sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kaikkea uutta Nightwish-fanille

Eilen lauantaina oli Hartwall Areenalle saapuneella Nightwish-fanilla riittävästi jännitettävää – siitä ei ainakaan voinut valittaa. Ensiksi Nightwish soitti keikan, joka näytti, mihin tällä hetkellä bändissä laulajan pestiä hoitavan Floor Jansenin rahkeet riittävät. Sitten sai ensi-iltansa Imaginaerum-elokuva, jota monetkin fanit olivat ehtineet jo odottaa ihan tosissaan. Vielä kun saisi jalkaansa Nightwish-Reinot...

Floor Jansenin näkemistä odotin. YouTubessa näkemäni videopätkät todistivat, että naisessa on ainesta. Odotukseni olivat niin korkealla, että mieskin jo tokaisi, ettei niitä kukaan pysty täyttämään. Mutta eipä siinä mitään, sillä minä suhtaudun joka tapauksessa odotuslähtöisesti positiivisesti henkilöön, joka tulee Nightwishiin – ja vielä positiivisemmin, jos henkilö tulee Hollannista.

Maagiseen mielentilaan en keikalla päässyt, mutta siihen olenkin ihan liian vanha. Hyvä fiilis ja tunne siitä, että olisi halunnut kuulla vielä lisääkin, vähintään ne pois jääneet encoret, kertoivat siitä, että olin uuteen solistiin tyytyväinen. Flooria on sanottu amatsoniksi, lentäväksi hollantilaiseksi ja valkyyriaksi, ja totta totisesti hän on näiden kaikkien lisäksi vielä ilmiselvä metallijumalatar. Tukanheilutus on uskottavaa, naisella on asenne kohdallaan ja kun tuon kokoinen ihminen ei häpeä pituuttaan, vastassa on sellaista tervettä ylpeyttä, että kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Joku saattaisi sanoa, että Floor on syötävä, mutta todennäköisesti sitä ei kannata sanoa mustaan nahkaan pukeutuneelle syöjättärelle. Mutta mikä parasta, Floor todennäköisesti kykenee myös tulkitsemaan uskottavasti koko Nightwishin kohtuullisen laajan tuotannon. Itse olisinkin kaivannut keikalle vielä Nemoa, Sleeping Sunia ja Slaying The Dreameria – sekä ykköstoiveena coveria Phantom of the Opera. Mutta settilista on mikä on, eikä sitä varmasti ole tässä Flooria ajatellen ehditty rukkaamaan. Naisen karismaa huokuu Iltalehdessä julkaistuista valokuvista.

Nettikeskustelu on ollut jälleen hieman outoa. Osa itkee Tarjan perään, osa Anetten, osan mielestä Nightwishin musiikki on ihan paskaa. Minua hämmentää se, jos joku ei pysty antamaan arvoa ihmiselle, joka kerta kaikkiaan on sekä laulu- että esiintymistaitoinen. Ja jos Nightwishin musiikki ei miellytä, miksi pitää yleensä esittää mielipiteitä bändin tekemisistä. Ei Nightwishista tarvitse olla kiinnostunut samalla tavoin kuin ehkä pitäisi olla kiinnostunut kunnallispoliitikkojen päätöksistä, jotka vaikuttavat elämäämme.

Tuomas Holopainen on minulle eräs parhaita musiikintekijöitä. Hänen tekemänsä musiikki on poikkeuksetta kolahtanut minuun siitä asti, kun ensimmäisen kerran sitä kuulin (se oli muistaakseni vuoden 2000 euroviisukarsinta, jossa Nightwish oli mukana). Ei ole mikään salaisuus, että Holopainen rakastaa elokuvamusiikkia, että varmasti ollut kenellekään yllätys, että hän halusi musiikkiaan elokuvaan. Jostain syystä en itse kuitenkaan odottanut Imaginaerum-elokuvaa lainkaan. Syy lähteä monen tunnin ajomatkan päähän Helsinkiin oli nähdä Nightwish livenä. Elokuva tuli kylkiäisenä, ja arvelin sen olevan Imaginaerum-albumin kuvitettu versio, jossa musiikki olisi suuressa osassa mutta jonka anti olisi sama kuin monen peräkkäisen musiikkivideon.


Nyt minusta tuntuu, että olisin voinut nauttia tuosta musiikkivideoelokuvasta. Se olisi voinut olla viihdyttävä. Imaginaerum-elokuva oli sellaisena kuin mikä siitä tuli puuduttava kokemus. Se oli tarina dementoituneesta miehestä, joka on kuolemaisillaan mutta koomassa ollessaan näkee unia lapsuudestaan ja alkaa ymmärtää elämäänsä. Miehen tytär ei tunne muuta kuin vihaa isäänsä kohtaan ja tietenkin myös tämän paikalle ilmestyvää rakastajatarta kohtaan. Kliseisiä teemoja käsitellään mitäänsanomattomalla dialogilla.

Imaginaerum-levyn biisit soivat elokuvassa mutta enimmäkseen taustalla ja orkesteriversioina. Kaksi biisiä on kuvitettu musiikkivideonomaisesti ja niissä nähdään myös Nightwishin jäsenet. Slow Love Slow -biisin kuvituksessa ollaan jazzluolassa, Tuomas soittaa flyygeliä, jonka päällä Anette makaa laulamassa säihkyvänpunaisessa mekossa. Scaretale on puolestaan näkymä sirkuksesta, jossa pyörii kauhistuttavia klowneja sekä pahaa kuningatartakin pelottavampi Lumikki. Ikävä kyllä nämä pätkät sijoittuvat elokuvan alkupuolelle, minkä jälkeen kaikki muut bändin jäsenet paitsi Tuomas häipyvät kuvista. Elokuva palaa pitkäveteisiin vaikkakin sinänsä näyttäviin kuviin. Vanhan miehen ja hänen tyttärensä tarina ei kosketa katsojaa. On surullista sanoa näin, mutta ainakaan minulle elokuva ei ollut elämys – paremminkin se oli kokemus, jossa keskityin odottamaan, milloin se päättyy. En tiedä, paljonko väärillä ennakko-odotuksillani oli osuutta siihen, etten nauttinut elokuvasta. Epäilen, että näkemykseni siitä tulee valitettavasti pysymään melko samankaltaisena, vaikka antaisin sille toisenkin mahdollisuuden jossain vaiheessa. Joku katsoja kuului sivusta kuulemani kommentin perusteella pitävän elokuvaa vaikeana. Ei se mikään vaikea ollut, vaikka siinä avattiinkin päähenkilön elämää unessa tapahtuvien takaumien avulla ja hypittiin nykyajasta menneeseen ja takaisin. Ikävä kyllä rakenteen monikerroksisuuden olisi voinut kuitenkin kaikitenkin jättää väliin, jolloin joku olisi ehkä keskittynyt siihen, miten oikeasti rakennetaan koskettava tarina. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti