Elokuvasta on oltu montaa mieltä. Itse olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen elokuvateatteriin, sillä sen verran komeaa on elokuvan kuvaus. En myöskään pitkästynyt vaan jaksoin hämmästyttävän hyvin pitää pyllyni penkissä kolme tuntia. Elokuva siis veti mukaansa.
Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmot ovat suomalaisille rakkaita, ja on mielenkiintoista nähdä, miten uudet näyttelijät tulkitsevat heitä. Roolitus on Louhimiehen elokuvassa mielestäni varsin onnistunut. Eero Ahon Rokassa pidän erityisesti siitä, että hän ei ole humoristinen hahmo vaan mies, joka on vain oikeasti turhautunut turhaan pokkurointiin. Hän haluaisi hoitaa osansa ja sillä hyvä, koska sodassa ei ole vaihtoehtoja, vaikka jokainen yhtään järjissään oleva tahtoisikin olla muualla kuin rintamalla. Itseäni koskettaa elokuvassa myös se, että Rokan ja sotamies Suden (Arttu Kapulainen) suhde oli nostettu kunnolla esille. Susi vaikuttaa hahmolta, joka tarvitsee jatkuvasti ohjausta eikä taatusti selviäisi ilman, että Rokka on hänen tukenaan. Rokasta tekee entistä hienomman miehen se, että tuodaan useaan kertaan näkyville, kuinka hän pitää nästä naapuritilan miehestä huolta.
Vilho Koskela (Jussi Vatanen) on tietenkin toinen hahmo, jolla on – jos niin voi sanoa – käytännönläheinen suhde sodankäyntiin. Ei kannata kummemmin hötkyillä, eikä toisten kunnioitusta voi ansaita mesomalla ympäriinsä. Itse olisin ehkä kaivannut alussa Koskelaan lisää jämäkkyyttä, mutta ehkäpä on hyväkin ristiriita, että hieman flegmaattisenoloisesta miehestä paljastuu tekijä juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Tosiaan: ”Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.”
Elokuvan ongelmat ovatkin käsikirjoituksessa, eivät näyttelijäntyössä. Elokuva avaa toisaalta paljonkin sotilaiden taustoja, mutta itse olisin kaivannut alkuun enemmän esittelyä. Jos halutaan nostaa osa henkilöistä enemmän esille, heidät voisi jollain tavalla tehdä tutuksi katsojalle jo alussa. Mielestäni tämä olisi tärkeää, vaikka suurin osa katsojista tietääkin, kuka on Vilho Koskela tai Urho Hietanen (Aku Hirviniemi).
Toinen käsikirjoitusongelma on mielestäni se, että henkilöiden välisiä jännitteitä ei rakenneta tarpeeksi ennen kuin ne räjähtävät silmille. Esimerkiksi Koskelan turhautuminen ylempien sotilaiden toimintaan tuntuu oudolta, kun katsoja ei ole nähnyt hänen pinnansa kiristymistä. Sen olisi voinut tuoda esiin vaikka vain yhdessä repliikissä - tai sanattomastikin, mutta se hetki olisi pitänyt käsikirjoitukseen raapustaa. Samoin kohtaus, jossa miehet kieltäytyvät lähtemästä liikkeelle ja sanovat tahtovansa Koskelan johtajakseen, jää hieman vajaaksi, koska aiemmin ei ole tehty riittävän selväksi, että he kunnioittavat nimenomaan Koskelan tapaa johtaa. Tämä on toki useimmille katsojille tuttu asia, mutta se ei mielestäni ole mikään puolustus.
Sen sijaan elokuva tuo hyvin esille, että sodassa asioita vain tapahtuu ja on mentävä eteenpäin. Yksilölle isotkin asiat, traumaattiset kokemukset, jäävät taakse, eikä niihin palata, paitsi varmasti mielessä, jonne ei kummemmin sukelleta. Joskus sanotaan ääneen yksi lausahdus, jossa yksittäisen sotilaan asenteet ja ajatukset saavat ilmaisunsa, mutta sitten kaikki suljetaankin sisälle eikä päästetä ulos. Vaikka joku tekisi mitä typeryyksiä, ei siitä kannata kummemmin hötkyillä, koska se ei johda mihinkään. Porukassa on kuitenkin mentävä eteenpäin ja toisista huolta pidettävä, vaikka kaikkien asenne ei miellyttäisikään. Tavallaan tämä kuvaa sodan mielettömyyttä hyvin: ainut asia, josta pitää välittää, on oma hengissäsäilyminen – ja kanssasi sotivien hengissäsäilyminen, koska se edistää omaa hengissäsäilymistäsi. Muu on parasta jättää huomiotta, vaikka kuinka vituttaisi.
Louhimiehen Tuntematon antaa kohtuullisen paljon tilaa naisille, jos ajatellaan sitä, että suurin osa tapahtuma-ajasta ollaan rintamalla. Tälläkin näkökulmalla on ymmärtääkseni perustansa Sotaromaanissa – täytyy myöntää, että itse olen lukenut toistaiseksi vain Tuntematon sotilas -romaanin. Jotkut eivät ehkä kaipaa naisten osuuden esittelyä, mutta itselleni varsinkin Rokan vaimon Lyytin (Paula Vesala) ja perheen esittely oli tärkeä asia. Se muistutti nimittäin omista isovanhemmistani. Nähtävästi toinen isoäideistäni on juurikin pelännyt, tuleeko hänen odottamansa esikoisen – isäni – isä sodasta elävänä vai menettääkö lapsi toisen vanhemmistaan ennen kuin on syntynytkään. Jotenkin tässä konkretisoituu se, etteivät sota-ajat oikeastaan niin kaukana olekaan. Onneksi tässä tapauksessa vielä seuraavakin sukupolvi ehti nähdä tämän sodassa olleen nuorenmiehen.
Elokuvassa kuvataan myös seksiä, joskin nykyelokuvalle jokseenkin poikkeavalla tavalla, sillä siihen sisältyy enemmän haparoimista, arkuutta ja kauneutta kuin intohimoa ja suorasukaisesti esitettyä paljasta ihoa. Vain pienen hetken katsoja voi nähdä rehvakkuutta: silloin kun yksi suomalaissotilaista on juuri saanut harrastaa seksiä venäläisnaisen kanssa, joka puolestaan on pakotettu tehtävään, josta joku muu kerää tulot. Elokuvan näkemys ei varmasti ole mitenkään kokonainen esitys siitä, millaista oli sotilaiden suhtautuminen seksiin jatkosodassa, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Itse pidän kovastikin tällaisesta kuvaustavasta, sillä kaikesta tuskaisesta puutteesta ja halusta huolimatta seksi on useimmille ihmisille uskoakseni aika lailla herkkä asia. Herkkä ja vakava. Niin vakava, että Hietanenkin lopettaa vitsien heittelyn, kun joutuu hiemankin lähemmäs petroskoilaista Veraa (Diana Požarskaja).
Minusta uusi Tuntematon sotilas -elokuva on kokonaisuutena aivan kelvollinen tulkinta Väinö Linnan tekstistä. Voin lämpimästi suositella sen katsomista nimenomaan elokuvateatterissa sen puutteista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti