oikeastaan pohdi tätä vaan seksuaalisuutta jotenkin yleisemmällä tasolla. Hän on liian älykäs, ettei huomaisi, että seksuaalinen torjuminenhan se on, mikä sattuu niin perkeleesti. Pakeneeko hän tätä tunnetta sillä, että pohtii sitä, saavatko naarasapinat orgasmin vai eivät?
Hustvedt on samanaikaisesti ärsyttävä ja ihana. Kieli soljuu nautinnollisesti. Tekstissä on ihastuttavia hahmoja, kuten Abigail, vanhus, jolla on kirjontatöitä, joihin on piilotettu salaisia kuvia, joissa on jotain tuhmaa tai häiriintynyttä. Kirja tavoittaa hyvin sen, kuinka julmia tytöt voivat olla toisilleen. Mutta sitten: miksi pitää koko ajan korostaa sitä, että on niin lukenut, sivistynyt, älykäs? Näinkö älykäs ihminen reagoisi vakavaan parisuhdekriisiin? Tulisi hetkellisesti hulluksi ja sen jälkeen aloittaisi pohdinnan, jossa kaikki yritetään käsitellä järjellä, erilaisilla tutkimuksilla, sen sellaisella? Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on jollain lailla absurdimpi, mutta tunteiden tasolla se on sitä itseään, kun puhutaan siitä, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu – vaikka kuinka otettaisiin huomioon, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavalla.
Hustvedtin kirjassa ärsyttää myös se, että se pyrkii niin tietoisesti olemaan nykykirjallisuutta, joka on tietoinen itsestään. Minäkertoja kommentoi lukijan mukana pysymistä ja toteaa mm. eräästä juonikuviosta seuraavasti: ”Raportoin siitä myöhemmin. Kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.” Lisäksi tekstin lomaan on ujutettu piirroskuvia, joita katsellessaan lukija voi kokea oman pienuutensa (lue: tyhmyytensä): en hoksaa, miten ne liittyvät mihinkään.
Mutta: kaikki annetaan anteeksi, kun kirjoittaa kirjastoista näin:
Kirjastot ovat seksin unelmatehtaita. Hiljaisuus saa sen aikaan. Ruumiin on mukauduttava asentoonsa – sääret ristissä, leuka kämmentä vasten, selkä suorana – mutta ruumis pysyy paikallaan. Lukeminen ja katseen kirjasta nostaminen saavat sen aikaan: ajatukset karkaavat kirjan sivuilta ja vaeltavat reiteen tai kyynärpäähän, todelliseen tai kuviteltuun.
Siinä kaikille, jotka pitävät lukevia ihmisiä epäseksikkäinä ja aistillisuutta ymmärtämättöminä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti