Lukuhaaste vuodelle 2013: 1800-luvun kirjat

Taidanpa ensimmäistä kertaa elämässäni aloittaa itse lukuhaasteen. Vanhempi kirjallisuus saa liian usein väistyä lukemista valitessani uudemman tieltä, joten lukuhaasteen on liityttävä muuhun kuin uutuuskirjoihin. 1800-luvun kirjallisuus kiehtoo minua, joten haastan itseni – ja kaikki muutkin halukkaat – lukemaan sitä.

Haasteessa lähdetään tavoittelemaan aatelisarvoa – mitä enemmän kirjoja 1800-luvulta lukee, sitä korkeamman aatelisarvon saa. Koska 1800-luvulla kirjoitettiin keskimäärin melko laajoja teoksia, on oikeudenmukaista, että paronin tai paronittaren arvon saa kohtuullisen pienellä kirjamäärällä. Herttuan tai herttuattaren arvoon en ainakaan itse lähde edes pyrkimään, mutta ehkäpä joku muu senkin saavuttaa.

Aatelisarvot saavuttaa seuraavilla kirjamäärillä:

Herttua/herttuatar – 20 teosta

Markiisi/markiisitar – 16 teosta

Jaarli/kreivitär – 12 teosta

Varakreivi/varakreivitär – 8 teosta

Paroni/paronitar – 4 teosta

Haasteeseen käyvät kaikki kirjat, jotka on julkaistu vuosina 1800-1899. Aikaa kirjojen lukemiseen on 1.1.2013-31.12.2013.

Alustavasti voisin itse ajatella tavoittelevani kreivittären arvoa ja lukevani seuraavat kirjat:

Charles Dickens: Loistava tulevaisuus (1860-1861)

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (1838)

Jane Austen: Järki ja tunteet (1811)

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Minna Canth: Hanna (1886)

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita (1888)

Robert Louis Stevenson: Aarresaari (1883)

Juhani Aho: Panu (1897)

Arthur Conan Doyle: Neljän merkki (1890)

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)

Hesari temppuilee

Olen tilannut Helsingin Sanomia sanotaanko nyt melkein 20 vuotta - tarkkaa aikaa en edes osaa sanoa, mutta uskoisin, että suunnilleen siitä saakka, kun muutin pois lapsuudenkodistani. En voi sanoa, että maksaisin ilomielin Hesarin laskun, kun se saapuu, sillä kallishan tuo lehti on, mutta tahdon silti sen kolahtavan joka aamu postiluukusta ja myönnän, ettei se päivää kohti maksa paljoakaan.

Luen mielelläni myös Hesarin nettilehteä, erityisesti uutisartikkeleihin liittyviä keskusteluja ja itse artikkeleitakin. Nyt Hesari on kuitenkin keksinyt, että nettilehdestä saa lukea ilmaiseksi vain 5 artikkelia viikossa. Paperilehden tilaajakin joutuu maksamaan 3 euroa kuukaudessa (muille hinta on noin kympin), jos haluaa lukea enemmän - siis jos haluan lukea samat jutut kuin painetussa lehdessä mutta mahdollisesti lyhyempään muotoon toimitettuina ja jos haluan lukea kommentteja, jotka tuottavat itse asiassa lehden lukijat, eivät toimittajat.

3 euroa ei ole paljon, enkä kuulu ihmisiin, jotka ovat vaatimassa ihmisiä tekemään työnsä ilmaiseksi, mutta silti tämä korpeaa aika pahasti. Eikö Hesarin kestotilaaja jo maksa sen verran, että voisi saada tuon nettimateriaalinkin luettavakseen – tai vaikka digitaalisen näköislehdenkin? 

Ei varmaan yllätä ketään, että lehtitalot miettivät kuumeisesti, mitä tehdä sille, että ihmiset lukevat uutisensa ilmaiseksi netistä ja sitten ehkä jättävät kokonaan paperilehdet tilaamatta. En usko, että tämä Hesarin toimintamalli on kuitenkaan ratkaisu. Ainakin minussa se aiheuttaa ärtymystä, joka muuttuu pikaisesti negatiiviseksi ajatteluksi koko lehtitaloa kohtaan. Jos paperilehtensä maksaneelta vaaditaan nettisivujen lukemisesta lisämaksua, pitäisikö ennemminkin lopettaa paperilehdenkin tilaus kuin totella?

Kaksi kirjaa äärimmäisten tekojen tekijöistä

Mitä raaempia väkivaltarikoksia tapahtuu, sitä kiinnostuneempina ihmiset lukevat niistä. Itse yritän noiden murhajuttujen äärellä ainakin ajoittain selitellä, että olen kiinnostunut asian psykologisesta puolesta, siitä, mikä saa ihmisen tappamaan. No, tällä voin perustella myös sitä, miksi luin pari tappamiseen liittyvää kirjaa: Peter Langmanin Kouluampujat ja Micael Dahlénin Ihmispedot.

Kouluampujat – Miksi nuori tappaa?

Peter Langman voi ollakin oikea henkilö kirjoittamaan kirjan tappamisen psykologiasta, hän on nimittäin terapeutin työssään nähnyt yhtä ja toista. Langmanin näkökulmana on koulusurmien ehkäiseminen, vaikka hän pääseekin siihen vasta kirjan loppupuolella, jossa hän kertoo, miten uhka voidaan tunnistaa.

Äärimmäisten väkivaltatekojen tapahtuessa kuulee usein sanottavan, että tappaja oli niin mielettömän tavallinen perheenisä tai -äiti tai oikein peruskoululainen, josta kukaan ei voisi kuvitella pahantekijää. Langmanin kirjaa lukiessa usko tällaiseen ajatteluun häviää tyystin. Langmanin käsittelemät kymmenen kouluampujaa ovat joko psykopaattisia, psykoottisia tai traumatisoituneita. Heidän jäljiltään löytyy kouluaineita, joissa heidän kanssaan samanniminen ampuja tappaa nimeltä mainittuja oppilaita. He olivat räjäytelleen pommeja. Yksi heistä kirjoitti päiväkirjaansa kommentteja, joista paljastui, että hän piti itseään jonain muuna kuin ihmisenä. Ainakaan yksi ei erottanut itseään Jeesuksesta. Mutta tietysti suurin osa ihmisistä piti heitä normaaleina, sillä en minäkään kertoisi kovin monelle, jos pääni tuottaisi olemattomia ääniä.

Langman ottaa kantaa myös kiusaamiseen kouluampumisten syynä: ”Keskitymme siis kiusaamiseen, koska se selittää muuten järjettömältä tuntuvan teon. Kosto on jotenkin ymmärrettävää. Hyvästä perheestä oleva teinipoika, joka ihannoi Hitleriä ja haaveilee koko ihmiskunnan tappamisesta, ei ole ymmärrettävä asia.” Langman haluaakin kiinnittää huomiota siihen, että kouluampujien mieli on sairas, vaikka monet haluavat syyttää koulukiusaamista kaikesta. Toisaalta Langman ei kuitenkaan väheksy kiusaamistakaan eikä sitä, mihin se voi johtaa.

Langmanin kirja on sujuvaa luettavaa. Ensin se saa päivittelemään maailmaa, mutta sitten se antaa ehkä myös toivoa: jos me ihan oikeasti seuraamme, mitä ympärillämme tapahtuu, voimme auttaa nuoria, joilla on asiat niin huonosti, että jonain päivänä he tarttuvat aseeseen, jos kukaan ei ehdi reagoida ennen sitä. Langman tuntuu pitävän Columbinen koulusurmia käännekohtana, sillä hän näyttää väittävän, että ihmisten hälytyskellot eivät soineet läheskään yhtä herkästi ennen Columbinen koulusurmia. Ehkä se on totta: emmehän me Suomessakaan uskoneet, että kukaan voisi mennä kouluun ammuskelemaan ennen kuin Pekka-Eric Auvinen sen teki.

Langmanin kirja on tylyä luettavaa. Hän sanoo ääneen mm. sen, ettei kouluampumisia estetä vartijoilla ja turvakameroilla. Jos ihmisellä on ase, hän voi ampua vartijan, ja on turha odottaa, että kamera tai metallinpaljastin estäisi kouluampujaa tulemasta toteuttamaan suunnitelmaansa. Nämä asiat on minusta hyvä sanoa ääneen. Koulusurmista puhuttaessa tunnutaan joskus olevan aivan hakoteillä. Halutaan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, uskoa, että jotkut ulkoiset toimenpiteet estävät kaiken pahan. Olisi kuitenkin parempi keskittyä siihen, mikä oikeasti voisi tuoda turvallisuutta: huolestuttavien oireiden havaitsemiseen ajoissa ja ihmisten hoitamiseen ennen äärimmäisiä tekoja.

Ihmispedot

Micael Dahlén on puolestaan kauppakorkeakoulun professori, jota alkoi kiinnostaa, miksi murhaajat kiinnostavat ihmisiä niin paljon. Tämä kiinnostaa minuakin – on jotenkin käsittämätöntä, että sarjamurhaajat saavat ihailijapostia eivätkä kirjeitä, joissa heidät tuomitaan tekojensa vuoksi ties mihin (tai mistä minä tiedän, ehkä he saavat sellaisiakin kirjeitä).

Dahlén kertoo tapaamisistaan viiden murhasta tuomitun kanssa. Kuuluisin näistä on eittämättä Charles Manson. Hämmästyttäviä tapauksia ovat myös muut: Issei Sagawan ihmisateriasta lukeminen tekee kuvottavan olon. Äitinsä tappanut Peter Lundin on jostain syystä erittäin haluttu seksikumppani, vaikka istuu vankilassa ja vaikka hänen luonaan ei pääse vierailemaan pitkiksi ajoiksi. Useita ihmisiä tappanut ja puutarhaansa piilottanut Dorothea Puente on puolestaan monien kuvitteellinen isoäiti Facebookissa. Koululleen ampumaan mennyt Wayne Lo onnistuu myymään tekemäänsä taidetta ihan kohtuulliseen hintaan ilmeisesti murhiensa ansiosta, ei taiteellisista syistä (tai mistäs sen tietää).

Ihmispetoja lukiessa tulee väistämättä mieleen, että Dahlén hieman ylpeilee sillä, että on tavannut nuo viisi ihmistä, jotka ovat vastuussa niin monen elämän päättymisestä. Mutta aika moni muukin haluaisi varmasti tavata murhaajan kasvotusten ja nähdä, onko kyse hulluudesta vai mistä.

Varsinaiseen asiaansa Dahlén pääsee vasta kirjan loppupuolella. Hän näyttää uskovan, että ihmiset pitävät murhaajia jonkinlaisina yli-ihmisinä. Takana on ajatus, että murhaan kyennyt ihminen on lähestulkoon kaikkivoipa – ihmisen tappanut on pystynyt tekoon, jonka jälkeen pystyy mihin vain. Tästä johtuu Dahlénin mukaan murhaajien fanitus. Hän yhdistää jopa nykyisen vampyyribuumin ajatukseen siitä, että me ihmiset haluamme murhia. Tiedä häntä. Minä rakastan vampyyritarinoita, mutten kyllä halua kenenkään tappavan ketään. Mutta mistä muualta tulee niitä murhatarinoita, joita luemme lehdistä, kuin oikeista murhista? Pitäisikö rikosuutiset jättää lukematta? Pitäisikö murhista jättää kirjoittamatta?

No, oltiin vampyyrien ja murhafanien yhteydestä ja suhteesta mitä mieltä tahansa, Dahlén oppii viimeistään Hollywoodissa vieraillessaan, että murhia käytetään rahantekoon. Se on itsestäänselvää, mutta se, kuinka paljon viihteestä perustuu murhille, on pelottavaa. Tässä kohdin olisi ilmeisesti syytä pysähtyä ajattelemaan, millaista viihdettä katsoo. Vaikka turha toivo se ainakin minun kohdallani on, että alkaisin katsella pelkästään väkivallattomia elokuvia ja televisiosarjoja.

Dahlénin kirjan ehkä kiinnostavin osuus on kuitenkin selostus hänen jonkinlaisesta tutkimuksestaan, jossa oli tarkoituksena selvittää, lisääkö murhan tekeminen mielenkiintoa ihmistä kohtaan. Dahlén loi itselleen deittipalstalle kaksi profiilia, jotka erosivat toisistaan siten, että toisessa versiossa profiilin kuvaama ihminen oli tappanut jonkun, toisessa ei – muut tiedot olivat samat. Yllättäen enemmän yhteydenottoja tuli murhaajalle. Dahlén laajensi ”tutkimustaan” ja sai saman tuloksen: jos joku tekee murhan, se lisää hänen kiinnostavuuttaan. Tämän voisi allekirjoittaa siinä mielessä, että esimerkiksi sarjamurhaajan psyyke on kiinnostavampi kuin jonkun mattimeikäläisen. Mutta että murhaaja olisi kiinnostavampi deittiseuralainen...

Dahlénin kirja jättää ehkä tietyllä tavalla epämiellyttävän olon. Mitä minun pitäisi ajatella itsestäni, kun seuraavan kerran luen raakoja yksityiskohtia väkivaltarikosuutisista? En lukenut näitäkään kahta kirjaa Dahlénin esittämistä syistä. Omalta osaltani en siis saanut vastausta siihen, miksi äärimmäiset henkirikokset kiinnostavat minua. Ehkä voin pitäytyä selityksessä siitä psykologisesta puolesta.

Chisu on väärä puu haukuttavaksi

Chisu on pahassa jamassa. Ihmiset syyttelevät häntä, kun TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry) on ottanut hampaisiinsa tytön, joka oli jakanut laittomasti 9-vuotiaana Chisun albumia. Tytön isää vaaditaan maksamaan 600 euroa, ja poliisi on vienyt tytön tietokoneen. Luin asiasta ensimmäisen kerran tämän aamun Helsingin Sanomista ja nyt olen seurannut keskustelua netissä aika pöllämystyneenä. Maija Vilkkumaakin on ehtinyt Facebookissa kommentoida asiaa seuraavaan tyyliin:

Artistien ei tarvii käydä tätä sotaa, saatana. Artistit tekee musiikkia, siinä on ihan tarpeeksi panosta alalle, jota ei edes olisi ilman artisteja.

ja

Toiseksi ton jätkän [tytön isä] uhripäivitys haiskahtaa todella paljon. Vai hänen väärinkohdeltu lapsensa googlasi "testatakseen" levyä? (lainaukset Ilta-Sanomista)

Moni on pitänyt Vilkkumaan viestintätapaa asiattomana, enkä oikein voi muuta kuin yhtyä tähän käsitykseen. Omalle asialle ei oikein tee hyvää tuo tuollainen kiroaminen, vaikken itsekään mikään varajeesus halua olla. Asiallisena pysyjä on aina vahvimmilla, ellei sitten ihan oikeasti halua provosoida.

Monet ovat vaatineet suhteellisuudentajua. Sekin on ihan hyvä näkökulma. 9-vuotias voi ihan oikeasti tehdä erehdyksessäkin kaikkea. Sekin on totta, että tämän maailman pahojen tekojen joukossa tämän pienen tytön tämä teko ei ole kovin paha. Sen sijaan en oikein ymmärrä niitä, joiden mielestä musiikin pitäisi olla kaikkinensa ihan ilmaista. Minusta on ihan käsittämätöntä, että musiikintekijä ei saisi työstään mitään korvausta. Ja minusta on ihan oikein, että todellisten klassikkobiisien tekijät saavat biiseistään tuloja vielä vuosia tai vuosikymmeniä biisinteon jälkeen.

Ymmärrän, että ihmisten on vaikea sulattaa esim. tyhjien cd-levyjen hintoihin sisältyvää hyvitysmaksua. Ja varsin hyvin ymmärrän ja jopa uskon, kun joku sanoo, että isot rahat levymyynnistä menevät levy-yhtiölle, eivät artistille. Tekijänoikeuksista puhujat eivät nähtävästi läheskään aina tiedä, mistä vaahtoavat. Moni tuntuu ajattelevan, että artisti saa ostetusta levystä tulevan rahan kokonaan ja lyhentämättömänä. Tekijänoikeuslainsäädäntöä saattaa tosiaan olla tarpeen miettiä uudelleen.

Mutta sitä en nyt oikein sulata, että ihmisten pitää mennä Chisun Facebook-sivuille laukomaan typeryyksiä ja ilkeyksiä. Chisu on onnistunut toteuttamaan unelman levytyssopimuksesta ison levy-yhtiön kanssa. Hänen levy-yhtiönsä Warner Music on Suomen Musiikkikustantajat ry:n jäsen. Suomen Musiikkikustantajat ry on puolestaan TTVK:n jäsen. Ei Chisu ole tätä rakennelmaa rakentanut. Olisiko hänen pitänyt jättää levytyssopimus tekemättä, koska TTVK saattaa ottaa kynsiinsä lapsia – tai on nyt ottanut, monta vuotta sen jälkeen, kun Chisun ura alkoi? Pystyisikö hän yksin muuttamaan TTVK:n toimintaa? Sitäkin näytetään vaativan. Ja eikö jonkun täydy kuitenkin pitää huolta tekijänoikeuslakien noudattamisesta – kenen ja millä tavalla, se on sitten eri asia – ellemme aio luopua noista laeista kokonaan? Minun logiikallani Chisua boikotoivien pitäisi alkaa boikotoida kaikkia artisteja, jotka kuuluvat jonkin mutkan kautta TTVK:hon. Nimittäin – yhtä hyvin joku muu suosittu artisti saattaisi nyt olla Chisun tilalla syytettynä ja paheksuttuna siitä, että aikoo haastaa lapsia oikeuteen, vaikkei edes aio.

Keskivertoälyni ei riitä postin viestien ymmärtämiseen

Innokkaasti odottamani postipaketti tulee nettikaupasta, joka ystävällisesti ilmoittaa paketin lähetyskoodin asiakkaalle. Niinpä menin Itellan sivuille tarkistamaan, missä pakettini luuraa tällä hetkellä. Sitten huomasinkin olevani liian tyhmä ymmärtääkseni Itellan viestintää.

Viimeisin tilanne paketillani (klo 12.20 eilen) oli seuraava:

Saapumisilmoitus on lähetetty vastaanottajalle kirjeenä. Lähetys on noudettavissa Postista, kun saapumisilmoitus on saapunut postitse.

No voi hitto, ajattelin. Nyt en voi mennä töistä suoraan postille, vaan pitää juosta kotiin ja sitten keskustaan postiin. Taitaa jäädä paketin haku huomiseen.

Mutta sitten - ennen tuota ilmoitusta (klo 11.40 eilen) paketistani oli ilmoitettu tämänkaltainen tila:

Lähetys on noudettavissa Postin noutopisteestä saapumisilmoituksella tai lähetystunnuksella.

Hiphei! Saankin siis pakettini ilmoittamalla lähetyskoodin. Vai saanko? Kohtaanko vittuilua, jos vaivaudun keskustaan - lähipostimme lakkautettiin, ja lähin posti toimii nyt keskustassa - pakettini vuoksi? Juoksutetaanko minut kotiin hakemaan kirjallista saapumisilmoitusta?  Kumoaako uudempi viesti vanhemman, jonka mukaan saan pakettini lähetyskoodilla?

Luottanen siihen, että saan lähetykseni ilmoittamalla lähetyskoodin. Mutta hieman ristiriitaiselta tämä viestintä vaikuttaa. Itellan kuva silmissäni ei nyt ihan paras ollut ennen tätäkään tapausta. Toivottavasti joulukortit sentään löytävät perille.

Kaikkea uutta Nightwish-fanille

Eilen lauantaina oli Hartwall Areenalle saapuneella Nightwish-fanilla riittävästi jännitettävää – siitä ei ainakaan voinut valittaa. Ensiksi Nightwish soitti keikan, joka näytti, mihin tällä hetkellä bändissä laulajan pestiä hoitavan Floor Jansenin rahkeet riittävät. Sitten sai ensi-iltansa Imaginaerum-elokuva, jota monetkin fanit olivat ehtineet jo odottaa ihan tosissaan. Vielä kun saisi jalkaansa Nightwish-Reinot...

Floor Jansenin näkemistä odotin. YouTubessa näkemäni videopätkät todistivat, että naisessa on ainesta. Odotukseni olivat niin korkealla, että mieskin jo tokaisi, ettei niitä kukaan pysty täyttämään. Mutta eipä siinä mitään, sillä minä suhtaudun joka tapauksessa odotuslähtöisesti positiivisesti henkilöön, joka tulee Nightwishiin – ja vielä positiivisemmin, jos henkilö tulee Hollannista.

Maagiseen mielentilaan en keikalla päässyt, mutta siihen olenkin ihan liian vanha. Hyvä fiilis ja tunne siitä, että olisi halunnut kuulla vielä lisääkin, vähintään ne pois jääneet encoret, kertoivat siitä, että olin uuteen solistiin tyytyväinen. Flooria on sanottu amatsoniksi, lentäväksi hollantilaiseksi ja valkyyriaksi, ja totta totisesti hän on näiden kaikkien lisäksi vielä ilmiselvä metallijumalatar. Tukanheilutus on uskottavaa, naisella on asenne kohdallaan ja kun tuon kokoinen ihminen ei häpeä pituuttaan, vastassa on sellaista tervettä ylpeyttä, että kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Joku saattaisi sanoa, että Floor on syötävä, mutta todennäköisesti sitä ei kannata sanoa mustaan nahkaan pukeutuneelle syöjättärelle. Mutta mikä parasta, Floor todennäköisesti kykenee myös tulkitsemaan uskottavasti koko Nightwishin kohtuullisen laajan tuotannon. Itse olisinkin kaivannut keikalle vielä Nemoa, Sleeping Sunia ja Slaying The Dreameria – sekä ykköstoiveena coveria Phantom of the Opera. Mutta settilista on mikä on, eikä sitä varmasti ole tässä Flooria ajatellen ehditty rukkaamaan. Naisen karismaa huokuu Iltalehdessä julkaistuista valokuvista.

Nettikeskustelu on ollut jälleen hieman outoa. Osa itkee Tarjan perään, osa Anetten, osan mielestä Nightwishin musiikki on ihan paskaa. Minua hämmentää se, jos joku ei pysty antamaan arvoa ihmiselle, joka kerta kaikkiaan on sekä laulu- että esiintymistaitoinen. Ja jos Nightwishin musiikki ei miellytä, miksi pitää yleensä esittää mielipiteitä bändin tekemisistä. Ei Nightwishista tarvitse olla kiinnostunut samalla tavoin kuin ehkä pitäisi olla kiinnostunut kunnallispoliitikkojen päätöksistä, jotka vaikuttavat elämäämme.

Tuomas Holopainen on minulle eräs parhaita musiikintekijöitä. Hänen tekemänsä musiikki on poikkeuksetta kolahtanut minuun siitä asti, kun ensimmäisen kerran sitä kuulin (se oli muistaakseni vuoden 2000 euroviisukarsinta, jossa Nightwish oli mukana). Ei ole mikään salaisuus, että Holopainen rakastaa elokuvamusiikkia, että varmasti ollut kenellekään yllätys, että hän halusi musiikkiaan elokuvaan. Jostain syystä en itse kuitenkaan odottanut Imaginaerum-elokuvaa lainkaan. Syy lähteä monen tunnin ajomatkan päähän Helsinkiin oli nähdä Nightwish livenä. Elokuva tuli kylkiäisenä, ja arvelin sen olevan Imaginaerum-albumin kuvitettu versio, jossa musiikki olisi suuressa osassa mutta jonka anti olisi sama kuin monen peräkkäisen musiikkivideon.

Nyt minusta tuntuu, että olisin voinut nauttia tuosta musiikkivideoelokuvasta. Se olisi voinut olla viihdyttävä. Imaginaerum-elokuva oli sellaisena kuin mikä siitä tuli puuduttava kokemus. Se oli tarina dementoituneesta miehestä, joka on kuolemaisillaan mutta koomassa ollessaan näkee unia lapsuudestaan ja alkaa ymmärtää elämäänsä. Miehen tytär ei tunne muuta kuin vihaa isäänsä kohtaan ja tietenkin myös tämän paikalle ilmestyvää rakastajatarta kohtaan. Kliseisiä teemoja käsitellään mitäänsanomattomalla dialogilla.

Imaginaerum-levyn biisit soivat elokuvassa mutta enimmäkseen taustalla ja orkesteriversioina. Kaksi biisiä on kuvitettu musiikkivideonomaisesti ja niissä nähdään myös Nightwishin jäsenet. Slow Love Slow -biisin kuvituksessa ollaan jazzluolassa, Tuomas soittaa flyygeliä, jonka päällä Anette makaa laulamassa säihkyvänpunaisessa mekossa. Scaretale on puolestaan näkymä sirkuksesta, jossa pyörii kauhistuttavia klowneja sekä pahaa kuningatartakin pelottavampi Lumikki. Ikävä kyllä nämä pätkät sijoittuvat elokuvan alkupuolelle, minkä jälkeen kaikki muut bändin jäsenet paitsi Tuomas häipyvät kuvista. Elokuva palaa pitkäveteisiin vaikkakin sinänsä näyttäviin kuviin. Vanhan miehen ja hänen tyttärensä tarina ei kosketa katsojaa. On surullista sanoa näin, mutta ainakaan minulle elokuva ei ollut elämys – paremminkin se oli kokemus, jossa keskityin odottamaan, milloin se päättyy. En tiedä, paljonko väärillä ennakko-odotuksillani oli osuutta siihen, etten nauttinut elokuvasta. Epäilen, että näkemykseni siitä tulee valitettavasti pysymään melko samankaltaisena, vaikka antaisin sille toisenkin mahdollisuuden jossain vaiheessa. Joku katsoja kuului sivusta kuulemani kommentin perusteella pitävän elokuvaa vaikeana. Ei se mikään vaikea ollut, vaikka siinä avattiinkin päähenkilön elämää unessa tapahtuvien takaumien avulla ja hypittiin nykyajasta menneeseen ja takaisin. Ikävä kyllä rakenteen monikerroksisuuden olisi voinut kuitenkin kaikitenkin jättää väliin, jolloin joku olisi ehkä keskittynyt siihen, miten oikeasti rakennetaan koskettava tarina. 

Jälki-Halloweenin luolakauhua

Viime viikonloppuna vietimme vielä – kolmannen kerran tänä vuonna – halloweenia. Saimme nauttia kurpitsapiirakkaa ja katsastaa kurpitsalyhdyn irvistelyä. Katsottavaksi elokuvaksi valikoitui 101 kauhuelokuvaa -listani uudemman pään elokuva The Descent – Loukussa, josta en oikeastaan tiennyt mitään etukäteen.

Kolme nuorta naista, Sarah (Shauna Macdonald), Juno (Natalie Mendoza) ja Beth (Alex Read), ovat innokkaita erälajien harrastajia – elokuvan alussa he ovat laskemassa koskea. Varsinkin Sarahille tuo koskenlaskumatka on kuitenkin kohtalokas: kun hän on selvinnyt koskesta ja istuu autossa tyttärensä ja miehensä kanssa, perhe joutuu autokolariin, jossa sekä Sarahin tytär että mies kuolevat.

Vuosi myöhemmin Sarah on saatu houkuteltua Britanniasta Appalakeille tutkimaan erästä luolaa. Mukana ovat jälleen Beth ja Juno sekä lisäksi kolme muuta nuorta naista. Aluksi seikkailu näyttää menevän hyvin. Luola on upea ja ainoa harmi tuntuu olevan porukan nähtävästi nuorin jäsen, jonka jutut alkavat käydä rasittaviksi. Mutta sitten naiset jäävät kivisortuman vuoksi loukkuun, ja lisäksi käy ilmi, että Juno on tahallaan johtanut heidät aivan eri luolaan kuin mistä oli ollut puhe. Kunnianhimossaan Juno haluaa olla uuden luolan löytäjä ja saada oman tai ryhmänsä nimen jäämään historiaan luolalle annettavassa nimessä. Niinpä hän on antanut ryhmästään myös väärän reitti-ilmoituksenkin, joten naisille ei ole apua luvassa. 

Naisten ei auta muu kuin yrittää etsiä uloskäyntiä jostain muusta suunnasta kuin mistä he ovat luolaan tulleet. Ahtaanpaikankammosta kärsivälle tämäkin kauhu riittää. Luolassa on pimeää ja se vähä, mikä nähdään, värjäytyy käytössä olevien lamppujen ja muiden valojen mukaan milloin punaiseksi milloin vihreäksi, joista punainen alkaa näyttäytyä verenä, kunhan elokuva etenee vielä hieman. Vaikea ”maasto” vaatii myös veronsa, ja pian yhdellä naisista on käsi hajalla ja toisella avomurtuma jalassa. Murtuneen jalan luun paikoilleen laittaminen edustaa verisiä elokuvia karttavalle jo taatusti kipurajan ylitystä.

Hiljakseen elokuva vihjaa myös siihen, että luolassa tosiaan saattaisi asua joku. Naiset löytävät kalliomaalauksia, ikivanhan kiilan ja lopulta röykkiöittäin eläinten luita. Sarah jopa näkee vilauksen miestä muistuttavasta olennosta, tosin toiset luulevat hänen nähneen näkyjä. Mutta kun lopulta paljastuu, millaiset olennot luolaa asuttavat, elokuvan tyyli muuttuu täysin. 

Naisista tulee ruokaa, jonka kimppuun luolaoliot käyvät heti tilaisuuden tullen. Nyt katsoja saa pelätä, missä pimeydessä ja luolaston ahtaudessa seuraava hirviö odottelee. Väkivalta on todella veristä. Ei liene yllätys, että naiset kuolevat yksi toisensa jälkeen ja että lopulta jäljelle jää kaksi, joilla on itse asiassa hyvinkin merkittävä kana kynimättä. Sen sijaan se yllättää, kuinka kauniista, lempeänoloisesta naisesta tulee muutaman hirviömurhan jälkeen olemukseltaan yhtä pelottava kuin luolaston hirviöt. 

Elokuvan loppu on kauhuelokuvalle tyypillinen, voisi sanoa kliseinen. Se on silti aika toimiva – säikäyttää ja jättää lohduttoman olon. Kokonaisuutena The Descent -elokuvaa voi pitää melkoisen toimivana. Jollain lailla se on omaperäinenkin, sillä ainakaan minä en muista nähneeni kovin monta luolaan sijoittuvaa elokuvaa. Leffa yhdistää myös hyvin todelliset pelot kuolemisesta suljettuun tilaan vain siksi, ettei sieltä pääse pois, ja kunnon veriroiskeisen kauhun. Pimeässä tämä olisi tietenkin pitänyt katsoa eikä kotisohvalla. Ympärillä oleva valo ja muut esineet vievät illuusion siitä, että katsojakin olisi luolan pimeydessä.

Halloween – ja Halloween

Keskiviikkona vietetyn halloweenin kunniaksi katsoimme mieheni kanssa vuodelta 1978 peräisin olevan John Carpenterin ohjaaman kauhuklassikon Halloween. Sen tunnelma olikin juuri sopivan karmiva, vaikka elokuvalla on ikää jo yli kolmekymmentä vuotta.

Elokuvassa vietetään filmin valmistumisvuoden halloweenia. Pikkukaupungin harmiton kauhujuhla muuttuu kuitenkin oikeasti karmivaksi, kun vankimielisairaalasta paennut Michael Myers vainoaa nuoria naisia ja miehiä ja tappaa heitä. Myers on joutunut hoitoon jo lapsena, kun on samaisella paikkakunnalla juuri halloweenina puukottanut sisarensa kuoliaaksi.

Elokuvan keskushenkilö on high schoolia käyvä Laurie (Jamie Lee Curtis), joka viettää halloweenia olemalla lapsenvahtina. Kurpitsankaiverrus muuttuu kuitenkin kauhuhetkiksi, kun Laurien ystäviä murhataan ja Laurie itsekin on tietenkin päästä hengestään. 

Kamera katselee Laurieta Michael Myersin silmin usein pitkään. Tämä on yksi varsin tehokas keino saada katsoja värisemään tuolissaan: Michael Myers on tarkkailija, joka saattaa tehdä mitä tahansa, eikä hänen kanssaan voi keskustella, koska hän ei puhu. Karmivimmin tämä viipyilevyys luo pelon tunnetta kohtauksessa, jossa Laurien ystävä makaa sängyssä odottamassa poikaystävänsä tuomaa seksinjälkeistä olutta. Katsoja tietää kuitenkin, että poikaystävä on jo saanut veitsen vatsaansa, ja kun makuuhuoneen ovelle ilmestyy lakanaan pukeutunut mies, tämä ei ole poikaystävä, vaan Michael Myers. Nuori nainen yrittää keskustella Myersin kanssa, mutta tämä ei vastaa. Lopulta nainen kääntää selkänsä soittaakseen puhelun, ja silloin hän tuleekin kuristetuksi puhelimen johdolla. Katsoja joutuu katsomaan tuloksetonta keskusteluyritystä ja hiljaista lakanamiestä pitkään – tietäen koko ajan, mitä on tulossa. Selkäpiissä karmii, kun vain ajatteleekin tuota kohtausta. 

Paitsi Michael Myersin olemus, myös elokuvan musiikki on häiritsevä. Se saa alkutekstien katsojaa hitaasti lähestyvän kurpitsalyhdynkin näyttämään oikeasti pelottavalta. Kun ohjaaja Carpenterin musiikki yhdistetään kasvonsa peittäneeseen, parantumattomaan murhaajaan, tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei muuta tarvitakaan. Mikä voisi pelottaa enemmän kuin mykkä ihminen, joka tekee pakonomaisesti pahaa. Mikään ulkoavaruudesta ja haudasta tullut olento ei voisi koskaan olla yhtä pelottava.

Elokuvan loppu on jos mahdollista vieläkin häiritsevämpi kuin elokuva muutoin. Michael Myers pysyy luonnottomasti hengissä, vaikka häneen kohdistetaan useita kuolemaksi olevia väkivallan tekoja. Sen pitäisi olla hupaisaa, mutta katsojan mieli ajelehtii ennemminkin ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka karmiva sarjamurhaaja pääsi jälleen pakoon. Kukaan ei enää edes lähde hänen peräänsä, joten on vain ajan kysymys, milloin hän murhaa taas – ehkä juuri sinut tai minut.

Halloween onnistuu olemaan pelottava juuri siksi, että se ei esittele meille periaatteessa mitään yliluonnollista (ellei siksi lasketa Michael Myersin eloonjäämistä elokuvan lopussa) eikä se keskity veren roiskumiseen vaan tunnelmaan. Moni paljon väkivaltaisempi, sadistisempi ja verisempi elokuva saa aikaan hohhoijaa-reaktion – vain siksi, etteivät elokuvan tekijät ymmärrä, että ahdistava tunnelma on kauhuelokuvassa veren määrää paljon tärkeämpi. Halloween siis kannattaa katsoa, jos ei ole sitä vielä nähnyt – kunhan varautuu siihen, että yöllä herätessään saattaa tuntea tarvetta varmistaa, ettei kukaan seiso makuuhuoneen ovella päällään lakana ja 70-luvun silmälasit.

Esi-Halloween

Halloween sattuu tänä vuonna keskelle viikkoa, joten jos sitä haluaa juhlia kunnolla, on valittava, kauhuileeko Halloweenia edeltävänä vai seuraavana viikonloppuna. Teimme miehen kanssa helpon päätöksen: vietämme edeltävänä viikonloppuna esi-Halloweenia, keskiviikkona varsinaista Halloweenia ja ensi viikonloppuna vielä jälki-Halloweenia. Juhlimistapana on tietenkin hyvän ruuan – myös kauhuaiheisen – syöminen ja kauhuelokuvien katselu. Lauantain esi-Halloweenina valitsimme katsottavaksi Terence Fisherin vuonna 1968 ohjaaman elokuvan The Devil Rides Out ja Mikael Håfströmin vuonna 2007 ohjaaman elokuvan 1408.

The Devil Rides Out

Tämän elokuvan katsomisen myötä palaan jo melkein unohtuneeseen projektiini 101 kauhuelokuvan katsomisesta. Eikä tuollaisen projektin äärelle oikeastaan paremmin voi palata kuin katsomalla Hammer-yhtiön tuotantoa.

Nicholas (Christopher Lee) on huolissaan ystävästään Simonista (Patrick Mower), joka tuntuu jääneen epäilyksiä herättävän Mocatan (Charles Gray) pauloihin. Huoli ei ole aiheeton, sillä Mocata todellakin johtaa saatanallisista yhteisöä, joka vihkii jäsenensä paholaisen palvojiksi. Siinä sitä sitten onkin juonta yhden elokuvan tarpeiksi, kun Simon pelastetaan kadotukselta.

Elokuva pitää hyvin otteessaan. Se menee suoraan asiaan, ja jo puolivälin paikkeilla ollaan tilanteessa, joka voisi yhtä hyvin olla elokuvan loppuhuipennus. Jatko ei kuitenkaan ole lattea, vaan oikea huipennuskin jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. 

Kerrankin hyvistä näyttelevä Christopher Lee on melkein tunnistamaton, sillä hänet on tottunut näkemään milloin Draculaksi tai Frankensteinin hirviöksi ja milloin Sarumaniksi maskeerattuna. Mutta kyllä mies hommansa osaa hyvän ihmisen roolissakin – kohtalokkaimpien ilmeiden esittäminen jää tällä kertaa kuitenkin Charles Graylle ja elokuvan naishahmoille. 

Aivan vakavimmasta päästä paholaisenpalvontakauhua tämä elokuva ei ole. Siinä on uhkaava tunnelma, mutta esimerkiksi osa erikoistehosteista on hieman menettänyt tehoaan, jos niillä on kovin paljoa tehoa ollut aikanaankaan. Kauhistuttavasta jättiläishämähäkistä paistaa kilometrien päähän, ettei se oikeasti ole jättikokoa. Mutta mikäpä siinä – ainakin kaikki kliseet sarvipäästä tulee käytettyä. Kyllä tämä Halloweenin viettoon kelpaa. 

1408

1408:aa katsoessa alkoi Nukkumatti häiritä kokemusta, mutta uskon, että sain silti jokseenkin totuudenmukaisen kuvan elokuvasta. Mike Enslin (John Cusack) kiertää kirjoja kirjoittaakseen kummittelevia paikkoja, mutta työ on aika tylsää, sillä ei hän mihinkään kummituksiin usko. Sitten hän saa oudon viestin, jossa vihjataan, ettei hänen kannattaisi mennä erään newyorkilaisen hotellin huoneeseen numero 1408. Mies lähtee oitis matkaan kohti New Yorkia, vaikka kaupunkiin liittyy selvästikin jokin hänen elämänsä trauma, joka pelottaa häntä aluksi paljon enemmän kuin pahaksi väitetty hotellihuone. 

Saavuttuaan hotellille Mike saa huomata, että hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) haluaa keinolla millä hyvänsä pitää miehen poissa juuri tuosta hotellihuoneesta. Siellä on tapahtunut kauheita kaikille, jotka ovat sinne menneet. Osa on hypännyt ikkunasta, osa on hankkiutunut hengestään eroon muilla tavoin. Mike ei anna periksi, ja tietysti huone alkaa näyttää kauhujaan lähes heti, kun Mike on sulkenut sen oven perässään. Mike näkee kummituksia, teloo kätensä ikkunassa, joutuu jäätävään kylmyyteen ja huomaa, että hän on huoneessa nalkissa. 

1408 on aluksi varsin tehokas – ainakin minua pelotti mukavasti. Ikävä kyllä kokonaisuus ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Miken traumat aukeavat katsojalle hiljalleen, mutta eivät ne liity mitenkään hotellihuoneeseen, josta elokuva kertoo eikä huoneen tapahtumia selitetä muutoinkaan mitenkään. En tarkoita, että huoneen arvoitus pitäisi vääntää rautalangasta, mutta minusta kauhuelokuva ei ole tarpeeksi älykäs, jos sen mysteeri selitetään pelkällä pahuudella. On sinänsä harmillista, etten viehättynyt elokuvasta enempää, sillä suljetussa tilassa tapahtuvat, hyvin pienen näyttelijäjoukon tarinat kiehtovat minua. No, ainakin John Cusack saa revitellä. Ja ehkä tässä elokuvassa oli pointtikin – jonka kohdalla se Nukkumatti sitten häiritsi aivan pienen hetken liian pitkään.

Suositeltava klassikkoseikkailu

Itsenikin yllätykseksi tilasin kesänloppumistuskassani Kindlen – kyllä, siitä on jo jonkin aikaa. Sitten tapahtui se, mitä varmaan monelle muullekin uudelle Kindlen omistajalle: latasin laitteeseen valtavan määrän klassikoita Project Gutenbergista. Ensimmäiseksi aloin ilmeisesti hetken mielijohteesta lukea Jules Vernen teosta Around the World in 80 Days. Tarinasta on hyvät muistot jo siltä ajalta, kun lapsena katselin leijona Willy Fogin seikkailuja piirrossarjasta.

Phileas Fogg on lontoolainen herrasmies, joka tulee lyöneeksi vetoa siitä, että pystyy kiertämään maapallon ympäri 80 päivässä. Se on ihan oikeasti temppu, sillä eletään 1800-lukua. Matkalle mukaan joutuu miehen uunituore palvelija Passepartout, joka kaipailee tosin hieman rauhaisampaa työpaikkaa. Matkaan tarttuu myös Aouda, intialaisnainen, joka pelastetaan roviolta. Perässä keikkuu puolestaan poliisimies Fix, joka uskoo Foggin olevan pankkiryöstäjä ja maailmanympärimatkan itse asiassa vain pakomatka.

En olisi ikinä uskonut, että vanha kunnon seikkailutarina vetää minut mukaansa niin tehokkaasti. Matkalle tulee esteitä kuin liukuhihnalta: joskus rautatie, jota pitkin piti matkustaa, ei olekaan vielä edes valmistunut, joskus Fix huijaa Passepartout'n oopiumiluolaan. Lopulta päästyään takaisin Lontooseen Phileas Fogg huomaa, että on kellonsa mukaan myöhästynyt ja hävinnyt vetonsa. Mutta eihän seikkailu voi niin surullisesti päättyä – ja niin tähänkin takapakkiin löytyy ratkaisu.

Phileas Fogg on selvästi karrikatyyri englantilaismiehestä, joka ei hätkähdä pienistä eikä isommistakaan. Hänen täsmällisyytensä on ulkoapäin katsottuna naurettavaa mutta siitä syystä kirjallisuuden hahmossa esiintyessään koomista. Phileas Fogg on siis aivan ihastuttava tarinan hahmo, mutta tosielämässä hänen kanssaan varmasti palaisivat käämit harva se päivä.

Entäpä Kindlellä lukeminen? Mukavaahan se oli. Hieman minua häiritsee se, että teksti todellakin vaikuttaa tekstitiedostolta, ei kirjalta. On kuitenkin mukavaa, kun tekstin fontin saa säätää itselleen sopivan kokoiseksi eikä ruudulla ole liikaa tekstiä kerrallaan. Se tekee lukemisesta jotenkin joutuisanoloista. Laitteessa oleva sanakirja oli Verneä lukiessani todellakin tarpeen. Vanhassa käännöksessä englanninnos oli täynnään minulle tuntemattomia sanoja, vaikkei teos mitään vaikeaa englantia ollutkaan. Kindle mahtuu myös melkein kuinka pieneen laukkuun tahansa eikä paina siellä paljoa. Madonnan keikan alkamista odottaessani luin Olympiastadionilla Minna Canthin yksinäytöksisen näytelmän Spiritistinen istunto. Matkalla ollessani minulla oli mukana melkein koko Suomen kirjallisuushistorian alkuvaiheen klassikot, eivätkä Amazon.comista ostetut matkaoppaat lisänneet käsimatkatavarani painoa. Tällä hetkellä olen lukemassa kirjaa, jonka olen myös ostanut lukulaitteeseeni ja joka oli matkalukemisenikin. Sen nimi on Helter Skelter, ja se kertoo Charles Mansonin ja hänen ”perheensä” tekemistä murhista ja niiden selvittelystä. Rinnalla luen paperisia kirjoja, mutta taitaa Kindle olla tullut jäädäkseen sekin.

Ja mitä se argumentaatio taas olikaan?

Olen ilokseni huomannut, että Helsingin Sanomien keskusteluissa voi nyt paitsi kommentoida ja keskustella, myös klikata, onko samaa vai eri mieltä, ja ennen kaikkea klikata, argumentoiko kommentin esittäjä hyvin vai ei. Argumentoinnin arvioinnin seuraaminen onkin melkein yhtä jännittävää kuin lukea, mitä mieltä ihmiset ovat. Osalla ihmisistä ei nimittäin ole mitään käsitystä, mitä argumentointi yleensäkään on.

Aslan-järjestön eheyttämiskursseihin liittyvästä keskustelusta löytyy seuraavanlainen kommentti:

Suosittelisin lakia nuorten ja homojen turvaksi, jossa kielletään eheyttämisleirit.

Jätetään nyt huomiotta se, että kirjoittaja haluaa eheyttämisleirit kiellettävän turvassa, ei laissa – eihän näitä relatiivipronomineja millään voi osata käyttää. Keskitytään siihen, millaista palautetta lukijat ovat klikkailleet tälle kommentille. Lukuhetkelläni 10 lukijaa oli sitä mieltä, että tämä mielipide on hyvin argumentoitu, 8 sitä mieltä, ettei argumentointi ole hyvää. Minusta kommentin argumentointia on hieman vaikea arvioida, koska sitä ei ole. Tämähän on vain väite, jota ei perustella mitenkään, näkemys ilman argumentointia sen puolesta.

Ikävä kyllä ihmiset eivät taida jaksaa oikeasti kuunnella – tai lukea – miksi joku on jotakin mieltä. Monille hyvin argumentoitu on mielipide, joka on samanlainen kuin oma mielipide. Tästä seuraa, ettei ihmisten ajattelu mene yhtään mihinkään, koska kukaan ei muuta näkemystään, jonka on jo lyönyt lukkoon ennen kuin on kuunnellut muita. Hesarin kommenteissakin lähes kaikissa on nopeasti selaten korkeintaan yhden numeron heitolla sama määrä niitä, jotka ovat samaa mieltä kommentoijan kanssa ja niitä, joiden mielestä kommentoija argumentoi hyvin. Sama pätee erimielisiä ja huonon argumentoinnin klikanneden määrää verrattaessa.

Argumentointia pääsemme piakkoin seuraamaan enemmänkin. Vaalikeskusteluissa toivoisi monellekin valaistuvan, mikä ero on siinä, että tuon puhujan kanssa olen samaa mieltä mutta kyllä tuo toinenkin puhuja osaa argumentoida soopapuheensa hyvin. Ikävä kyllä monet hyvät argumentoijat saavat sitkeitä ollessaan hyvänkin ihmisen uskomaan omaan mielipiteeseensä. 1930-1940-luvun Euroopan historiaa vaikkapa voi muistella tässä valossa. Joskus olemme niin tiukasti omalla kannallamme, ettemme ymmärrä hyviäkään perusteluja. Toisaalta joskus olemme niin tolvanoita, ettemme ymmärrä, että kyse on vain tehokkaasta argumentoinnista, ei järkevästä mielipiteestä.

Loppukaneetti: kirjoittajan mielestä tässä tekstissä on järkevä näkemys mutta argumentointia voisi terävöittää.

Pakko suositella

Olen pakotettu mainostamaan, sisäisesti siis – minulla on sisäinen tarve mainostaa. Jos asutte Oulussa, Helsingissä tai Seinäjoella taikka näiden paikkakuntien läheisyydessä, älkää missatko hyvää keikkaa. Virolaisartisti Iiris tekee pienen kiertueen Suomessa ja on uskomattoman hauska, karismaattinen ja energinen esiintyjä. Hänen musiikkinsa tuo ensiksi mieleen Björkin, mutta Iiris on kuitenkin omanlaisensa. Itse olen nähnyt hänet lavalla kaksi kertaa. Setti ei ole pitkä, koska nuorella naisella on vasta yksi levy valmiina, mutta keikalle kannattaa lähteä. Siellä saa hyvän mielen ja oppii, mitä karismalla tarkoitetaan. Kun Iiris on lavalla, häntä on pakko katsoa ja kuunnella.

Keikat ovat seuraavina päivinä seuraavissa paikoissa:

torstai 13.9. Oulu (45 Special)

perjantai 14.9. Helsinki (Tavastia)

lauantai 15.9. Seinäjoki (Rytmikorjaamo)

Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uutuuskirjaa Kun kyyhkyset katosivat odotettiin pitkään ja hartaasti. Sitten piti pitää itsensä pimennossa, jotta ei päässyt näkemään muiden arvioita teoksesta ennen kuin itse oli lukenut kirjan. Hesarista sentään en malttanut olla kurkkaamatta, että teosta pidettiin vaikeampana kuin Puhdistusta. Samanlainen vaikutelma itsellekin syntyi hyvin pian lukemisen aloittamisen jälkeen.

En tiedä, millaiset paineet kirjoittajalla oli kirjansa kanssa, mutta ainakin tällä lukijalla oli pienet paineet jostain kumman sympatia- tai sitten pelkästä oman lukukokemuksen syystä. Piti oikein vannottaa itseään, että Puhdistuksen kaltainen menestys ei osu kuin korkeintaan kerran saman kirjailijan kohdalle. Teos voi olla kiinnostava ja laadukas, vaikkei siitä samanlaista ilmiötä tulisikaan. Ja kyllä, Kun kyyhkyset katosivat on kiinnostava ja laadukas romaani, vaikkei se vetänyt minua ainakaan ensilukemalla mukaansa yhtä kovalla voimalla kuin Puhdistus tai Stalinin lehmät. Oma keskittymiskykyni oli myös jonkin verran hakusassa tällä kertaa, joten osa teoksen ulottuvuuksista meni todennäköisesti ohi, ja voikin suoraan sanoa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran.

Kun kyyhkyset katosivat -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä 1960-luvulle, jolloin maa oli neuvostoliittolaisten hallussa. Keskushenkilö Edgar keksii oman keinonsa selvitä miehittäjien paineessa: hän vaihtaa aina sille puolelle, mikä edullisimmalta milloinkin näyttää. Sivussa kärsivät sukulaiset.

Muita keskeisiä henkilöhahmoja ovat Juudit, joka on Edgarin vaimo, sekä Roland, Edgarin serkku. Serkun tie kulkee eri rataa kuin Edgarin. Hän on metsäveli ja haluaa taistella Viron itsenäisyyden puolesta. Valintansa tehtyään Edgar ei paljoa Rolandia kunnioita. Roland on ajoittain teoksen minäkertojana, mikä hämäsi ainakin minua aluksi kovin. Vaikkei minäkertojan tarvitse olla kirjan päähenkilö, lähtee lukija jotenkin automaattisesti seuraamaan hänen tarinaansa, kuin se olisi pääjuoni.

Juuditin ja Edgarin seksielämä on onnetonta. Kun Rolandin rakastama Rosalie löytyy kuolleena – pelätään vielä, että häpeällisesti itsemurhan tehneenä – Roland keksii laittaa Juuditin utelemaan, mikä todella on ollut Rosalien kohtalo. Tällöin Juudit rakastuu saksalaiseen mieheen, jonka kanssa onni ehkä olisi mahdollinen, vaikka saksalaiset kuinka olivat miehittäjiä eikä heidän maineensa 1940-luvulla ollut kovinkaan hyvä. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja 1960-luvulle sijoittuvissa jaksoissa Juuditin elämään ei enää kuulu saksalaisia eikä unelmaa Berliinistä: hän on sen sijaan mieleltään järkkynyt, alkoholisoitunut nainen, joka elää hitlerismistä kirjaa kirjoittavan Edgarin kanssa ja kärsii.

Itseäni Juuditin kohtalo kiinnostaa vielä enemmän kuin Edgarin. Jostain syystä naiskohtalot ovat vain minusta kiintoisampia kuin mieskohtalot. Mutta on Edgarkin – saksalaisajan Eggert Fürst, neuvostoajan toveri Parts – kiinnostava hahmo. Roland toteaa, ettei serkusta ole taistelijaksi. Edgar onkin helppo nähdä pelkurina. Kun saksalaiset ovat vallassa, hän toimii heidän hyväkseen. Mutta kun kaikki näkevät, että Saksa häviää sodan, Edgar polttaa todisteet saksalaismielisyydestään ja hankkiutuu paikkaan, jossa voi esittää saksalaisten uhria, jonka kommunismi saa pelastaa. Suoraselkäisemmälle Rolandille käy paljon huonommin kuin Edgarille, joka tarinan loputtua astelee katua onnellisena miehenä – taakaksi kokemastaan vaimostakin vapautuneena.

Oksasen kieltä ja taustatyötä voi ihailla. Alkuun runsaat korumaiset vertaukset häiritsivät minua hieman, mutta luulen, että se oli vain jonkinlaista mielialatökkimistä. Tarina vilisee yksityiskohtia, jotka tekevät miehitysajoista eläviä. Nyt juuri kirjan lopettaneena tulee sellainen olo, että tarina pitäisi aloittaa heti uudelleen alusta, antaa palasten loksahtaa vielä paremmin kohdilleen. Mutta taidan kuitenkin viedä kirjan hetimmiten appiukolle. Hän on seuraavana lukujonossa.

Tunnustusta on saatu ja siitä kiitetään

Teresita antoi minulle Post it -tunnustuksen. Kuinka hauskaa! Kiitos kovin paljon!

On aina kiva kuulla, että blogiani luetaan ja siitä pidetään. Tunnustuksen eteenpäin laittaminen on kuitenkin tällä kertaa hankalaa, koska olen viime aikoina lueskellut blogeja laiskasti. Tästä älköön kukaan pahastuko. Yritän keksiä palkittavien blogien sijaan herkullista postattavaa ja olla hieman ahkerampi kommentoija niissä blogeissa, joista pidän. 

P.S. Kuinka tuo kuva näyttää niin vinolta, vaikka se kuinka olisi suorassa...

Kaikkien aikojen lyhin ja hysteerisin postaus

Oh My God! Älkää antako Taran kuolla! Kyllä se Eric on niiiiin ihana! En jaksa odottaa iltaan!

Cliffhangerien kuningattaren True Bloodin viides tuotantokausi alkaa tänään entisellä Canal plussalla. Kukaan ei ikinä arvaa, odotanko sitä kovasti.
 

Madonna vs. Lady Gaga

Madonnan ja Lady Gagan esiinnyttyä Suomessa parin viikon välein media ei oikein osannut olla vertaamatta näitä kahta naisartistia toisiinsa. Itse olin molempien keikoilla, joten pakkohan minunkin on pieni vertailu kirjoittaa.

Madonnaa olevan fanittanut hänen uransa alkuajoilta, noin 1980-luvun puolivälistä. Kasetille äänitettyjen Like a Virgin -levyn biisien kuuleminen räjäytti tajunnan. Madonnan levyn nimibiisiin tekemä musiikkivideo on ja tulee olemaan omassa sarjassaan lyömätön. Tietenkin olisin halunnut nähdä Madonnan esiintymässä morsiuspuvussa 30 vuotta sitten. Ja tietenkin olisin halunnut nähdä edes yhden Blond Ambition -kiertueen konsertin vuonna 1990. Mutta pakko oli tyytyä Barcelonasta suorana lähetettyyn konserttiin, jonka tallensin sekä videolle että c-kasetille.

2000-luvulle piti elää ennen kuin Madonna tuli Suomeen kiertueineen. Ovatko rahani menneet hukkaan, kun olen naisen kahdesta Suomen-keikasta maksanut? Ihan niin ei taida voida sanoa. Ensimmäisellä kerralla oli tietysti hienoa nähdä livenä artisti, jonka musiikkia on niin kauan kuunnellut. Tämänvuotinen kiertue MDNA Tour kuului etukäteen saaneen vain melkoisesti arvostelua. Itse ajattelin, että kyllähän Madonna kuitenkin hyvän show'n pystyyn pistää.

Kuinkas sitten kävikään? Madonna ehti hermostuttaa katsojansa aloittamalla yli tunnin myöhässä. Ainakin sellaisen selityksen kuulin, että produktio odotteli auringonlaskua. Siihen on kyllä todettava, etteivät auringonnousu- ja laskuajat ole mitään yllätyksiä – keikan olisi voinut yksinkertaisesti ilmoittaa alkavan myöhemmin, jos riittävää pimeyttä valoshow'lle ei ollut saatavilla kuin vasta auringon laskettua.

Show itsessään oli epätasainen. Tavattoman epätasainen. Yllättäen kaiken median mollaama väkivaltakuvasto toimikin. Minulle yksi keikan muistiinpainuvimmista kappaleista oli Gang Bang, jossa on väkivaltaiset sanat ja jonka ylöspano keikalla oli tavattoman väkivaltainen: Madonna istui pienessä lavastehuoneessa ja ampui miehiä, jotka kävivät tai yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Samalla videoseinä roiskui ympäriinsä verta. En ihaile väkivaltaa, mutta väkivallan esittäminen ei aina kehota ihailemaan sitä. Toki Madonnan performanssin voi tulkita monella tavalla, mutta minusta se oli tehokas, mieleenpainuva ja järkyttävä. Tunteiden herättäminen on aina plussaa. Monestihan me katsomme väkivaltaistakin kuvastoa kyllästyneinä, eikä se vaikuta meihin mitenkään, vaikka pitäisi.

Muut konsertin kohokohdat osuivatkin sitten Madonnan vanhemman tuotannon kohdalle. Express Yourself esitettiin sarjakuvamaisen taustan kanssa, ja esitys oli mainio – tosin Lady Gagan Born This Way -biisin siteeraaminen tämän vanhan hittikappaleen keskellä pottuiluna Gagalle oli ehkä tarpeetonta. Like a Virginin epätavallinen balladiversio oli aika huippu. Like a Prayer konsertin loppupuolella oli aivan mahtava - no, se onkin yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni.

Ikävää oli tietenkin se, että stadionilla suurin osa yleisöstä on niin kaukana, että artisti näyttää hippiäisenkokoiselta. Siksi ei ole mitenkään yllättävää, jos konsertti ei koko aikaa vie mukanaan. Tai kyllähän se veisi, jos se olisi vastaansanomaton. Mutta ikävä kyllä huomattava osa MDNA -show'sta oli mitäänsanomatonta niin musiikillisesti kuin esityksellisestikin. Huippukohdat olivat huippuja, mutta pelkästään mekaanisesti hyvin toteutettu show ei riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä vähemmän kiinnostavien kappaleiden kohdalla ainakaan kun istuin niin kaukana itse artistista kuin istuin. 

Entäpä Lady Gaga? On selvää, että hänet on nähtävä uudestaan. Vertailu Madonnaan on sikäli oikeutettua, että jokainen popmusiikkia tekevä nainen on jollain lailla Madonnan perillinen – toiset enemmän, toiset vähemmän. Ilman Madonnaa – sitä vanhojen aikojen Madonnaa, joka oikeasti shokeerasi ja näytti toisille tietä – lady Gaga olisi varmasti erilainen artisti ja hänen musiikkinsakin olisi erilaista. Toisaalta näiden kahden naisen vertailu tuntuu järjettömältä. Madonna hakee jotain krusifiksiensa keskellä niin vakavana, että paljon humoristisempi ja ihmisläheisempi Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta – jopa hän itse haluaa ottaa alienin roolin ja viedä konsertissaan olijat omaan lumoavaan satumaailmaansa, jossa yksityiskohdat hymyilyttävät ja ihmisille tulee hyvä mieli.

Lady Gagan Born This Way Ball oli lumoava show alusta loppuun. Lavarakennelmaa peittävän kankaan pudottua sai haukkoa henkeään, sillä lavalla oli linna, jonka uumenista Lady Gaga ratsasti näyttämölle melkein oikealla hevosella. Ensimmäisten biisien aikana päätähti vaihtoi asua jokaisen kappaleen jälkeen. Hikistä hommaa, taatusti, mutta niinpä vaihtuivat myös katsojan tunnelmat ja silmäkarkkia riitti. 

Kaikkea erityisen vaikutuksen tehnyttä muistan tässä tuskin luetella. Konsertin avauksen lisäksi mieleen jäivät ainakin seuraavat asiat:

• Born This Way -biisin aikana lavalla ollut pumpattava naisen alapää, josta Lady Gaga lopulta kaivautui lavan etuosaan. Niin hilpeää lavastetta en muista nähneeni kovinkaan usein, jos koskaan.
• Aavemaisesti lavalla liukuvat valkoisiin pukeutuneet hahmot, joista yksi oli Gaga
• Lady Gaga lihamekossa ja lihasohvalla sekä lihamyllyt, joihin tähti itsekin joutui. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen niitä.
• Viimeisessä biisissä lavalle pyydetyt katsojat, joista toinen oli ehkä liian nuori edes jännittääkseen ja toinen itki liikutuksesta.

Ihan totta, hyvällä show'lla on tekijänsä. Suosittelen siis Lady Gagaa niillekin, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita hänen musiikistaan. Kyynistyneitä vanhoja paskoja voi häiritä Gagan vaahtoaminen siitä, kuinka me kaikki pystymme mihin vain, jos tahdomme ja uskomme itseemme. Mutta sehän ei ole artistin vika. On hyvä, että joku luo itseluottamusta nuoriin. Se on meidän kyynistyneiden vanhojen paskojen vika, jos me emme enää jaksa uskoa elämän mahdollisuuksiin.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 3

Uskomatonta mutta totta: tämänkin postaussarjan kolmas osa tuli tehtyä... Epätoivoista on ollut näköjään postaaminenkin, ei pelkästään elokuvamaraton.

Mission Impossible – Ghost Protocol

Uusin Mission Impossible kiinnosti ehkä lähinnä sen vuoksi, että saisi oman käsityksen siitä, millainen Samuli Edelmannin rooli elokuvassa todella on. Toisaalta aiemmat Mission Impossiblet ovat olleet muistaakseni ihan menevää toimintaviihdettä, joten odottelin etukäteen viihtyisää elokuvailtaa.

No, Ghost Protocol ei kyllä juoneltaan sykähdyttänyt. Tietenkin maailma on jälleen vaarassa, ja jotta olisi tarpeeksi vaarallista, kyse on ydinohjuksista. Mutta maailma on ollut vaarassa jo niin monta kertaa ja se on pelastettu niin monta kertaa, että elokuvaan tarvitaan muutakin. Naseva dialogi ja huumori olisivat auttaneet paljonkin, mutta Ghost Protocol ei tarjonnut kumpaakaan. Tiedä sitten, oliko minulla väärä mielikuva siitä, että Mission Impossible -sarjan aiemmat osat olisivat olleet humoristisempia, mutta tämä ainakin tuntui jäävän turhan vakavaksi (siis onhan maailmanrauhan ja -turvallisuuden järkkyminen vakavaa, mutta viihde-elokuvassa siitäkään ei saa tehdä liian vakavaa).

Entäpä Samuli Edelmannin rooli? Mielestäni se on saanut lehdistössä ihan ansaitsemansa määrän huomiota. Se ei ole pääosa, mutta ihan kunnon rooli kuitenkin, joten kyllä sitä saakin vähän lehdissä hehkutella. Edelmannin suorituksessa ei ole moittimista – elokuva ei vaan kokonaisuutena jää mieleen pidemmäksi aikaa eikä ikävä kyllä saa kovinkaan kaksista paikkaa elokuvan historiassa. 

One for the Money

Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the Money pompahti jostain syystä omalle must see -listalleni, vaikken ole edes lukenut Janet Evanovichin kirjaa, johon se perustuu. Elokuva osoittautuikin varsin viihdyttäväksi.

Stephanie Plum (Katherine Heigl) ajautuu työhön, jossa hänen on toimitettava oikeutta pakoilevia ihmisiä tuomarin eteen. Stephanie ei varsinaisesti vaikuta kovin jämäkältä työssään, mutta hänellä leikkaa – ainakin ajoittain – varsin oivaltavasti. Ikävä kyllä Stephanie joutuu jahtaamaan exäänsä Joe Morellia (Jason O'Mara). Tai no, kyllä Stephanielle tämän jahtaaminen sopii, sillä keikasta saa hyvän palkan ja samalla voi ikään kuin maksaa exälleen vanhat kaunat.

Kuviosta tulee tietenkin monimutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää ja Stephanie joutuu selviytymään – ja selviytyy – tilanteista, joista hänen kaltaisensa henkilö ei tosielämässä mitenkään selviäisi. Tähän keveästi rakennettuun tarinaan höppänä päähenkilö kuitenkin soveltuu, eikä katsojankaan kannata niuhottaa liikaa realismin perään. 

Pidin One for the Money -leffasta itse asiassa paljonkin. Hilpeän viihteen tarpeeseen se soveltuu mainiosti. Olen myös jo hankkinut kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta katsotaan nyt, milloin ehdin ne lukea. Tällä hetkellä kesken on nimittäin turhankin monta kirjaa.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 2

The Awakening

Olen suuri kummitustarinafani, joten ilahduin kovasti bongatessani videovuokraamon hyllystä Englantiin sijoittuvan kummitustarinan The Awakening. Eletään 1920-lukua. Florence (Rebecca Hall) paljastaa työkseen paranormaaleja huijauksia. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjojakin ja on hyvä työssään. Sitten häntä pyydetään poikien sisäoppilaitokseen, jossa kuulemma kummittelee. Talossa on tapahtunut myös traaginen kuolema, joka ymmärrettävästi järkyttää koulun oppilaita. Rebecca lähtee näyttämään, ettei mitään kummituksia ole olemassakaan – hän uskoo vilpittömästi, että pikkupojat vain pelleilevät.

 Koulussa Florence tapaa taloudenhoitaja Maudin (Imelda Staunton), joka lupaa auttaa kaikessa. Pian oppilaat lähtevät lomalle ja kouluun jää oppilaista vain poika nimeltä Tom (Isaac Hempstead Wright, joka muuten paremmin tunnetaan The Game of Thronesin Branina). Pian Florence joutuu miettimään uudelleen kysymystä siitä, onko kummituksia olemassa.

Florence on kiinnostava päähenkilö, itsenäinen nainen, joka ei usko hömpötyksiin eikä pelkää mennä sotkemaan spiristististä istuntoa, jossa on kyse aivan muusta kuin yhteyden saamisesta henkimaailmaan. Myös tapahtumapaikkana oleva sisäoppilaitos on kiehtova vanha englantilaisrakennus – juuri sellainen, että uskoisi kuvauspaikkana käytettyyn paikkaan oikeastikin liittyvän kummitustarinoita.  

The Awakening on kauniisti kuvattu elokuva. Itse odotan kummitustarinoilta jännitystä, ja kyllä tämäkin elokuva onnistuu hieman selkäpiitä karmimaan. Loppuratkaisu ei periaatteessa ole kovinkaan yllättävä, mutta sillä lailla surumielinen, että katsoja jää ennemminkin haikeuden kuin pelon tunteen valtaan, kun elokuva päättyy. Tämän tarinan kummituksissa ei ole oikeastaan mitään pelättävää.

Ironclad

 Ironclad taitaa olla ensimmäinen elokuva, jota olen nähnyt mainostetun väkivaltaisena ikään kuin se olisi suuri plussa. Tällä tarkoitan sanallista mainontaa, sillä kyllähän moni elokuva esimerkiksi trailereissaan haluaa haalia katsomoon ne, jotka pitävät elokuvaväkivallasta. Elokuva onkin väkivaltainen, mutta paljon elokuvia katsonut on toki tämänkinkaltaista väkivaltaa nähnyt jo kerran jos toisenkin.

Jälleen ollaan historiallisessa ajassa, tällä kertaa paljon kauempana kuin The Awakening -elokuvassa, sillä Ironclad sijoittuu 1200-luvulle kuningas Juhanan (Paul Giametti) ajan Englantiin. Juhana on kettuuntunut siitä, että hänet on pakotettu allekirjoittamaan Magna Carta, joka antoi oikeuksia jollekulle muullekin kuin hänelle itselleen. Kuninkaan ja paronien välillä vallitsee tästä syystä sotatila.

Temppeliritari Marshal (James Purefoy) lähtee paroni Albanyn (Brian Cox) pieneen joukkoon, joka aikoo ottaa haltuunsa strategisesti tärkeän linnan ja puolustaa sitä kuningasta vastaan, kunnes Ranskasta saadaan tilalle parempi kuningas. Siinä sitä sitten taistellaan ja ollaan piiritettynä ja taistellaan ja ollaan piiritettynä. Siinä sivussa Marshal rakastuu sopimattomasti linnanherran (Derek Jacobi) nuoreen vaimoon (Kate Mara). Näyttelijäkaartista voi muuten mainita vielä sen verran, että tässäkin elokuvassa esiintyy sattumalta The Game of Thronesista tuttu näyttelijä, Charles Dance (Tywin Lannister), joka esittää arkkipiispaa.  

Ironclad ei ollut minulle mikään unohtumaton elokuvaelämys, vaikkakin se on ihan komeasti kuvattua historiallista elokuvaa. James Purefoy on riittävän karismaattinen pääosaan, vaikkakin katsojan on vaikea ymmärtää temppeliritarien kunniakäsityksiä. Toisaalta: jos on piiritettynä keskiaikaisessa linnassa, ei liene hyvä idea sekaantua äksyn linnanherran vaimoon, vaikkeivät mitkään kunniasäännökset elämää rajoittaisikaan.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 1

Koska kesäkin on kohta loppu, päätimme mieheni kanssa, että vapaa-ajasta pitää nauttia myös elokuvien muodossa ennen kuin olemme taas sen ongelman edessä, että vapaa-aikaa ei kummemmin ole (tai no suhteellistahan se tietenkin on, käsittääkö vapaa-ajan määrän paljoksi vai vähäksi, ainakin meidän tapauksessamme).

Emme olleet käyneet pitkään aikaan vuokraamossa, joten teimmekin sinne muutaman päivän sisään kolme reissua ja katsastimme yhteensä seitsemän varsin erilaista elokuvaa. Niiden käsittely viekin tämän ja kaksi seuraavaa postausta.

Sisilia sydämessäni

Aloitimme elokuvien katselemisen Giuseppe Tornatoren ohjaamalla italialaisfilmillä Sisilia sydämessäni (Baarìa). Elokuva oli ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen esittää noin 80 vuotta Sisilian historiaa kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsoja onkin ensin hieman hämillään, sillä on vaikea tietää, mistä näkökulmasta tarinaa pitäisi lähteä seuraamaan. Vähitellen välähtää, että kannattaa seurata Peppino Torrenuova -nimistä henkilöä (aikuisroolissa Francesco Scianna), joka on tarinan alussa pikkupoika.

Elokuva alkaa 1920-luvulta. Katsoja saattaa olla hieman pulassa, ellei tunne päällisin puolin Italian tai ainakin Euroopan historiaa 1900-luvun osalta. Ja asiansa tuntevallekin katsojalle olisi hyväksi, jos silloin tälllöin ruudussa vilahtaisi vuosi, jossa ollaan menossa. Koska kuvattava ajanjakso on pitkä, suurillekin historian tapahtumille voidaan nimittäin antaa vain vähän aikaa.

Peppino menee tietenkin tarinan aikana naimisiin ja saa omia lapsia. Keskeisempi osa tarinassa on kuitenkin hänen kommunistinurallaan. Peppino pyrkii etenemään politiikassa, muttei koskaan pääse Roomaan saakka. Sen sijaan hän saa ajoittain turpaansa. Mm. viljelysmaan vaatiminen takaisin corleonelaisilta ei välttämättä ole kaikista näkökulmista ajateltuna kovin järkevä idea.

Sisilia sydämessäni on osittain yksittäisten kohtausten jatkumo, jossa vain se, että samat henkilöt elävät historian eri vaiheet, yhdistää tapahtumia. Sinällään se kuitenkin on ihan mielenkiintoinen kuvaus Sisiliasta. On hauska katsoa, kuinka tapahtumapaikkana oleva pikkukaupunki kasvaa ja kuinka ajan kuluminen näkyy kaikessa. Erityisen taitavasti ja kiehtovasti on tehty kohdat, joissa tarinan henkilöt hetkessä vanhenevat niin, että tilalle tulee toinen näyttelijä. Mm. Peppinon tuleva vaimo kasvaa aikuiseksi yhdellä kumarruksella, jonka hän tekee ommeltavanaan olevan puvun taakse.

Sleeping Beauty

Sleeping Beauty oli katsomistamme elokuvista omituisin – ja takakansitekstiltään hämäävin. Dvd:n takakansi lupasi elokuvan kertovan opiskelijatyttö Lucysta (Emily Browning), joka hankkii rahaa mm. prostituoituna. Sitten Lucy suostuu outoon sopimukseen: hän antaa nukuttaa itsensä rahaa hankkiakseen ruususenuneen, jotta jotkut tuntemattomat voivat yksinkertaisesti käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen, kun hän on tiedottomana. Lucyn selvittäessä, mitä nuo unen aikana tapahtuneet teot ovat, hän joutuukin sitten kuseen pahemman kerran.

Tuollainen takakansiteksti saa odottamaan trilleriä, jossa Lucy ratkoo arvoitusta henkensä uhalla ja katsojalla alkaa sydän pomppia jännityksestä. No, aivan trilleriä ei ollut luvassa. Lucy jäi arvoitukseksi. Hän tekee niin monta työtä, ettei kunnolla ehdi nukkua ja selvästikin hankkii rahaa. Silti hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi siihen, että häntä pyydetään maksamaan vuokransa, kuten myös siihen, että hänen käsketään muuttaa. Yleensäkin hän tuntuu suhtautuvan kaikkeen välinpitämättömästi. Ainoastaan käydessään Birdmann-nimisen miehen (Ewen Leslie) luona Lucy näyttää tunteitaan. Birdmann on jonkinlainen narkkari ja jonkinlainen poikaystävä – nämä seikat jäävät epäselviksi.

Entäpä sitten Lucyn ruususenunet? Nuori nainen joutuu todellakin miesten käsittelemäksi. Asiaa organisoi nainen, joka sanoo, että kaikki penetraatiota ja jälkien jättämistä lukuun ottamatta on sallittua. Ikävä kyllä Lucy on niin hukassa, että tuskin välittäisi siitäkään, mitä miehet tekevät hänelle hänen ollessaan unessa. Hän haluaa kuitenkin tietää, mistä on kyse. Mutta ei siitä mitään trilleriä synny, kuten jo totesin. Tarina jää kaiken lisäksi ilman kunnollista loppua. Voimme vain kysellä, oliko se taide-elokuva, jota emme ymmärtäneet vai eivätkö elokuvan tekijätkään olleet oikein selvillä siitä, mitä halusivat teoksellaan sanoa.

Hysteria

Vibraattorin keksijästä kertova viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva Hysteria oli onneksi hieman selkeämpi elokuva. Mortimer Granville (Hugh Dancy) on kerta kaikkiaan lääkäri edellä aikaansa. Hänen mielestään kun potilaan mätänevään jalkaan pitäisi jopa silloin tällöin vaihtaa side. Tällaiset naurettavat ajatukset aiheuttavat Mortimerille potkut, joiden jälkeen hän saa onneksi piakkoin uutta työtä. Mutta mätäneviä jalkoja ei ole tällä kertaa luvassa. Niiden sijaan nuori ja komea lääkäri joutuu hoitamaan naisia, jotka kärsivät hysteriasta.

Edistyksellinen hoito muistuttaa muodoltaan epäilyttävästi naisen tyydyttämistä käsin. Ja sellaista hoitoahan ei pysty kovin kauan antamaan ilman varsin vakavia rannevaivoja. Onneksi Mortimerilla on ystävä, joka on kiinnostunut tekniikasta – varsinkin, jos se toimii sähköllä. Hänen luonaan Mortimer oivaltaakin, että sähköinen laite voisi tehdä saman, minkä hänen kätensä – ja käsi säästyisi vammoilta.

Tarinaan on tietenkin ujutettu myös romanssi. Mortimeria ollaan älyllisten järjestelyjen seurauksena naittamassa työnantajansa tyttärelle Emilylle (Felicity Jones), joka on varsin mukava nuori nainen, mutta tottakai oikea rakkaus voittaa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä tehdyt järjestelyt. Niinpä Mortimerkin lopulta päätyy yhteen Emilyn epäsovinnaisen sisaren Charlotten (Maggie Gyllenhaal) kanssa. Charlotte on intohimoisesti köyhien ja naisten asialla – välillä hän istuu vankilassakin.

Hysteria on ennalta-arvattava mutta aivan ihana elokuva. Se on lämpimän humoristinen ja näyttää, että hyväkin voi voittaa. Uskonpa, että moni nauraa Hysterian nähdessään ääneenkin, niin hupaisaa on viktoriaanisen ajan siveily. Jos haluatte hyvälle tuulelle, katsokaa tämä elokuva.