Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uutuuskirjaa Kun kyyhkyset katosivat odotettiin pitkään ja hartaasti. Sitten piti pitää itsensä pimennossa, jotta ei päässyt näkemään muiden arvioita teoksesta ennen kuin itse oli lukenut kirjan. Hesarista sentään en malttanut olla kurkkaamatta, että teosta pidettiin vaikeampana kuin Puhdistusta. Samanlainen vaikutelma itsellekin syntyi hyvin pian lukemisen aloittamisen jälkeen.

En tiedä, millaiset paineet kirjoittajalla oli kirjansa kanssa, mutta ainakin tällä lukijalla oli pienet paineet jostain kumman sympatia- tai sitten pelkästä oman lukukokemuksen syystä. Piti oikein vannottaa itseään, että Puhdistuksen kaltainen menestys ei osu kuin korkeintaan kerran saman kirjailijan kohdalle. Teos voi olla kiinnostava ja laadukas, vaikkei siitä samanlaista ilmiötä tulisikaan. Ja kyllä, Kun kyyhkyset katosivat on kiinnostava ja laadukas romaani, vaikkei se vetänyt minua ainakaan ensilukemalla mukaansa yhtä kovalla voimalla kuin Puhdistus tai Stalinin lehmät. Oma keskittymiskykyni oli myös jonkin verran hakusassa tällä kertaa, joten osa teoksen ulottuvuuksista meni todennäköisesti ohi, ja voikin suoraan sanoa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran.

Kun kyyhkyset katosivat -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä 1960-luvulle, jolloin maa oli neuvostoliittolaisten hallussa. Keskushenkilö Edgar keksii oman keinonsa selvitä miehittäjien paineessa: hän vaihtaa aina sille puolelle, mikä edullisimmalta milloinkin näyttää. Sivussa kärsivät sukulaiset.

Muita keskeisiä henkilöhahmoja ovat Juudit, joka on Edgarin vaimo, sekä Roland, Edgarin serkku. Serkun tie kulkee eri rataa kuin Edgarin. Hän on metsäveli ja haluaa taistella Viron itsenäisyyden puolesta. Valintansa tehtyään Edgar ei paljoa Rolandia kunnioita. Roland on ajoittain teoksen minäkertojana, mikä hämäsi ainakin minua aluksi kovin. Vaikkei minäkertojan tarvitse olla kirjan päähenkilö, lähtee lukija jotenkin automaattisesti seuraamaan hänen tarinaansa, kuin se olisi pääjuoni.

Juuditin ja Edgarin seksielämä on onnetonta. Kun Rolandin rakastama Rosalie löytyy kuolleena – pelätään vielä, että häpeällisesti itsemurhan tehneenä – Roland keksii laittaa Juuditin utelemaan, mikä todella on ollut Rosalien kohtalo. Tällöin Juudit rakastuu saksalaiseen mieheen, jonka kanssa onni ehkä olisi mahdollinen, vaikka saksalaiset kuinka olivat miehittäjiä eikä heidän maineensa 1940-luvulla ollut kovinkaan hyvä. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja 1960-luvulle sijoittuvissa jaksoissa Juuditin elämään ei enää kuulu saksalaisia eikä unelmaa Berliinistä: hän on sen sijaan mieleltään järkkynyt, alkoholisoitunut nainen, joka elää hitlerismistä kirjaa kirjoittavan Edgarin kanssa ja kärsii.

Itseäni Juuditin kohtalo kiinnostaa vielä enemmän kuin Edgarin. Jostain syystä naiskohtalot ovat vain minusta kiintoisampia kuin mieskohtalot. Mutta on Edgarkin – saksalaisajan Eggert Fürst, neuvostoajan toveri Parts – kiinnostava hahmo. Roland toteaa, ettei serkusta ole taistelijaksi. Edgar onkin helppo nähdä pelkurina. Kun saksalaiset ovat vallassa, hän toimii heidän hyväkseen. Mutta kun kaikki näkevät, että Saksa häviää sodan, Edgar polttaa todisteet saksalaismielisyydestään ja hankkiutuu paikkaan, jossa voi esittää saksalaisten uhria, jonka kommunismi saa pelastaa. Suoraselkäisemmälle Rolandille käy paljon huonommin kuin Edgarille, joka tarinan loputtua astelee katua onnellisena miehenä – taakaksi kokemastaan vaimostakin vapautuneena.

Oksasen kieltä ja taustatyötä voi ihailla. Alkuun runsaat korumaiset vertaukset häiritsivät minua hieman, mutta luulen, että se oli vain jonkinlaista mielialatökkimistä. Tarina vilisee yksityiskohtia, jotka tekevät miehitysajoista eläviä. Nyt juuri kirjan lopettaneena tulee sellainen olo, että tarina pitäisi aloittaa heti uudelleen alusta, antaa palasten loksahtaa vielä paremmin kohdilleen. Mutta taidan kuitenkin viedä kirjan hetimmiten appiukolle. Hän on seuraavana lukujonossa.