Halloween – ja Halloween

Keskiviikkona vietetyn halloweenin kunniaksi katsoimme mieheni kanssa vuodelta 1978 peräisin olevan John Carpenterin ohjaaman kauhuklassikon Halloween. Sen tunnelma olikin juuri sopivan karmiva, vaikka elokuvalla on ikää jo yli kolmekymmentä vuotta.

Elokuvassa vietetään filmin valmistumisvuoden halloweenia. Pikkukaupungin harmiton kauhujuhla muuttuu kuitenkin oikeasti karmivaksi, kun vankimielisairaalasta paennut Michael Myers vainoaa nuoria naisia ja miehiä ja tappaa heitä. Myers on joutunut hoitoon jo lapsena, kun on samaisella paikkakunnalla juuri halloweenina puukottanut sisarensa kuoliaaksi.

Elokuvan keskushenkilö on high schoolia käyvä Laurie (Jamie Lee Curtis), joka viettää halloweenia olemalla lapsenvahtina. Kurpitsankaiverrus muuttuu kuitenkin kauhuhetkiksi, kun Laurien ystäviä murhataan ja Laurie itsekin on tietenkin päästä hengestään. 

Kamera katselee Laurieta Michael Myersin silmin usein pitkään. Tämä on yksi varsin tehokas keino saada katsoja värisemään tuolissaan: Michael Myers on tarkkailija, joka saattaa tehdä mitä tahansa, eikä hänen kanssaan voi keskustella, koska hän ei puhu. Karmivimmin tämä viipyilevyys luo pelon tunnetta kohtauksessa, jossa Laurien ystävä makaa sängyssä odottamassa poikaystävänsä tuomaa seksinjälkeistä olutta. Katsoja tietää kuitenkin, että poikaystävä on jo saanut veitsen vatsaansa, ja kun makuuhuoneen ovelle ilmestyy lakanaan pukeutunut mies, tämä ei ole poikaystävä, vaan Michael Myers. Nuori nainen yrittää keskustella Myersin kanssa, mutta tämä ei vastaa. Lopulta nainen kääntää selkänsä soittaakseen puhelun, ja silloin hän tuleekin kuristetuksi puhelimen johdolla. Katsoja joutuu katsomaan tuloksetonta keskusteluyritystä ja hiljaista lakanamiestä pitkään – tietäen koko ajan, mitä on tulossa. Selkäpiissä karmii, kun vain ajatteleekin tuota kohtausta. 

Paitsi Michael Myersin olemus, myös elokuvan musiikki on häiritsevä. Se saa alkutekstien katsojaa hitaasti lähestyvän kurpitsalyhdynkin näyttämään oikeasti pelottavalta. Kun ohjaaja Carpenterin musiikki yhdistetään kasvonsa peittäneeseen, parantumattomaan murhaajaan, tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei muuta tarvitakaan. Mikä voisi pelottaa enemmän kuin mykkä ihminen, joka tekee pakonomaisesti pahaa. Mikään ulkoavaruudesta ja haudasta tullut olento ei voisi koskaan olla yhtä pelottava.

Elokuvan loppu on jos mahdollista vieläkin häiritsevämpi kuin elokuva muutoin. Michael Myers pysyy luonnottomasti hengissä, vaikka häneen kohdistetaan useita kuolemaksi olevia väkivallan tekoja. Sen pitäisi olla hupaisaa, mutta katsojan mieli ajelehtii ennemminkin ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka karmiva sarjamurhaaja pääsi jälleen pakoon. Kukaan ei enää edes lähde hänen peräänsä, joten on vain ajan kysymys, milloin hän murhaa taas – ehkä juuri sinut tai minut.

Halloween onnistuu olemaan pelottava juuri siksi, että se ei esittele meille periaatteessa mitään yliluonnollista (ellei siksi lasketa Michael Myersin eloonjäämistä elokuvan lopussa) eikä se keskity veren roiskumiseen vaan tunnelmaan. Moni paljon väkivaltaisempi, sadistisempi ja verisempi elokuva saa aikaan hohhoijaa-reaktion – vain siksi, etteivät elokuvan tekijät ymmärrä, että ahdistava tunnelma on kauhuelokuvassa veren määrää paljon tärkeämpi. Halloween siis kannattaa katsoa, jos ei ole sitä vielä nähnyt – kunhan varautuu siihen, että yöllä herätessään saattaa tuntea tarvetta varmistaa, ettei kukaan seiso makuuhuoneen ovella päällään lakana ja 70-luvun silmälasit.