torstai 19. heinäkuuta 2018

Jos kaipaat painostavaa kauhutunnelmaa, valitse Hereditary

Jos jotakin kauhuelokuvaa mainostetaan kritiikeissä oikeasti pelottavaksi, on se minulle käsky mennä tarkastamaan, onko oma kokemukseni sama. Ari Asterin ohjaamaa Hereditarya näytettiin pitävän arvioissa nopealla vilkaisulla sen verran hyvänä, että tein sen, mitä kuuluu tehdä: pimitin itseltäni kaiken tiedon elokuvasta ja aloin etsiä sopivaa ajankohtaa käydä se katsomassa, jotta voisin muodostaa siitä oman mielipiteeni.

Kauhuelokuvat alkavat yleensä rauhallisesti, jopa idyllisesti, jotta idyllin särkyminen sitten todella sattuu, kun se tapahtuu. Hereditaryssa tunnelma on kuitenkin alusta asti painostava. Keskiössä olevan perheen isoäiti on kuollut, mutta niiden, joiden pitäisi surra, nähdään käyttäytyvän tilanteeseen nähden oudosti, tunteettomasti, jollain lailla kammotenkin. Tällaisia tunteita on erityisesti perheen äidillä Anniella (Toni Collette), vainajan tyttärellä. Isä Steve (Gabriel Byrne) on järkähtämättömän rauhallinen ja tytär Charlie (Milly Shapiro) vaeltelee muissa maailmoissa syöden suklaata. Jos joku perheenjäsen vaikuttaa jollain lailla tunne-elämältään normaalilta, se on Charlien isoveli Peter (Alex Wolff) – tai no hänenkin osaltaan tämä saattaa olla liioittelua. Painostavaa tunnelmaa lisää elokuvan päällekäyvä äänimaisema, jonka basso tärisyttää leffateatterin penkkiäkin.


Annie työskentelee kotona. Hän rakentaa pienoismalleja, mutta oletettavasti aivan muunlaisia kuin mitä häneltä on tilattu. Annie ei vain kummemmin ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä galleriaan, jonne on tekemässä näyttelyä. Sen sijaan hän tekee pienoismalleja oman elämänsä kammottavista hetkistä. Lapsiinsa Anniella on outo, traumaattinen suhde. Charlie on ollut isoäidille läheinen, mikä ei ole ollut Annielle iloinen asia. Tiedä sitten onko lapsesta tullut tästä syystä outo ja yksinäinen, mutta sellainen hän on. Hän ei tunnu edes kaipaavan kenenkään seuraa, riittää kun voi puuhastella omiaan, vaikkapa leikata luokkahuoneen ikkunalasiin lentäneen kyyhkysen pään saksilla irti. Peter sen sijaan on sosiaalinen ja keskittyy siihen, miten ja milloin pääsisi polttamaan ruohoa kavereidensa kanssa. Kun poika valehtelee äidilleen iltamenostaan ja äiti pakottaa tyttärensä isoveljen mukaan, seuraa katastrofi, jossa hajoaa sekin, mitä ei ikinä ollut.


Hereditary ahdistaa alusti asti mutta kehittää jännitteensä pelottavammaksi ja pelottavammaksi hitaasti mutta varmasti, juuri kuten kauhuelokuvan kuuluukin tehdä. Helppoihin säpsäytyksiin se ei sorru. Sen tunnelma ja kauhtunut värimaailma ovat elokuvan vahvuuksia. Se on tarina perheensisäisestä dynamiikasta, se on kummitustarina ja riivaustarina. Se on tarina siitä, miten tavallisuus on häiriintynyttä, miten kulissien takaa paljastuvat asiat ovat koko ajan kipeämpiä ja kipeämpiä, sairaampia ja sairaampia. Hienoa elokuvassa on sen häiriintyneisyys, ja se, että katsoja saa tietää jotain muttei kaikkea, minkä tahtoisi tietää. Iloitsen myös siitä, ettei elokuvan loppuratkaisu ole turhan paisutteleva, joskin jollain lailla olisin toivonut sen olevan erilainen, kekseliäämpi. Mutta se nyt on pieni kauneusvirhe, ja uskonpa, että monista muista loppuratkaisu, selitys kaikelle, on aivan oivallinen.


Elokuvanjälkeisen yön nukuin levollisesti mutta varmuuden vuoksi valot päällä. Sain siis osapuilleen sen, mitä menin hakemaan. Sekin on todella paljon, ettei keskittymiseni herpaantunut yli kaksi tuntia kestävän elokuvan aikana kuin pari kertaa – ja silloinkin vain ohi mennen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti