Olga on neljääkymppiä lähestyvä torinolainen nainen, jolla on mies ja kaksi lasta, Gianni ja Ilaria. Tavattoman arkisesti ja latteastikin hänen miehensä Mario ilmoittaa, että aikoo lähteä. Hän katoaa tuntemattomaan paikkaan. Pian selviää, että miehellä on toinen nainen. Olgaa riivaa, kuka ja millainen nainen on. Kun se lopulta selviää, Olgan olo ei helpotu yhtään.
Olgan viha miestään kohtaan kulminoituu seksuaalisessa epätoivossa: se, että Mario on jonkun toisen naisen kanssa, riivaa Olgaa niin, että koko parisuhde kutistuu raivokkaimpina hetkinä epäreiluksi peliksi, jossa on miehen puolelta kysymys vain panemisen halusta. Tästä vihasta saavat osansa kaikki muutkin miehet, ei ainoastaan Olgaa pettänyt aviomies. Kaunis kieli kääntyy yhtäkkisesti rivoksi kuin päähenkilön mieli, kun hänen vihansa pulpahtaa pintaan:
”Kaikki oli vain sattumasta kiinni. Nuorena olin rakastunut Marioon, mutta olisin voinut yhtä hyvin rakastua kehen tahansa muuhun: rakastuminen on vain fyysistä vetovoimaa, johon liittää ties mitä merkityksiä. Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. Aivan kuten hän kerran nai sinun kanssasi, hän nyt nai jonkun toisen kanssa, mitä muutakaan kuvittelit? Aika kuluu, yksi lähtee, toinen tulee.”
Olgaa ravisteleva viha saa aikaan aggressiota ja väkivaltaa, mutta on myös muita tunteita: epävarmuus, vainoharhaisuuskin ehkä, kostonhalu. Ja päättäväisyys:
”Minä en ollut nainen, joka petetyksi tultuaan murtuu, menettää järkensä ja kuolee yksinäisyydestä. Olin hiukan lommolla mutta muuten täysin kunnossa. Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.”
Ja sitten ajatukset muuttuvat, tulee hetki, jolloin kadottaa otteen kaikesta:
”Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.”
Olgan vellovien tunteiden parissa lukija alkaa väistämättäkin hyvin pian miettiä, mikä on totuus. Tai ainakin mikä olisi Marion näkökulma. Käydessään lapsiaan katsomassa mies ei vaikuta paholaiselta tai edes kummemmin äksyltä – varsinkin kun ottaa huomioon Olgan käyttäytymisen.
Keskeiseen rooliin tarinassa nousevat myös perheen koira Otto ja selloa soittava naapuri Carrano sekä jonkinlaisena haamuna tai harhakuvana esiintyvä naisparka Olgan lapsuudesta. Naisparka on nainen, joka on menettänyt miehensä, riutunut säälittäväksi ja hukuttautunut. Hän on nainen, jollainen Olga ei tahdo olla – ja nainen, jollaiseksi Olga kokee tulleensa. Toisaalta hän on myös tuki ja turva, kohtalotoveri.
Naapuri Carranon osalta Olgan suhtautuminen on vaihtelevaa. Kaupunki on tyhjentynyt lomien vuoksi, ja Carrano tuntuu olevan ainut mies, jolta Olga voisi saada huomiota elvyttääkseen naisellisen itsetuntonsa. Mies tuntuu kuitenkin Olgasta melkoisen luotaantyöntävältä eikä hän ole kiinnostunut tästä tämän itsensä vuoksi. Miessukupuolen hyväksyntä ja Mariolle kostaminen on Olgalle kuitenkin niin tärkeää, että hän ajaa itsensä tilanteeseen, jossa häpäisee sekä Carranon että itsensä. Miehessä on lopulta enemmän sekä välittämistä että – suokaa anteeksi – munaa kuin miltä aluksi näyttää. Olgan pää naksahtaa uuteen asentoon, kun hän viimein näkee Carranon soittavan selloa. Mies herää eroottisesti henkiin, kun tarttuu instrumenttiinsa.
Mutta entäpä Otto-koira? Mario on jättänyt senkin lähtiessään perheensä luota. Tarinan pitkässä käännekohdassa koira nousee keskeiseen rooliin. Uuden lukon oveen vaihdattanut Olga ei saakaan lukkoa sisäpuolelta auki, ja niin asunnossa ovat jumissa hänen lisäkseen lapset, joista toinen oksentelee, ja koira, joka sekin voi pahoin. Romaanin kokonaisimittaan nähden asunnossa ollaan jumissa todella pitkään, ja lopulta kaikki alkaa vaikuttaa täysin absurdilta. On vaikea tietää, miksi lukko todella ei aukene. Episodi tekee kuitenkin Olgasta uuden ihmisen. Ehkä se on hänen katarsiksensa.
Kirjan viimeinen virke sisältää jonkinlaisen paradoksin ja on yksi hienoimpia, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Valitettavasti en voi sitä tähän kirjoittaa, sillä sen voi kyllä katsoa spoilaavan loppuratkaisun, sen, millä tavalla toinen ihminen Olgasta elämänkriisissään tuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti