Kate on 29-vuotias mutta asuu isänsä ja teini-ikäisen pikkusiskonsa Pupun kanssa. Isä on tiedemies, joka on kai taitava hiirtensä kanssa laboratoriossaan mutta muuten hieman kömpelö – ihmisten kanssa esimerkiksi. Pupua ei ole siunattu suurilla älynlahjoilla, ja lisäksi hän on… no, teini: ihana mutta ajoittain omapäisyydessään ja temperamenttisuudessaan rasittava. Kate pyörittää taloutta. Hänelläkin temperamenttia riittää, ja suorasanainen hän on niin pitkälle, että se aiheuttaa hankaluuksia töissä lastentarhassa.
Tutkimustyö on Katen isälle niin tärkeää, että kun hänen assistenttinsa Pjotrin kolmen vuoden viisumi uhkaa vanhentua, on otettava järeät keinot käyttöön. Herra Battista päättää, että suostuttelee tyttärensä Katen kulissiavioliittoon tutkimusassistenttinsa kanssa. Suunnitelmaa voisi pitää lähinnä kaistapäisenä, kun ottaa huomioon, miten itsepäinen oman tiensä kulkija tytär on. Kate huomaa kuitenkin hetken asiaa sulateltuaan asiassa joitakin etuja. Sitten hänen päätään onkin vaikea kääntää takaisin.
Äkäpussi on juuri sopivaa luettavaa kesän alkuun, kun ei ihan vielä jaksa syventyä mihinkään kovin vaikeaselkoiseen. Kirja on kepeä ja helppolukuinen, ei kovin usein ääneen naurettava mutta hilpeyttä aiheuttava kuitenkin. Henkilöhahmot ovat hieman karikatyyrimäisiä mutta vähitellen heistä paljastuu useampia puolia, mikä on minusta aina tervetullutta. Lähes kaikki tarinan hahmot ovat jollain tapaa humoristisia. Mikäpä siinä sinänsä, mutta on tosiaan hyvä, että heissä on ajoittain muitakin sävyjä.
En tiedä, onko Kate lopulta oikeastaan edes mikään äkäpussi. Hän on rehellisesti se, mikä on, eikä sinänsä esimerkiksi erityisen epäkohtelias tai kärkäs sanomaan joka välissä eriävää mielipidettä vain eriävän mielipiteen vuoksi. Toki hän ei mukaudu odotuksiin, joita ihmisten käyttäytymiselle usein asetetaan: että pitäisi olla myötäilevä ja ennen kaikkea saada kaikki näyttämään siltä kuin kaikki olisi hyvin ja mukavaa juuri näin. Itseäni Katen persoona viehättää. Hän toimii niin kuin itsestä tuntuu, vaikkei se ulkopuolisista – ei aina lukijastakaan – ole aivan järkevää. Hän ei kuitenkaan ole välinpitämätön toisia ihmisiä kohtaan – päinvastoin hän näkee heissä enemmänkin hyvää kuin ehkä myöntää ääneen.
Jollain tapaa teos käsittelee myös kulttuurien kohtaamista. Pjotr on hieman surumielinenkin hahmo siinä, ettei pääse sisälle amerikkalaiseen kulttuuriin, joka on muille oma ja hänelle vieras. Miehen vierasmaalaisuutta korostetaan puheentavalla, joka maltillisessa kömpelyydessään lisää hahmon koomisuuttta. Aluksi Pjotr vaikuttaakin hieman yksinkertaiselta friikiltä, jota kannattaisi juosta karkuun. Mutta kuten sanottu, tämän kirjan tärkeimmissä henkilöhahmoissa on monia puolia. Ensivaikutelma pettää lähes kaikkien kohdalla.
Kirjan kansipaperin takalieve kertoo, että lisää romaaneja, joissa Shakespearen näytelmien tarinoita on siirretty nykyaikaan, on tulossa. Ensi syksynä ilmestyy Jo Nesbøn kirja Macbeth ja myöhemmin mm. Gillian Flynnin tulkinta Hamletista. Niitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti