Kaksi kirjaa äärimmäisten tekojen tekijöistä

Mitä raaempia väkivaltarikoksia tapahtuu, sitä kiinnostuneempina ihmiset lukevat niistä. Itse yritän noiden murhajuttujen äärellä ainakin ajoittain selitellä, että olen kiinnostunut asian psykologisesta puolesta, siitä, mikä saa ihmisen tappamaan. No, tällä voin perustella myös sitä, miksi luin pari tappamiseen liittyvää kirjaa: Peter Langmanin Kouluampujat ja Micael Dahlénin Ihmispedot.

Kouluampujat – Miksi nuori tappaa?

Peter Langman voi ollakin oikea henkilö kirjoittamaan kirjan tappamisen psykologiasta, hän on nimittäin terapeutin työssään nähnyt yhtä ja toista. Langmanin näkökulmana on koulusurmien ehkäiseminen, vaikka hän pääseekin siihen vasta kirjan loppupuolella, jossa hän kertoo, miten uhka voidaan tunnistaa.

Äärimmäisten väkivaltatekojen tapahtuessa kuulee usein sanottavan, että tappaja oli niin mielettömän tavallinen perheenisä tai -äiti tai oikein peruskoululainen, josta kukaan ei voisi kuvitella pahantekijää. Langmanin kirjaa lukiessa usko tällaiseen ajatteluun häviää tyystin. Langmanin käsittelemät kymmenen kouluampujaa ovat joko psykopaattisia, psykoottisia tai traumatisoituneita. Heidän jäljiltään löytyy kouluaineita, joissa heidän kanssaan samanniminen ampuja tappaa nimeltä mainittuja oppilaita. He olivat räjäytelleen pommeja. Yksi heistä kirjoitti päiväkirjaansa kommentteja, joista paljastui, että hän piti itseään jonain muuna kuin ihmisenä. Ainakaan yksi ei erottanut itseään Jeesuksesta. Mutta tietysti suurin osa ihmisistä piti heitä normaaleina, sillä en minäkään kertoisi kovin monelle, jos pääni tuottaisi olemattomia ääniä.

Langman ottaa kantaa myös kiusaamiseen kouluampumisten syynä: ”Keskitymme siis kiusaamiseen, koska se selittää muuten järjettömältä tuntuvan teon. Kosto on jotenkin ymmärrettävää. Hyvästä perheestä oleva teinipoika, joka ihannoi Hitleriä ja haaveilee koko ihmiskunnan tappamisesta, ei ole ymmärrettävä asia.” Langman haluaakin kiinnittää huomiota siihen, että kouluampujien mieli on sairas, vaikka monet haluavat syyttää koulukiusaamista kaikesta. Toisaalta Langman ei kuitenkaan väheksy kiusaamistakaan eikä sitä, mihin se voi johtaa.

Langmanin kirja on sujuvaa luettavaa. Ensin se saa päivittelemään maailmaa, mutta sitten se antaa ehkä myös toivoa: jos me ihan oikeasti seuraamme, mitä ympärillämme tapahtuu, voimme auttaa nuoria, joilla on asiat niin huonosti, että jonain päivänä he tarttuvat aseeseen, jos kukaan ei ehdi reagoida ennen sitä. Langman tuntuu pitävän Columbinen koulusurmia käännekohtana, sillä hän näyttää väittävän, että ihmisten hälytyskellot eivät soineet läheskään yhtä herkästi ennen Columbinen koulusurmia. Ehkä se on totta: emmehän me Suomessakaan uskoneet, että kukaan voisi mennä kouluun ammuskelemaan ennen kuin Pekka-Eric Auvinen sen teki.

Langmanin kirja on tylyä luettavaa. Hän sanoo ääneen mm. sen, ettei kouluampumisia estetä vartijoilla ja turvakameroilla. Jos ihmisellä on ase, hän voi ampua vartijan, ja on turha odottaa, että kamera tai metallinpaljastin estäisi kouluampujaa tulemasta toteuttamaan suunnitelmaansa. Nämä asiat on minusta hyvä sanoa ääneen. Koulusurmista puhuttaessa tunnutaan joskus olevan aivan hakoteillä. Halutaan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, uskoa, että jotkut ulkoiset toimenpiteet estävät kaiken pahan. Olisi kuitenkin parempi keskittyä siihen, mikä oikeasti voisi tuoda turvallisuutta: huolestuttavien oireiden havaitsemiseen ajoissa ja ihmisten hoitamiseen ennen äärimmäisiä tekoja.

Ihmispedot

Micael Dahlén on puolestaan kauppakorkeakoulun professori, jota alkoi kiinnostaa, miksi murhaajat kiinnostavat ihmisiä niin paljon. Tämä kiinnostaa minuakin – on jotenkin käsittämätöntä, että sarjamurhaajat saavat ihailijapostia eivätkä kirjeitä, joissa heidät tuomitaan tekojensa vuoksi ties mihin (tai mistä minä tiedän, ehkä he saavat sellaisiakin kirjeitä).

Dahlén kertoo tapaamisistaan viiden murhasta tuomitun kanssa. Kuuluisin näistä on eittämättä Charles Manson. Hämmästyttäviä tapauksia ovat myös muut: Issei Sagawan ihmisateriasta lukeminen tekee kuvottavan olon. Äitinsä tappanut Peter Lundin on jostain syystä erittäin haluttu seksikumppani, vaikka istuu vankilassa ja vaikka hänen luonaan ei pääse vierailemaan pitkiksi ajoiksi. Useita ihmisiä tappanut ja puutarhaansa piilottanut Dorothea Puente on puolestaan monien kuvitteellinen isoäiti Facebookissa. Koululleen ampumaan mennyt Wayne Lo onnistuu myymään tekemäänsä taidetta ihan kohtuulliseen hintaan ilmeisesti murhiensa ansiosta, ei taiteellisista syistä (tai mistäs sen tietää).

Ihmispetoja lukiessa tulee väistämättä mieleen, että Dahlén hieman ylpeilee sillä, että on tavannut nuo viisi ihmistä, jotka ovat vastuussa niin monen elämän päättymisestä. Mutta aika moni muukin haluaisi varmasti tavata murhaajan kasvotusten ja nähdä, onko kyse hulluudesta vai mistä.

Varsinaiseen asiaansa Dahlén pääsee vasta kirjan loppupuolella. Hän näyttää uskovan, että ihmiset pitävät murhaajia jonkinlaisina yli-ihmisinä. Takana on ajatus, että murhaan kyennyt ihminen on lähestulkoon kaikkivoipa – ihmisen tappanut on pystynyt tekoon, jonka jälkeen pystyy mihin vain. Tästä johtuu Dahlénin mukaan murhaajien fanitus. Hän yhdistää jopa nykyisen vampyyribuumin ajatukseen siitä, että me ihmiset haluamme murhia. Tiedä häntä. Minä rakastan vampyyritarinoita, mutten kyllä halua kenenkään tappavan ketään. Mutta mistä muualta tulee niitä murhatarinoita, joita luemme lehdistä, kuin oikeista murhista? Pitäisikö rikosuutiset jättää lukematta? Pitäisikö murhista jättää kirjoittamatta?

No, oltiin vampyyrien ja murhafanien yhteydestä ja suhteesta mitä mieltä tahansa, Dahlén oppii viimeistään Hollywoodissa vieraillessaan, että murhia käytetään rahantekoon. Se on itsestäänselvää, mutta se, kuinka paljon viihteestä perustuu murhille, on pelottavaa. Tässä kohdin olisi ilmeisesti syytä pysähtyä ajattelemaan, millaista viihdettä katsoo. Vaikka turha toivo se ainakin minun kohdallani on, että alkaisin katsella pelkästään väkivallattomia elokuvia ja televisiosarjoja.

Dahlénin kirjan ehkä kiinnostavin osuus on kuitenkin selostus hänen jonkinlaisesta tutkimuksestaan, jossa oli tarkoituksena selvittää, lisääkö murhan tekeminen mielenkiintoa ihmistä kohtaan. Dahlén loi itselleen deittipalstalle kaksi profiilia, jotka erosivat toisistaan siten, että toisessa versiossa profiilin kuvaama ihminen oli tappanut jonkun, toisessa ei – muut tiedot olivat samat. Yllättäen enemmän yhteydenottoja tuli murhaajalle. Dahlén laajensi ”tutkimustaan” ja sai saman tuloksen: jos joku tekee murhan, se lisää hänen kiinnostavuuttaan. Tämän voisi allekirjoittaa siinä mielessä, että esimerkiksi sarjamurhaajan psyyke on kiinnostavampi kuin jonkun mattimeikäläisen. Mutta että murhaaja olisi kiinnostavampi deittiseuralainen...

Dahlénin kirja jättää ehkä tietyllä tavalla epämiellyttävän olon. Mitä minun pitäisi ajatella itsestäni, kun seuraavan kerran luen raakoja yksityiskohtia väkivaltarikosuutisista? En lukenut näitäkään kahta kirjaa Dahlénin esittämistä syistä. Omalta osaltani en siis saanut vastausta siihen, miksi äärimmäiset henkirikokset kiinnostavat minua. Ehkä voin pitäytyä selityksessä siitä psykologisesta puolesta.